Sodoman tuho arkeologian mukaan

Siellä täällä Raamattua on yksittäistä infoa Sodomasta ja Gomorrasta.
1. Mooseksen kirjassa 19. luvussa kerrotaan Sodoman, Gomorran ja niiden ympärysalueiden tuhosta. Raamatullinen tarina menee tiivistettynä näin:

Nämä kaupungit olivat sen ajan merkittäviä tekijöitä siinä maassa. Rikkaita kaupunkivaltioita, jotka kävivät sotaa ja ryöstivät naapurialueita. Itsellään oli mukavaa elämää: leivän yltäkylläisyyttä ja huoletonta lepoa, viinitarhoja ja viljelyksiä, sillä alue oli runsasvetistä seutua niinkuin Herran puutarha, niinkuin Egyptin maa.

Ei ollut hyvä. Herran eteen tuli suurta valitushuutoa, sillä olivat kovin pahaa ja syntistä kansaa. Rikkauksia ei käytetty huonompiosaisten avuksi: ”kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut”, kuten Hesekiel asian ilmaisi.
Sen lisäksi seksuaalisuus oli niin vääristynyttä, että kun kaupunkiin tuli kaksi enkeliä, niin yrittivät joukkoraiskata nämä.
Herra katsoi, että tilanne oli nyt semmoinen, että eivät tuosta parannusta enää tee, vaan jos annetaan jatkaa niin pahemmiksi vain pilaantuvat.

”Ja Herra antoi sataa Sodoman ja Gomorran päälle tulikiveä ja tulta, Herran tyköä taivaasta ja hävitti nämä kaupungit ynnä koko lakeuden sekä kaikki niiden kaupunkien asukkaat ja maan kasvullisuuden … ja katso, maasta nousi savu niinkuin pätsin savu.”

"...tulikiven ja suolan, kun koko maa on poltettu, niin ettei siihen kylvetä eikä se kasva eikä siitä ruohonkortta nouse-niinkuin oli silloin, kun Sodoma ja Gomorra, Adma ja Seboim hävitettiin, kun Herra vihassaan ja kiivastuksessaan ne hävitti."

Näin siis Raamattu.

Sitten tulee arkeologian vuoro kertoa tämä tarina.
Sillä tänä syksynä julkistettiin tietoja jo useita vuosia tehdyistä kaivauksista.
Kysymys on useamman yliopiston voimin tehdystä yhdestä aikamme isoimmasta arkeologisesta tutkimuksesta.
Kohteena Kuolleenmeren pohjoisympäristö, paikka nimeltä Tall el-Hammam, jonka nyt arvellaan olevan se, jota Raamatussa kutsutaan Sodomaksi.

Arkeologian mukaan tapahtui tämmöistä:

Kuolleenmeren ympäristössä 3700 vuotta sitten oli tärkeiden kauppareittien risteyspaikoissa sijaitsevia rikkaita kaupunkeja. Alue oli viljelykseen hyvää maaperää ja kasvillisuus kukoisti.

Sitten yhtäkkiä yllättäen taivaalta putosi meteoriitti, joka räjähti matalalla ilmassa juuri tuon alueen yläpuolella. Tuli valtaisa paineaalto ja kuumuus, joka tuhosi hetkessä kaiken elävän. Kuumus oli niin hurjaa että keraamiset ruukut sulivat lasiksi. Paineaalto imaisi Kuolleenmeren vedet, nostatti taivaalle ja satoi ja hyökyi tulikuumana tulva-aaltona ja suolasateena pitkin lakeutta niin että koko tienoo 25 kilometrin säteellä suolautui viljelykelvottomaksi suola-aavikoksi. Kaikki elämä tuhoutui hetkessä ja pysyi elinkelvottomana seuraavat 700 vuotta.

Niin se siis arkeologian mukaan tapahtui. Uskon varaan jää enää kysymys, oliko pelkkää sattumaa, että juuri siitä paikasta tuli avaruudessa ajelehtineen kiven pysähdyspaikka vai oliko tappajataivaankappaleen ilmaantuminen Jumalan täsmätuomio? Tekikö Herra syntisistä kaupungeista varoittavan esimerkin vai olisiko se voinut pudota yhtähyvin minne muualle tahansa?

Siihen eivät mitkään kaivaukset voi vastata, Jumala ei jätä itsestään sellaisia merkkejä. Näemme vain, että löytyneet faktat tapahtuneen jäljistä vastaavat tarkasti sitä, mitä Raamatussa kuvataan.

Tässä linkkejä sivuille, joissa lyhennetyt tiivistelmät arkeologien tuloksista:

https://www.ancient-origins.net/news-history-archaeology/sodom-meteor-0011030?fbclid=IwAR3oBWR7huTgaz6x6u28bZsC2kAMB9kHJiz8m24sOHXlwwxTEQfz-LqGPeE

https://www.sciencenews.org/article/exploding-meteor-may-have-wiped-out-ancient-dead-sea-communities?fbclid=IwAR3h3Cd5eaxlAgNEdbIVgeQDmNrNimdSyc0Yv_vKCT9h1OgqVhn4P1W6GYM


-Ulla Rautiainen-

Flavius Josefusta

Nythän Ulla vasta aarteen pariin pääsi! En edes tiennyt että tämäkin teos on jo suomennettu! Vihdoinkin! Onkin ollut kumma, että tätä historian perusteosta, jonka viittauksia on suunnilleen joka roomalais-aikakautta käsittelevissä jutuissa ei ole ennen (vuotta 2004) päässyt suomeksi lukemaan.

Flavius Josefus (syntynyt 37/38 jKr) oli juutalainen pappi, kirjoittamiensa tapahtumien aikalainen ja kokija. Kirja on Uuden Testamentin ajan ja paikan tärkein historiallinen lähde kuvailemaan mm. Herodeksen, Pontius Pilatuksen ja Rooman keisareiden toimia ja sodankäyntitapoja.
Antaa mahtavaa taustoitusta ja lisäymmärrystä UT:n juttuihin ja yksityiskohtiin. (Niistä lisää myöhemmin.)
Josefuksen Juutalaissodan historia on tavallaan rinnakkaisteos Uudelle Testamentille sillä tavoin, että kertovat samasta aikakaudesta samalla alueella, risteävät samoja tapahtumia ja henkilögalleriassa on samoja tyyppejä.

Erona on eri näkökulma, josta tapahtumat kerrotaan.
Jeesus ja apostolit vaikuttivat tavallisen kansan keskuudessa, olivat itsekin tavallista kansaa. Niinpä Raamatun kerronta on enemmän kansan tasolta kuvattua.
Josefus taas oli juutalaista aristokratiaa, isän puolelta pappissukua, äidin puolelta yhteyttä Hasmonien kuningassukuun. Kerronta liikkuu ylhäisten palatseissa, keskittyy yläluokan poliittiseen vehkeilyyn, valtataisteluun ja sotimiseen. Alemman kansanluokan tekemiset mainitaan vain milloin ne vaikuttavat sodankäyntiin ja valtakunnan politiikkaan.

Siksi ei ole ihmeteltävää, miksi Jeesuksen toiminta-aikakin Josefuksen historiikissa ohitetaan ilman mainintaa galilealaisesta rabbista. Kansan parissa pysynyt vaikuttaja, joka ei kruunua havitellut eikä miekkaa heilutellut ei kiinnostanut ylimysten valtaistuinpeliin ja sotimiseen keskittynyttä historioitsijaa.

Jeesushan ei ollut aikansa ainoa messiaskanditaatti eikä ristiinnaulitseminenkaan ylittänyt uutiskynnystä. Isompaa rähinää asevoimin aiheuttaneita kapinajohtajia oli enemmänkin, ja risteille ripustettiin niin rutkasti väkeä, että piti jo erilaisia variaatioita siitäkin teloitustavasta keksiä, ettei tylsäksi kävisi. Mahtipäiden silmissä pelkästään puhumalla vaikuttaneen maalaissaarnaajan merkitys katosi Rooman rauhaa ravisuttavien tekijöiden varjoon kuin puu metsään.

Mikä on traagista. Historiankirjoittaja ei huomaa eniten historiaa muuttanutta henkilöä.
Josta herää kysymys, kuinka paljon omana aikanamme hoksaamme, mitkä ja ketkä ovat niitä todellisia vaikuttajia, jotka tulevaisuutta muuttavat.

Vaikka ei ole niin, etteikö Josefus olisi tiennyt Jeesuksesta. Toisessa kirjassaan Antiquities (jota ei ole suomennettu) hän mainitsee (kreikasta englanniksi käännettynä) että:

”About this time there lived Jesus, a wise man, if indeed one ought to call him a man. For he was one who performed surprising deeds and was a teacher of such people as accept the truth gladly. He won over many Jews and many of the Greeks. He was the Messiah. And when, upon the accusation of the principal men among us, Pilate had condemned him to a cross, those who had first come to love him did not cease. He appeared to them spending a third day restored to life, for the prophets of God had foretold these things and a thousand other marvels about him. And the tribe of the Christians, so called after him, has still to this day not disappeared.”

Suomeksi:

"Tänä aikana siellä asui Jeesus, viisas ihminen, jos häntä pitäisi kutsua ihmiseksi. Sillä hän teki yllättäviä tekoja ja oli tällaisten ihmisten opettaja, jotka hyväksyivät totuuden mielihyvin. Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia. Hän oli Messias. Ja kun Pilatus päämiehiemme syyttämänä oli tuominnut hänet ristille, ne, jotka olivat ensin oppineet rakastamaan häntä, eivät luopuneet hänestä. Hän ilmestyi heille kolmantena päivänä palautettuna elämään, sillä Jumalan profeetat olivat ennustaneet nämä asiat ja tuhannet muut ihmeet hänestä. Ja kristittyjen sukukunta, jota hänen nimeensä siten kutsutaan, ei ole vielä tähän päivään saakka kadonnut."

Tietenkin tätä tai ainakin osaa tästä on kovasti epäilty myöhemmäksi lisäykseksi.

Voi olla tai voi olla että ei. Varmuutta alkuperäisyydestä puoleen tai toiseen on näin jälkikäteen enää mahdotonta saada, kuten mistään muustakaan tekstin osasta tai mistään muustakaan tuon aikakauden kirjoituksista.

Voipa myös olla, että jos ennakkoasenteena on vakaumus ettei Jeesusta historiallisena henkilönä koskaan ollut olemassakaan, saa puolueellinen katsantokanta tuommoisen tekstinpätkän näyttämään irralliselta ja sopimattomalta.

Oli miten oli, kenenkään usko tai uskomattomuus tuskin seisoo tai kaatuu Josefuksen mukana. On vain mielenkiintoinen lisäpontta antava uskonvahvistus mikäli arvelee tekstin alkuperäiseksi.


-Ulla Rautiainen-

Jouluevankeliumin väkivaltaisempi versio

Monesti törmää epäilyihin, että mahtoiko sitä Betlehemin lastensurmaa oikeasti tapahtuakaan kun ei siitä Raamatun lisäksi muissa historianlähteissä mainita. Flavius Josefuksen (aikalaishistorioitsija, synt. 37 jKr) selostus Juutalaissotien historiassa antaa Herodeksen toimista kyllä aika hyvän vastauksen siihen että miksi ei mainita.

Koko Herodes Suuren vaikutuskausi kun näyttäytyy yhtenä suurena katkeamattomana veriorgiana. Juonitteluissa, salaliittoissa ja valtataisteluissa tapetaan kansaa oikein urakalla. Valtaistuinpeli on hurmeisempaa kuin Game of Thronesissa.
Tapetaan siellä ja täällä, omia ja vieraita, ystäviä ja perheenjäseniä, summamutikassa isoja joukkoja varmuuden vuoksi, kokonaisia kylällisiä ihmisiä pyyhkäistään pois, kerrotaan että tietkin olivat niin täynnä ruumiita että kulkemista haittasi, ihmetellä vain saattaa miten kukaan siellä onnistui selviämään hengissä.

Pikkukylä Betlehemin muutaman lapsen tapaus oli pelkkä pikkujuttu joka ilman Matteusta olisi isompien tappotöiden tuoksinassa kadonnut historian nieluun. Jota ei tullut mainittua kun oli niin paljon muita hirmutekoja kerrottavana. Josefuksen kuvaukseen Herodeksesta ennemminkin olisi epäuskottavaa, ettei vanha vainoharhainen olisi tapansa mukaan reagoinut uuteen kuninkuuden tavoittelijaan.

Herodeksen oma loppukin oli surkea: ”Häntä vaivasi sietämätön kutina kaikkialla ihossa, jatkuvat vatsakivut, vesipöhön kaltaiset paisumat jaloissa, tulehdus vatsanpohjassa ja sukuelimiin muodostuneet mätämadot.”
Viimeisinä käskyinään kuoleva hallitsija käskee tappamaan oman poikansa ja vangitsemaan johtavia miehiä joka kylästä ja tappamaan nämä heti hänen kuoltuaan jotta koko Juudea saataisi itkemään.
Jälkimmäistä käskyä jälkeenjääneet eivät sentään toteuttaneet.

Mutta ei tilanne paljoa parantunut Herodeksen kuoltuakaan.
Matteus kertoo Egyptistä palaavasta pyhästä perheestä että ”Mutta kun hän (Joosef) kuuli, että Arkelaus hallitsi Juudeaa isänsä Herodeksen jälkeen, niin hän pelkäsi mennä sinne. Ja hän sai unessa Jumalalta käskyn ja lähti Galilean alueelle.” (Matt 2:22)

Ei ihmekään, että pelkäsi. Josefus kertoo Arkhelaoksesta kamalia asioita: jo ennen kuninkuutensa virallistamista hän lähetti armeijan kesken pääsiäisjuhlien temppelissä uhraavan kansan kimppuun. 3000 kuolee ja loput pakenevat vuorille. ”Temppeliin oli kertynyt ruumiita niin paljon, ettei moista kasaa saisi aikaan edes äkkiarvaamatta kimppuun hyökännyt verenhimoinen vihollinenkaan.”

Meillä on monesti liian kiiltokuvamaisen idyllinen kuva niistä olosuhteista, joissa Jeesus maanpäällisen aikansa vaikutti. Tosiasiassa se oli äärettömän turvatonta, korruptoitunutta, raakaa ja väkivaltaista aikaa.

Josefus kuvaa sitä aikakautta synkästi: ”Yleensäkin tuo aikakausi oli juutalaisten keskuudessa kaikin tavoin pahuuden täyttämä, niin ettei mitään pahaa tekoa jäänyt tekemättä. Jos joku olisi halunnutkin laatia vielä jonkun mielettömyyden lisää, ei ollut mitään uutta keksittäväksi. Näin kaikki olivat sairauden tilassa, niin yksityiset kuin koko yhteisökin. Vallitsi keskinäinen kilpailu Jumalan herjaamisessa ja vääryyden tekemisessä lähimmäisille. Ne, joilla oli valtaa, sortivat kansaa, ja kansa puolestaan pyrki innolla tuhoamaan mahtajia.”

Sellaisiin olosuhteisiin Jeesus siis syntyi.
Se kertoo kuinka taitava ja vahva persoona Jeesus oli, kun pystyi säilyttämään toimintansa puhdashenkisenä semmoisissa oloissa.

Ja että messiasprofetia: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus." (Jes 9:1) oli kirjaimellisesti totta.

-Ulla Rautiainen-

Evankeliumi Tähtien Lapsien mukaan

 ”Saharassa kaivoista vettä nostetaan yhä pimeän aikaan, jotta sitä haihtuisi mahdollisimman vähän. Jokaisella veden käyttäjällä on oma tähtensä, ja sen noustessa taivaalle on hänen vuoronsa saada vettä. Tähteään odottelevat viettävät yönsä kaivolla. He kutsuvat itseään tähtien lapsiksi.”

Tämä kerrotaan Sven Lindqvistin kirjassa Tappakaa ne saatanat.
Erinomaisen tehoisasti sekä tunteita että järkeä järisyttävä kirja. Kertoo tosiasioita ihmiskunnan pimeämmästä (hyvin pimeästä) puolesta. Todellisuuden horroria siirtomaapolitiikan kauheuksista. Kirjoitin enemmän kirjan sisällöstä tuolla: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pimeyden-sydamessa.html

Alussa olevaa sitaattia en siinä vielä käsitellyt.
Jätin sen tarkoituksella odottamaan oikeaa vuodenkierron aikaa.
Asian kun voi linkittää jouluun.

Tälleen: Saharassa yhä käytössä oleva vedennostamis jonotusjärjestelmä on tietenkin ikivanha.
Ehkä laajemminkin tunnettu niissä maailmanosissa.
Ehkä tunnettiin myös Lähi-Idässä niinä maailmanaikoina kun Se Tähti nousi itäisillä mailla ja johdatti tietäjiä Betlehemiin erään tietyn vastasyntyneen lapsen luo.

Lapsen, joka olisi elävän veden lähde ihmiskunnalle.

Kyllä ainakin juutalaiset tiesivät, mitä elävän veden lähde -metafora tarkoitti vaikkapa Jeremia 2:13 ja 17:13:sta. Joten kun se lapsi aikuistuttuaan alkoi puhumaan tarjoamastaan elävästä vedestä, niin kuin vaikkapa Johanneksen evankeliumin Joh. 4:14 tai 7:37-38:ssa viesti oli aika selvää kauraa kirjansa lukeneille juutalaisille.

Eli jouluevankeliumin voisi kertoa vaihteeksi näinkin: kansa, joka koko Vanhan Testamentin ajan on odottanut synnin pimeässä elävän veden lähteelle pääsyä, näkee nyt tähtensä nousevan ja tietää että nyt on koittanut aika päästä vettä ammentamaan eli saada yhteys Jumalaan.

Varmaan tietäjät olivat tähtientuntijoita ja osasivat lukea taivaan merkeistä kuningasmerkityn tähden. Mutta sen lisäksi, jos tämä kaivotapa oli tunnettu ja käytössä siellä päin, ehkä joku muukin osasi siitä maailmanhistorian mullistavan uutisen ymmärtää.


-Ulla Rautiainen-

Hitlerin tabut

Kuinka kokonainen kansakunta hurahti toteuttamaan yhden mielipuolen järjetöntä visiota? Miksi Kolmas valtakunta saattoi tapahtua?
Perehtymisen arvoinen kysymys. Mitä tekijöitä tarvitaan että sen kokoluokan hulluus alkaa näyttää niin järkevältä, että sen toteuttamiseen kannattaa uhrata niinkin paljon mitä siellä tehtiin?
Natsivallan nousun (ja tuhon) mahdollistuminen oli tietenkin useamman sopivasti yhteennatsanneen tekijän summa.

Norman Ohlerin kirja Hitlerin tabut antaa yhden kiinnostavan palasen vastaukseen.
Ohlerin mukaan kyse oli kemiasta.
Pöytä katettiin valmiiksi heti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Hävityn sodan traumaa lääkittiin syöksymällä farmakologiseen todellisuuspakoisuuteen.

”Berliinin yöelämä, voi pojat, sellaista maailmassa ei ole vielä nähnyt! Joskus ennen meillä oli ensiluokkainen armeija; nyt meillä on ensiluokkaisen turmeltuneita tapoja!” totesi kirjailija Klaus Mann. Saksalaisesta kaupungista tuli kuuluisa ”Babylonin huora”, jonne muualtakin maailmasta tultiin kokemaan tapainturmelusta.

Siihen kuuluivat vapaasti saatavat huumeet.
Apteekit myivät laillisesti morfiinia, heroiinia ja kokaiinia. Kaikkea oli saatavilla ja sitä kaikkea myös käytettiin. Tajuntaa laajentavien aineiden käytöstä tuli yhtä tavallista kuin kahvin.

Sitten huumehuuruihin syöksynyt kansakunta äänesti natsit valtaan.
Eivätkä pelkästään huumehuuruihin sotkeutuneet, vaan huumehuuruisen tolkuttomuuden kauhistelijatkin.

Aluksi natsien nousu kun näytti moraalin pelastukselta (niin irvokkaalta kuin se jälkikäteen kuulostaakin). Kansallissosialistit esiintyivät moraalinvartijoina saarnaten siveellisterveellistä elämäntapaa ja soveltaen tiukkaa huumeidenvastaista ohjelmaa.
Absoluuttisen raitis, tupakoimaton kasvissyöjä Führer oli terveiden elämäntapojen esikuva. Uudesta germaanisesta valtakunnasta tulisi terveiden ja korkeamoraalisten ihmisten ihanneyhteiskunta.

Tietenkään valheiden valtakunnassa mikään ei ollut sitä mitä päällepäin esitettiin.
Ei kansanterveyteen pyrkiminenkään.
Kyse oli siitä, että kansallissosialismin ja Führerin palvonnan tuli olla ainoa huume. Suuruudenhullu ja ylimielinen ideologia yli-ihmis-ideoineen ja spektaakkelimaiset hurmoksellista tunnetilaa lietsovat joukkotapahtumat loivat samaa todellisuuspakoista euforiaa, jota kemialliset tajunnantilaa muuntavat aineet saivat aikaan.

Hitlerin kirjassa Taisteluni luki, että maailmanhistorialliset päätökset oli saatava syntymään hurmiollisen ihastuksen tai mahdollisesti hysterian tilassa.

Pelkkä ideologia ei kuitenkaan tahdo tosipaikan tullen riittävään hurmokseen riittää. Silloin vaikutusta tehostettiin farmakologisilla aineilla.

Huumekeittiöinä toimivat tehtaat tuottivat ennennäkemättömiä määriä psykoaktiivisia aineita. Metamfetamiinia toimitettiin armeijalle kuin elintarviketta.
Hysteerisen energisiksi ja ylivireän uhkarohkeiksi huumatut sotilaat eivät nukkuneet, syöneet eivätkä epäilleet toimintansa mielekkyyttä. Alun sotamenestys tehtiin piripöllyisellä armeijalla...
...jota johti vielä pahemmassa huumepäissään houraileva ylipäällikkö.

Sillä Führerinkin raittius oli pelkkää valhetta. Hitlerin henkilääkäri oli ennemminkin hänen henkilökohtainen huumediilerinsä joka järjesti melkoisella speedballilla ”potilaansa” houreiseen todellisuuspakoisuuteen.

”Huumeet pysyivät polttoaineena ja puuttuvan antaumuksen korvikkeena: vahvistusta harhaluuloilleen Hitler sai enää huumausaineista. … edessään aina uusi turha sotatoimi, seuraava trippi... Hän toimi kuin jatkuvassa sumussa. Doupattu kilpaurheilija, joka ei voinut enää lopettaa, kääntyä takaisin ja joka jatkoi vääjämättömään romahdukseen saakka.”

Valtakunnan ylipäällikön tärkeimmät päätökset syntyivät houreisessa huumepöllyssä. Vielä sodan loppuvaiheessa, kun maailma ympärillä oli jo hajoamassa, megalomaanisen huumeharhaisessa euforiassaan führer yhä kuvitteli olevansa kulkemassa voitosta voittoon.
Todellisuus alkoi pilkottaa vasta, kun sodan aivan loppumetreillä huumeiden saatavuus estyi.

Hitlerille tapahtui juuri se sama kuin kelle tahansa narkkarille joka ei enää saa annostaan. Vieroitusoireet tekivät huumeriippuvaisesta tutisevan, sekavasti käyttäytyvän ihmisraunion. Se oli jo fyysisestikin kamalaa, mutta kun kemiallinen suoja todellisuutta vastaan oli romahtanut, tällä narkkarilla todellisuuden ja harhojensa välinen kuilu oli tavallista mittavampi.
Maansa ja kansansa tuhonnut kaikkien vihollinen ei keksinyt pakotietä muusta kuin itsemurhasta.

Jotta tämäkin katastrofi saataisi linkitetyksi Raamattuun (niin kuin tässä blogissa tapana on), niin Ilmestyskirjasta 18:23 löytyy kohta, jossa tuomitun ja tuhotun kaupungin yhdeksi synniksi mainitaan ”velhoutesi (joka) villitsi kaikki kansat”.

Kiinnostavaa on, että sana ”velhous” kreikankielisessä tekstissä on ”farmakeia”, joka noituuden lisäksi viittaa myös huumeisiin (noituudessa käytettiin (ja käytetään) usein erilaisia huumaavia taikajuomia toistodellisuuden saavuttamiseksi).
Todellisuudesta vieraannuttavat huumeet siis Raamatunkin mukaan ovat yksi niitä vakavia tuhoa kohti luisuttavia ihmiskunnan vitsauksia.

Natsivaltakunnan tuhosta olen kirjoittanut myös täällä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pahan-jalkeen.html


-Ulla Rautiainen

Kirkasta pimeyttä

Tanssia reunalla
valon ja pimeyden välissä.
Mutta kummin päin?
Valoko edessä ja pimeä takana?
Vai valo selkäni takana ja edessä omat varjoni?

Ja mikä valo ja mikä pimeys?
Sekö valo,
joka on Maailman Valkeus?
Vai sekö pimeys,
jota lähestyen Mooses Siinailla kohtasi Hänet?

Syleilläkö pimeyttä
vai suudellako valoa?
Roviolla rukoileva ei ano
samaa kuin talviyöhön eksynyt.

Anna siis pimeys, anna valo!
Kunhan se vain on
Sinun ilmestymisesi.

Joskus Hän esiintyy arvoituksena
etten luulisi liikoja tietäväni
Äärimmäisestä Vastauksesta. 

-Ulla Rautiainen-

Jobilta opittua

Jobin kirja on yksi Raamatun kiinnostavimmista kirjoista.
Sopii käänteiseksi sielunhoito-oppaaksi: Miten Ei Tule Puhua Kärsivälle Ihmiselle.
Rautalankamalli siitä, että vaikka Raamattu kokonansa onkin Jumalan Sanaa, niin se ei silti kokonansa ole Jumalan Sanoja.
Eli kaikki, mitä Raamatussa on, ei ole tarkoitettu ilmaisemaan Jumalan tahtoa eikä suuriksi viisauksiksi saati sellaisenaan noudatettaviksi. Niihin osiin, jotka eivät ole suoraan Jumalan suusta tulevaa ”näin sanoo Herra” -puhetta tai Jeesuksen repliikkejä on syytä suhtautua varauksellisesti.

Raamattu sisältää kyllä Jumalan puhetta, mutta myös ihmisten sanoja ja jopa paholaisen sanoja. Siksi on otettava huomioon kuka puhuu, kenelle puhuu, missä tilanteessa ja missä tarkoituksessa.
Eivät edes kaikki Jumalan sanomatkaan ole tarkoitettu kaikille eikä kaikkiin tilanteisiin eikä edes kenenkään noudatettaviksi (kuten kehoitus Jobille opettaa Jumalaa).
Tarkoittaa, että vaikka Raamattu on Jumalan luomus, on osa sisällöstä tarkoitettu näytiksi siitä mitä eri henkilöt missäkin tilanteissa tekevät, ajattelevat ja ymmärtävät.
Jotkut ovat varoittavia esimerkkejä.

Kuten Jobin neljästä kaverista kolme; teemanilainen Elifas, suuhilainen Bildad ja naemalainen Soofar, joiden suulaat puheenvuorot on talletettu Jobin kirjaan, mutta joihin Jumalan viha syttyy kun puhuvat pelkkää lööperiä.
(Siitä saakin miettiä, että jos Raamatussa ei olisi sanottu että näitten puheet ovat vääriä otaksumia, niin ottaisimmeko ne ohjeellisina ”koska se on Raamatussa”. Ja että onko siellä enemmänkin semmoista, josta ei ole sitä suoraan sanottu, mutta joka pitäisi itse vääräksi tunnistaa?)

Luvusta 38 alkaa Jumala itse puhua (hieman sarkastissävyisesti) ja se onkin sitten pelkkää verbaalista juhlaa (vaikka jo edellisetkin puhujat yltävät melkoiseen verbaaliakrobatiaan).

Jobin kirjasta tekee erityisen kiinnostavan että siinä on lukuisia mystisiä ja kryptisiä viittauksia outoihin juttuihin. Mitä otuksia ovat leviathan ja behemot? Kuka on kauhujen kuningas? Pimeyden asuinsija? Mitä ovat taivaan lait? Jne...
Entä mikä juttu oikein oli se alussa taivaasta kuvattu kohtaus, jossa Jumalan pojat (keitä ne ovat?) ja saatana tulevat Herran eteen? Ja miksi saatana oli ollut maata kiertämässä ja siellä kuljeksimassa?
Kysymyksiä, joista on väännetty vaikka minkälaisia selityksiä.
Mysteerejä, jotka kaikkien selitysten jälkeen kuitenkin tahtovat jäädä mysteereiksi.


-Ulla Rautiainen-

Mikä on se suurin laki?

2. Moos. 20:1-17 Jumala Siinain vuorella kirjoittaa kivitauluihin kymmenen käskyä.
Niiden lisäksi tuli kyllä vielä lisääkin lakeja, mutta nuo kymmenen ensimmäistä olivat eräänlainen koko lain tiivistelmä, synopsis, yhteenveto ja loput enemmänkin täsmentämistä ja täydentämistä erilaisiin tilanteisiin.

Kymmenessä käskyssä Jumala ilmoittaa olevansa Herra sinun Jumalasi, kieltää pitämästä muita jumalia, tekemästä jumalankuvia tai muitakaan kuvia kumarrettavaksi ja palveltavaksi ja lausumasta turhaan Jumalan nimeä.
Sitten pitää pyhittää sapatti ja kunnioittaa isää ja äitiä. Eikä saa tappaa, tehdä huorin, varastaa, sanoa väärää todistusta lähimmäisestä eikä himoita toisten omaisuutta.

Aika selvää, mutta on noistakin osattu ongelmaa vääntää.

Kuten että ovatko kaikki käskyt samanarvoisia vai onko niillä jotain aste-eroja. Voiko kymmenen käskyn lakeja laittaa arvo- ja tärkeysjärjestykseen vai onko kaikista samat sanktiot tulossa? Että jos aion jotain niistä rikkoa, niin saisiko jollain lievemmän Jumalan vihan päällensä kuin jollain muulla?

Monesti vastaukseksi tarjotaan Jaak. 2:10 ”Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin.”
Että sama mitä niistä rikot, yhtä paha kaikki.

Tämä selitys liian yksioikoisella tavalla teoreettisesta väitteestä käytännön tasolle siirrettynä johtaa kyllä omituisiin toteutuksiin. Niin kuin vaikka, että jos jotain pientä rikettä on jo tullut tehtyä niin mitäpä hyvejää enää enämpää varoa vaan sama syöksyä synkempiinkin synteihin. Että jos aion joltain varastaa, niin sama tappaa samantien koska aivan sama.
Ja sitten vielä mieleen syntyy epäilys, että onkos Jumala vähän tyhmä, jos ei osaa suhteuttaa asioita? Eihän maallinenkaan oikeus tuomitse erilaisista rikoksista samaa tuomiota.

Asiaa funtsittiin jo Raamatun aikaankin. Matt. 22:36-40 joku tuli kysymään Jeesukselta että: "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."

Tämä vastaus on vähän ovela, niin kuin Jeesuksen vastaukset usein tapasivat olla. (Hän ei ollut tyhmä, eikä antanut muittenkaan olla.) Jeesus ei useinkaan ojentanut valmiiksipureksittuja, yksioikoisen simppeleitä vastauksia, joihin olisi tarvinnut vain niin ja amen myöntyä, vaan jotain semmoista, joka haastoi kysyjän itse ajattelemaan ja oivaltamaan oikean vastauksen.

Kun oli luomistyössään ihmisten päähän aivot laittanut niin edellytti niitä myös käytettävän.
Sitäpaitsi itsepäisyyteen suuntautuvalle ihmisluonnolle uuden tiedon omaksuminen tapahtuu tehokkaimmin, jos oppilas itse hoksaa asian kuin jos sitä ulkoapäin tyrkytettäisiin. Viisas opettaja ohjaa oppilasta itseoivallukseen.

Jeesuksen vastaus sisältää kaksi osaa, niin kuin kymmenen käskyäkin jakaantuu kahteen osaan. Käskyjen alkupykäläthän käsittelevät ihmisen suhtautumista Jumalaan, loput ihmisen toimia toisia ihmisiä kohtaan.

Jeesuksen vastauksen eka osa samoin viittaa Jumalaan: ”Rakasta Jumalaa kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi” ja toinen osa ihmisten välisiin suhteisiin: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”.

Revippä siis siitä. Vaikkapa että jos tosissasi rakastat Jumalaa yli kaiken, niin kuinka edes haluaisit loukata Häntä epäjumalilla tai turhentamalla Hänen nimeään? Ja jatkaen että jos oikeasti pidät Jumalaa Jumalanasi ja Herranasi, niin on itsestäänselvää että noudatat kaikessa Hänen tahtoansa.

Se on aika yhtäpitävää Jaakobin ajatuksen kanssa. Jos heität yhdenkin lain pois elämästäsi, niin heität samalla pois Jumalan oikeuden olla elämäsi herrana. Mitä tahansa lain kohtaa rikkomalla olet siis rikkonut ensimmäistä käskyä vastaan ja jos kiellät Jumalaa olemasta sinun Jumalasi, niin sepä onkin jo niin megamonumentaalisen kokoinen majesteettirikos, ettei sitä muulla korvata.

Vastauksen toinen osa: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi on se tosiovela ja ajattelemaan haastava. Jeesus ei rupea listaamaan käskyjä tärkeysjärjestykseen vaan käskee soveltamaan niiden rikkomuksia kysyjään itseensä kohdistuen.
Että ajattelepas jos ne käskyjen kieltämät asiat tehtäisiin sinulle, niin miltäpä tuntuisi, olisiko sinusta aivan sama himoitseeko joku sinun omaisuuttasi vai tappaako sinut? Jos joutuisit valitsemaan mitä sinulle tehdään, niin mihin järjestykseen silloin ne laittaisit?

Että käskyjen tärkeydellä voit viisastella niin kauan kuin ajattelet ne tosielämästä irrallisina ideoina ilman rikkomusten uhreja, niitä joihin rikokset kohdistuvat. Sitten kun potku osuukin omaan nilkkaan, niin alkaa tärkeysjärjestys ihmeesti konkretisoitua.
Jeesus ajatteli kysymystä käytännön- ja ihmisläheisesti. Niitten kannalta, joista sanotaan väärää todistusta, joilta varastetaan ja joita tapetaan.
Kehoitti järjen käyttöön.
Että monet kysymykset saavat vastauksen ajattelemalla, että miltä se minusta tuntuisi jos minulle tapahtuisi.

Ja sitten se Jaakobin teesi. On siinäkin järkeä. Ensinnäkin asiayhteydessään pidettynä se on vastaus siihen että seurakunnankokouksissa oli sorruttu kohtelemaan ihmisiä eriarvoisesti. Jaakob ei siis vastannut siihen kysymykseen, että ovatko käskyt samanarvoisia vaan ovatko ihmiset samanarvoisia.
Siinä on pieni ero.
Vastaukset yleensä pitäisi liittää oikeisiin kysymyksiin eikä sekoittaa toisiin.
Ehkä siinä ajettiin takaa sitä ajatusta, että jos kohtelet joitain ihmisiä halventavasti, niin todennäköisesti ennenpitkää teet niille muutakin ikävää.
Ja vielä luulen että Jaakobin lausuma yhdenkin rikkomuksen kokonaisturmelevasta vaikutuksesta tarkoitti myöskin verrata Jumalan absoluuttista puhtautta ihmisen vajavaisuuteen.

Ja oliko käynyt niin, että kun nyt oli ymmärretty se Jeesuksen vastaus, niin siinä oli menty oletuksissa liian pitkälle ettei se enää toiminutkaan oikein? Jotenkin niin että kun kerran eri synneillä on aste-eroja, niin eipä niistä vähäisemmistä kannata niin huolta pitää?
Ettei käskyjen tärkeysjärjestykseen laittaminen pienempiin ja suurempiin rikkomuksiin tarkoita sitä, ettei absoluuttisen synnitön Jumala piittaisi niistä pienemmistä.
Vaan että kaikki synnit, niin isot kuin pienimmätkin ovat oikeita syntejä, sielun puhtaudentilan tahraavia ja tarvitsevat yhtälailla parannuksentekoa ja jumalallista sovitusta.


-Ulla Rautiainen-

Lippu

Tämän aamun rukous
oli kuin nostettu lippu vuoren laella,
levitetty enkelien (ja ihmistenkin) nähdä.
Kuin leimuava merkkituli yössä,
laulettu laulu, teemasävel joka kiertää vuorten seinämillä
kuin kuuluttavat julisteet,
tunnussana kertomassa kenen riveissä seison.

Sellainen rukous
ei ole pyyntöjä (anna sitä, anna tätä)
ei edes ylistystä tai palvontaa.
Vaan julistus, manifesti, ilmoitus,
allekirjoitus asiakirjassa,
sotilasvala annettuna Ylipäällikölle,
telttavaarnan lyöminen siihen maahan,
johon sieluni on laitettu asumaan.

Sellainen rukous
ei ole tarkoitettu lausuttavaksi (tai laulettavaksi) tähän maahan,
vaan sinne missä enkelit (sekä hyvät että pahat) liikkuvat.
Todistukseksi heille Sielujen Herran, Henkien Isän oikeudesta
pitää kättään kasvojeni edessä,
niin että silmissäni näen
en tätä maailmaa
vaan Hänen käteensä lyödyn merkin.
Sen joka todistaa julki
kuin nostettu lippu, leimuava merkkituli, tunnus ja allekirjoitus
Hänen valtuudestaan
asettaa telttavaarnansa minun sieluuni
ja tehdä sydämestäni Hänen maansa jossa asua.

-Ulla Rautiainen-

Kutsu

 

Tämän aamun rukouksessani
sieluni kuohui
kuin ylitsekiehuva pata tulella
kun Hän,
joka kädellään tähtiäkin
maailmankaikkeuden maljassa sekoittaa
kosketti ja laittoi liikkeelle
henkeni syvimmät valtavirrat,
isot ja pienet purot, uomat ja kymit
vereni lähteiden pohjapyörteistä asti.
Silloin henkeni kurottui Häntä kohti
ja sieluni värisi ylistystä kuin viritetty soitin.

Hän levittää läsnäoloansa
telttana päälleni.
Nostaa teltanhelman lievettä
ja astuu sisään.
Istuu matolle viereeni (ihan viereen käsivarteni Hänen käsivarteensa kiinni).
Tekee hiekalle nuotion,
paistaa leivän,
jonka jakaa kanssani,
syötyämme puhuu matkasuunnitelmastaan.

Hän kääntää silmäni Hänen silmiinsä.
Näyttää minulle silmistänsä
sen minkä Hän näkee.
Pyytää päästämään Hänet mieleni, sieluni, sisimpäni sisään.
Tulemaan Hänen mielensä sisään.
Pitemmälle, syvemmälle kuin koskaan ennen.

Tarttuu kädellään sydämestäni kiinni.
Sieluni taivaalla
tähdet liikkuvat radoiltaan,
muodostavat toisia kuvioita,
siirtyvät kiertämään uusia aurinkoja.

Nuotion sammuttua
liityn Hänen karavaaniinsa,
joka suunnistaa niiden tähtien mukaan,
jotka Hän on taivaalle asettanut.
Erämaan laitaan kohti keidaskaupunkia,
josta olen vain hämäriä taruja kuullut,
mutta jonka Hän vakuuttaa olevan totta.

Koska Hän itse on sen
kaivot kaivanut,
puut istuttanut
ja talot rakentanut
ja sillä kaupungilla
on Hänen nimensä.

 

-Ulla Rautiainen-

Resurrection

Sinä päivänä
horrokseen lukittu sielu
herää
raivokkaasti kuin jäihin pudonnut nostaa itseään avannosta,
rajusti, kuin puuhun isketty naula repäistään irti,
äkisti kuin kuura sulaa kiukaan päältä.
Katsoo ylös tähtiin
ja talven kylmyyden kohmettama
iskee rajua kipinää
katseen sinkoutuessa
vasten tähtien jäisen valkeaa valoa.

Taivasta katsoessaan kuulee
taivaankappaleiden laulavan liukuessaan avaruudenmerta
toistaen jokainen omalla äänellään
luomisen ääntä, sanaa sanottua taivaan ja maan tekemispäivänänsä.
Pitkä sana,
kestää aikakausien lävitse ja sisältää kaiken, joka luotua on;
menneet, olevat ja tulevat.
Liian suuri sana yhdelle tähdelle,
mutta jaettuna tavuiksi, tavu kirjaimiksi ja kirjaimet erillisiksi äänenmurusiksi,
joka tähdelle oma osansa äänestä.
Yhdessä kaikki äänet lomittuvat toisiinsa, soivat yhtenäisen musiikin
vellomaan ja lainehtimaan pitkin avaruudensalia.
Kosmisen tanssin tahti, ikuisuuden laulu.


Hän nostaa jalkansa maasta irti.
                                                                                                      ylös.
                                                                                      pitkin
                                                                      ilmaa
                                               Kävelee
                                                                                                Tanssii tähtien
                                                                                                                          laulussa
                                                                                                       taivaankaaren
                                                                               päähän,
iltatähden ohi syvään yöhön
Linnunradan sumujuovan taivasta halkaisevaan railoon,
josta käy sisään Toiselle Puolelle.
Ja näkee, näkee, näkee … … …
Aamunnousuun ja aurinkoon.
… Ja auringon taakse,
jossa on
aurinkoa vielä suurempi, palavampi, vanhempi voima.
Ihana ja kauhistuttava,
jolle tuhat aurinkoa on sammuva kipinä
ja kymmenentuhatta aurinkoa
roiskahdus omasta Luomattomasta Valostaan.

Sinä päivänä
horroksesta herännyt sielu
iskee riemukasta kipinää
juhliessaan tuliruumiisten serafien laulussa
sielunsa sinkoutuessa vasten
Luomisen Sanan Lausujan,
Leimuavakasvoisen,
Kaikkeuden Suurimman Voiman
vastaanottavaa syleilyä.

  Osa tämän runon inspiraatiosta tuli tästä NASA:n videosta:

-Ulla Rautiainen-

Sielun yössä

Tänä aamuna
elin sielun pimeää yötä:
kaikki yritykseni rauenneina tyhjiksi
unelmani luhistuneina häpeiksi,
maailma kaatumassa päälleni,
katseeni maata laahaten,
edessäni yksinäistä erämaata,
vain hauta huutamassa nimeäni,
rukouksenikin sanoja, joista en ymmärtänyt mitään.

Eipäs.
Ihmisten kanssa puhuminen
on usein kuin tyhjään huutaisi:
vastauksena selän kääntämistä, piittaamattomuutta, ymmärtämättömyyttä.
Mutta ei koskaan Jumalan kanssa niin.
Ei koskaan.

Tänä aamuna,
siinä sielun pimeässä yössä,
rukoukseni, jonka sanoista en mitään ymmärtänyt
muuttui kuviksi mielessäni.
Ja vastaukseksi.
”Katso. Mitä näet?” Hän sanoi.
Näin vaaleaa harmautta.
”Katso tarkemmin. Mikä se on?”
Sammunut nuotion pohja. Kylmennyttä valkeaksi palanutta tuhkaa.
Niin kuin minun elämäni; kaikki lopussa, ei kipinää, ei hiillosta mistä syttyä leimahtamaan.

”Ei, katsot väärin. Katsot liian alaspäin. Nosta pääsi ylös ja katso uudelleen.”
Näen saman vaaleanharmaan värin.
”Katso tarkemmin. Mikä se nyt on?”
Nythän se... Eihän se olekaan tuhkaa!
Sehän on pimeästä yöstä vaaleneva aamutaivas.
Valkenevien pilvien lävitse aukeneva valon koitto.
Kirkastuva taivas, huomenenlupaus, auringonnousu.

”Niin se on; mitä näet, riippuu siitä, mihin suuntaan katsot; maata vai taivasta.
Se, mikä maassa on loppuun palanutta, on taivaassa uuden aloitusta.
Koska Minulla on voima luoda tyhjästä, ei mikään ole Minulle mahdotonta uudistaa ja aloittaa uudelleen. Puhaltaa liekkiin ja paloon. Sammunut nuotio on Minulle vain alusta Minun oman roihuni sytytykseen.
Hei, haloo, ajattele! Sinähän olet erätaitoinen, osaat sytyttää tulen märistäkin puista.
Niin mitä luulet Minun silloin osaavan? Vertaapa siihen!”

No, niin. Siitä oli se sielun pimeä yö sitten poispyyhkäisty ja nauroimme iloa yhdessä.
Minä ja Jumala.

 

-Ulla Rautiainen-

Tapaus Josiah Cullen

Yritän kohentaa surkeaksi rapistunutta ei koskaan kovin hyvää englannin kielen taitoani seuraamalla joitain englannin kielisiä netti sivustoja. Kuten tätä Josiah´s Fire Facebook-sivua: https://www.facebook.com/JosiahsFire/.

Josiah Cullen on puhekyvytön nuori autistipoika, joka ei tule koskaan oppimaan normaaleja tavallisimpiakaan elämässäpärjäämistaitoja.
Hän on savant.
Aivokapasiteetiltaan jälkeenjäänyt huippunero.

Kuukautta vaille seitsemänvuotiaana aloitti kirjoittamaan teknisellä laitteella teologisia runoja ja viisauksia, joita älykkäimmätkin vain ihmettelevät. Joita äitinsä siirtää facebookiin, koska Josiah ei siihen itse kykene.

Josiah itse ilmoittaa, että Jumala opetti hänet kirjoittamaan ja että Jumala on se, joka ne viisaudet hänelle antaa. Hän ei juuri kykene yhteyteen ihmisten kanssa, mutta sensijaan kommunikoi Jumalan kanssa.

Selkiytti mm. Kolminaisuuden arvoituksen näin: Isä on johtaja, manageri, Poika on rakkaus ja Pyhä Henki toteuttaja.
Eli: Poika on ”lovers of the operations”. Pyhä Henki on työntekijä, Isä panee asiat alkuun, Poika rakastaa Isän suunnitelmaa ja Pyhä Henki toteuttaa suunnitelmat.
Ja että tulisi rukoilla näin: Isä, mitä Sinä ajattelet? Poika, mitä Sinä rakastat? Ja sitten pyytää Pyhää Henkeä toteuttamaan sen.

Pääsiäisen idean hän tiivisti tähän: "If one appointment laid a lamb in a tomb, another raised up a lion."

”...lasten kaltaisiksi...” ja niin edelleen...

Josiah´sta suomenkielinen video: https://www.tv7.fi/vod/player/56325/
ja vielä: https://the-art-of-autism.com/how-josiah-a-non-speaking-autistic-child-conveys-spiritual-truths/


-Ulla Rautiainen-

Silentium

Joskus ajoittain
Jumalan hiljaisuus ihmissielun sisällä
ei ole:
Sielun pimeää yötä.
Hukkumista vedettömään autiuteen suuntansa hukanneena.
Ei ilmoituksen puuttumista unettomissa unissa.
Ei sammuneiden tähtien unohdusta avaruuden äärissä.
Ei Jumalansa hylkäämäksi tullutta luotua
oman mielensä kaatuvassa kaaoksessa.

Ei niin.
Vaan joskus ajoittain
Jumalan hiljaisuus ihmissielun sisällä on:
Sielun asettamista rukousasentoon.
Valmistumista taivaista tulevaan leimahdukseen.
Korvan teroittamista lähestyvään ääneen.
Se on se hetki:
Juuri ennen palavan pensaan syttymistä.
Kun enkelit nostavat trumpetit huulilleen.
Salaman välähdyksen ja ukkosenjyrähdyksen välinen aika
kun Henki on jo lähtenyt vetten päälle liikkumaan.

Ei siis hylättynä olemista,
vaan hengen tyhjentymistä vieraista hengistä,
niin että tie on auki
Pyhän astua sisään ja täyttää sielun estradi itsellään.
Saada Jumalasta maljansa ylitsevuotavaksi.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Maan varjon alla

 

Purppuransinisessä illassa
kun valot ovat laskeneet
ja tähdet nousseet
maan varjon alla luulet
ettei sinulle enää ole mitään.
Luulet itkusi olevan vain itkua,
etkä tiedä että kyyneleet kasvoillasi
heijastavat tähtien valoa
opastamaan satamia etsiviä
kaukaisia laivoja
merien sylistä tähtimaihin.

 

-Ulla Rautiainen-

Lohdutuksen Jumalasta

”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.”
(2. Kor. 1:3-4)

Tulkintoja (minun omiani, ei auktorisoituja):
Että Jumalalta lohdutusta saa jos ei keltään muulta.
Ja takaperin funtsittuna, että hankala on kenkään ketään toista lohduttaa, jos ei itse ole ensin omissa ongelmissaan lohdutusta saanut.
Ja vielä: joskus vaikeuksiin joutumisen tarkoitus voi olla, että kokemusperäistä oppia ahdistuksessa olemisesta saatuaan on pätevämpi antamaan vertaistukea toisille samoissa ongelmissa rypeville.
Ja että se on huono toisia lohduttamaan, joka ei itse miltään taholta ole jelppausta saanut.

Silloin voi käydä, että ylivoimaiseksi käyneissä ahdistuksissa puolustusmekanismiksi muodostuu itsensä kovettaminen.
Ja kun on itsensä kovettanut, ei paljoa empatiakykyä riitä muidenkaan ahdistuksiin. Tulee sokeaksi näkemään muiden hätää. Omatunto halvaantuu toimimattomaksi niin että rauhallisin mielin ja asiaan puuttumatta voi katsoa vierestä kun lähimmäiselle vääryyttä tehdään.
Voi jopa kostonhimo kasvaa semmoiseksi, että jos minä olen vaivaa joutunut sietämään, niin kyllä muidenkin pitää. Sama rääkki vain kaikille, ei toiset saa helpommalla päästä.

Katkeruus ei siis ole sitä, että pitää meteliä kokemistaan vääryyksistä tarkoituksessa, jotta niitä korjattaisiin eikä muiden tarvitsisi enää niitä kärsiä. Katkeruus on sitä, että vasiten kieltäytyy korjaamasta vääryyksiä tarkoituksessa että joutavatpa toisetkin kärsimään.
Ihmiselle, joka on jäänyt vaille lohdutusta, saattaa käydä niin.
Pahuus ihmisessä yleensä kumpuaa jonkinlaisesta sielunmurtumasta. Jostain on jääty vaille ja menetystä yritetään kompensoida kieroutuneilla keinoilla.

Loppukaneetti:
Ihmisiltä saatu apu tässä pahassa maailmassa on usein epävarmaa. Siksi olisi hyvä oppia ottamaan lohdutusta vastaan Jumalalta. Se taho ei milloinkaan petä.


-Ulla Rautiainen-

Hurmio

Oletko kuullut 

kuun laulua auringosta,
kuin valoisa tuuli valkeassa silkissä?
Valonvalkeaa laulua
kertomassa
maailman alkua ja loppua,
ihmisen kunniaa ja lankeemusta
ja seitsemää tähteä kädessään pitävän Jumalan salaisuutta?

Oletko nähnyt
pimeimmässä pimeässä
kirkkainta kirkkautta
kuin salamoivaa yötä?
Maailmankaikkeuden viitaksi päällensä pukeneen
käden laajakaarisen heilautuksen
voimassa ja vallassa
kun Hän sytyttää
ne kädessään pitämänsä seitsemän tähteä
kimmeltäviksi kipinöiksi
sekoittaa ne kosmiseen pimeyteen
yönlampuiksi taivaankaaren laidasta laitaan?

Oletko nähnyt 

Hänen kasvonsa
kääntyvän sinuun kohti?
Ja kasvoistaan luomattoman valon loisteen
himmentämään varjoiksi
kaiken, minkä olit luullut valoa olevan?
Lävistävän valkeuden,
tekemään läpikuultavan epätodelliseksi
kaiken jonka luulit todellista olevan?
Niin että todelliseksi jää vain
Hän, Hän, Hän!
– Jeshua Adonai  

Maailman Valkeus. 

 

-Ulla Rautiainen-

Se isoin kalajuttu

Joonan kirja VT:ssa on monelle enemmän uskoa koetteleva kuin uskoa nostattava.
Tarina on niin fantastinen että kuulostaa enemmän lasten sadulta.
Ja vielä aika humoristinenkin. Pyhältä Kirjalta enemmän totista juhlavuutta odottavalle farssinomaiset juonenkäänteet voivat olla kuin ahventa takaperin yrittäisi nieleksiä.
Joona näyttää enemmän antisankarilta kuin sankarilta. Tästä profeetasta kerrotaan vain noloja asioita.

Herran sanan saatuaan Joonan reaktio on lähteä livohkaan.
Kun laivalla on hätätilanne, jossa tarvitaan pelastustöihin osallistujia, Joona vetelee sikeitä paatin pohjalla. Pakanalaivurin on komennettava tämä Herran palvelija rukoilemaan.
Sitten tulee kala nielaisemaan Joonan, vie merten syvyyksiin ja oksentaa (yök) rannalle.
Jonka jälkeen Joona lopulta menee toimittamaan Herran antamaa tehtävää ja saa sanomalleen kaikkien aikojen sensaatioisimman menestyksen. Edes Jeesus ei onnistunut julistukselleen saamaan niin kaikenkattavan myötämielistä vastakaikua.
Josta Joona pahastuu: että vielä menivät ottamaan tosissaan hänen profetiansa.
Sitten istutaan risiinikasvin alla toivomassa kuolemaa.

Joonalle ei kuitenkaan kannata pilkaten naureskella. Moniko meistä on vielä pöhkömmin torjunut Herran antamat kutsumukset ja tehtävät? Tai suuttunut Jumalalle, kun tämä osoittaa hyvyyttänsä semmoiselle taholle, jolle meidän mielestä ei tarvitsisi?

Ja Joonan kuolemantoiveetkin käyvät ymmärrettävimmiksi, kun muistaa, että Mooseksen laissa profeetta, jonka ennustus ei toteudu määrätään surmattavaksi (5 Moos. 18:20-22). Joonalla oli siis ikävyyksiä edessä kun Niiniven päälle ei tulta ja tulikiveä tippunutkaan.

Joonan tarina jatkuu kuitenkin UT:n puolella ja siellä saa arvokkaimman mahdollisen päätöksen. Itse Jeesus ilmoittaa Joonan omaksi esikuvakseen: ”Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonaan merkki. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.” (Matt. 12:39-40)

Josta päästäänkin kinkkisiin kysymyksiin: minkä kalan nielu on niin iso että voi nielaista aikuisen miehen? Ja minkälaiset elinolot meripedon vatsassa oli? Miksei Joona tukehtunut ja sulanut syövyttäviin mahahappoihin?
Ongelmaan on kolme vastausta:

1. Koko tarina perustuu ihmeeseeen, jossa voi mitä tahansa luonnonlakien vastaista tapahtua.
2. Jumala oli kaukaa viisaasti tätä tapausta silmällä pitäen luonut tarpeeksi isokitaisen meriotuksen jonka vatsassa oli jotain ilmataskuja tai semmoisia. Ainutkertainen olio tai nyttemmin sukupuuttoon kuolleen lajin vimeisiä edustajia.
3. Joona ei otuksen sisällä elossa pysynytkään. Että oli jo hukkunut kuoliaaksi ennen kuin kala edes tuli hotkaisemaan ja virui vainaana otuksen vatsassa samoin kuin Jeesus makasi ne kolme päivää kuolleena hautakammiossaan. Joonahan rukouksessaan mainitsee Tuonelan ja haudan joita voisi pitää vihjeenä, että vaikka ruumis jo lahosi kalmona kalan sisässä, ehkä sielu olikin jo siirtynyt ajan rajan takaiseen. Ja sitten tapahtui ihmeenomainen kuolleistaherääminen niin kuin Jeesuksellekin. Ehkä kolme päivää hiljaksiin olleen ruoka-annoksen herääminen liikehtimään sai kalalle oksennusrefleksin aikaan.

Kolmannessa kohdassa ”Joonaan merkki” vastaisi tarkemmin Jeesuksen tapausta. Ilman esikuvansa kuolemista voisi Jeesuksestakin ajatella, että ehkä olikin jotenkin selvinnyt elossa ritiinnaulitsemisesta ja muuten vain makaili haudassa toipumassa eikä mitään kuolleistaheräämistä ollutkaan.

Josta voi myös havaita, että Joonan toilailut eivät suinkaan pilanneet Jumalan suunnitelmaa vaan täydensivät kirkkaasti sitä.
Että Joonan tärkein profetia ei ollut se, mikä julistettiin Niiniven kaduilla vaan se, mikä tapahtui kalan vatsassa.


-Ulla Rautiainen-

El Shaddai

Herätä aamuun
kuin kultaiseen hohteeseen.
Nähdä edessään
Sielujensyleilijän silmät,
ne, joiden katse on
vanhempi kuin taivas,
joissa ikuisuuksien ajat
ovat alkaneet ja loppuneet,
joissa tähdet
syttyvät ja sammuvat,
joissa runoilijoiden sanat
ovat syntyneet ja kuolleet,
ja joihin minun sieluni etsii
hukkuakseen Hänen syleilyynsä.

Tämän aamun rukouksessa
sanani kääntyivät näkemiseen.
Sinä ilmaisit itsesi Sielujensyleilijänä,
Sinä
El Shaddai, joka olet Kaikki.
Tämän aamun rukouksessa
näytit minulle sydämesi.
Kutsuit luoksesi
Sinä Sielujensyleilijä
El Shaddai,
Sinun valtaistuinsaliisi.

Kävelin pitkän matkan
lattiaa, joka kuohui valkeaa pilvivaahtoa,
kahlaten pilvenhöyryissä,
valkeassa savussa.
Sekin on Sinua, minulle sanottiin:
Sinusta lähtevää taivaan hengitystä,
Sielujensyleilijän elämänhenkäystä,
jota taivas on täynnänsä
elämää ylläpitämässä.

Sitten edessä valtaistuin,
siinä Istuja.
Avasit sydämesi
kuin oven kammiohuoneeseen.
Sisältä loistavinta kultaa,
kirkasta kuin tulenlieskat,
valoa kuin auringossa,
elävää kudosta, säikeitä, suonia.
Taivaan Temppelin Kaikkeinpyhin.
Siksi ei siellä ole enää temppeliä,
Sinä olet sen temppeli
ja sydämesi temppelin kaikkeinpyhin.
Maailmankaikkeuden ja taivaankaikkeuden sisin keskus.

Raamatunpaikkoja, jotka liittyvät tähän näkyyn:
2 Moos 40:34 ”Sitten pilvi peitti ilmestysmajan, ja Herran kirkkaus täytti asumuksen”
1 Kun 6:20 ”Kaikkeinpyhin oli kahtakymmentä kyynärää pitkä, kahtakymmentä kyynärää leveä ja kahtakymmentä kyynärää korkea; ja hän päällysti sen sisältä puhtaalla kullalla, ja hän teki alttarin setripuusta.”
Ilm 21:22 ”Mutta temppeliä minä en siinä nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, ja Karitsa.”


-Ulla Rautiainen-

Raamatun feministinen manifesti

Hoosean kirjan teemana on avioliitto.
Kahdella tavalla: 

• Jumalan ja ihmiskansan suhdetta verrataan avioliittoon niin että Jumala on aviomies ja kansa on vaimo (eikä kovin hyvä vaimo vaan porttoileva). Hoosea joutuu demonstroimaan asiaa omalla avioliitollaan näyttäessään kuinka kurjalta Jumalasta tuntuu.
   
• Kolmannessa luvussa tapahtuu jotain vallankumouksellista. Hoosea lupaa vaimolleen olla hässimättä muitten naisten kanssa: ”...älä harjoita haureutta äläkä mene muille miehille. Minä myös teen samoin sinua kohtaan." Ennenkuulumatonta sikäli, että siihen asti Raamattua (ja vielä useat nykyäänkin) ainakin miehet olivat ymmärtäneet käskyn ”Älä tee huorin” koskevan ainoastaan naisia.
  Vielä hurjempaa seuraa neljännessä luvussa. Siellä Jumala ilmoittaa todellisen sensaatio-uutisen: ”En minä rankaise teidän tyttäriänne siitä, että he porttoja ovat, enkä miniöitänne siitä, että he avion rikkovat, sillä miehet itse poikkeavat syrjään porttojen kanssa ja uhraavat pyhäkköporttojen kanssa; ja ymmärtämätön kansa kukistuu.”

Tätä raamatunlausetta ei ikinä saarnata kirkoissa. Eikä julkaista Ristin Voitossa. Lähetin kerran RV:oon kirjoituksen siitä miten puolueellisesti Raamattua tulkitaan. Asiana oli, miten naisten toimintaa rajoitetaan muutaman idioottikirjaimellisesti tulkitun lauseen avulla ja laitoin tämän raamatunkohdan esimerkiksi siitä että mitä jos samoin yhtä yksisilmäisen kirjaimellisesti tätä lausetta luettaisiin niin antaisiko se naisväelle luvan huorata vapaasti.

Tietenkään moista ideaa ei lehdessä julkaistu ja tuo raamatunkohtakin oli sensuroitu pois ja koko kirjoitukseni väännetty sellaiseen muotoon että sai minut kuulostamaan pöhköltä. Seuraavana sunnuntaina seurakunnassa, jossa silloin kävin oikein saarnaspöntöstä pilkattiin kirjoitustani: mahtipontinen pönöttäjäukko poikkesi kesken saarnansa sivuraiteelle ja alkoi ivata että naisten oikeuksista Ristin Voittoon kirjoittelevien pitäisi mennä Pohjois-Koreaan että oppisivat olemaan vaatimatta mitään oikeuksia.
Lähetin päätoimittajalle kiukkuisen oikaisupyynnön, johon en minkäänlaista vastausta ikinä saanut.

Hoosean kirja on oiva esimerkki siitä, miten Raamattua enimmäkseen selitetään miesnäkökulman kautta. Lukuisat ovat ne sananselitykset, joissa Hoosea-ressua säälitään kun joutuu niin kovaan kohtaloon kuin naimisiin huoraavan kaamean porttonaisen kanssa. No, kyllähän se tietysti kunnian päälle kävi kun joutui avioliitossaan petetyksi, mutta, mutta...

...entäs ne kaikki Raamatun naiset, joiden aviomiehille ei tule mieleenkään omistautua yhtä vaimoaan varten? Oliko kivaa joutua jakamaan mies haaremillisen muita naisia kanssa (sillä mitä muuta moniavioisuus on kuin laillistettua huoruutta)? Entä kuinka häväistyksi nainen tuntee itsensä seuratessaan voimattomana vierestä kun ukko panee jalkavaimojaan, orjattariaan, tienvarsien porttoja ja naapurien emäntiä eikä kelleen tule mieleenkään että rikkoisivat sillä avioliittoaan ja särkisivät naisensa sydäntä?

Sananselittäjät jopa saarnaavat etteivät naiset siitä välitä. Että se kaikki on ihan okei. Sellaista voi kuvitella, kun kieltäytyy kuulemasta naisnäkökulmaa asiaan ja luo todellisuutta oman miesmielensä mukaiseksi. Jos kulttuuri ja tavat olivat sellaiset että se vaati naisia hyväksymään aviomiehensä huoraamisen niin se tarkoittaa vain että naiset olivat niin miehistä riippuvaisessa asemassa ettei syvintäkään tuskaa ollut varaa näyttää.

Mutta Hoosean kautta Jumala jyrähtää, että ymmärtää kyllä naisten turhautumisen eikä tuomitse näitä jos nyt sortuvatkin samaan kuin mitä miehet ovat itselleen iät ajat sallineet.
Ja että oikeasti kyllä Jumala vaatii miehiltä ihan samaa moraalia kuin mitä miehet ovat naisilta iät ajat vaatineet.

Hoosean kirja on oikeastaan oikea feministinen manifesti.
Vaikka se perinteisissä sananselityksissä yritetäänkin pimittää ja keskitytään säälimään Hoosea-parkaa aivan kuin kelleen muulle ei olisi niin käynyt, vaikka puolelle väestöstä koko ajan kävi.


-Ulla Rautiainen-

Se Iso Tarina

Minulla on meneillään Raamatun läpilukuprojekti. Taas kerran. Tämä on 18 kierros Alusta Ameneen. Pitäisi siis jo suunnilleen tietää mitä se kirja sisältää ja mitä ei sisällä.
Mutta ei sitä tarinaa vielä ole puhkiluettu. Pyhä Kirja antaa aina yllätyksiä ja tarjoaa uusia yksityiskohtia huomioitavaksi.
Tai tällä kierroksella ei niinkään yksityiskohtia ja yksittäishenkilöiden seikkailuja vaan laajan panorama-kuvan, kokonaisnäyn Suuresta Tarinasta.

Raamattu on yhtenäinen kirja. Siinä on alusta loppuun etenevä juoni, joka kulkee monen sivujuonen seassa ja näyttäytyy vasta kun lukee koko tarinan järjestyksessä ja sellaisella lukunopeudella, ettei ehdi jo unohtaa aikaisempia tapahtumia ennen kuin pääsee loppuun asti.

Onhan tietysti paikkansa ja hyötynsä ajoittain syventyä yksittäisiin juttuihin, lukuihin ja jakeisiinkin mutta ei pienempien kokonaisuuksien tarkastelu poissulje sitä, että oma hyötynsä on ainakin joskus ottaa Raamattu haltuun kokonaisuutena.

Nähdäkseni Raamatun kokonaistarina on jotenkin tällainen:
Jumala jostain kumman syystä päättää alkaa yhteiselämän itseluomansa elämänmuodon kanssa. Projekti aloitetaan luomalla ihmispari ja heille sopiva biotooppi elinympäristöksi, jossa tarkoitus on lisääntyä isoksi populaatioksi.
Suunnitelma ilmeisesti on, että ihmisten päätehtävä olisi tuottaa jälkeläisiä ja kasvattaa nämä jälkeläiset Jumalan tuntemiseen. Ensimmäinen pari pääsee ihanneoloissa tuntemaan Jumalan läheisesti. Jos he pysyisivät niissä ihanneoloissa ja siirtäisivät jumalatietonsa ja jumalasuhteensa jälkeläisilleen ja nämä taas omille jälkeläisilleen niin koko lisääntyvä ihmiskunta tuntisi Jumalan ja yhteys olisi mahdollista ja oleminen ihanteellista.

Ei onnistu. Paritanssiin tarvitaan kaksi, mutta tässä tanssissa ihmiskunta on harannut vastaan joka askeleella.
Suunitelma rikkoutuu, kun eka pari päättää ihanneoloissa olla tottelematta sitä ainoata kieltoa, joka on heille asetettu: Älä Syö Siitä Puusta.
Sitten joudutaan ihanneoloista pois ja kohta miesväki hoksaa, että jälkeläisiä voipi siittää ilman että tarvitsee mitenkään osallistua niiden kasvattamiseen tai edes elättämiseen. Irtoseksi tuottaa äpärälapsia, joilla ei isästään mitään tietoa ole.
Lisäksi vielä keksivät että vaimoja voipi ottaa useampia. Monivaimoisissa perheissä lapsiluku kasvaa niin valtavaksi, että isät tuskin tuntevat lapsiaan saati ehtivät näitä juuri mihinkään opettaa. Toisaalta vain harvat miehet edes pääsevät avioon. Kun yhdet rohmuavat useita vaimoja, ei kaikille riitä yhtäkään. Opettaminen jää naisten varaan, mutta hekin missaavat mahdollisuutensa kun päähuomio kääntyy hankalissa olosuhteissa joko yh-äiteinä tai haaremihierarkian valtataistelussa omaan selviämiseen. Sukupolvelta toiselle jatkuvan tiedon ketju katkeaa.

Jumalan seuraava missio on keskittyä kasvattamaan yhtä etnistä ryhmää omaksi pappisvaltakunnakseen, joka Jumalalle omistautumisellaan olisi innostavana esimerkkinä muille kansoille hylätä turhat epäjumalat ja tutustua tähän Jumalaan. Jumalatuntemus leviäisi kansoista kansoihin ja niin koko ihmiskunta olisi taas Jumalan yhteydessä.

Ei onnistu sekään. Kulttuurinvaihto eri kansojen välillä tapahtuukin väärään suuntaan: pappisvaltakunnaksi tarkoitettu kansa tykästyykin muiden kansojen epäjumaliin ja hylkää oman Jumalansa.

Seuraavaksi Jumala itse astuu ihmiskunnan sekaan ja yrittää kommunikaatiota heidän omalta tasoltaan. Mutta varsinkin uskonnolliset johtajat ovat niin valtapelinsä juovuttamia, etteivät kykene tunnistamaan elävää Jumalaa edessänsä.

Jos tässä tapauksessa ykkösmahdollisuutena oli, että uskonpuhdistus olisi aloitettu temppelistä niin että juutalaisuus siirtyisi jouhevasti messiaaniseen aikaan ilman että pitäisi perustaa uutta seurakuntasysteemiä sitä varten niin ei tapahtunut. Kuten Iso Kirja itse sanoo: fariseukset ja lainoppineet tekivät turhaksi Jumalan aivoituksen heitä kohtaan (Luuk. 7:30).

Muttei kristinuskoksi eriytynyt jumalanpalveluskaan kovin hyvin ole kaikkiaan onnistunut. Vaikka Jumala antoi lähetyskäskyn mennä kaikkeen maailmaan tekemään kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan, niin erinäisistä syistä tavoite etenee hitaasti.
Saa nähdä, onko Jumalalla vielä jokin ässä hihassaan ja keino saada tavoitteensa toteutetuksi.
Sen verran näyttää sinnikkäältä yrityksessään että tuskin kesken ja epäonnistuneeksi hankettaan jättää.



-Ulla Rautiainen-

Fantasia Toisesta Maailmasta

Häntä voisi kutsua Uneksijaksi. Se ei ole hänen tosinimensä, mutta sillä nimellä hän itseään kutsuu siinä Toisessa Maailmassa, jonne aina silloin tällöin, ja ajan kuluessa yhä useammin onnistuu pakenemaan.

Toinen Maailma on toisenlainen. Todempi, alkuperäisempi, jotenkin oikeampi, vahvempi ja ehjempi ainakin. Aina kun on saanut vilahduksen Toisesta Maailmasta, tuntuu tässä todellisuudessa oleminen kuin olisi jäljennöksessä. Kuin kuulisi kaiun, muttei itse ääntä. Kaikki on melkein oikein, mutta silti niin kuin rikki. Kuin pienillä säröillä, valmiina hajoamaan milloin tahansa. Kaikki huutaa puutetta jostain. Vaillaolevaisuus on ilmeistä. Jotain ei ole. Jotain on mennyt, lähtenyt pois eikä ole palannut.

Mutta Toinen Maailma on puhtaanselkeä, syvänkirkkaampi ja olemisen läsnäolo on kaikkialla. Se, mikä täältä puuttuu, on siellä ja on vastaansanomattoman väkevänä ja suorastaan tunkeilevan lähellä olemassa ja todellisena. Ja kuitenkin Uneksija ymmärsi, että se mitä hän Toisesta Maailmasta sai nähdä, oli vain paperinohut häivähdys, kuin perhosen huokauksen synnyttämä ilmanliikahdus hirmumyrskyyn verrattuna. Mutta sen vähäinenkin kokeminen synnytti Uneksijassa kiihkeää kaipausta, joka poltti mieltä ja halua ja ajoi etsimään.

Toisen Maailman Metsä toivotti hänet tervetulleeksi ja antoi hänelle ihmeellisen talon asuttavaksi. Öisin talo oli tavallisen näköinen pyöreärunkoinen hirsimökki, jonka vankassa suojassa hän sai turvallisesti ja mukavasti yönsä viettää. Mutta aina päivisin mökin hirret heräsivät takaisin kaatamistaan edeltäneeseen puuelämäänsä ja ponnahtivat paikoiltaan pystyasentoon, kasvattivat äkisti juuret ja oksiston ja seisoivat elävinä puina muodostaen metsän siihen kohtaan, jossa öisin oli talo. Yöksi puut taas vetivat oksansa ja juurensa runkonsa sisälle ja lakoutuivat seinien, lattian ja katon muotoon pinoutuen ja ollen taas erehdyttävästi tavallisen näköinen hirsimökki.

Niinpä monet ohikulkumatkalla olevat vieraat, jotka pyysivät ja saivat yösijan talosta, kokivat melkoisia yllätyksiä, ja varsinkin ne, jotka varoituksista välittämättä yrittivät nukkua niin pitkään kuin halusivat ja silloin kuin halusivat huolimatta siitä järjestyksestä, joka tähän maahan oli asetettu. Sitten he joutuivat siihen ryskeeseen joka tapahtui kun puut alkoivat järjestäytyä pystyasentoon eivätkä monet siksi halunneet tulla uudelleen. Niinpä Uneksijan oli vaikea saada pitkäaikaisia ystäviä.

Mutta Uneksija viihtyi siellä hyvin. Hän lauloi lehteville ja havuisille puille ja tanssi hameenhelmat kipinöitä iskien kukkia kuohuvilla niittyaukeilla. Hän kasvatti itsessään läheisen tuntuman ympäröivään luontoon, avoimeen taivaaseen ja maahan eikä arastellut ulkoilmaa kuten liian paljon sisätiloihin tottuneet tapaavat tehdä.

Eläminen siinä talossa oli väliaikaista, sen hän hyväksyi. Tämä maa antoi hänelle suojan ja asuinpaikan öiksi, mutta sitäkään ei koskaan voinut pitää itsestäänselvyytenä eikä seuraavasta yöstä olla koskaan ihan varma ja päivät hänen oli selvittävä paljaan taivaan alla. Mutta se oli unelmassa elämisen hinta, omaan määräysvaltaan perustuvasta turvallisuudentunteesta luopuminen ja heittäytyminen unelman varaan.

Hänen oli suostuttava lumeen, pakkaseen, taivaansateiden kastelemaksi tai tuulen piiskaamiin päiviin. Kokemaan maan säiden voimat itsessään omaan ruumiiseensa osuen, eikä vain sivustakatsojana ikkunan lävitse itse kosketetuksi joutumatta, kuin näytelmän yleisö, joka ei näytelmään osallistu. Hän oli aina mukana ja osallisena kaikesta, mitä sen maan luonnossa tapahtui.

Muta öisin hänelle annettiin armo ja lepo mökin suojassa ja se oli lahja. Hän ymmärsi arvostaa puiden uhria, kun ne suostuivat kuolemaan öisin hänen rauhansa takia. Siinä mökissä asuessaan hän oppi kuolemasta ja ylösnousemuksesta sen menetetyn tiedon, joka hän olisi voinut oppia jo tässä maailmassakin, jos olisi osannut nähdä. Nyt se sama opetettiin hänelle joka ilta ja aamu. Ja se epävarmuus ja pelkässä luottamuksessa ja uskossa eläminen oli hänen rangaistuksensa ja palkintonsa.

-Ulla Rautiainen-

Näkijät

Jotkut ihmiset,
Jumalannäkijät,
kutsuttu kertomaan,
että Jumala on:
räiskyvää elämää,
tunnetta ja tahtoa,
tilannetajuista visiota ja energiaa,
kohti käyvää läsnäolevaisuutta.
Villi ja hurja,
sanojen antaja, jotka ovat
villiä ja hurjia,
niin kuin Hän itse on.

Mekaanisen jumalakuvat omaavat
eivät pysty
niitä sanoja vastaanottamaan.
Heille kauhistus,
kaikki mikä rikkoo
fossiiliseksi kivettyneen hengellisyyden.

Tarjoavat kuolleita lehtiä viime vuoden puusta.
Menneen kesän muistelua
piiloutuen kellareihin
tämän päivän auringolta.
Huitovat jo kauhtuneita varjoja
ammoin ruostuneilla miekoilla.
Pitävät laivat satamissa
varoitellen aavojen vesien vaaroista.

Mutta sinä, jos olet Näkijä:
Lyö poikki laituriin sidottu köysi,
levitä purjeesi
ja anna laivasi hyökätä hurjempiin hyökyihin.
Ota vastaan tuuli ja aurinko
ja kuule Jumalan nauravan iloansa.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Lakiko niin kuin luetaan?

Vanhan Testamentin Mooseksen kirjojen lakiluettelot ovat melkoinen pala luettavaksi. Järjettömiltä, brutaaleilta ja epäoikeudenmukaisilta kuulostavat käskyt, jotka oikein antavat ohjeita orjien pitämiseen ja kohtelevat naisia miesten omistamina esineinä ovat monelle nykylukijalle kompastuskivenä ja uskonmitätöijänä (ja ateisteille riemunaiheena: kaameita käskyjä levitellään todisteeksi uskomisen hölmöydestä).
Kuinka hyväksi ja oikeudenmukaiseksi mainostettu Jumala moiseen yllyttää?

Mooseksen laista onkin tullut uskovaisten keskuudessa vähän sellainen hys-hys-juttu, virtahepo olohuoneessa, kiusankappale, jonka olemassaolon jokainen tietää, mutta jota yritetään olla huomaamatta aivan kuin sitä ei olisikaan.
Moni ei lue Mooseksen kirjoja ollenkaan ja säilyttää niin mielenrauhansa.

Muutama selitys hankalille käskyille:

- Kaikkia käskyjä ei ole tarkoitettu kaikkien, kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina sellaisenaan noudatettavaksi, vaan ne on laitettava siihen aika- ja tilakontekstiin, mihin ne on tarkoitettukin. Tuhansia vuosia vanhat erämaaleiriolot vaativat erilaisia hygienia- ja turvallisuusmääräyksiä kuin nykyaikainen kaupunkiasunnossa eläminen.

- Osan käskyistä on tarkoitus luoda oma juutalainen kulttuuri, joka eroaisi muista ympäryskansojen kulttuureista ja näin pitää kansa yhtenäisenä ja muihin kansoihin sekaantumattomana.

- Osa käskyistä sisältää profetaalista sisältöä (esim. uhraamiseen liittyvät) ja siksi kuulostavat kummallisilta. Kansa laitettiin siis joissakin toimintatavoissa esittämään eräänlaista performanssia, jonka sisältö aukeni vasta tietyssä tulevaisuuden tapahtumassa, jolloin asiayhteys ja merkitys paljastui.

Mutta entäs ne orjuutta ja naisten sortoa suosivat lait?

Mitäs Jumala itse sanoo: Hes 20:25 mukaan: ”Niinpä minäkin annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä, ja oikeuksia, joista he eivät voineet elää...”
Eli eivät ne lait olleet Jumalankaan mielestä ihanteellisia.

Taisi olla niin, että ne lait olivat Jumalan diplomaattinen kompromissi senaikuiselle ihmiskunnalle, joka ei tavoiltaan ollut sillä tasolla (niinkuin kertomuksessa näkyy), että olisi parempaa käsittänyt.
Ne pahimmatkin lainpykälät olivat sentään parempaa kuin yleinen käytäntö siihen maailmanaikaan oli. Jos mentaliteetti oli ”surmaan miehen haavastani ja nuorukaisen mustelmastani”, niin ”silmä silmästä ja hammas hampaasta” oli jo huomattavaa edistystä. Enempiä vaatimuksia ei olisi noudatettu lainkaan. Ei kannata määrätä lakeja, jotka ovat niin kaukana totutuista tavoista, yleisestä yhteiskuntajärjestyksestä ja ajattelutavasta että menevät täysin yli kaikkien käsityskyvyn.
Että kunhan nyt oppisivat edes näittenkin mukaan elämään...

Niin että niitä naisia ja orjia koskevissa laeissa ei pidä ottaa vertailukohteeksi nyky-länsimaista yhteiskuntaamme, vaan senaikuinen. Meistä ne saattavat tuntua sortavilta, mutta siihen, mitä ilman niitä lakeja olisi tapahtunut, oli suuntaus kohti parannusta.

Raamatusta löytyy ainakin kaksi vihjettä, että Jumala todellakin sovelsi lakinsa olemassaolevaan tilanteeseen ja ihmiskunnan ehdoilla (olihan hän antanut Paratiisissa ihmiselle hallintavallan maapallolla, ja siten luvan oman yhteiskuntajärjestyksen luomiseen) vaikkei se hänen ihanteensa olisi ollutkaan.

Jo Mooseksen laissa on säädöksiä kuninkaita varten. Kuitenkaan ajatus kuningasvetoisesta valtakunnasta ei ollut Jumalan ykkössuunnitelma kuten   1 Sam. 8:6-7 näkyy. Mutta kun kerran väenvängällä halusivat kuninkaan, niin olkoot, Jumala otti suunnielma B:n käytäntöön vaikkei se paras mahdollinen ollutkaan ja teki lait sitä varten.

Toinen lakipykälä, joka ei Jumalan mieleen ollut, oli avioerolaki. Matt. 19:7-8 Jeesus tekee selväksi, että Jumalan tarkoitus olisi ollut, että ihmiset olisivat hoitaneet suhteensa niin ettei avioeroja olisi tarvittu. Mutta kun niin ei tapahtunut, niin eron salliminen sentään on pienempi paha kuin se, minkälaisia keinoja pahimmillaan saatettaisi käyttää epämieluisaksi käyneestä puolisosta irti pääsemiseksi.

Entäs sitten se laki, jossa käsketään kivittämään vanhempiaan tottelematon poika? Tätähän mieluusti otetaan esimerkiksi, kun halutaan todistaa Raamatun olevan älytön kirja.
Harva lakia kauhisteleva vain lukee, mitä 5 Moos 21:18-21 kokonaisuudessaan sanoo. Kysymyshän ei ole pikkulapsen uhmakohtauksesta, vaan aikuisesta miehestä (koska tottelemattomuus ilmenee juopottelevana ja irstailevana elämäntapana). Laki oikeastaan sanoo, että rikollista ei vanhempien pidä suojella vain siksi että tämä sattuu olemaan oma jälkeläinen.

Lait eivät myöskään olleet sementtiinvalettuja. Muutosehdotuksia sai esittää Jumalalle, niin kuin Selofhadin tyttäret tekivät ja saivat aikaan lakimuutoksen (4. Moos. 27:1-8). Jumala siis antoi jonkinlaisen perustan ja halusikin ihmisten itse oivaltavan, miten niitä voisi parantaa. Ei tietenkään omavaltaisesti, mutta Jumalan suostumuksella.


-Ulla Rautiainen-

Sarpatilaisen ihmeen edellytys

Raamattua voi lukea monella tavalla.
Yksi tapa on tavoitteellinen raamatuntulkinta: ensin kyhätään päätelmä, miten tarinan pitäisi mennä, mitä sen pitäisi kertoa ja mitä siitä tulisi oppia. Sen jälkeen tarina rajataan niihin osiin, jotka sopivat ennakko-odotukseen, häivytetään sopimattomat elementit näkymättömiin, korostetaan omaa ajatusta tukevaa materiaalia ja selitetään koko tarina itselle sopivalla tavalla.
Ja kun tulkinta on saanut vakiintuneen aseman ja tarpeeksi arvovaltaisia tahoja taakseen, perinteitä ja auktoriteetteja kunnioittava sanankuulija ei rohkene lukea asiaa niin kuin se on kirjoitettu.

Eipä sitten ihmekään, jos Raamatun lukeminen tuntuu työläältä kun mielen on koko ajan sensuroitava ja käännettävä tekstiä ennakko-odotusten mukaiseksi. Ja kun tuntuu vaikealta lukea, niin sitä vähemmän luetaan, ja sitä enemmän ollaan alttiita mitä mielivaltaisimmille tulkinnoille.

Yksi tällainen huonoa hedelmää tuottanut tulkintatapa on Elian ja Sarpatin lesken tapaus.
Tarina kerrotaan 1 Kuningasten kirjan 17 luvussa heti korppijutun jälkeen.
Juttu menee tiivistettynä näin: On kuivuuden aiheuttama nälänhätä. Elia menee Herran käskystä Sarpatiin ja esittää siellä nälkäkuoleman partaalla hoippuvalle leskivaimolle että tämän pitäisi antaa viimeinen leipänsä Elialle. Nainen tekee käskyn mukaisesti ja palkinnoksi uhrauksestaan tapahtuu ihme: elintarvikkeet lisääntyvät ihmeenomaisesti niin että sekä naisen luo elätettävksi asettunut Elia että nainen poikineen pysyvät muonassa katokauden lävitse.

Liian moni ”jumalanmies tai -nainen” on hyväksikäyttänyt tätä tarinaa omaksi hyödykseen selittämällä kertomuksen tavalla, että lesken esimerkkiä seuraten kenen tahansa kurjalaisenkin on uhrattava viimeiset varansa hengenmiehen tai -naisen hyväksi ja luotettava että kyllä Jumala tekee jonkin ihmeen, jolla ontoksi pumpattu uhraaja selviää pulasta.

Yleensä nämä vaatijat eivät jää katsomaan miten uhraajalle käy tai jos jäävät, eivät ota mitään vastuuta pulaan syössyn ahdingosta jos ihmettä ei tapahdukaan.

Minullakin on henk. koht. kokemusta tämmöisestä. Sain kerran omituisen puhelun eräältä melkokin tunnetulta hengelliseltä vaikuttajalta. Puhelimessa tämä tyyppi julisti, että Jumala on ilmoittanut, että minun pitäisi ruveta tekemään ilmaiseksi työtä hänen firmalleen (josta hän minua huomattavasti korkeammasta elintasostaan päätellen nosti mojovaa voittoa). Palkka maksettaisi sitten kuulemma taivaassa.
En lähtenyt.

Sillä Sarpatin lesken tapauksessa olisi huomioitava yksi yksityiskohta (1 Kun. 17:9) : ”...Katso, minä olen käskenyt leskivaimon elättää sinua siellä.”
Näyttäisi siis siltä, että Herra oli puhunut asiasta leskivaimolle itselleen ennen kuin Elialle. Elia ei siis hyökännyt esittämään pöyristyttävää vaatimustaan yllätyksenä, vaan nainen oli jo suostunut asiaan, tiesi odottaa Herran lähettämää  autettavaa ja Elian käyttämä sanamuoto oli vain jotain, josta tunnistaa kohde kaikista muista kerjäläisistä (joita siinä pula-ajassa varmasti riitti).

Joten eiköhän tarinan opetus liene, että isojen uhrausten ja riskialttiiden uskontekojen kyseessä ollessa Jumala puhuu niistä kaikille osapuolille – ja ainakin sille, jolla siinä eniten hävittävää on. Ei tarvitse mukautua mahdottomiin vaatimuksiin, vaikka niitä kuinka ”Herran nimessä” esitettäisiin, jos ei ole mitään omakohtaista tuntumaa että asia todella tulee Herralta.


-Ulla Rautiainen-

Eliamaista kaksoiselämää

Päällepäin näytti että Elialla meni surkeasti.
Niin kuin menikin.
Ei ollut kotia, minne päänsä kallistaa, ei perhettä, vaimoa, jota rakastaa, jälkeläistä, joka turvaisi vanhuutta, ei työpaikkaa, jolla tienata leipää pöytään.
Tosin leipää ei ollut monella muullakaan; kuivuus kuritti maata, vei viljan ja leivät. Aina kuninkaan linnaa myöten tiedettiin, että valtakunnallinen nälänhätä oli Elian syytä ja aiheuttama.
Elia ei ollut suosittu mies.
Valtakunnan Vihollinen oli ennemmin hänen tittelinsä.

Mutta hän oli Jumalan profeetta.
Keskusteli Maailmankaikkeuden Päällikön kanssa face to face.
Ja sai epäkiitollisen tehtävän olla Kaikkivaltiaan tuhoisien päätösten julkituojana:
"Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, jonka edessä minä seison: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani kautta."

Yksioikoisesti ajatteleva kuningas ei käsittänyt, että vaikka sateen tuleminen tai tulemattomuus olikin Elian sanan varassa, ei profeetta sitä sanaa voinut sanoa kuin vasta Jumalansa luvalla ja käskystä.
Mutta Elia siitä syyt niskoilleen sai.
Niin profeetoille monesti käy.
Sellaista se on yhteys ja äärimmäinen läheisyys Jumalan kanssa.
Tulla hyljätyksi, syytetyksi ja häväistyksi kaikkien maailmallisten tahojen suunnalta.

Elialta vietiin kaikki edellytykset normaaliin, kunnialliseen elämään, jossa on vakituinen asunto, ystäviä ja sukulaisia ja mahdollisuus itse hallita elämäänsä ja hankkia elantoansa.

Jumala hoiti sen elatuspuolen.

Elia päätyi Keritin purolle Jordanin itäpuolelle korppien ruokittavaksi.
Se ei ollut mikään herttainen eikä ylevä kuvaelma. Korpit ovat tunkioiden tonkijoita ja haaskansyöjälintuja, joten luulisi Elian mielessä käyneen raskaita epäilyksiä mistä ne antimensa kiikuttivat.
Ja olihan se hermojaraastavan epävarmaa: entä jos siipiniekat eivät huomenna tulekaan?
Elian oli kuitenkin otettava vastaan Jumalan lähettämä lahja tai olla syömättä. Ei saanut tehdä samaa virhettä kuin kuningas: sotkea sanoman lähettäjä sen välittäjään.
Merkittävä opetus.

Korppien jälkeen Elian elättäjäksi laitettiin Siidonin Sarpatissa jo nälkäkuoleman partaalla hoippuva leskivaimo.
Ei sekään ihan vakuuttava turva.
Siinäkin pysyttiin leivässä pelkästään Jumalan tekemän yliluonnollisen ihmeen varassa.
Oli kai se tilanne ihmeistä riippumatta Elialle vähän nolo. Raavas mies alentuneena kerjäläiseksi ja (ja vielä ulkomaalaisen) naisihmisen elätiksi. Toisten nurkissa luuhaava loiselävä vieraalla maalla. Kyllä kai hävetti.

Kolmannen kerran, kun Elia sai apua ruokavajaukseensa, oli tarjoilijan taso noussut jo taivaalliseen.
Elian piilotellessa kinsteripensaan juurella Iisebelin lähettämiä vainoojia tuli ihka oikea enkeli paistamaan leipää. Se eväs olikin tehoisaa syötävää: Elia paineli sillä 40 päivää ja 40 yötä Hoorebille, jossa hän kohtasi Jumalan.

Elian elämä oli kummallista kaksisuuntaisuutta. Maalliselta kannalta katsoen niin surkeaa, että välillä jo toivoi kuolevansa, mutta hengellisesti liikkumista niin korkeissa sfääreissä ettei semmoista tavisuskova voi edes ymmärtää.

Suurin ihme tässä taitaa olla, ettei Elialta pää kilahtanut ja järki romahtanut pelkissä äärikokemuksissa elämisessä. Tai ehkä juuri ääripäät tasoittivat toisiaan ja estivät todellisuuspakoisella tavalla jäämästä kumpaankaan.


-Ulla Rautiainen-

Eliamaista elämäntapaa

Kuten näissä tapauksissa tavallista, sanoman vastaanottajalla oli kuullun ymmärtämisen vaikeuksia. Vaikka Elia selkokielisesti ilmoitti, että säätilakatastrofi oli Jumalan rangaistus kuninkaan ja hänen sukunsa jumalattomasta elämästä, väänsi Ahab asian niin että Elia ihan omaa ilkeyttään oli syössyt valtakunnan ilmastonmuutokseen ja että ongelma ratkeaisi Elia tappamalla.

Elia Tisbeläinen (hepr. Elijah אליה = Jahve on Jumala) oli Jumalan puhetorvi, profeetta, jonka elämäntehtävänä oli kertoa Israelin kuningas Ahabille uutisia, jotka saivat kuulijassa murhanhimoisia reaktioita aikaan. Suurimman osan tunnettua elämäänsä Elia viettikin henkensä edestä viranomaisia paeten ja piilotellen.

Elian siviilielämästä ei missään paljoa avata. Ainoa tieto on, että oli Gileadiin asettuneita siirtolaisia. Ainakin siitä lähtien, kun pääsi/joutui Herran profeetaksi näyttää siltä, että hän oli perheetön, asunnoton ja vailla työpaikkaakin oleva irtolainen. Vaatetuskaan ei ollut järin muodikas, kun karvanahkaan sonnustautuneena kuljeskeli. Lisäksi valtiovalta oli julistanut hänet henkipatoksi, jota armeijan voimin jahdattiin pitkin erämaita.

Eipä hyvä ansioluettelo, ainakaan noin tavanomaiselta kannalta katsottuna.

Siksi onkin varsin merkillistä, että varsinkin karismaattisissa ja jopa menestysteologisissa piireissä on suurta innostusta ja pyrkyä päästä Elian kutsumukseen, voiteluun ja virkaan.
Tottahan tietysti, että Elialla oli kadehdittavat jubileeraukset Jumalan virratessa lävitseen, mutta moniko ”Elian voitelua” itselleen rukoileva mukavuuskristitty hänen kokonaiselämäntyyliinsä suostuisi?

Profeetan elämässä Jumalan maailma ja ihmisten maailma kokevat väkisinkin ryskyvää yhteentörmäystä, jossa on pakko valita puolensa. Molemmista ei voi kuoria kermoja päältä, ottaa kummastakin etuuksia ja säilyä molempien todellisuuksien mukavuusalueella.
Kummin päin valitseekin, toisesta kokee menetyksiä ja mitä syvemmälle toisessa menee, sitä kovemmin toinen iskee vastaan.

Kysymys on vain siitä, katsooko asioita hengelliseltä vai maalliselta näkökulmalta. Että kumpi on voitto ja kumpi tappio?
Ja että kumman maailman kokee todellisemmaksi.

Totta tietysti, että extreemellinen omistautuminen Taivaan Valloille on syystäkin huonossa huudossa. Sen verran ikäviä esimerkkejä äärifanaattisuudesta on kristinuskonkin piirissä olemassa. Joka on joutunut liian ahtaaksi vedetystä uskonnollisuudesta kärsimään, ei hevillä kannata laimean kohtuuden ylittävää hurskastelua.

Kyse on kuitenkin eri asiasta, vaikka ymmärrettävsti asiaan vihkiytymätön nihkeästi eroa tunnistaa. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että terve hengellisyys pitkällekin vietynä ei käytä uskoa arkielämän velvollisuuksien väistelyyn, ei hyväksikäytä muita ihmisiä, ei havittele valtaa ja rikkauksia ja säilyttää totuuden- ja suhteellisuudentajun.

Elian tarinan voi lukea Vanhan Testamentin 1 Kuningasten kirjan 17 luvusta eteenpäin 2 Kuningasten kirjan 2. lukuun.

Eliasta olen kirjoitellut enemmänkin: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2016/11/elian-hengesta.html

Tuolla vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2018/08/eliamaista-kaksoiselamaa.html


-Ulla Rautiainen-

Luomaton Valo

Herra Jumala on aurinko. (Psalmi 84:12)
Maailmankynttilä = aurinko indoeurooppalaisessa kantakielessä.

Oletko tuntenut, kun maailman reunat puristavat liian ahtaina ja olisi päästävä pois?
Usein. Aina.

Niinä hetkinä maailma on kuin tuhansille paloille särkynyt peili joka vääristää näyttämänsä kuvan tuntemattomaksi pilkkaamaan sitä alkuperäistä ajatusta, joka siitä sen Tekijällä kerran oli.
Ehkä maailma joskus oli toisenlainen, silloin aikojen takana luomisen aamun ensi hehkussa kun aurinkoakaan ei vielä ollut ja valo tuli aurinkoa kirkkaamman kasvoista.
Nyt niitä kasvoja ei kuolevainen enää voi nähdä ja maailma on laskeutunut sitä raskaasti painavan pimeyden alle.

Silti meissä on vielä niitä, hupsuiksikin noiden maailman viisaiden joukossa nimitettyjä, jotka syvällä itsepäisissä toiveissamme yhä etsimme sitä valoa, jonka vaistoissamme tunnemme elämämme kaukaiseksi lähteeksi.

Annamme etsimällemme eri nimiä kuka osuen lähemmäksi kuka kauemmaksi totuutta mutta etsimättä emme voi olla. Niin tämä meidän vähäisten hupsujen heimo lehahtelee kuin yöperhoset pimeässä, niiden jotka hauraanohuin siivin lentävät lampun ympärillä valoa kohti tietämättä miksi niin tekevät, mutta tekevät sitä silti.

Aurinkoa on palvottu täälläkin. Entiset esivanhempamme ovat tätä tulena palavaa päiväntähteä, taivaan kirkasta kiekkoa kutsuneet vastauksena kalvavalle kaipuulleen, niin kuin muinaiset kansat kaikkialla ovat tehneet. Aina vain valoa kaikki kaikkina aikoina ovat etsineet ja pimeyden mitäänsisältämätöntä tyhjyyttä kauhulla kammonneet ehkä näin tunnustaen irtireväistyn ja kadonneen tiedon paikan sisimmässään.

Eikö aurinko silloin ole taivaalle asetettu kuva, taivaantaulu, ikoni sen takana olevasta suuremmasta voimasta? Niin väkevästä ja ihmeellisestä, ettei sitä sellaisenaan voisi sietää.

Hän sanoi olevansa Maailman Valkeus ja vastaus etsimiseen.
Emmekä me hänestä paljoa tiedä, vain sen vähän minkä hän on itse itsestään kertonut eikä se ole paljon, mutta silti enemmän kuin olemme pystyneet ymmärtämään.
Pimeillä silmillämme olemme vain varjoja hänestä nähneet ja nekin ovat olleet kirkkaampia kuin olemme kyenneet katsomaan.Vähän vain olemme nähneet hänen äärilaitojaan, vähän viitanliepeen kulmaa, mutta kasvojaan hän ei ole meille koskaan näyttänyt.
Ja keskuuteemme tullessaan hän naamioitui ihmiseksi näyttämättä todellista olemustaan sellaisena kuin omassa todellisuudessaan on emmekä me häntä tunteneet.

Etsin siis reikiä tästä maailmankaikkeuden rikkonaisesta osasta ulos. Portteja, jotka eivät olisi lopullisilla lukoilla suljettuja, peilin kulmia jotka olisivat vähemmillä säröillä, avoimia ikkunoita nähdä toiselle puolelle. Sille puolelle, joka on valaistu aurinkoa kirkkaammalla valolla itse auringonkin ollessa vain hänen varjonsa.

Eikä niin milloinkaan voi aurinko riittää valoksi minulle. Minä haluan hänen valoonsa, katsoa kasvoilleni langeten hänen palavaa kirkkauttansa. Mitä siitä vaikka se polttaisi kasvoni karrelle ja silmäni sokeiksi, olisinhan saanut kerran nähdä...

Mutta ei vielä, ei vielä. Tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen vain hengittävää tomua eivätkä tomunsilmät voi palavinta kirkkautta katsoa.
Vasta kun sieluni on astunut tomuruumiini rajoista ulos, voivat henkeni silmät katsoa sitä Luomatonta Valoa, kirkkautta, josta avaruuden aurinkotähti on vain epäselvän kuvan näyttänyt.

Hänen kasvojaan.


-Ulla Rautiainen-

Runo unelmasta

Sinä kysyit rakastanko Sinua?
Kuinka voisin tietää, rakastanko,
enhän ole Sinua koskaan nähnyt
enkä Sinua tunne.

Minulla oli unelma.
Kasvatin sitä, ruokin sitä,
ja siitä tuli suuri ja mahtava.
Sen latvat tavoittelivat tähtiä,
juuret syvimmille salattuja lähteitä.
Sen laajalle leviävä varjo peitti taivaanauringon,
ja sakeiden lehtien kahina vaiensi kaikki maan äänet.

Sitä unelmaa kasvatin kodikseni asua.
Ja se kasvoi niin valtavaksi
etten jaksanut sitä yksin hoitaa.
Sillä se tarvitsi paljon palvelua elääkseen:
juurien kastelua, oksien tukemista,
karsimista ja muotoilua.

Ja niin minä kutsuin avukseni Sinut,
sillä olin kuullut että olet Suuri Puutarhuri.
Annoin Sinulle ohjeet, miten Sinun tulee toimia,
sillä tämähän on minun unelmani,
minun suunnitelmani,
minun kasvattamani,
ja minä yksin tiedän kuinka sen kanssa menetellä.

Ja Sinä tulit.
Etkä huolinutkaan unelmaani.
Kirves kädessäsi tulit ja reippaasti
- minulta kysymättä -
löit runkoon ja unelmani oli tuhoutunut
yhdellä valtavalla kaatumisella.

Mikä järkytys minulle,
mikä sanoinkuvaamaton menetys.
Luuletko että pidän Sinusta nyt?
Luuletko että unelmani väristessä maassa kuolevana
rakastaisin Sinua?
Mene pois, unelmani murhaaja,
mene, kun jään hautaamaan unelmaani.

Vaikka tarjouduit oksimaan kaatuneen puun.
Pilkkomaan rungon
käyttökelpoisien polttopuiden kokoisiksi haloiksi.
Kokoamaan lehdet siistiin maatuvaan kasaan.
Kärräämään siitä valmistuneen mullan toisille viljelyksille.
En suostu apuusi.

Ei tätä unelmaani
saa liian kevyesti haudata.
Ei, se on ansainnut enemmän surua,
enemmän itkua,
suurimman hautarovion.
Sillä suurella ryskeellä suuri puu kaatuu
ja suuri ruumis vuodattaa paljon verta.

Mutta unelmani ei suostu kuolemaan.
Yhä haudastaankin se huutaa.
Kolistelee arkun laitoja hirveällä vimmalla.
Rymistelee ja ryskää.
Vaatii osaa elämästä ja elävistä.

Se pöyhii mullat päältänsä.
Kaataa kivipaasin katoltansa
ja nousee kuopastansa.
Ei ihanana ylösnousemuksen ihmeenä
vaan kauheana kummituksena
tyhjin kalmankatsein tuijottamaan
epämaailman valottomuuden merkkinä,
syytöksen patsaana,
rujona muistomerkkinä
koskaan valmiiksi käymättömästä
kohtuun kuolleesta syntymättömyydestä.
Se hyökkää kimppuuni.
Käy käsiksi,
tulee syliksi asti.
Kietoutuu kamalana köytenä keuhkojeni ympärille.
Kuristaa elämänhenkeä minusta ulos
huutaen julki epäonnistumistani,
pettymystä kiinnittymään minuun
irtipääsemättömällä otteella.

Tehden minutkin epäpädöksi, häpeänalaiseksi
luomaan kykenemättömäksi luojaksi,
mykäksi jumalaksi ilman sanaa,
jolla maa ja taivas luodaan.
Minulla on vain loppu, muttei alkua.
Paha tieto ilman paratiisia.
Harmageddon ilman Genesistä.
Kuolema ilman syntymää.

Ja taas Sinä tulit.
Ja nyt kirves kädessäsi ei ollut työkalu.
Vaan sotakirves, tuima tappara taistoa varten.
Ja yhdellä hurjalla huitaisulla
löit minua ahdistavan vihollisen.

Mutta voi, millaisia haavoja itse saitkaan.
Sielusi repeytyi ruumiistasi irti
kun veresi lähteet tyhjenivät
kaikesta valosta pimenneen
taistelukentän likaiseen tomuun.
Ja hiljaisuuteen jäi vain pitkä viipyvä sävel.

Ja nyt, kaiken menettäneenä,
kaikesta irtipäästäneenä,
vapaassa pudotuksessa
kohti Sinun ojennettuja käsivarsiasi
vihdoin katson Sinua ja näen Sinut.

Sinä olet tähtiä korkeampi.
Sinussa on syvimmät salatut lähteet.
Sinun varjosi on aurinkoa kirkkaampi
ja Sinun äänesi kaikkien äänien alkulähde ja loppukaiku.

Ja nyt näen että se unelmani
ennen kuin aloin itse ohjailemaan ja muotoilemaan sitä;
se olitkin Sinä.
Sinä itse ja vain Sinä.
Minun kotini asuttavakseni valmiina.

Siinä talossa
seininä ovat Sinun syleilevät käsivartesi.
Kattona kämmenesi pääni päällä.
Lattiana Sinun kulkemasi askeleet.

Ja nyt ääni hiljaisuudesta
kutsuu minua, kysyy: rakastanko?
Ja vastattuani
on Sinun sylisi minun kotini,

eikä muuta kotia minulla tule koskaan olemaan.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Kylmän alttarin tragedia

Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaama Amadeus on elokuvataiteen                    (8 Oscaria) briljanteinta riemusaattoa.
Elokuvan osittain faktainen, osittain fiktiivinen tarina on nerokas ja huikea.
Salieri tuskin todellisuudessa murhasi ketään.
Mutta fiktio on joskus valheeksi naamioitua totuutta.

Tarina kertoo kahdesta säveltäjästä:
Antonio Salieri on hurskas, jumalinen mies, jolla on ylevä tarkoitus musiikillaan kunnioittaa Jumalaa – kunhan Jumala vastalahjana korottaa hänet taiteessaan arvostetuksi ja kiitetyksi.
Wolfgang Amadeus Mozart on moraaliton rietastelija, joka on syntymälahjanaan saanut ylivertaisen lahjakkuuden säveltää ihmeellisen ihanaa musiikkia.

Sekös Salieria riepoo: Jumala on pettänyt hänet kaupassa ja pilkkaa vielä antamalla ilman minkäänlaisia elämäntapoihin liittyviä ehtoja tuolle tyhjäpäisesti kikattavalle juopolle irstailijalle sen, minkä eteen Salieri on tehnyt suuria uhrauksia.
Salieri kostaa Jumalalle tappamalla Mozartin.
Ja hukkuu itse hulluuteen.

Kyseessä on oikeastaan Kainin ja Abelin tarina toisin kerrottuna.
Jumalan tuli ei laskeudu Salierin alttarille, vaan suosion saa toinen.
Amadeus (nimikin merkitsee Jumalan rakastama) leimuaa ylivertaisen lahjakkuutensa liekeissä Salierin jäädessä ihmelapsen rinnalla keskinkertaisuudeksi.

Salierilla on kyllä oma lahjakkuutensa: muiden saadessa sävelistä vain viihdyttävyyttä, Salieri kykenee tunnistamaan kilpailijansa musiikissa jumalallisen kipinän, Luojan äänen ja kosketuksen.
Mutta se ei riitä hänelle. On katkeraa olla pelkkä kipinän tunnistaja kun haluaisi olla kipinän kantaja.

Salierin ongelma teologisesti ajateltuna on, että hän ei ymmärrä lahjan olevan lahja, vaan yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa saadakseen haluamansa (ja siksikö ei sitä saa?). Hän ei anna kunniaa Jumalalle pyyteettömästi, vaan vaatii siitä osansa itselleen. Eikä hän anna Jumalalle oikeutta päättää kenen kautta lahjansa välittää vaan loukkaantuu, kun välikappaleeksi valikoituukin väärä mies.
Ja niin ihmisestä, joka aloitti tarkoituksena kunnioittaa Jumalaa tuleekin Jumalan vihollinen ja murhaaja.

Ilmiö ei ole tuntematon tosielämässäkään. Uskovaisten yhteisöt ovat täynnänsä ihmisiä, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus päättää, ketkä ja millaiset ihmiset saavat olla Jumalan käytössä ja lahjojen välikappaleina. Kun Jumala ei toimikaan heidän määräämiensä kaavojen mukaan, kateudesta sikiävä raivokas viha naamioituu farisealaiseen lakihenkisyyteen ja ”väärä valinta” saa päällensä armottoman vainokampanjan.

Osittain ymmärrettävää: ei mikään ole niin katkeraa kuin nähdä Jumalan tulen lankeavan toiselle alttarille oman vaivalla rakennetun alttarin jäädessä kylmäksi.
Osittain käsittämätöntä: eikö suurin lahja ole olla niin läheisesti Jumalan mielen tavoittajana, että tunnistaa jumalallisen kipinän sielläkin, missä sen kaikkein epätodennäköisemmin olettaisi esiintyvän?

Kyllähän lahjakas voi olla, vaikkei olisi mitään tajua Jumalasta (niin kuin elokuvan Amadeus), sillä joskus kaikkivaltiuttaan osoittaakseen Kaikkivaltias valuttaa lahjansa täysin mahdottomien ihmisten läpi, käyttää näitä työkaluinaan ilman kosketusta sieluun – ehkä siksi että lahja erottuisi selvemmin lahjan kantajasta niin kuin loistava jalokivi tummaa taustaa vasten.
Mutta eikö jumalallisen kipinän tunnistamiseen tarvita mielen liikkumista tarpeeksi likellä Jumalan mieltä, sieluun tarttunutta tuntua jumaluudesta?

Joten elokuvan Salieri erehtyy pahan kerran: oikeasti hän on saanut enemmän kuin kadehtimansa Mozart; kyvyn kuulla Jumalan ääni musiikissa ja niin tavoittaa Jumala itse, mutta hän ei vain osaa arvostaa omaa lahjaansa.

Se on draaman suurin tragedia.


-Ulla Rautiainen-