Ristin Uni

Dream of the Rood on joskus 700-luvulla muinaisenglanniksi kirjoitettu runo, josta ei tietääkseni ainakaan tunnettua julkaistua suomennosta ole.
Tyttäreni, (se bloginimellä miss equna täällä esiintyvä) tutustui tähän runoon yliopisto-opiskelunsa muinaisenglannin kurssilla, käänsi runon äidilleen sanatarkaksi palikkasuomennokseksi, jonka minä taas muokkasin lukijaystävällisesti hieman sujuvampaan muotoon. Joten semmoisella yhteistyöllä Ristin Uni on tässä nyt luettavana.

Runon tarinan kertojaminä näkee unta Kristuksen rististä. Unessa risti alkaa puhumaan ja kertoo Golgatan tapahtumat omasta näkökulmastaan.
Runossa on yksityiskohtia, jotka liittyvät senaikuisiin kirkollisiin menoihin, ja jäävät nykylukijalta ymmärtämättä jos ei niihin ole tutustunut.
Esim. ristin vaihtuvat värit verestä kultaan viittaavat kulkueessa kannettuun ristiin, jonka toinen puoli oli maalattu veriseksi ja toinen puoli koristettu kullalla kertomassa sekä Kristuksen kärsimystä että taivaallista kunniaa. Ristiä kannettaessa katselijat siis näkivät vuorotellen ristin molemmat puolet.

Hwæt, ic swefna cyst secgan wylle...
Eli:
Kuule, unestani parhaasta kertoa aion.
Kuule, siis uneksin keskiyöllä
kun puheen-kantajat, ihmiset sängyissään jo olivat.
Näytti minulle ilmestyvän kaikista ihmeellisin puu.

Taivaalle nostettu, valoon kiedottu
puista kirkkain.
Merkki, päällystetty kullalla.
Jalokivet kauniina allansa, vielä viisi poikkipuussa.
Ikuisuudessa kauniiden, Herran enkelien nähtävänä.

Ei ollut tässä puu pahan miehen. Vaan puu ristinmuotoinen,
jota pyhät henget katsoivat
ja ihmiset maan päällä, kaikki upeat luodut.
Uljas oli se voitonpuu
ja minä synneillä tahrittu, rikkeillä haavoitettu
näin sen uljaan puun,

Koristettu - vaatteillako?
Kuin lipullako tai sotamerkillä marssivien joukkojen edellä kannetulla?
– vai oliko se – verta?
Loisti kauniisti kultaa ja jalokiviä
päällystäen upeasti tämän valtiaan puun.
Silti sen kaiken loistavan kullan läpi
näkyi yhä ikivanha ristiinnaulitsijoiden viha,
joka veren laittoi vuotamaan kyljestä.

Olin kaikin murheissani ja peloissani
sen kauniin näyn edessä.
Näin jalon merkin,
välillä märkänä valuvasta verestä, välillä loistavin aartein koristeltuna
vaihtavan verhoansa ja väriänsä:
väliin verestä kasteltu, väliin aartein koristettu.

Viivyin siinä pitkän aikaa
katsoen suruissani Parantajan puuta
ja kuulin sen puhuvan.
Alkoi sanoja puhua puista parhain.

Sanoi: Oli kauan sitten, vielä muistan
kun minut kaadettiin metsän laidasta,
raastettiin juuriltani. Vahvat viholliset veivät minut,
Tekivät minusta itselleen näytöksen,
käskivät minua nostaa esille heidän rikollisensa.
Ne miehet kantoivat minua harteillaan,
kunnes kukkulalle asettivat,
Monet viholliset minut sinne kiinnittivät.
Siellä näin minä Ihmiskunnan Herran.
Lähestyi rohkeasti, halusi hän minulle nousta.

Silloin en uskaltanut edes taipua
– olisi ollut vastoin Herran sanoja –
tai palasiksi rikkoutua
vaikka maakin järisi.
Olisin kyllä pystynyt viholliset iskemään, mutta varmana seisoin.
Riisuutui tuo nuori soturi, ( hän, Jumala Kaikkivaltias),
oli vahva ja rohkea. Kiipesi ylös ristille.

Oli rohkea monien silmissä,
siellä hän ihmiskunnan toivoi lunastavan.
Minä vapisin, kun minua se soturi syleili. Enkä uskaltanut kaatua maahan,
kaatua alas maan pinnalle, vaan täytyi minun vakaana seisoa.
Ristiksi oli minut nostettu ja minä ristille nostin suuren kuninkaan.

Nostin Taivaan Herran, enkä uskaltanut kumartua.
Minut lävistettiin synkillä nauloilla.
Ovat minussa yhä arvet näkyvissä,
avonaiset pahantahtoisten iskujen jäljet.
Enkä uskaltanut niitä naulitsijoita takaisin haavoittaa.
He pilkkasivat meitä molempia yhdessä. Yltympäri olin veren peitossa.
Märkänä tämän miehen kylkiverestä,
kun hän oli lähettänyt sielunsa edelleen.

Sillä kukkulalla monia julmia tekoja kestin.
Minä näin suuresti levittäytyviä joukkoja.
Pimeys oli pilvillä peittänyt
Herran hohtavan kirkkauden ruumiin.
Varjot esiin astuivat,
oli pimeä pilvien alla. Itki koko luomakunta,
valittivat kuninkaan kaatumista. Kristus oli ristillä.

Silti siellä valmistautuneet (Joosef Arimatialainen ja kumppanit)
kaukaa saapuivat sen Prinssin luo.
Minä sen kaiken näin.
Katkerasti olin murheiden vaivaama, silti kumarruin miesten käsiin,
vaatimattomalla rohkeudella.
Siellä veivät he Jumalan Kaikkivaltiaan,
nostivat hänet raskaasta rangaistuksesta.
Hylkäsivät minut seisomaan märkänä; 

naulojen, kuin nuolten haavoittamana.
Laskivat hänet alas velttona, asettuivat hänen ruumiinsa päänpuolelle
katsoivat siinä Taivaan Herraa, ja hän lepäsi siinä jonkun aikaa,
väsyneenä jälkeen suuren taistelun.

Alkoivat hänelle hautaa valmistamaan
minun, hänen surmanvälineensä näkyvillä;
hakkasivat sen kirkkaasta kivestä,
sinne asettivat Voittojen Herran.
Alkoivat hänelle surulaulua laulamaan
kurjat iltapäivän aikaan, kun tahtoivat uudestaan kulkea
väsyneenä uljaan Prinssin kanssa. Lepäsi hän siinä pienessä joukossa.

Ja me, (kolme ristiä) siellä itkimme hyvän aikaa
seisoimme paikallamme kun laulajien äänet nousivat.
Ruumis kylmeni
se kaunis elämäntalo.
Sitten alkoivat meitä kaataa,
Meitä kaikkia ristejä maahan. Se oli kauhistuttava tapahtuma.

Hautasivat meidät syvälle kuoppaan. Siltikin minut sieltä Herran oppilaat,
hänen ystävänsä löysivät,
ja vaatettivat minut kullalla ja hopealla.
Nyt sinä voit kuulla,
mitä pahantekijöiden työtä olen kokenut.
Surullista kipua.

Mutta aika on nyt tullut
että minua kunnioittavat lähellä ja kaukaa
ihmiset maan päällä ja kaikki tämä ihmeellinen luomakunta
he rukoilevat tähän merkkiin.
Minulla Jumalan Poika kärsi aikansa.
Siksi minä uljaana nyt
nousen taivaan alla, ja pystyn parantamaan
jokaisen, joka minua kunnioittaa.

Ennen olin rangaistuksista raskain,
valtakunnan vihatuin, ennen kuin oikean elämän tien
avasin ihmisille, puheenkantajille.

Kuule siis, kunnioitti minua Kunnian Prinssi
yli muiden metsän puiden hän; Taivaan Valtakunnan Vartija!
Aivan kuten hän hänen äitiään Mariaa
kaikkien ihmisten Kaikkivaltias Jumala
kunnioitti yli kaikkien naisten.

Nyt minä sinua käsken,
että tämän näyn kerrot ihmisille,
paljasta sanoilla, että se on tämä runko
jolla kaikkivaltias Jumala kärsi
syystä ihmiskunnan monien syntien
Ja Adamin vanhojen tekojen.

Kuolemaa hän siellä maisteli, siltikin myöhemmin Herrana nousi
kanssa suuren voiman ihmisiä auttamaan.
Hän sitten taivaaseen nousi. Kohti uudestaan lähtee
tähän taivaan ja tuonelan väliseen keskimaahan
ihmiskuntaa tuomiopäivänä etsimään. 

Hän, Herra itse

Kaikkivaltias Jumala, ja hänen enkelinsä hänen kanssaan.
Ja hän tuomitsee, hän jolla on valta tuomita
jokaisen niin kuin kukin on tässä
väliaikaisessa elämässään ansainnut.

Ei pysty silloin kukaan peloitta olemaan
takia sanojen jotka Herra puhuu.
Kysyy hän ihmiskunnalta missä se mies on,
joka Herran nimeen kuolemaa toivoisi.
Karvasta maistaa, kuten hän (Kristus) aiemmin sillä puulla teki.

Mutta he silloin pelkäävät, eivätkä osaa ajatella
mitä he Kristukselle alkaisivat sanoa.
Ei ole tarvetta silloin pelätä
sen, joka rinnassaan kantaa merkkiä parasta,
joka ristin kautta valtakuntaa etsii.

Jokainen sielu, joka maailman kautta kulkee,
joka Herran kanssa asua aikoo.
Rukoilin silloin sitä ristiä kohti onnellisin mielin
ja suurella rohkeudella, ja olin yksin.
Oli mieleni ajautunut monesti
kaipaukseen (kohti tuonpuoleista), on minulle nyt elämäni toivo
jotta minä ristinpuuta etsiä saan. 

Yksin sitä ja useammin,
ja hyvin sitä kunnioittaa.
Minulla on sielussani siihen suuri halu
ja minun suojani on
siinä ristissä.

Ei minulla ole monia
vahvoja ystäviä maan päällä,
sillä he nousevat maailman iloista, etsivät maailman kuningasta.
Tai elävät nyt taivaassa Jumalan kanssa,
ja asuvat loistossa, kun minä vielä odotan
päivää sitä, kunnes minut Herrani risti
jonka minä kerran täällä maan päällä unessani näin
tässä väliaikaisessa elämässäni, saapuu hakemaan
ja tuo minut sinne missä on suuri riemu,
Ilo taivaassa, missä Herran väki on istumassa pidoissa.

Siellä on ikuinen riemu,
ja minut asetetaan sinne, missä minä saan
asua loistossa, pyhien kanssa
ja ilosta nauttia. Olkoon Herra ystäväni,
hän, joka täällä maailmassa
kärsi ristinpuulla ihmisten syntien takia.
Hän meidät vapautti ja antoi meille elämän
ja taivaallisen kodin.
Onnekas ilo on palautettu
kanssa loiston ja kanssa riemun niille jotka täällä tulen kestivät.

Se Poika oli voitokas sillä matkallaan.
Voimakas ja voitokas, kun hän saapui
kanssa sielujen joukon Jumalan valtakuntaan,
hän, Herra Kaikkivaltias, enkelien iloksi
ja kaikkien pyhien
jotka taivaan loistossa asuvat. Kun heidän Herransa,
Kaikkivaltias Jumala tuli takaisin sinne,
missä hänen kotimaansa on.

Tuosta linkistä tämä sekä muinais- että nykyenglanniksi: http://www.englishfolkchurch.com/poems/rudeoe.htm

Vallan kolmijakoa

Vallan keskittyminen yksiin käsiin ei ihmiskunnassa koskaan ole hyväksi havaitusti onnistunut. Yksinvaltaisista diktaturioista ei hyviä esimerkkejä löydy ei pienemmän eikä suuremman mittakaavan hallinnoista.
Vallalla on tapana käyttäjänsä turmella, ehdottomalla vallalla ehdottomasti.

Turvallisempi vaihtoehto väärinkäytöksiltä on Montesquieunin (1700-luvulla vaikuttanut filosofi ja kirjailija) mukainen vallan kolmijako-oppi, jossa lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettu olemaan eri käsissä (esitelty Montesquieun pääteoksessa Lakien henki).

Suomessa kolmijako-oppia toteutetaan niin että lainsäädäntövalta on eduskunnalla (suunnittelee lait), toimeenpanovalta hallituksella (saattaa lait voimassaoleviksi) ja tuomiovalta oikeuslaitoksella (valvoo lakien noudattamista).

Näyttäisi siltä, että vallan kolmijako ei ole Montesquieunin keksintöä, vaan esittäytyy ensimmäisenä jumaluuden kolminaisuudessa.

Isä on se luova voima, alkuunpanija, joka suunnittelee, kuinka asioiden on tapahduttava. Pyhä Henki on se, joka toteuttaa Isän suunnitelmat. Poika on taivaallinen oikeuslaitos, joka huolehtii että suunnitelmassa pysytään (hankki armahduksen suunnitelmasta lipsuneelle ihmiskunnalle ja lopuksi suorittaa viimeisen tuomion).
Jotenkin näin, työnjako saattaa tosin olla joustava ja vaihdella tilannetajuisesti.

Tosin hierarkisuutta ihannoivassa teologiassa kolminaisuutta tahdotaan mieluummin kuvata pyramidimalliksi, jossa Isä Jumala on ylimpänä yksinvaltiaana, Jeesus askelta alempana lapsekkaana isävaltaan alistujana ja Pyhä Henki alennettuna äänettömäksi yhtiömieheksi tai jumalperheen palveluskunnaksi vailla omaa tahtoa ja mieltä.
Tämä malli muistuttaa vanhanajan feodaaliyhteiskuntaa, jota tukemaan se ajatus niinä aikoina lienee kehitettykin.

Raamattu antaa erimoisen vaikutelman asiasta:
Isä on antanut kaiken vallan Pojalle (Matt. 28:18).
Poika toteuttaa kaikessa Isän tahtoa (Joh. 5:19).
Isän ja Pojan tahto ainakin maanpäällä tällä hetkellä toteutuu vain Pyhän Hengen kautta ja toimeenpanemana (sillä edes Jeesuskaan ei tehnyt ihmeitänsä ilman Pyhän Hengen voimaa ja voitelua). Jos Pyhä Henki tekisi lakon ja lakkaisi toteuttamasta kahden muun tahtoa, niin näiden suunnitelmat jäisivät pelkäksi tyhjäksi haihatteluksi ilman, että mikään johtaisi käytännössä mihinkään.
Lisäksi Pyhälle Hengelle on annettu sellainen koskemattomuus, että jos joku häntä röyhkeytyy pilkkaamaan, niin siitä ei pilkkaajalle hyvä heilahda, ei tässä eikä tulevassa maailmassa (Matt.12:32). Isästä ja Pojasta ei niin sanota, joten sikäli Pyhä Henki on nostettu jopa näitä arvokkaammaksi. Ehkäpä vaikka siksi, ettei kukaan erehtyisi käytännön työntekijää pitämään vähempiarvoisena – niin kuin ihmisten maailman työpaikoilla yleensä tapahtuu.

Eli käytännössä kokonaisvalta ei jumalallisessa hallinnossa ole kenenkään näiden kolmen käsissä, vaan valtaa pallotellaan kaikkien kolmen välillä niin ettei se missään tilanteessa jää kenellekään yksistään.
Vähän kuin kivi-paperi-sakset -pelissä, jossa kolmella elementillä ei ole vertikaalista arvojärjestystä vaan voittomahdollisuus kiertää suljetussa kehässä jossa mikä tahansa niistä voi olla voittaja.
Jumalallisen vallankäytön pääpainona kolminaisuuden sisällä on siis vallan antaminen eikä ottaminen.
Malli täydellisesti onnistuneesta demokratiasta, arvostuksen ja kunnioituksen kulttuurista.

Kukaan ei ylitä eikä ohita ketään. Kelleen ei valta kihahda päähän niin että se pääsisi turmelemaan, niin kuin päsmäröinnin makuun pääsy yleensä tekee. Kukaan ei koe joutuneensa syrjäytetyksi ja yliajetuksi eikä siksi tympäänny eikä katkeroidu toisiin.
Ei kilpailua siitä, kuka on suurin.
Vaan arvonantoa ja toinen toisensa kunnioituksessa kilpailemista.
Vaatii täydellistä luottamusta ja luotettavuutta. Yksikin lenkki ketjussa jos kääntyisi itsekkääksi ja päättäisi ollakin enemmän vallan ottajana kuin antajana, niin kuvio rikkoutuisi.

Olisiko jonkinlainen esimerkki, miten ihannetilaisessa ihmiskunnassakin voitaisi asioita hallita?


-Ulla Rautiainen-

Kolminaisuuden mysteeri

Jumala on yksi, sanotaan moneen kertaan Raamatussa. Samalla kuitenkin jumaluus jaetaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Kuinka yksi voi olla kolme ja kolme yksi? Mahdoton kuvio kuin blivet.

Arvoitus, mysteeri, josta on oppiriitoja väännetty oikein urakalla.
Turha odottaa että minäkään osaisin vastata. En tiedä kuinka.
Jumalassa nyt on monta muutakin käsittämätöntä asiaa.

Kun sentään on kysymys maailmankaikkeuden luoneesta ja maailmankaikkeuden ulkopuolisesta ajattoman ikuisesta hengestä, niin onko edes järkeä kuvitella että olisi mahdollista määritellä hänen olemustaan meidän olevaisuuden, älymme ja kokemuksemme rajoitteiden sisältä.
Kuin kysyä Mariaanien hautavajoaman pohjalla elävältä meriotukselta mitä se tietää tähdistä.
Tai kuvitella, että henkimaailman korkeimmalla taholla asiat menisivät meidän maailmamme lainalaisuuksien mukaan.
Jumalhenki voi olla ihan mitä tahansa. Yhteys ja erillisyys jotain ihan muuta kuin maanpiirin sisäisellä eliöstöllä.

Yksi, joka puhuu monella äänellä vai moni, joka puhuu yhdellä äänellä? Erilliset tekijät, jotka virtaavat niin toinen toistensa läpi, että ovat käytännössä yhtä, vaiko yksi, joka esiintyy useamman naamion takaa?

Ainut, jonka rohkenen sanoa, on että osoittaa suppeaa mielikuvitusta, jos ei voi uskoa sen olevan mahdollista.


-Ulla Rautiainen-

Puun tarina

Se puu
oli ensin siemen ja toiveikas pieni taimi.
Halusi kasvaa metsässä puuksi,
juuret hukkumaan syvälle maahan
lehtevä latvus aurinkoa syleilemään,
tuntemaan laajalti maa ja taivas
tukevasti tuulien huojuttamana seistä
elää vanhaksi ja tiukkasyiseksi
mehuisaa hedelmää oksiinsa tehden
levittää lapsiansa laajalle
ilman lahoamista kesken puuvuotten.

Ei ehtinyt kunnon puuikään
kun tulivat miehet ja kirveet,
hakkasivat poikki rungon,
karsivat oksista
veistivät hirsiksi.
Löivät hirret kallion päälle,
toisen pylvääksi pystyyn
toisen poikkipalkiksi vaakaan.
Sen puun nesteet
rikotusta puupinnasta
ulos valuivat
kun kuivattava tuuli sitä hitaasti kuoletti.

Se puu
itsekin hakattu ja haavoitettu
otti syleilyynsä ihmisen
hakatun ja haavoitetun
joka rikotusta lihastansa
käsivarret levitettyinä kuin oksat
päässänsä piikkiokaista punottu latvus
naulattiin roikkumaan varassansa
maan ja taivaan väliin
kuin hedelmä oksasta
kituvan vääntelehtimisensä
huojuttaessa puuta.

Samat naulat
repivät sekä puuta että sen ihmisen lihaa
ja ihmisen veri
sekoittui puusta tihkuviin nesteisiin
puuta pitkin valumaan,
hukkumaan syntiseen maahan
kun kuivuva ruumis hitaasti kuolettui.

He kuolivat yhdessä
toisiansa syleillen
puu ihmistä ja ihminen puuta.

Ja tulivat muistetuksi yhdessä,
sillä kaikkialla missä se ihminen mainitaan
- ja hänet tunnetaan laajalti niin taivaassa kuin maan päällä -
myös se puu aina sen miehen yhteydessä mainitaan ja näytetään.
Siitä puusta tuli hänen tunnuksensa,
kaikkein tunnetuin merkki.
Hänen kunniamerkkinsä,
jonka luo hän rakkaitaan kutsuu
tulemaan hänen syleilyynsä.

-Ulla Rautiainen-

Helluntain päähenkilö

 "Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi." Psalm. 121:5-6

Minulla on ikivanha opas. Hän oli olemassa jo ennen maailman luomisen alkua ja on nähnyt läpi koko ajan historian.
Ja aikaa edeltävänkin.
Kaiken ja kaikki.
Ylivertainen siis tiedoissa.
Siksi ollessani tekemisissä hänen kanssaan yritän enemmän kuunnella kuin puhua.
Sillä mitä informaatiota minä hänelle voisin antaa?
Hän sensijaan voi antaa minulle kaiken.

Hän on:
Ystävä
Opettaja
Suunnannäyttäjä
Vartija
Sielunisyleilijä
Puolustaja
Ei nähtävänä, mutta aina lähelläolevana.
Ja kaikkialla.

Verrataan Aurinkoon, sen näkymättömään ulottuvuuteen. Onhan harha-aistimus kuvitella aurinkokuntamme keskimmäisen tulitähden loppuvan siihen kohtaa, johon sen näkyvä osa rajautuu. Tosiasiassa kiinteää ainesta vailla oleva kaasutähti vain harvenee kauempana näkymättömäksi ja leviää moninkertaisesti näkyvää pintaansa pitemmälle sulkien näin sisäänsä ja syliinsä koko joukon muita taivaankappaleita.
Niin hänkin.

Joskus kyllä joillekin esiintynyt näkyvänä hahmona.
Kuten:
kyyhkysenä.
tulisina kielinä.
tai jonain muuna.
Hänellä, henkiolennolla ei ole lihaan tullutta muotoa, ja siksi voi esiintyä missä muodossa tahansa, miten mihinkin tilanteeseen ja näyttäytymisensä vastaanottajalle sopii.

Siksi ei ole mieltä kertoa, millaisena minäkin hänet rukoussilmilläni näen. Se tuskin on hänen oikea muotonsa, vain jotain, jolla tekee itsensä minulle jo valmiiksi tutuksi, luotetuksi ja helpommaksi vastaanottaa.
Ja on osa henkilökohtaista viestiä, kertoo minulle ymmärrettävimmin hänen luonteestaan.
Jollekin toiselle toisella tavalla, enkä minun siitä tarvitse mitään tietää.

Ei muodolla siksikään väliä ole – joka sellaista pääsee näkemään – koska kuin auringolla, on hänelläkin ulottuvuutta pitkälle näytettyjen hahmonrajojensa ulkopuolelle. Tai niin kuin varjo pitenee kuvastamastaan kohteesta hänen näytettävän olomuotonsa ollessa vain kiinnekohta, jonkinlainen maali jonka hän kanssaan seurustelevalle pelkästä kohteliaisuudestaan tämän omaksi mukavuudekseen antaa.
Jotta olisi edes jotain, johon saattaisi henkensäsilmät kiinnittää hänen itsensä samaan aikaan ollessa kaikkialla ja jokapuolella.

Vahvasti ja kiireettömästi lähelläolevaisen läsnä, mutta samalla myös yhtä aikaa jossain muualla seurustelemassa joidenkin toisten henkilöiden kanssa toisista asioista toisessa paikassa (ja ehkä ajassakin).
Hänen läsnäolonsa ei kuitenkaan milloinkaan ole poissaoloa jostain muualta eikä niinkään että hänen yhtäaikainen muuallaolonsa tekisi vähäänkään vaillinaiseksi hänen täälläoloaan.

Hänessä on iloa, innostusta, energisyyttä, eloisuutta, yllätyksellisyyttä ja riemukasta leikillisyyttä – jotka tiukkapipoisen tosikkomieliset, jotka vaativat pyhältä pelkkää tönkkövakavuutta saattavat kokea hämmentäväksi, jopa ilkikurisuudeksi.
Mutta myös surua, vakavaa ja synkkää kuin pimeyden lähteen pohjassa.
Ja järkkymättömän voiman ja varmuuden takaaman tyynen rauhallisuuden takana räjähtävän kiihkeää intohimoa.
Hän ei suhtaudu mihinkään penseän välinpitämättömästi. On jämerä kuin ukkosenjyrähdys ja lempeä kuin lounatuuli.
Ajoituksen mestari, aina askeleen edessä mitä tahansa tapahtuukin, eikä totisesti koskaan myöhästy tai ole toimintakyvytön.
Suojaava kilpi edessäni.
Miekka taistelemassa puolestani.
Lähellä kuin syleilyssä.
Sieluani käsivarrellaan pitäen,
sydäntäni kämmenellään.
Iloitsee minunkin ilojani ja itkee minun surujani.
Antaa minun tuntea hänen ilojaan ja hänen surujaan.

Kolminaisuuden kolmas persoona.
Hepreaksi רוח הקודש Ruach HaKodesh
Pyhä Henki.

Aiempi kirjoitukseni Pyhästä Hengestä: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2018/01/sieluni-vartija.html


-Ulla Rautiainen-

Luomisen Pilarit

Maailmankaikkeus viittanaan
taivas valtaistuimenaan
Maa jalkojensa astinlautana
Luomisen pilarien pystyttäjä
liikkuu tähtien myrskyssä.
Hän
joka on painanut sinettinsä
yhteen planeettaan avaruuden meressä.
Silloin kun verensä kerran hukkui syntiseen Maahan.
 – Sinun edestäsi vuodatettu.

 Tämän runon inspiraatio lähti tästä Hubble-avaruusteleskoopin ottamasta kuvasta.

-Ulla Rautiainen-

Sanamagiaa

 

”Emme kuulleet minkäänlaisia huhuja emmekä myöskään vihollisen radiolähetyksiä. Ei ollut muita asenteita, ei minkäänlaista oppositiota. Oli vain yksi mielipide ja yksi vakaumus ja joskus minusta jopa tuntui siltä, että kaikki ihmiset käyttivät samoja sanoja ja ilmauksia. Minun täytyi kokea katkera loppu ja palata normaaliin elämään ennen kuin tajusin tuon kaiken näin selkeästi. Tuohon aikaan kärsin vain epämääräisestä tyytymättömyyden tunteesta, ahdistuksesta, jolle ei löytynyt nimeä, koska päivittäinen kanssakäyminen Hitlerin kanssa ei antanut moisille ajatuksille jalansijaa.”

Traude Junge, Viimeiseen saakka; Hitlerin sihteerin muistelmat

Kliseillä puhuminen on erinomainen suoja toisten sanoja, läsnäoloa ja todellisuutta vastaan. Pahimmillaan se on kyvyttömyyttä tuottaa normaalia puhetta. Keskusteluyritys fraasilingon kanssa on hämmentävä ja turhauttava kokemus.

On kuin keskustelisi koneen kanssa, joka tuottaa vain ohjelmoituja lauseita ilman että juurikaan reagoisi keskustelukumppaniinsa mitenkään – tai ymmärtäisi itsekään suoltamiensa kliseiden sisältöä.

Suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, niin kuin missä tahansa suljetussa ryhmässä kehittyy helposti oma sisäinen slanginsa, oma sanastonsa ja puheenpartensa, jolla asiat ilmaistaan. Tarpeeksi pitkälle mentyään omasta jargonista tulee este kommunikoida ulkopuolisten kanssa.

Joskus se on tarkoituskin. Pidetään sisäpiiri suljettuna. Oma kieli toimii shibbolet-testinä, jolla kätevästi tunnistetaan omat vieraista ja pidetään vieraat loitolla.
Pahemmassa käytössä omasta kielestä tulee keino valehdella. Sanoille kehitetään toisia merkityksiä, kuin mitä niillä normaalikielessä on ja niin tätä sisäpiirikieltä taitamattomat ulkopuoliset tulevat harhautetuiksi.

Natsit käyttivät tätä kehittäessään ns. kielisäännöstön, (Sprachregelund). Asiat, joita ei haluttu tulevan julki, nimettiin toisella sanalla. Normaalikielessä se olisi tarkoittanut valehtelua.
Tunnetumpi esimerkki on Orwellin 1984 kirjan uuskieli, jota käytetään todellisuuden naamiointina.
Naamionti ei ollut uuskielen ainoa tehtävä.
Tarkoituksena oli myös tehdä toisinajattelu ja poliittinen kapinallisuus mahdottomaksi viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaista poliittisesti vääräoppisia mielipiteitä.

Autoritaarisissa uskonyhteisöissä, joissa on jotain ulkopuolisilta salattavaa nämä lienevät myös tavoitteina. Kun ihminen saadaan muutettua kliseeautomaatiksi, ei hän enää ajattele omaehtoisesti eikä niin ollen keikuta venettä. Ja jos joku ulkopuolinen tulee kyselemään vinossa olevista asioista, voidaan hänelle hyvällä omallatunnolla valehdella.

Kliseeautomaatiksi alistuminen toki on palkitsevaakin. Saa tuntea itsensä viisaaksi kun vastaukset ovat aina valmiina kysyttiinpä mitä hyvänsä. (Se ei tätä automaattia häiritse, että vastaukset eivät välttämättä liity kysymykseen.) Kliseeeautomaatti myös yleensä voittaa väittelyt saamalla viimeisen sanan, kas kukaan kun ei yleensä pitkään jaksa jankata konemaisen järjettömästi argumentoivan kanssa.

Kristilliset somepalstat ovat täynnä esimerkkejä pelkillä raamatunlauseilla (jotka eivät aina edes liity asiaan) keskustelijoista. Kun pyytää tarkennusta, mitä hän tällä jakeella tarkoittaa, saa vastaukseksi toisen jakeen. Kun huomauttaa, että raamatunlauseella on useampikin tulkintamahdollisuus, saa ryöpyn uusia raamatunlauseita.

Kolikon toinen puoli on epäluuloisuus omasta kommunikointitavasta eroavaa ilmaisua kohtaan. Auta armias, jos siinä seurassa erehtyy sanomaan asiansa väärillä sanoilla. Näyttää siltä, että näissä piireissä uskotaan (vaikkei sitä ikinä ääneen tunnustetakaan) pakana-aikaiseen sanamagiaan. Oppiin, että sanat itsessään sisältävät väkeä, voimaa jolla on itsenäistä mahtia muuttaa todellisuutta.

Siksikin väärinsanoja koetaan vaarallisena.
Ja vaarallinen hän tietysti onkin. Eri tavalla sanoitettuna tutustakin asiasta saattaa aueta uutta oivallusta.
Joka on vaarallista yhteisössä, joka kieltää minkä tahansa muutoksen.


-Ulla Rautiainen-

Reliikki

Näytit minulle huoneen...
...Ei pelkkä huone – isompi tila.
Avarailmainen sali suuresta linnasta.
Tumman kiviset seinät kohosivat kuin pystyjyrkät vuoren sivut.
Varjoja keräävä katto kasvaen kaarevia holveja kuin taivaanpiiri maan yllä.
Niin iso tila, että mahtuisi vaikka tuulia syntyä.

Sinä seisoit siellä huoneen kivisellä lattialla
kuin yksinäinen valonsäde,
loistavana kuin salamanleimaus
eloisin kasvoin,
hymyssäsi auringon säteitä
ja silmäsi tähtiensytyttäjät
sen avarailmaisen ja kiviseinäisen salin elävänä lamppuna ja sydämenä.
Sinä!

Mikä minä olen lähestymään Sinua?
Astumaan huoneeseesi?
Kävelemään samoilla kivillä kuin Sinun jalkasi seisovat?
Enkö murskautuisi katseesi alle?
Ruumiinihan on vain hengittävää tomua,
sieluni saastuneen likaista sotkua.
Minä, syntinen ihminen!

Mutta silti
hymysi kutsui lähestymään kuin lassolla vetäen
eikä katseesi kivittänyt minua,
kun riensin eteesi ja painuin kasvojesi alle.
Ojensit kätesi,
kauniin ja vahvan minun siihen tarttua ja rakkaudella suudella.
Niin kaunis se käsi!

Vaikka,
siinä kädessä,
kauhistuttava,
läpilyöty haava
toiselta puolelta toiselle
lävistetty avonainen reikä
ison naulanvarren kokoinen
vanha lihan ruhje, mutta umpeutumaton, yhä tuoreen veripunaisena.

Älä säiky, älä arkaile koskea siihen,
niin minulle siinä huoneessa sanottiin.
Nämä haavat
olivat maailmassa suurin häväistys.
Mutta nyt taivaissa ja taivaitten taivaissa
kaikkien pyhimmäksi palvotuin asia.

-Ulla Rautiainen-

Betaniasta kuuluvaa

Betanialainen Maria oli nainen, joka aiheutti skandaaleja, kohua, hälyä ja hälinää. Eikä yksin. Kohukäyttäytymisen sytyttimenä oli Galileasta tullut kiertelevä rabbi. Aina kun nämä kaksi kohtasivat, alkoi tapahtua asioita, joista totisesti puhuttiin ja pitkään.
Sillä rabbilla oli sellainen vaikutus, moniin muihinkin. Repäisi irti tavallisesta ja sinkosi epätavalliseen.

Mutta puhutaan nyt betanialaisesta Mariasta. Koska se rabbi antoi oikein sellaisen ohjeenkin, että tästä naisesta (eikä hän kenestäkään muusta niin sanonut) on sitten puhuttava missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan (Matt. 26:13).
Eli kaikkialla.
Niin että puhutaan nyt sitten.

Ensin oli se emansipoitunut tunkeutuminen miesten alueelle, joka jäi historiaan Martta ja Maria-tapauksena ja josta kerron vähemmän esilleotettuja taustoja aikaisemmassa kirjoituksessani Betanialainen skandaali, löytyy tuolta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/betanialainen-skandaali.html

Sitten oli se Lasarus-tapaus (Joh.11:1-44). Marian veli sairastui ja Maria sisarensa kanssa keksi kutsua rabbin hätiin. Sattui vain niin, että veli kuoli ennen kuin apu ehätti paikalle. Mikä ei sille rabbille probleema ollut; ei muuta kuin kutsumaan kuollut haudasta ulos.

Neljättä päivää kuolleena olleen kalmistosta ulos kävelyttäminen se vasta sensaatio olikin. Kohu-uutinen kantautui laajalle ja aina ylipapeille asti.
Jotka eivät ilahtuneet.
Ylipappien mielestä kuolleistaherääminen oli niin paha juttu, että päättivät tappaa Lasaruksen. Kuolleitten ei kuulunut kuleksia elävien keskuudessa, varsinkaan:

1.  koska ylipapit saddukeuksina eivät uskoneet kuolleistaheräämisiin.
2.  jos kunnia siitä koitui sille galilealaiselle maanvaivalle, joka ennemmin olisi pitänyt saada hiljennettyä.

Raamattu ei kerro, miten Lasarukselle lopulta kävi. Perimätiedot väittävät hänen paenneen Kyprokselle pappien tappouhkauksia pakoon.

Kolmannen kerran Maria oli silmätikkuna kun se rabbi oli taas kylässä käymässä (Matt.26:6-16, Mark14:3-11, Joh.12:1-8). Hän oli juuri rikkonut alabasteripullon ja kaatanut sen sisältämän huimankalliin nardusöljyn vierailevan rabbin päähän.
”Mitä haaskausta”, pauhasivat rabbin opetuslapset, eräs Juudas ilmeisesti etunenässä. Naisraiska oli tyhmyyksissään tehnyt väärin, holannut hyvän rahanlähteen hukkaan. Miksei myynyt arvoainetta ja antanut rahoja parempaan käyttöön? Maria ja hänen hyvä tarkoituksensa häväistiin miesvoimin koko vierasjoukon edessä.
Tästä päästäänkin sitten tämän blogijutun asiaan. Mitä kunnon uskovainen tekee kun näkee toista loukattavan?

Aikaisemmassa kirjoituksessani Hengellistä väkivaltaa http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2018/04/hengellista-vakivaltaa.html mainitsin vakavaksi hälytysmerkiksi uskonnollisessa yhteisössä sellaisen lojaalisuuden puutteen, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan. Puuttumattomuus kun tekee käytännössä väkivallasta hyväksyttyä.
Yleinen ilmiö maailmassa.
Levinnyt maailmasta hengellisiin yhteisöihinkin.

Kuitenkin, ”...kaiken, jonka jätitte tekemättä...” (Matt. 25:45)
Synti ei ole vain sitä mitä tehdään, vaan myös mitä jätetään tekemättä.

Joissain tilanteissa ei riitojen ja rettelöiden vältteleminen ole rauhanomaisuutta vaan vääryyden mahdollistamista. Joskus vanhurskautta on olla se ikävä ihminen, joka rohkenee uhmata vääryydentekijää, menee väliin ja ottaa iskut vastaan heikomman puolesta.

Mitä se galilealainen teki, kun näki Mariaa loukattavan? Oliko varovaisen hiljaa ettei tilanne äityisi vielä pahemmaksi? Yrittikö kääntää huomiota johonkin muuhun, että ikävä välikohtaus unohtuisi? Olla kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan, niin ehkä muutkin lakkaisivat vaahtoamasta? Hätistää onnettomasti huomion kohteeksi itsensä ängennyt nainen näkymättömiin, ehkäpä riidanaiheen poistuttua tilanne rauhoittuisi?

Ehei, ei tämä rabbi.
Tällä rabbilla oli Mielipiteitä.
Ja pokkaa lykätä lisää vettä myllyyn.
Olihan hän sanonut joskus: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan...” (Luuk.11.23). Kun kerran vaati sillä tavalla itseensä suhtauduttavan, niin toki hän itsekin samaa ehdottomuutta muihin toteutti.

Ei korottanut ja eristänyt itseään tilanteiden koskemattomuuteen ja tapahtumien yläpuolelle, vaan oli tehoisan läsnäolevana ympärillään toraaville ihmisille.
Hän saneli ytimekkäästi ja terävin sanoin kenen puolella oli ja mitä arvosti. Että Mariaa toruvat olivat pahasti väärässä, että Marialla oli muista opetuslapsista poiketen älliä ymmärtää mitä tulossa oli ja vieläpä käski oikein puhumaan Marian teosta aina kun evankeliumia missä tahansa julistaisivat.
Laittoi pystyyn oikein koko maailmanajan kestävän KehuMariaa-kampanjan.

Loukatun puolustamisen vaarana on, että loukkaajien raivo kääntyykin puolustajaa kohtaan.
Niin siinä tässäkin kävi. Puolustuspuheen vaikutus näyttää olleen, että ”siitä hetkestä hän (Juudas Iskariot) etsi sopivaa tilaisuutta kavaltaakseen hänet (Jeesuksen)”. Jonkinlainen kulminaatiopiste Juudakselle, viimeinen pisara, ehkä pitkään kahden vaiheilla keikkuneen päätöksen lopullinen kypsyminen.

Mutta Betanian Maria ei olisi voinut suuremman huomion kohteeksi päätyä. Maailman vaatiessa naiseläjiltä näkymättömyyttä ja kuulumattomuutta tästä koko kylän puheenaiheesta tuli koko kristikunnan puheenaihe.


-Ulla Rautiainen-