Legenda lesken rovosta

Mark.12:40-44 ja Luuk.20:45-47, 21:1-6 kerrotaan lesken rovosta. Tarinat ovat molemmissa sunnilleen identtiset ja se, että tapaus kerrotaan kahdessa evankeliumissa tarkoittanee, että asiaan liittyy tähdellistä huomioitavaa.

Ja on tätä tarinaa sitten sananopetuksessa runsasmääräisen paljon viljelty ja selitetty. Enimmäkseen kolehdinkeruun edellä uhraamishalukkuuden vauhdittajana. Seurakunnat, joiden talous perustuu vapaaehtoiseen antamiseen kun tapaavat olla kroonisessa rahapulassa. Silloin nousevat arvoon arvaamattomaan ne julistajat, jotka osaavat käyttää raamatunlauseita tavalla, joka avaa kuulijoiden kukkaronnyörit seljälleen ja siirtää pankkitilien sisällöt seurakunnan tilinvajausta lihottamaan.

Tarinaan yleensä liitetään vielä Vanhan testamentin Sarpatin lesken tapaus (1.Kun.17:9-16), jossa Eliaan edesauttamana köyhä, mutta antelias leski kokee ihmeen annettuaan viimeisen leipänsä profeetalle.

Näin käytettynä tarinan tulkinnassa on kuitenkin (tarkoitettu tai tarkoittamaton) väärinkäsitys. Jeesus ei missään Raamatussa sano, että leski teki järkiteon luovuttaessaan viimeiset roponsa temppelin pulleaan uhriarkkuun ja että kaikkien muittenkin köyhäläisten pitäisi tehdä samoin.

Väärinkäsitystä on edesauttanut se, että ropoja antavan lesken tarina kerrotaan vajavaisena; alku ja loppu jätetään pois.

Tarina kokonaisuudessaan ja vapaasti kääntäen menee näin: Jeesus on temppelissä asettunut istumaan vastapäätä uhriarkkua. Siinä hän isoäänisesti kaiken kansan kuullen dissaa ahneita, tekopyhiä ja ylpeitä kirjanoppineita leskien huoneiden syömisestä ja uhkaa näitä kovalla tuomiolla.
Juuri kun leskien huoneitten syöminen on mainittu, kuin tilauksesta siihen tulla köpöttelee köyhä leski panemaan kaksi ropoa arkkuun.
Kaksi ropoa on mitätön raha, joka ei temppelin pohjattomissa kuluissa merkitse mitään, mutta tälle köyhälle kaikki mitä hänellä on. Jeesus älähtää asiasta; siinä pani puuttenalainen polo koko elämisensä menemään. Milläs nyt aikoo pärjätä? Kuoleeko kohta nälkään?
Paikalla jotkut opastamaan rabbia taloudellisiin realiteetteihin: kyllä temppelilahjoja tarvitaan jos aiotaan pyhäkkö kauniina pitää. Katso nyt näitä kauniita kiviä, temppelilahjoilla ne on hankittu. Jeesus äkämystyy entisestään: ei kiveä kiven päälle maahan jaottamatta teidän temppelistänne jää! Turha siihen on leskien elämät uhraamalla varoja investoida.

Sellainen tarina, olisiko kolehtipuheeksi tällaisena? Mihin opetuksen keihäänkärki oikeastaan osoittaa?

Että köyhän on annettava viimeinenkin elantonsa seurakunnalle ja luotettava, että kyllä Jumala huolehtii niin kuin Sarpatin leskestäkin? Vai olisiko niin, että Sarpatin tapaus ei mitenkään liity tähän tapaukseen, oli vain yhteen hetkeen tarkoitettu yksittäinen kohtaus, jota ei koskaan ole tarkoitettu yleiseksi säännöksi ottaa ja on yhtä mielivaltaisesti liitettyä kuin jos keksittäisiin vaatia, että nykyajan maanviljelijöiden pitää lahjoittaa viidesosa viljasta valtion säiliöihin koska Vanhan testamentin Joosef kerran käski niin tekemään.
Tai että isien pitää ruveta poikiensa uhraamispuuhiin ja luottaa siihen että kyllä Jumala viime hetkellä puukolla iskevän käden pysäyttää kun teki niin Aabrahamin kanssakin?
Tai jos satut uskomaan itsesi Jumalan Pojaksi, niin käy hyppäämässä temppelin harjalta, kyllä enkelit sinua käsin kannattelevat, eikö niin muka Raamatussa luvata? Jaa, niin, eihän Jeesuskaan sitten hypännyt, liekö heikkouskoinen vai..?

Tai ehkä typerien riskien ottaminen ei ole muuta kuin typerää? Ehkei Jumalaa ole tarkoitus pakottaa ihmeiden antamiseen sillä keinoin, että ehdoin tahdoin ajaa itsensä pulaan. Eikä varsinkaan ole tarkoitus ajaa toisia ihmisiä pulaan ja vierittää vastuu seurauksista Jumalan hoideltavaksi.

Niin kuin mahtaisikohan Sarpatin leskestä saarnaaminen vähetä, jos saarnaajia vaadittaisiin allekirjoittamaan juridisesti pätevä asiakirja, jossa he lupaavat maksaa omista varoistaan takaisin korkojen kanssa jokaiselle, jonka on saanut ihmeitä lupaavilla kolehtisaarnoillaan antamaan enemmän kuin järkevää on ja joille ei sitten luvattua ihmettä tapahdukaan? On nimittäin helppo uskoa paljon, kun ei itse tarvitse vastata mistään ja joku toinen on se, jolle käy köpelösti.

Sitäpaitsi Sarpatissa Elia todella pystyi saamaan aikaan ihmeen. Moniko seurakunta oikeasti nykypäivänä pystyy näyttämään, että vastaavaa olisi ihan oikeasti tapahtunut niille, jotka tilinsä seurakunnan kassaan ovat tyhjentäneet? Ennemminkin hyväuskoinen uhraaja joutuu sossun luukulle asioimaan, mitä ei varsinaisena ihmeenä oikein voi pitää, omaisuutensa holtittomasti hävittäneet puliukotkin kun päätyvät ihan samaan.

Niin että, jos ihmeitä aletaan luvata, niin kyllä ne pitää silloin myös saada aikaan, muuten kyseessä on petos.

Minusta näyttää siltä, että lesken rovon tarina on tarkoitettu varoittavaksi esimerkiksi ahneille uskonnollisille johtajille, jotka ovelasti manipuloivat ihmisiä antamaan enemmän kuin järkevää olisi. Varoitukseksi siitä, että köyhä ihminen oikeasti saattaa menettää elämisen edellytyksensä.

Sen ajan uskonnolliset johtajat keksivät niin rutkasti ja niin mahdottomia perinnäissääntöjä kansan kannettavaksi, ettei niitä kukaan oikeasti voinut noudattaa. Jatkuvassa syyllisyydentunnossa kärvisteleviltä olikin sitten helppo lypsää loputtomasti uhrauksia syntiensä sovittamiseksi. Temppelin kassa karttui eikä kukaan välittänyt, miten köyhimmille kävi.

Nykyään saatetaan letkauttaa, että elämäsi epäonni johtuu siitä, ettet ole uhrannut tarpeeksi. Kunhan vain annat enemmän rahaa kolehtiin, niin jo siunausten hanat avautuvat sinullekin.

Jeesus tuskin kiitteli leskeä kaikkensa antamisesta, vaikka kolehtisaarnoissa sellainen lisäys usein mukaan ympätään. Minä luulen, että Jeesus ennemminkin itki leskiparan puolesta ja oli vihainen niille uskonnollisille johtajille, jotka olivat höynäyttäneet naisparkaa luulemaan, että Jumala vaatii kohtuuttomia uhrauksia muutoinkin tiukoilla olevalta kurjalaiselta.

Kolehdin kantoa ei liene syytä lopettaa, mutta voisiko kolehtipuheeksi ottaa maininta, että antakoot ne, joilla on varaa antaa ja köyhät olkoot hyvällä omallatunnolla antamatta jos viimeisten eurojen poisheittäminen tuntuu kohtuuttomalta.

Ja miksi Sarpatin lesken rooliin aina halutaan se köyhä ihminen? Miksei seurakunta voisi ollakin se ihmeisiin uskova, joka luottaa että kyllä Jumala kirkkonsa taloudesta huolehtii, kunhan seurakunta itse on armollinen vähäväkisimmilleen eikä riistä eikä raasta köyhiltä viimeisiä? Voisiko seurakunta olla jopa se avustava osapuoli, joka olisi jakamassa rahoja yhteisönsä vähävaraisimmille ja saada sillä keinoin Sarpatin lesken siunausta?

Sillä sehän se vasta ihme olisikin, kun johtajat itse alkaisivat tosissaan uskoa omaan opetukseensa niin että ihan itsekin kävisivät sitä noudattamaan.


-Ulla Rautiainen-

Naisena miesten maailmassa

Tunsin kerran vanhurskaaksi kutsutun seurakunnan, 

jossa heidän omatekemänsä laki oli otettu  

Jumalan tahdon tuntemuksen ja ilon paikalle.
He saarnasivat ja lauloivat tulesta.
Mutta se tuli, joka heillä oli,
oli hautarovion tulta
jonka liekehtivässä kidassa unelmani paloivat
vaadittuina uhreina hyödyttömäksi, käyttökelvottomaksi tuhkaksi.

Se tuli ei ollut Jumalasta eikä paholaisesta,
vaan heidän epävarmuutensa ja pelokkuutensa mätä hedelmä.
Ei se nuotio lämmittänyt vilusta jähmettyneitä
eikä sen tulen valo murtanut pimeyttä. 

Sillä siellä kaikki olivat sokeita ja jääsieluisia,
silmät puhkottuina heidän lakiensa keihäillä
ja kylmyys huokuvana sisältä ulos heidän omista kuolleista sydämistään.

He kielsivät meiltä meidän pyyteemme ja tahdon,
mutta nostivat omien sielujensa pyyteet ja tahdon,
oman vallanhimonsa ja ylemmyydentunteensa
palvottavaksi alttariksi. 

Ja oman sukupuolensa
Jumalan sijaiseksi maan päällä
jolle meidän oli kumarrettava
kunnes selkämme murtuivat
eikä heidän enää tarvinnut pelätä
päämme nousevan heidän päänsä tasalle.

Nyt olen päässyt Egyptistä pakoon
mutta faarao on yhä kintereilläni
tarjoten lihapatoja ja kauniiksi maalattuja hautakammioita
nukkua viileää unta hänen epäjumalansa silmän alla.

Edessäni on kivenkolea erämaa
ja tulta ja ukkosta jylisevä vuori
ja Jumala, jonka kasvoja ei kukaan ole nähnyt.
Vai eivätkö he ole halunneet nähdä, eivätkä siksi näyttäneet meillekään?
Hehän halkaisivat Jumalansa puolikkaaksi
julistaen ainoastaan itsensä
Jumalan kuvaksi
peittäen näkymättömiin sen puolen Jumalasta,
jota me olisimme edustaneet
ja niin Hän jäi näkymättömäksi meille kaikille.

Jokatapauksessa on pelottavaa edetä
kun en tiedä olenko niitä,
joilla on lupa nousta vuorelle
vai kuolisinko vuoren koskettamisesta.
Kuka kertoisi miten minulle käy
ennen kuin menen kokeilemaan,
ennen kuin kosketan alinta kiveä?

Ja kuinka luottaisin jos joku kertoisi?
Eivät kuolleista nousseet luota hautaajiinsa
eivätkä meren ylittäneet palaa Egyptiin.

Mitään he eivät minulle opettaneet,
joka auttaisi minua omassa valinnassani.
Silti kosketan vuoren alinta kiveä.
Olen kerran uhrannut väärän jumalan alttarille.
Voin antaa loput nyt ja mieluusti 
oikean Jumalan jalkojen juureen.

Kävi miten kävi.

 
-Ulla Rautiainen-

Vihaisia naisia seurakunnassa

Mary Wollstonecraft, 1700-luvulla elänyt naisasianainen:
”Jos uskotaan siihen pahaan olentoon, joka pyhien kirjoitusten allegorisessa kertomuksessa lähti etsimään tuhottavaa, se ei voisi keksiä tehokkaampaa tapaa halventaa ihmisluontoa kuin antaa miehelle täydellisen vallan.”

Joissakin Tyynenmeren saarilla on vallitsevana tapana, että miestä pidemmän naisen on miehen lähettyvillä ollessa kyykistyttävä.
Myös meillä Suomessa on tällaisia yhteisöjä joissa, vaikkei fyysisesti, niin ainakin henkisesti vaaditaan naisia pienentämään itsensä. Näitä paikkoja ovat muun muassa helluntaiseurakunnat.

Helluntaiseurakuntien vastuunkantajat kokoontuvat lokakuussa Kotkaan syyspäiville keskustelemaan ja ehkä päättämäänkin jotain naisten palvelumahdollisuuksista ja asemasta seurakunnassa. Tällä hetkellä tilanne on, että naisia ei vanhimmistoihin (seurakunnan ylin johtava elin) kelpuuteta. Sen verran on sentään periksiannettu, että joitakin harvoja naisia on jo päässyt pastorin virkaan, tosin usein pastoripariskunnan toisena osapuolena tai pastori-titteli loivennettuna jollakin liitännäissanalla esim. perhepastori, joka antaa ymmärtää että pääasiallinen toimenkuva liikkuu enemmänkin äidillisessä ihmissuhteiden selvittelemisessä kuin varsinaista ”kovaa teologiaa” tekemässä niin kuin miespastoreilla.
Vallitsevana oppina on myöskin vaatimus, että naisen on avioliitossa oltava miehelle alamaisena.

Odotukseni eivät syyspäivien suhteen kovin toiveikkaita ole. Sen, mitä helluntailaisuudessa olen omakohtaisesti kokenut, naisasiakeskustelua seurannut ja itsekin siihen osallistunut, ei hyvää lupaa. Sovinistiteologia, jossa Raamattua tarkoitushakuisesti ja valikoiden tulkitaan miessukupuolen eduksi, elää ja voi hyvin näissä piireissä. Ja miksei eläisi, onhan näiden seurakuntien ylin johto, pastorit, sananselittäjät ja opettajat valtaosaltaan miehiä. Eivät kai kukkulan kuninkaat nyt omaa oksaansa käy sahaamaan?

Lisäksi helluntailaisuudessa vallitsee sellainen oikeassa olemisen kulttuuri, jossa on hankala myöntää, että virheitä onkin tehty ja väärin ymmärretty. Sen myöntäminen, että vuosikymmeniä on oikeaoppiseksi julistetussa yhteisössä ylläpidetty vääristynyttä raamatuntulkintaa, joka nostaa toisen sukupuolen toista ylempänä hallitsemaan ja pakottaa toisen sukupuolen Jumalan tahdon vastaisesti kätkemään kutsumuksensa, lahjansa ja koko persoonallisuutensakin maahan kaivettuna leiviskänä hukkaan ja haaskuun saattaisi herättää kiusallisia kysymyksiä, voisiko olla jotain muutakin, jota on yhtä väärin ymmärretty ja jossa pitäisi muutoksia tehdä. Yhdessä asiassa virheen myöntäminen voisi aikaansaada uhkaavan dominovaikutuksen, joka ties mihin johtaisi.

Tämä tässä onkin surkeinta. Jumalan seurakunnan pitäisi olla valaiseva soihtu, joka edelläkävijänä levittäisi oikeudenmukaisuutta ympäröivään maailmaan. Päinvastoin on kuitenkin käynyt. Uskovien yhteisö laahaa jälkijunassa ja vasta ympäröivän yhteiskunnan paine pakottaa sukupolvien takaisiin asenteisiin jumiutuneet ihmiset edes keskustelemaan syrjivistä sukupuolirooleista.

Ennenmuinoin sovinistinen oppi seurakunnassakin upposi kuin häkä päähän kun maailmanhenki ympärillä oli samaa mieltä. Naissukupuolen arvostuksen kehityttyä kaikkialla muualla seurakuntakuplan sisälle koteloitunut kestämätön oppi ennen pitkää hajottaa yhteisön. Paljon on naisia – ja miehiäkin jäänyt pois juuri tämän asian takia.
Naisia sortava oppi ja käytännöt aiheuttavat niin paljon pahaa oloa, jopa suoranaista vihaa, että lopulta ainut järkevä ratkaisu on jäädä koko puljusta pois. Oikeutetullekaan vihalle, joka kohdistuu vääryyttää vastaan kun ei näissä seuroissa tilaa ole.

Helluntaiyhteisöissä naisten oikeuksista puolestapuhuminen on tapahduttava miesten määräämällä ”oikealla mielenlaadulla ja tavalla”. Se tarkoittaa, ettei saa näyttää epäoikeudenmukaisesta ja loukkaavasta kohtelusta johtuvaa turhautuneisuuttaan, pahaa oloaan eikä missään tapauksessa vihaansa. Viha on helluntaiyhteisössä tabu, varsinkin vihainen naisasianainen.

Vaikka kuinka tulisi törkeästi kohdelluksi vihainen ei saa olla. Jos siihen erehtyy, on peli menetetty. Vihaisuus leimaa naisen epätasapainoiseksi ja epäuskottavaksi. Asiaa ei enää kuunnella, vaan äkäinen akka työnnetään sielunhoitoon ja terapiaan, missä uudelleenkoulutetaan sietämään tyynenä kuin vaatekaappi miesten säätämiä vallitsevia olosuhteita.

Ja kun vihaa ei saa näyttää, tuloksena on omituisen laimeita kannanottoja, joista jää mielikuva, että eihän tässä mistään oikeasti vakavasta vääryydestä puhuta. Sehän tietysti on tarkoituksenakin: tehdä naisasiasta mitätön marginaalikysymys, joka voidaan huoleti huitaista syrjään ”oikeasti tärkeiden” asioiden tieltä naisten ainoaksi voitoksi jäädessä, että saihan nyt (miesten määräämien rajojen sisällä) asiasta edes hetken keskustella, vaikkei siitä mitään muuta seurannutkaan.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että naisia saataisi johtopaikoille, vaikka sekin on tärkeää. Välillä älyttömyyksiinkin johtava raamatuntulkinta voisi tasoittua, jos siihen saataisi naisnäkökulmaa mukaan. Missä tahansa asiassa vain yhdeltä puolelta katselu luo epätervettä vinoutumaa.

Naisia vähättelevä kulttuuri tuntuu ikävästi seurakunnan kaikilla tasoilla ylhäältä alas asti. Nekin, jotka eivät johtopaikoille kutsumusta tunne, joutuvat sietämään ylemmän asemansa pöhöttämien miesten ylimielisen röyhkeää käytöstä.
Kun aikuista ihmistä kohdellaan kun vajaavaltaista lasta, mitätöidään hänen oma kokemuksensa kutsumuksestaan ja vähätellään älyään ja ymmärrystään ja annetaan vielä ymmärtää, että Jumalakin on misogyyni niin kyllä ahdistamaan alkaa ellei peräti päässä heittämään. Tunnelma on kuin neekerillä Ku Klux Klanin kokouksessa.

Niin että luulevatko nämä itsensä ylentäneet miehet, että Jumala oikeasti siunaisi yhteisöä, joka tekee pahaa omille jäsenilleen? Ei ihme, että toiminta kangertelee henkitoreissaan, siunaukset puuttuvat eikä paljon odotettua herätystä vain näy.

Joten terveiset syyspäiville: säkissä ja tuhassa parannusta tekemään ja reilu ja selkeä anteeksipyyntö syntiinlankeemuksesta asti jatkuneesta ikivanhasta vääryydestä. Vai eikö Eevan syntiä sovitettukaan ristillä? Onko kaikkien aikakausien kaikkien naisten aina vaan jatkettava selkä kumarassa pokkurointia ettei pää vain nousisi miesten tasalle, vaikka kaikki muut synnit on anteeksiannettu?
Kummallista teologiaa.


-Ulla Rautiainen-

Punaisten lyhtyjen naiset

Intiassa, Kalkutan pohjoisosassa, lähellä turistien ihailemaa ihanaa Marble Palacea, levittäytyy Sonagachi, Aasian toiseksi suurin punaisten lyhtyjen alue, huorakaupunginosa, jättiläismäinen bordelli, elävä helvetti maan päällä.

Kukaan ei tarkalleen tiedä, kuinka paljon seksityöläisiä siellä on, varovaiset arviot sanovat 10 000, mutta 13 000 saattaa olla lähempänä totuutta. Väkimäärän muutos elää nopeampana kuin kukaan ehtii laskea, jos sitä joku yrittääkään. Elinikä on lyhyt; AIDS, muutkin taudit, väkivalta ja epäonnistuneet raskauden keskeytykset niittävät satoa kiivasta tahtia, mutta täydennystä tyttömäärään tulee jatkuvalla syötöllä Intian köyhistä osista ja naapurimaista Nepalista ja Bangladeshista.

Tytöt myydään pieninä lapsina Sonagachiin, he aloittavat työnsä kun vielä ovat lapsia, eivätkä poistu sieltä milloinkaan. Isä, veli tai muu sukulaismies saattaa haluta vaikkapa moottoripyörän tai tarvitsee rahoja viinaan ja mielihalunsa rahoittaakseen he kauppaavat vallassaan olevat tytöt parittajalle. Tytön mieltä ei kukaan kysy. Ei silloin kun hänet myydään, ei silloin kun hänet luovutetaan asiakkaiden raiskattavaksi, eikä silloin kun hän ilman minkäänlaista lääkärinhoitoa kuolee tappavaan tautiin.

Sitten ovat vielä ne, jotka syntyvät Sonagachissa. Useamman sukupolven huorat, jotka eivät tiedä muusta maailmasta eikä muusta elämäntavasta mitään. He syntyvät, elävät ja kuolevat Sonagachissa. Vankilassa, jonka vartijoina ovat parittajat ja muureina mahdottomuus heidän kaltaistensa selviytyä missään normaalielämässä. Huorille ei Sonagachin ulkopuolisessa yhteiskunnassa ole paikkaa olla.

Parhaimmillaan naiset ovat arkipäiväisen näköisiä tavallisia ihmisiä. Pikkutyttöjä ja tomeria nutturapäisiä matroonoita arkiaskareita suorittamassa. Huonoimmillaan kurjia, likaisia, sairaalloisia, pelästyneitä lapsia ja ennenaikaisesti vanhenneita eukkoja tyhjin katsein tuijottamassa. He asuvat ja tekevät työtänsä ahtaissa ja kolkoissa kopperoissa, jotka kuhisevat syöpäläisiä ja haisevat kaikille mahdollisille ihmiseritteille. Jotkut yrittävät kaunistaa huoneitaan muovikukilla, mutta koristusta tarvittaisiin enemmän riittääkseen viemään huomiota kärpäsparvista ja spermassa jäykiksi lionneiden vuodevaatteiden saastaisuudesta.

Hollannin Amsterdamissa Punaisten lyhtyjen kaupunginosassa prostituoidut ovat yksityisyrittäjiä, jotka ovat vuokranneet oman ikkunapaikan ilman tytön tienestit ryöstävää parittajaa, päättävät itse mitä tekevät ja ovat vapaita lopettamaan milloin haluavat. Naisten henkilötietojen on oltava rekisterissä, iän vähintään 21-vuotta ja on puhuttava sujuvasti jotakin EU:n virallista kieltä, koska viranomaisten kanssa on pystyttävä kommunikoimaan heidän varmistaessaan, ettei kyseessä ole vastentahtoisesti alalle huijattu ihmiskaupan uhri.

Työläiset kuuluvat ammattiliittoon, maksavat veroja, alueella partioi valtaisa määrä virkapukuisia poliiseja ja toinen sama määrä siviileiksi naamioituneina turvallisuutta takaamassa. Tarjolla on ilmainen gynegologin palvelu niin usein kuin tarvitsee, kaikissa ikkunoissa on hätätilanteita varten valvontakamerat ja naisten käden ulottuvilla paniikkinappulat, jota painamalla ilmoitus menee suoraan poliisille tai talon isännöitsijälle, jolla on velvollisuus aina olla enintään 5 minuutin päässä paikasta.

Näin on ainakin virallinen totuus. Eri asia tietysti on, onko tämänkin paremmin järjestäytyneen toiminnan alla toiset markkinat, joissa asiat eivät mene näin hyvin. Mutta jokatapauksessa tämän vuonna 2000 tehdyn järjestäytymisen jälkeen ilotyttöjen murhaluvut ovat Amsterdamissa puolittuneet, ja nekin joille vielä kehnosti käy, ovat pääsääntöisesti niitä, jotka erehtyvät poistumaan asiakkaan mukana alueelta valvomattomille tienoille ehkä paremman palkkion toivossa.

Tässä on kaksi ääriesimerkkiä tämän päivän seksibisnes-todellisuudesta. Näiden välillä tapahtuu kaikkea mahdollista. Sitten on vielä internetin kautta leviävä nettiporno, josta kukaan ei tiedä, missä oloissa sitä tehdään.

Sitten kysymys lukijalle: kumpi edellä esitetyistä kertomuksista herätti enemmän paheksuvia tunteita?

Eihän, eihän, eihän mieleen edes livahtanut ajatus, että Amsterdamin ilolinnuilla on liian hyvät oltavat? Että olisi parempi, jos syntisen elämän valinneet naikkoset kituisivat kurjuudessa niin kuin esimmäisessä esimerkissä. Olisivatpa nöyrempiä tekemään parannusta paheellisuudestaan heti, kunhan joku heille vain evankeliumia menee esittämään. Liian hyvissä oloissa saattavat jopa nauttia synnin tekemisestä.

”Maailman vanhinta ammattia” on aina ja kaikkialla ollut joko piilotettuna tai avoimesti. Iso osa työläisistä on väkisin alalle joutuneita vailla mahdollisuutta irrottautua siitä. Vapaaehtoistenkin vapaaehtoisuus on monesti vain näennäistä vapaaehtoisuutta: ehkä taloudellisessa ahdingossa ja työttömyydessä kaikki muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia, ehkä tyttö on jo lapsena joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi tai ehkä saanut kasvatuksen, jossa on annettu ymmärtää, että nainen on miestä alempiarvoisempi ja miesten tarpeiden tyydyttäjä ja hän valitsee ammattinsa näin saadun identiteetin mukaan.
Terveen itsekunnioituksen omaava ihminen, jolla on todellisia mahdollisuuksia yhteiskunnallisesti arvostettuihin elämänuriin, harvemmin kokee kutsumusta katuhuoraksi.

Seksibisneksessä ostajat ovat valtaosaltaan miehiä ja myyjät naisia ja tässä on asian pointti. Tämä ala ei katoa, ennen kuin naisten yhteiskunnallinen asema on niin vahva, ettei tarvitse tälle alalle joutua ja ennen kuin miesten harjoittama kysyntä markkinoilla lakkaa.

Liian paljon tästä alasta puhuttaessa huomio rajautuu pelkästään siinä työskenteleviin naisiin, eikä edes heidän ongelmiaan ymmärtäen vaan syyllistäen ja leimaten huonoiksi ja syntisiksi ikään kuin he vain omaa moraalitonta kevytmielisyyttään olisivat tekemässä sitä.

Sen sijaan tiedostetusti tai tiedostamatta katse on käännetty pois seksiä ostavista asiakkaista, parittajista ja tyttöjä bordellehin myyvistä miehistä. Langennut nainen on jo klisee, mutta koskaan ei puhuta syntisestä seksinostajamiehestä. Evankelioimisaktiot eivät traktaatteineen ja raamatunlauseineen hyökkää parittajien kimppuun vaatien parannuksentekoa syntisestä elämästä. Tyttärensä bordelliin myyneet isät säilyttävät yhteisöissään kunniallisen aseman. Yhdysvalloissa on presidenttiehdokkaana mies, joka omistaa liudan strippiklubeja. Hänen vankin kannattajakuntansa on uskovat kristityt.

Tiedossa on, että vapaiden suuntien seurakuntien pastoreista ja vanhimmistoveljistä iso osa on nettipornoriippuvaisia. Eivät kuitenkaan he, eivätkä heidän yhteisönsä miellä heitä niin syntisiksi, että olisivat sopimattomia hengellisiksi johtajiksi. Asiaan suhtaudutaan kuin dietillä olevan sortumista ylimääräiseen suklaapatukkaan. Harmillinen hairahdus (joka toistuu päivittäin), mutta ei niin paha, että sen takia tarvitsisi johtajan ja opettajan asemasta syrjään siirtyä. (Samaan aikaan, kuin näissä samoissa seurakunnissa nämä samat miehet kieltävät naisilta pääsyn mihinkään vaikutusvaltaisempaan asemaan ”raamattu-uskollisuuteen” vedoten. Omassa irstaassa elämäntavassaan he eivät kuitenkaan näe mitään ristiriitaa raamatullisten johtajavaatimusten kanssa.)

Tämä kertoo siitä, miksi seksibisnestä on vaikea kitkeä pois. Palveluiden käyttäjät, jotka ylläpitävät alaa eivät yksinkertaisesti näe mitään väärää omassa osuudessaan. Jos edes Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät hengelliset johtajat eivät kykene siihen, kuinka muu väki?

Jos asiassa auttamiseen heräsi kiinnostusta, laitan tähän jo aiemmankin postauksen yhteyteen laittamani nettilinkin:  www.vapautauhri.fi  Suosittelen tutustumaan. Ja varsinkin niiden, jotka luulevat nettipornon katselemisen olevan harmitonta huvia.
Tässä toinen linkki tähän aiheeseen:  https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kristityt-ja-porno/


-Ulla Rautiainen-