Punaisten lyhtyjen naiset

Intiassa, Kalkutan pohjoisosassa, lähellä turistien ihailemaa ihanaa Marble Palacea, levittäytyy Sonagachi, Aasian toiseksi suurin punaisten lyhtyjen alue, huorakaupunginosa, jättiläismäinen bordelli, elävä helvetti maan päällä.

Kukaan ei tarkalleen tiedä, kuinka paljon seksityöläisiä siellä on, varovaiset arviot sanovat 10 000, mutta 13 000 saattaa olla lähempänä totuutta. Väkimäärän muutos elää nopeampana kuin kukaan ehtii laskea, jos sitä joku yrittääkään. Elinikä on lyhyt; AIDS, muutkin taudit, väkivalta ja epäonnistuneet raskauden keskeytykset niittävät satoa kiivasta tahtia, mutta täydennystä tyttömäärään tulee jatkuvalla syötöllä Intian köyhistä osista ja naapurimaista Nepalista ja Bangladeshista.

Tytöt myydään pieninä lapsina Sonagachiin, he aloittavat työnsä kun vielä ovat lapsia, eivätkä poistu sieltä milloinkaan. Isä, veli tai muu sukulaismies saattaa haluta vaikkapa moottoripyörän tai tarvitsee rahoja viinaan ja mielihalunsa rahoittaakseen he kauppaavat vallassaan olevat tytöt parittajalle. Tytön mieltä ei kukaan kysy. Ei silloin kun hänet myydään, ei silloin kun hänet luovutetaan asiakkaiden raiskattavaksi, eikä silloin kun hän ilman minkäänlaista lääkärinhoitoa kuolee tappavaan tautiin.

Sitten ovat vielä ne, jotka syntyvät Sonagachissa. Useamman sukupolven huorat, jotka eivät tiedä muusta maailmasta eikä muusta elämäntavasta mitään. He syntyvät, elävät ja kuolevat Sonagachissa. Vankilassa, jonka vartijoina ovat parittajat ja muureina mahdottomuus heidän kaltaistensa selviytyä missään normaalielämässä. Huorille ei Sonagachin ulkopuolisessa yhteiskunnassa ole paikkaa olla.

Parhaimmillaan naiset ovat arkipäiväisen näköisiä tavallisia ihmisiä. Pikkutyttöjä ja tomeria nutturapäisiä matroonoita arkiaskareita suorittamassa. Huonoimmillaan kurjia, likaisia, sairaalloisia, pelästyneitä lapsia ja ennenaikaisesti vanhenneita eukkoja tyhjin katsein tuijottamassa. He asuvat ja tekevät työtänsä ahtaissa ja kolkoissa kopperoissa, jotka kuhisevat syöpäläisiä ja haisevat kaikille mahdollisille ihmiseritteille. Jotkut yrittävät kaunistaa huoneitaan muovikukilla, mutta koristusta tarvittaisiin enemmän riittääkseen viemään huomiota kärpäsparvista ja spermassa jäykiksi lionneiden vuodevaatteiden saastaisuudesta.

Hollannin Amsterdamissa Punaisten lyhtyjen kaupunginosassa prostituoidut ovat yksityisyrittäjiä, jotka ovat vuokranneet oman ikkunapaikan ilman tytön tienestit ryöstävää parittajaa, päättävät itse mitä tekevät ja ovat vapaita lopettamaan milloin haluavat. Naisten henkilötietojen on oltava rekisterissä, iän vähintään 21-vuotta ja on puhuttava sujuvasti jotakin EU:n virallista kieltä, koska viranomaisten kanssa on pystyttävä kommunikoimaan heidän varmistaessaan, ettei kyseessä ole vastentahtoisesti alalle huijattu ihmiskaupan uhri.

Työläiset kuuluvat ammattiliittoon, maksavat veroja, alueella partioi valtaisa määrä virkapukuisia poliiseja ja toinen sama määrä siviileiksi naamioituneina turvallisuutta takaamassa. Tarjolla on ilmainen gynegologin palvelu niin usein kuin tarvitsee, kaikissa ikkunoissa on hätätilanteita varten valvontakamerat ja naisten käden ulottuvilla paniikkinappulat, jota painamalla ilmoitus menee suoraan poliisille tai talon isännöitsijälle, jolla on velvollisuus aina olla enintään 5 minuutin päässä paikasta.

Näin on ainakin virallinen totuus. Eri asia tietysti on, onko tämänkin paremmin järjestäytyneen toiminnan alla toiset markkinat, joissa asiat eivät mene näin hyvin. Mutta jokatapauksessa tämän vuonna 2000 tehdyn järjestäytymisen jälkeen ilotyttöjen murhaluvut ovat Amsterdamissa puolittuneet, ja nekin joille vielä kehnosti käy, ovat pääsääntöisesti niitä, jotka erehtyvät poistumaan asiakkaan mukana alueelta valvomattomille tienoille ehkä paremman palkkion toivossa.

Tässä on kaksi ääriesimerkkiä tämän päivän seksibisnes-todellisuudesta. Näiden välillä tapahtuu kaikkea mahdollista. Sitten on vielä internetin kautta leviävä nettiporno, josta kukaan ei tiedä, missä oloissa sitä tehdään.

Sitten kysymys lukijalle: kumpi edellä esitetyistä kertomuksista herätti enemmän paheksuvia tunteita?

Eihän, eihän, eihän mieleen edes livahtanut ajatus, että Amsterdamin ilolinnuilla on liian hyvät oltavat? Että olisi parempi, jos syntisen elämän valinneet naikkoset kituisivat kurjuudessa niin kuin esimmäisessä esimerkissä. Olisivatpa nöyrempiä tekemään parannusta paheellisuudestaan heti, kunhan joku heille vain evankeliumia menee esittämään. Liian hyvissä oloissa saattavat jopa nauttia synnin tekemisestä.

”Maailman vanhinta ammattia” on aina ja kaikkialla ollut joko piilotettuna tai avoimesti. Iso osa työläisistä on väkisin alalle joutuneita vailla mahdollisuutta irrottautua siitä. Vapaaehtoistenkin vapaaehtoisuus on monesti vain näennäistä vapaaehtoisuutta: ehkä taloudellisessa ahdingossa ja työttömyydessä kaikki muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia, ehkä tyttö on jo lapsena joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi tai ehkä saanut kasvatuksen, jossa on annettu ymmärtää, että nainen on miestä alempiarvoisempi ja miesten tarpeiden tyydyttäjä ja hän valitsee ammattinsa näin saadun identiteetin mukaan.
Terveen itsekunnioituksen omaava ihminen, jolla on todellisia mahdollisuuksia yhteiskunnallisesti arvostettuihin elämänuriin, harvemmin kokee kutsumusta katuhuoraksi.

Seksibisneksessä ostajat ovat valtaosaltaan miehiä ja myyjät naisia ja tässä on asian pointti. Tämä ala ei katoa, ennen kuin naisten yhteiskunnallinen asema on niin vahva, ettei tarvitse tälle alalle joutua ja ennen kuin miesten harjoittama kysyntä markkinoilla lakkaa.

Liian paljon tästä alasta puhuttaessa huomio rajautuu pelkästään siinä työskenteleviin naisiin, eikä edes heidän ongelmiaan ymmärtäen vaan syyllistäen ja leimaten huonoiksi ja syntisiksi ikään kuin he vain omaa moraalitonta kevytmielisyyttään olisivat tekemässä sitä.

Sen sijaan tiedostetusti tai tiedostamatta katse on käännetty pois seksiä ostavista asiakkaista, parittajista ja tyttöjä bordellehin myyvistä miehistä. Langennut nainen on jo klisee, mutta koskaan ei puhuta syntisestä seksinostajamiehestä. Evankelioimisaktiot eivät traktaatteineen ja raamatunlauseineen hyökkää parittajien kimppuun vaatien parannuksentekoa syntisestä elämästä. Tyttärensä bordelliin myyneet isät säilyttävät yhteisöissään kunniallisen aseman. Yhdysvalloissa on presidenttiehdokkaana mies, joka omistaa liudan strippiklubeja. Hänen vankin kannattajakuntansa on uskovat kristityt.

Tiedossa on, että vapaiden suuntien seurakuntien pastoreista ja vanhimmistoveljistä iso osa on nettipornoriippuvaisia. Eivät kuitenkaan he, eivätkä heidän yhteisönsä miellä heitä niin syntisiksi, että olisivat sopimattomia hengellisiksi johtajiksi. Asiaan suhtaudutaan kuin dietillä olevan sortumista ylimääräiseen suklaapatukkaan. Harmillinen hairahdus (joka toistuu päivittäin), mutta ei niin paha, että sen takia tarvitsisi johtajan ja opettajan asemasta syrjään siirtyä. (Samaan aikaan, kuin näissä samoissa seurakunnissa nämä samat miehet kieltävät naisilta pääsyn mihinkään vaikutusvaltaisempaan asemaan ”raamattu-uskollisuuteen” vedoten. Omassa irstaassa elämäntavassaan he eivät kuitenkaan näe mitään ristiriitaa raamatullisten johtajavaatimusten kanssa.)

Tämä kertoo siitä, miksi seksibisnestä on vaikea kitkeä pois. Palveluiden käyttäjät, jotka ylläpitävät alaa eivät yksinkertaisesti näe mitään väärää omassa osuudessaan. Jos edes Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät hengelliset johtajat eivät kykene siihen, kuinka muu väki?

Jos asiassa auttamiseen heräsi kiinnostusta, laitan tähän jo aiemmankin postauksen yhteyteen laittamani nettilinkin:  www.vapautauhri.fi  Suosittelen tutustumaan. Ja varsinkin niiden, jotka luulevat nettipornon katselemisen olevan harmitonta huvia.
Tässä toinen linkki tähän aiheeseen:  https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kristityt-ja-porno/


-Ulla Rautiainen-