Sieluni Vartija

Tänä aamuna koin jotain.
Häijyjä, ilkeitä unia välillä heräten ja taas ilkeät unet palasivat. Tunsin pahuuden lähelläni, vaara, uhka liian likelle tulleena. Herätessäni pääni täyttyi ilkeistä ajatuksista, kuin pimeä saastesumu päälleni pudonneena. Syyttäviä sanoja pauhasi mieleni sisällä, karjui kauheuksia: ei Jumala sinua halua, helvettiin joudut, Jumalakin vihaa sinua, on jo päättänyt lähettää sinut helvettiin teitpä mitä tahansa, mikään ei auta, ei pelasta...
Mieleni tukkeutui, en pystynyt vastaamaan, en karistamaan ajatuksiani vapaaksi, kuin ansalanka päälleni kiedottu, liekanarussa kiinni... Ei sanoja, ei vastaanväitettä, ei rukousta minulla..

Sitten... pieni ääni painostuksen alta alkoi puhua. Ääni kuin hento tuulenvire, vähäinen kuin tähden varjo, kuiskaus myrskyn alla. Sielussani rukoiltiin, mutta ei minun tekemänäni, ei minun äänelläni, ei minun sanoillani, ei minun tahdollani...
Tuntemattomia sanoja, tuntemattomalla kielellä. Minä vain kuuntelin kun Joku Toinen puhui.

Joku muukin kuuli. Kuin sumu sulaa auringossa, kuin tuuli heittää pilvet loitolle, kuin aamunnousu särkee pimeyden, sen pienen, hennon äänen takia heltisi äkkiä paha painostus, vaikeni syyttävän pauhaava ääni, pakeni kuin aseistettua sotajoukkoa ja mieleni oli kirkas ja puhdas kuin aamu sateen jälkeen.

Pyhä Henki, se pieni, hento ääni esitteli itsensä. Se Kolminaisuuden jumalallinen osa, jota vähiten olen tuntenut, vähiten ymmärtänyt ja vähiten huomioinut.
Vaikka hän on ollut ne sanat suussani hengessä rukoillessani. Soturi sieluani vartioimassa. Taiteilija, joka maalaa ne kuvat, joita ilmestyksissäni näen. Opas tekemässä Isää Jumalaa ja Jeesusta ymmärrykselleni eläväksi ja läheisiksi.

Niin vahva, että vain pienellä äänelläkin sai vihollisen väistymään (kuvittele mitä tapahtuisi, jos Hän karjaisisi). Niin uskollinen, että asettui minun ja vihollisen väliin vaikken edes kyennyt apua pyytämään. Niin läheinen, että täytti minun tyhjenneen voimani omalla hengellään.
Sittenkin tuttu jo pitkältä aikaa. Kuin näkisi tutut kasvot vieraassa maassa. Saisi yllättävän syleilyn kun sitä vähiten odottaa.

Voin puhua Hänelle, tuntea Hänet lähelläni, uskoa sieluni Hänelle. Luottaa, että Hän on se Ystävä, joka laittaa minut morsiamena valmiiksi sulhastani, sieluni rakastajaa, Jeesusta varten.


-Ulla Rautiainen-

Ja Jumala loi fantasian

Pohjoisissa maissa on iät kaiket kerrottu kansantarinoita myyttisistä olennoista, selkieistä, hyljeihmisistä. Asuvat meressä, mutta voivat nousta maihinkin. Varsinkin rakkaussuhteista selkieiden ja ihmisten välillä on romanttisia ja traagisia satuja.
Mutta satujahan ne tietenkin ovat. Eihän mitään hyljeihmisiä oikeasti pohjoisen merissä polski.

11 Maaliskuuta 1984 islantilainen kalastusalus uppoaa. Viisi kalastajaa jäävät 5 asteiseen veteen. Siinä kylmyydesssä kuoleman tuleminen lasketaan minuuteissa. Neljä heistä menehtyykin hypotermiaan pian. Yksi, Guðlaugur Friðþórsson ui kuusi tuntia hyisessä vedessä ja maihin päästyään läpimärkänä ja avojaloin kävelee vielä pari tuntia lumista tundraa kaupunkiin.

Miten tämä on mahdollista?
Aluksi kukaan ei uskokaan Gullin tarinaa uintiretkestään, mutta laivan uppoamispaikan todennuttua ihme käy ilmeiseksi. Maailman johtavat hypotermia-asiantuntijat alkavat tutkia miestä. Ilmenee ennenkuulumaton asia: miehen ihonalainen rasvakerros on käytännössä hylkeen rasvaa. Siitä yliluonnolliselta tuntunut kylmyydensieto.
Islantilaiset ovat tehneet tästä tositarinasta elokuvankin Djúpið, The Deep, suomessa esitetty nimellä Syvyys.

Vampyyritarinoissa kerrotaan, että vampyyrinpureman saanut ei vanhene. Jää ikuisesti siihen ikään, jossa silloin oli.

Äskettäin tuli telkkarista dokumenttiohjelma, jossa kerrottiin oudoista lapsista, jotka eivät ikäänny. Yksikin oli elänyt jo parikymmentä vuotta, mutta oli niin henkisesti kuin fyysisesti sama kuin 5 vuotiaana, jolloin kaikki kasvu ja kehitys oli lakannut. Äidillä oli hankaluuksia selittää ihmisille, että tämä viisivuotiaan näköinen onkin oikeasti 22 vuotias.

Satukirjojen kuvissa menninkäisillä, haltioilla ja muilla fantasiaolennoilla on usein suippokorvat. Vainko satukirjoissa – no, elokuvissakin, mutta eihän oikeasti?

Minä kyllä tunnen henkilökohtaisesti ja läheisesti ihmisen, jolla syntyessään oli oikeaoppiset fantasiaolennon suippokorvat. Valitettavasti lääkäri synnytyslaitoksella päätti, ettei kukaan ihminen niin fantastiselta saa näyttää ja leikkasi korvat tavallisen pyöreälaitaisiksi.

On ihmisiä, jotka ovat syntyneet sini-ihoisina, hännällisinä, erikoisilla kyvyillä varustettuna (esim. savant-ihmiset) ja muilla satumaisilla ominaisuuksilla. Yleensä nämä satumaisuudet korjataan (niin kuin ne suippokorvat), mikäli mahdollista, joten fantasiahahmojen näköisiä olentoja ei kuljeskele keskuudessamme niin paljoa kuin mitä niitä syntyy.

Jumalan pilaako?

Ehkä Jumala pitää niin fantasiasta, ihmisten mielikuvituksesta ja luomistamme tarinoista (Jumala on paljon hyväntahtoisemmin kiinnostunut kaikesta mitä teemme kuin mitä ahtaaksi pingotettu uskonnollisuus tahtoo myöntää) että haluaa silloin tällöin tehdä todeksi tarinoitamme ja luo osalle ihmisistä tarinoiden mukaisia ominaisuuksia.
Onhan luovuus se Jumalan ominaisuuksista, jolla hän itsensä ensimmäiseksi ihmiskunnalle esitteli. Ja luovuus jumalallinen ominaisuus, jota hän siksi suosii ihmisissä, Jumalan kuvaksi tarkoitetuissa.

Niin kuin hänkin loi maailman ja sen elämän, niin mekin mielikuvituksessamme luomme maailmoja ja kansoitamme ne keksimillämme olennoilla ja sillä tavalla osin toteutamme Jumalan kuvana oloa ja sitä tietä pääsemme ymmärtämään ja tutustumaan vaikka osin Hänen Luoja-persoonaansa.

Kuten J.R.R.Tolkien Mythopoeija -runossa (löytyy kokonaisuudessaan kirjassa Puu ja lehti) sanoo: ”Kuten meidät kerran luotiin, me itse yhä luomme”.


-Ulla Rautiainen-

Verhon läpi puhuttua

Farther west than west
beyond the land
my people are dancing
on the other wind.

Ursula Le Quin

Fantasiamaailma on olemassa (se kadonnut Paratiisi). Oli leiskuvasiipisiä lohikäärmeitä (kyllä, heprean paratiisin käärmettä tarkoittava sana voidaan kääntää myös lohikäärmeeksi), taikapuita, kuolemattomat kansalaiset ja kaikkia niitä muita... Oli hyvä ja pahan välinen taistelu, niinkuin fantasiatarinassa kuuluukin olla (mutta me hävisimme jo ensimmäisen erän).

Hyvä fantasia on tarinoita Paratiisista, Paratiisin kaiku, joka jäi huutamaan maailmaan leimuavamiekkaisen vartijan suljettua portin sinne. Ja kuinka monet haluavatkaan sen kaiun vaientaa, jotta unohtaisimme alun...

J.R.R.Tolkien sanoi että fantasia on kirjallisuudenlajeista filosofisin ja oikeassa oli. Fantasian ymmärtäminen vaatii tietynlaista älyä.
Joillakin on matemaattista älyä, joillakin kielellistä älyä, joillakin fantasiaälyä.
Se on älyä nähdä sanojen ja käsitteiden taakse. Älyä ymmärtää suuria teemoja: toistodellisuutta, jumaluutta, luomista, loppua, elämää, kuolemaa, hyvää ja pahaa.

Tolkien sanoi myös, että on erityisen kristillinen tehtävä kirjoittaa fantasiatarinoita. Siinäkin oli oikeassa. Fantasiakielellä on helppo puhua tai ymmärtää niin fantastisesta asiasta kuin Jumalasta. Ilmaista asioita dramaattisemmin, isommin, tunteiden läpi käyvemmin. Sellaisella monumentaalisella aksentilla, joka paremmin kuvaakin Jumalaa ja jota varsinkin fantasiaälyyn suuntautunut väki paremmin käsittää kuin latteaa arkipuhetta.

Fantasiakerronnassa ei tarvitse alleviivaten osoitella eikä ratakiskosta taivutella. Kirjoittaja tarkoittaa mitä tarkoittaa ja lukija ymmärtää mitä ymmärtää mutta verhon lävitse. Siinä on riskinsä, lukija voi ymmärtää eri asiaa kuin kirjoittaja tarkoitti. Joskus johtaen hyvään, joskus pahaan.

Ursula Le Quinin tai George R.R. Martinin kristillisyydestä en menisi vannomaan, mutta itse kristittynä luen tekstin lävitse asioita, joita nämä kirjailijat eivät välttämättä ole tarkoittaneet.

Muistatko sen kohdan Ursula Le Quinin Toinen Tuuli-kirjassa, jossa Tehanu syttyy liekkiin, muuttaa hahmoaan ja liekkisiivillä yhdessä Kalessinin kanssa lentää toiseen tuuleen? Aina kun minä luen sitä, itken valtoimenaan ja ajattelen että se kuvaa kauniimmin kuin mikään kuolemista ja ylösnousemusta. Niinkuin että Kalessin on kuin Jeesus, jonka kanssa todellisessa hahmossamme lennämme ylös valoon ja valkeaan tuuleen.

Tai kun George R.R. Martinin yövartiat vannovat: ”Minä olen miekka pimeydessä, vartija muurilla, tuli karkottamassa kylmyyden, valo tuomassa aamun, torvi herättämässä nukkujat, kilpi suojaamassa. Elämä ja kunnia yövartion käytössä”, näen sen kuvaavan uskovan asennetta Jumalalta saamaansa kutsumukseen Hänen tehtävässään ja palveluksessaan.


-Ulla Rautiainen-

Joosefilainen kostovyörytys

Olen törmäillyt merkillisiin raamatuntulkintoihin, joissa VT:n Joosefin tarinaa (1Moos. 37-50, siis se, jossa pahanilkiset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjakauppiaille ja Joosef kohoaa Egyptin kakkosvaltiaaksi) kerrotaan esimerkillisenä hyvän ihmisen anteeksiantamiskuvauksena.

Omituista, minä luen kyllä Raamatustani ihan muuta.

Kyllähän Joosef lopuksi jollain tavalla antaa anteeksi veljillensä, mutta kyllä se aikaa ottaa ja sitä ennen lataa melko ilkeää revanssia veljiensä menneistä synneistä.
Tarinan lukeminen hyväsydämisen miehen kauniiksi anteeksiantamuskertomukseksi vaatii kyllä melko lujaa tekstinohitulkintaa ja isojen osioiden poissaksimista.

Ensimmäinen kysymys herää, miksei Joosef jo aikaisemmin lähde kertomaan isälleen ja veljilleen että on elossa ja hyvinvoivana? Matka Egyptistä kotikonnuille ei järin pitkä ole, varsinkaan upporikkaan miehen järjestää.

Ajatteleeko että kosto on parasta kylmänä?
Ja että sen takia kannatta uhrata isän mielenrauhakin?
Eikö halua kohdata sukuaan, kun nämä vielä ovat voimiensa tunnossa ja menestyneitä vaan odottaa kuin hämähäkki verkonlaidalla kunnes saalis on avuttomassa tilassa ja sitten onkin saumaa iskeä?

Avuton tila tulee, kun nälänhätä iskee ja syötävä loppuu veljeksiltä. Hädän ahdistamien veljesten heittäytyessä maahan kasvoilleen Egyptin vallanpitäjän eteen lähtee kostovyörytys liikkeelle. Joosef tekeytyy vieraaksi, puhuttelee ankarasti, syyttää vakoojiksi, heittää vankilaan, uhkaa kuolemalla, ottaa yhden veljen panttivangiksi, lavastaa muut varkaiksi ja ylipäätään kyykyttää, pelottelee, nöyryyttää ja alistaa kuin pahin vihamies.

Onpa stressaavia vierailuja Egyptissä. Veljekset eivät ymmärrä, mitä oikein on tapahtumassa. Hehän tulevat vain viljaa ostamaan, mutta egyptiläinen ylimys osoittautuu kauhistuttavan arvaamattomaksi isännäksi. Välillä osoittaa kummallisen tuttavallista suosiota, välillä koleutuu tylyksi että saa henkensä puolesta pelätä. Välillä ollaan vankilassa, välissä palatsissa syömingeissä ja juopottelemassa ja sitten jo asemiesten takaa-ajamina.

Lopulta arvoitus ratkeaa ja itketään kaulakkain. Joosef pitää pitkän puheen kuinka Jumala käänsi pahan hyväksi. Veljesten vastauksista Joosefille ei Raamattu mainitse mitään. Ehkä siinä olikin parempi pysyä varovaisen hiljaksiin.

Varsinaisista anteeksiantosanoista ei siinä tilanteessa vielä mitään pukahdeta. Tilanne jää kiusallisesti roikkumaan ja veljekset epävarmuuteen mitä tuleman pitää. Isä-Jaakobin kuoltua tuleekin veljille hätä käteen. Ehkä isän olemassaolo oli hillinnyt kaltoinkohdeltua veljeä. Nyt on sitten sitäkin enemmän syytä pelätä alkavaa vainoa ja kostoa. Olihan Joosef jo aikaisemmin osoittautunut varsin arvaamattomaksi toimissaan.

Taas oli lähdettävä lankeamaan maahan Joosefin eteen, anomaan anteeksiantoa ja julistautumaan tämän orjiksi. Vielä tässäkään Joosef ei lausu ”annan anteeksi” -taikasanoja, vaan pitää puhetta miten Jumala laittoi veljesten pahan tarkoituksen menemään mönkään ja hänen asiansa hyvälle tolalle.
Vähän silleen että hähähää, ettepä onnistuneet ja katsokaas kuka nyt on niskan päällä.

Niin ettei tästä tarinasta minun ymmärrykseni mukaan hirveän hyvää anteeksianto-opetusta saa, jos tekstiä lukee niin kuin se kirjoitettu on. Ennemminkin kertomus kovapäisten miesten törmäilystä kaunan, katkeruuden ja pitkävihaisuuden hetteiköissä.


-Ulla Rautiainen-

Liekkiniminen

Jumalan Pojan nimi on suomeksi Jeesus. Englantia puhuvat sanovat Tsiisös, arabialaiset Issa ja espanjalaiset Hessus. Raamattua käännettäessä on yleensä nimetkin käännetty kyseisen kielen mukaisiksi. Jotkut nimet alkuasussaan olisivatkin vaikeita toiskielisen yrittää suustansa ulos vääntää. Jo Uuden Testamentin kirjoittaneet tekivät niin. Siellä galilealainen rabbi on selvällä kreikankielellä  Ιησους (Iēsous).

2000 vuoden takaisessa Nasaretissa rakentajan poika tunnettiin hepreankielisellä nimellä ישוע. Nimi tarkoittaa “pelastus” ja se äännettin jotenkin siihen suuntaan kuin Jeshua. Tuhansien vuosien takaisesta vokaalivajaasta kirjoituksesta on mahdoton näin jälkikäteen tarkasti tietää, miten sanat siihen aikaan oikeasti äännettiin.

Nimen hepreankielinen kirjoitusmuoto on visuaalisestikin mielenkiintoinen. Hepreankieltä on sanottu ”liekkikirjoitukseksi” koska kauniilla kirjoitustavalla monet kirjaimet muodostavat päällensä liekkikuvia.
Juutalainen (Raamatun ulkopuolinen) legenda kertoo, että liekkikirjoitus syntyi, kun tulenhehkuinen Jumala Siinain vuorella raapusti omakätisesti Moosekselle antamiensa laintaulujen kirjoituksen.

Jeshua-sana ישוע kuvallisesti katsottuna muodostaa seitsemän rivissä palavaa liekkiä.
 

Siitä tulee paljon mielleyhtymiä. Juutalaisessa pyhäkössä oli seitsenhaarainen lampunjalka, menora, jossa paloi seitsemän liekkiä. Ilmestyskirjassa Jeesus käyskelee seitsemän lampunjalan keskellä (Ilm. 2:1) ja taivaasta näkyy valtaistuimen edessä seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne seitsemän Jumalan henkeä (Ilm.4:5). 

 Kun laittaa päällekkäin ישוע kuvan ja kuvan menorasta, saa tulokseksi seitsemällä liekillä
palavan lampunjalan. Siitä voisi ajatella vaikka että kun laitetaan lampunjalka, joka kuvaa seurakuntaa (ainakin Ilm.1:20) ja Jeesus yhteen, niin saadaan pimeyttä valaiseva kokonaisuus. Maailman valkeushan (tai valo, niin kuin alkutekstissä sanotaan) Jeesushan sanoikin olevansa (Joh 8:12).



-Ulla Rautiainen-

Jumala Kuka

Ihmiskuntaa on vaivannut outo dementia, mitä Jumalan nimeltä tuntemiseen tulee.

Jumalan nimihän ei siis ole Jumala. Tunnistaa Hän toki itsensä siitäkin, tyhmä kun ei ole joten ei ole väärin rukoilla Jumalaa Jumalaksi kutsuen. Jumala on ennemminkin lajinimi tai toimenkuvaa esittävä titteli kuin erisnimi (ainakin nykysuomenkielessä) niin kuin ”ihminen”, ”kirahvi”, "dalek" tai ”presidentti”.

Ihmiskunnan paratiisillisessa alkuvaiheessa Jumalan nimi ilmeisesti tunnettiin. Oli läheiset välit ja sinutteluun oikeuttavaa tuttavallisuutta. Raamatun alkulehdillä kerrotaan, että Aadamin pojanpojan Enoksen aikana ruvettiin avuksi huutamaan Herran nimeä. Joten Herran nimi silloin vielä tiedettiin.
Se tieto kuitenkin sukupolvien kuluessa taisi huveta jonnekin.

Ja niin Mooses joutuu palavapensas-episodin aikana kysymään Jumalan nimeä. Tämäpä vastaa: "Minä Olen Se, Joka Minä Olen”. Jaaha, siitäpä paljonkin selvisi. Mikäs nimi se muka on olevinaan? Kenen tahansa muun heittämänä moinen itsensäesittely tulkittaisiin näsäviisasteluksi. Enemmän arvoitus, kehäpäätelmä, määritelmä joka palaa itseensä eikä kerro yhtään mitään.

Niin kuin Doctor Whon nimi.
Tyyliin: ”Kuka? Hiljaisuus lankeaa kun kysymys kysytään. Se oli universumin vanhin kysymys, eikä kukaan elävä olento tai ihminen voinut siihen vastata.”
No, Ajan Herrahan kyllä Jumalakin on.
Ja henkilökohtainen nimi yksi maailmankaikkeuden tarkimmin piilotetuista salaisuuksista.

Raamatussa kyllä vilisee viljalti Jumalan nimiä: El Shaddai, Elohim, Adonai, El Olam, Peljättävä, Henkien Isä, Ainoa Viisas...

Mutta se Varsinainen Nimi ”Nelikirjaiminen” יהוה‬ ,‬ JHVH on se mysteerinimi. Ja mysteeri jatkuu vielä Ilmestyskirjassakin kun Jeesus ratsastaa auenneista taivaista valkoisella hevosella ja hänellä on nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse (Ilm. 19:12).

JHVH:n sekä ääntämistapa että ihan tarkka merkitys katosi historian pimentoon, kun kymmenessä käskyssä kiellettiin turhaan Jumalan nimeä lausumasta ja hätävarjelun liioitteluna päätettiin, ettei nimeä lausuta ollenkaan.
Ja kielto varmuuden vuoksi laajennettiin vielä olla-verbin preesensmuotoon asti. Kas, kun siinä Moosekselle ilmoitetussa nimessä ( אהיה אשר אהיה ) on se olen-sana, jota tämänpäivänkään hepreassa ei sen takia siis vieläkään käytetä.

Lisää sekaannusta saatiin aikaan, kun Jumalasta kuitenkin piti jotenkin päästä puhumaan eikä Tooraa lukiessakaan voinut niitä kohtia yli hypätä. Niinpä nimen tilalla lausuttiin jokin kiertoilmaus, joista sitten tiedetään ainakin se, että ne eivät ainakaan se oikea nimi voi olla, koska niitä ääneen lausuttiin.

Vanhaa hepreankieltä kun kirjoitettiin pelkillä konsonanteilla, lausumattomasta sanasta katosi äkkiä tieto, mitä vokaaleja siinä kuuluisi olla. Niitä on myöhemmin kovasti yritetty arvailla. Eniten kannatusta saanut valistunut arvaus on Jahve, jota puoltaa se, että Jah on säilynyt muutamissa jumalasisältöisissä sanoissa, kuten hallelujah.

Miksi tämmöinen salaperäisyys? Oliko virhe tulkita kymmenen käskyn kielto liian tiukasti ja se riisti ihmiskunnalta Suuren Tiedon? Esimerkki siitä, kuinka liian pitkälle vedetty uskonnollinen laki-intoilu estää läheisempää Jumalan tuntemista.

Vai oliko niin tarkoitus käydä? Onko se nimisana Kolminaisuuden omaa kieltä, millä kielellä he keskenään keskustelevatkin, jotain joka ei ihmisälyyn mahtuisi? Onko nimi niin hurja, että räjäyttäisi rajoittuneen ihmisjärjen sijoiltaan? Niin kuin yrittäisi heikkotehoiseen tietokoneeseen ladata liian isoa tiedostoa. Vai sisältyykö nimeen informaatiota, jota ei ole tarkoitettu (ainakaan vielä) ihmiskunnalle ilmoittaa?

Vaiko eikö syntiinlankeemuksen jälkeisessä rappeutuneessa tilassa ihmiskunta pöhköyttään ole kykenevä pitämään Jumalansa nimeä muistissaan? Latautuiko kielletyn hedelmän syömisen yhteydessä ihmisgeeneihin jonkinlainen jumalatietoa poissyövä virus, joka pyyhkii tiedostoa tyhjäksi aina uudestaan siitä kohtaa?

Ehkä tässä maailmanajan vaiheessa Jeesus (ישוע = Jeshua = Pelastus) on se ainoa Nimi, joka ihmiskunnan on hyödyllistä Jumalastaan tuntea.


-Ulla Rautiainen-