Syntilistoja

Tuomiosta ja helvetistä on nyt varoiteltu useammassa kirjoituksessa. Vaan onko sanottu, kuinka niitä vältetään?
Sanotaan tässä; kahdella tavalla. Ensimmäinen on ettei ikänänsä tee yhtäkään, pienintäkään syntiä edes epähuomiossa eikä siten joudu syytetyksi mistään. Se on se hankalampi tapa, vain yksi ihminen koko ihmiskunnan historiassa on siinä onnistunut (lukuunottamatta niin varhaisessa iässä kuolleita etteivät syyntakeisiksi ehtineet).
Toinen tapa on reilusti tunnustaa ilkityönsä ja anoa anteeksiantoa siltä yhdeltä Ihmisen Pojalta, joka onnistui maanpäällisen elämänsä synnittömästi suorittamaan.
Jos muita vaihtoehtoja on niille, jotka eivät tästä Ihmisen Pojasta mitään tiedä, eivätkä niin ollen osaa tämän puoleen asiassaan kääntyä, niin sitä ei ole meille Raamatun omistaville ja lukemaan kykeneville kerrottu. Se on sitten heidän ja Jumalan välinen asia, miten heidän kohtansa hoidetaan.
Suomenkieltä osaavissa niitä kuitenkin aika niukasti on, joten tämä kirjoitus etenee sen vaihtoehdon ohittaen.

Tähän asti selvää kauraa. Mutta tästä se lähteekin mutkikkaammaksi.
Nimittäin, mitkä asiat niitä syntejä ovat?
Siitä onkin niin paljon erimielisyyttä, että helposti tekee mieli heittää pyyhe kehään ja sanoa että mahdotonta edes yrittää säällisesti elää.

Jokaisella uskonnolla, kirkkokunnalla, herätysliikkeellä ja hengellisellä yhteisöllä on jonkinlaiset säännöt, joita pitäisi noudattaa ettei käy kalpaten. Säännöt, kiellot ja käskyt vaihtelevat eri yhteisöissä vallitsevan aikakauden, kulttuurin ja yhteisön sisäisten tarpeiden mukaan. Yhteistä kaikille on, että niiden väitetään olevan Jumalalta saatuja lakeja.

Jotkut lait ja syntilistat ovat kyllä aika outoja Jumalan antamiksi.
Entisaikaan syntiä on ollut mm:
ikkunaverhot (maailmallista koreilua)
alushousujen pukeminen hameen alle (epäsiveellistä)
Isämeidän-rukouksen lukeminen 9 kertaa peräkkäin (loitsuamista)
Raamatun lukeminen jos et ole pappi (kerettiläisyyttä)
haarukalla syöminen (paholaisen talikko)
kravatti (juudaksen hirttoköysi)
hymyileminen, nauramisesta puhumattakaan (kevytmielisyyttä)
peseytyminen (itsensä hemmottelua)

Nykypäivän suomalaiset kristityt riitelevät mm. näitten asioiden syntisyydestä:
veriletut
alkoholipitoiset juomat (paitsi sima, piimä ja kotikalja)
kahvi
fantasiakirjat
televisio
nuorison suosimat musiikkityylit
tanssiminen
jotkut vaate- ja tukkamuodit
korvakorut
meikkaaminen
tatuoinnit

Syntilistat voivat olla seurakunnan järjestyssääntöihin virallisesti kirjattuja, sanallisesti esitettyjä tai sanattomia käyttäytymiskoodeja. Viimeksi mainitut ovat hankalimpia. Niiden olemassaoloa ei ainakaan ryhmän ulkopuolisille usein myönnetä olevaksikaan ja sisäpuolinenkin huomaa ne vasta, kun alkaa niitä rikkomaan.
Mutta kun niitä rikkoo, silloin niiden olemassaolon totisesti huomaa.

Naisille on enemmän kieltoja kuin miehille, opettajan ja johtajan paikat vallanneet miehet kun ovat niitä kieltoja olleet tehtailemassa.
Kaikki uudet keksinnöt ja tuntemattomat asiat on yleensä ensin luokiteltu synniksi, kunnes ne jonkun sukupolven jälkeen normalisoituvat hyväksytyiksi, jopa suositeltavaksi (kuten ne alushousut).

Minulla on kyllä vahva epäilys, että noihin edellämainittuihin liittyvät kiellot ovat enemmänkin ihmistekoisia kuin Jumalan lakeja.
Mutta kyllä Jumalakin lakeja on ihmisille antanut. Yhteiskunta, jossa jokainen tekee mitä haluaa eikä mitään rajoituksia ole on vaarallinen paikka yhteisön heikoimmille (ja myös hölmöimmille, jotka käyttävät vapauttaan itsensä vahingoittamiseen).

Siksi Jumalakin on antanut ohjesäännöstön. Eikä toisenlaisesta maineesta huolimatta mikään laki-intoilija ole, sillä ensimmäiselle ihmisparille määräsi vain yhden lain: Älä Syö Siitä Puusta. No, siinä kävi niin kuin kävi ja sen jälkeen alkoikin lakeja tulla lisää.
Tiivistetyin niistä on Siinain vuorella saatu kymmenen käskyä.
Mooseksen laki kokonaisuudessaan on tarkoitettu vain vanhan liiton juutalaisille. Esim. eläinten uhraamiseen, pukeutumis- ja ruokarajoitteisiin liittyvät määräykset kumottiin uuden liiton myötä. (Enää ei siis tarvitse tehdä takinhelmaan tupsuja ja letaa-eläintäkin saa syödä, jos joku tietää mikä otus se sellainen on.)

Harvempi on huomannut, että Jeesuskin antoi syntilistan ihmistä saastuttavista asioista. Se löytyy Markus 7:21-22 ja menee näin:

pahat ajatukset
haureudet
varkaudet
murhat
aviorikokset
ahneus
häijyys
petollisuus
irstaus
pahansuonti
jumalanpilkka
ylpeys
mielettömyys (joka ei siis tarkoita synnynnäistä heikkopäisyyttä, jolle ei mitään voi, vaan tahallista hölmöilyä -  viisauden, harkinnan ja järkevyyden torjumista)

Pannaanpa nyt vertailuun Jeesuksen esittämä syntilista ja vaikkapa tuo tekemäni nykypäivän suomalaiset kristityt riitelevät-lista.
Jotenkin Jeesuksen lista tuntuu painavammalta.
Enemmän järkevältä ja asiapitoisemmalta.
Silti monessa seurakunnassa käytännössä keskitytään enemmän tuon toisen listan asioihin.
Tuleepa mieleen, että mitä enemmän seurakunnan sisällä syyllistytään Jeesuksen listassa mainittuihin, sitä enemmän huomiota kiinnitetään tuohon toiseen. Ja mitä enemmän huomiota kiinnitetään tuohon toiseen, sitä enemmän löytyy Jeesuksen mainitsemia.
Ihmistekoisilla säännöillä on siis ovela tarkoitus: viedä huomio varsinaisista synneistä, joita on vaikeampi hallita. Lisäksi ne ovat enimmäkseen semmoisia, joita on helpompi vahtia, shibbolet-testejä, joilla voi tunnistaa tosiuskovat ja keino luoda yhteishenkeä tekemällä kulttuurista eroa meidän ja muiden välille.

Kannattaisiko kuitenkin siis ennemmin keskittyä Jeesuksen listan mukaisia syntejä välttelemään?
Kun Jeesus sanoi: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt.15:13)
Joka tarkoitti ettei ihmistekoisiin perinäissääntöihin tarvitse takertua, varsinkin jos ne ovat hölmöjä eivätkä sisälly Jumalan lakiin.
Jumalan säätämät lait sen sijaan eivät ole vain suuntaa antavia neuvottelukysymyksiä, vaan todellisia lakeja, joita Kaikkivaltias edellyttää noudatettavan ja joihin sen syystä on asiaankuuluvalla ja vakavalla hartaudella aihetta suhtautua.
Ettei Viimeisellä Tuomiolla kävisi kalpaten.


PS: Kalpaten käyminen tarkoittaa muuten epäonnista luiskahtamista kuten: ”kirves kalppas jalkaan” tai ”rattaat kalppasi portinpieleen”.


-Ulla Rautiainen-

Verensuudelmassa

Mitä synesteetikolle tapahtuu kun aisteja sekoittava mieli syventyy pohdiskelemaan niinkin toistodellisuuteen kurkottavia aiheita kuin taannoiset kadotuksen kuiluihin ja infernon lieskoihin katsoneet kirjoitukseni ovat olleet?

Tapahtui näin ensimmäistä tästä aihesarjasta kirjoittaessani:

Mikä on tämä selvästi tunnistettava veren haju kaikkialla ympärilläni? Niin vahvana, niin todellisena, niin runsaana että jossain täällä kotonani, talossani, huoneessani on oltava litroittain, lätäköittäin, tulvimalla, hyökymällä, lainehtimassa märkää, virtaavaa tuoretta verta? Syvänpunaisen tulvan paksu suolainen, metallinen haju on kaiken muun peittävää ja kaiken huomion vaativaa. Hurmeen tuntu loiskuu, aaltoilee, laineina vyöryy luokseni, niin todellisena, että voisin uskoa jossain lähettyvilläni ajelehtivan irrallisena tätä suonien sisälle kuuluvaa elämän ylläpitäjää ja paljon – niin paljon ettei se ole mahdollista.
Ei tavallinen kerrostalohuoneisto voi yhtäkkiä peittyä näkymättömän, mutta väkeväntuoksuisen veritulvan alle.

Paitsi silloin...
… kun mielessä pyörivä aihe tarttuu synesteetikon aisteihin ja kääntää ne Toiseen Todellisuuteen
… ja aistimani veren tuoksu onkin
… ei ihmisestä ...ei eläimestä ...ei edes tästä maailmasta
… vaan...
… vaan...
… vaan...
… hyvä tavaton, hyvä Jumala, sinäkö se olet? Sinun Ylistetyn, Palvotun, Taivaasta Lähetetyn, Ylimmän, Puhtaimman, Ainutkertaisen, Taivaallisen Teurastetun Uhrikaritsan puuta pitkin maan tomuun vuodatettua jumalsyntyistä liiton verta, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi...
… joka tässä kokemuksessa laskeutuu päälleni
… kietoutuu kuin syleily ympärilleni
… Jumalan suudelmana
… mikä armo, mikä lahja!

”Ei helvettiä pidä edes ajatella ilman Pelastajan veren suojaa”, sanat syntyvät mieleni sisälle. ”Siksi tämä kokemus.”

… että tietäisin, että se veri on todellista
… että Hänen haavansa vuotavat yhä
… kun Hän pesee maailman syntiä omalla itsellään, omalla sielullaan, oman ruumiinsa verellä
… että ristillä vietetyissä verihäissä Hän liitti ihmiskunnan itseensä
… että Hänen ruumiinsa on se etsitty Graalin malja, joka sisältää Pyhimmän Veren
… maailmankaikkeuden kalleimman, palvotuimman ja ihmeentäyteisimmän aineen
… jonka suojaamana helvetin tilalla on taivas ja ankaran tuomarin sijasta rakastava ja armoaan tulvimalla tarjoava Sielujen Syleilijä, joka kutsuu ihmistä tulemaan Taivaallisen Temppelin kaikkeinpyhimpään, oman sydämensä verikammion sisään.


-Ulla Rautiainen-

Apokryfinen Apokalypsi

Aamuauringon säteet siivilöityvät kirkon lasisten ikkunoiden läpi luoden värikkään kuvaelman kiviselle lattialle, jossa eriväriset valot tanssivat toistensa ympärillä. Valon luomaa taideteosta ei näe kukaan ja tuhansien valovuosien ajan valmisteltu kosminen taideteos katoaa pian maapallon pyörimisliikkeen mukana, kenenkään siitä tietämättä. Kirkon penkillä istuu kyyryssä huppuunsa piiloutunut hahmo, pää painuneena joko rukoukseen tai mietiskelyyn. Usein niillä ei ole niin suurta eroa kuin ihmiset ajattelevat, tietää vanha kirkkoherra joka lähestyy yksinäistä hahmoa kirkon perällä.

”Voinko auttaa?” Vanha mies kysyy, toivoen että vastaus on kyllä. Hetken päästä hupun varjoista esiin työntyvät vanhan naisen väsyneet kasvot. Ryppyiset sormet laskevat hupun naisen niskaan ja viittovat pappia istumaan naisen viereen.

”Jos avulla tarkoitat: haluaisinko kuuntelevan korvan murheilleni, niin vastaus on kyllä.” Pappi asettuu naisen viereen kovalle puupenkille ja nojaa taaksepäin tyyni ilme kasvoillaan. ”Kuuntelevan korvan pystyn aina lainaamaan kenelle tahansa, mistä olen ikuisesti luojalle kiitollinen.”

”Sietääkin olla. Jos Luoja ei olisi antanut ihmiskunnalle kykyä kuunnella toistensa murheita, ei ihmiskunnalla olisi juuri mitään minkä syystä elää. Näen että olet mies, joka on Luojalle kiitollinen monista asioista. Se on hyvä, sillä minä en ole. Olen pitkään yrittänyt. Olen yrittänyt ymmärtää, ja sen jälkeen olen yrittänyt hyväksyä, ja sen jälkeen olen yrittänyt löytää tarkoitusta Jumalan suunnitelmassa. Pelkään etten vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ole löytänyt yhtään vastausta.”

”Et ole ainoa. Luulen että tämä sama hämmennys yhdistää meitä ihmisinä.”

Nainen pyyhkäisee hiussuortuvan otsaltaan. Kirkkoherra haluaisi nähdä suortuvan harmaana, muttei täysin pysty. Hiussuortuva on väritön. Hiussuortuva on kaikki maailman värit yhteen yhdistettynä. Hiussuortuva on hallava.

”Minulla on kolme sisarusta; Onko sinulla sisaruksia?”

”Pelkään olevani ainut lapsi.”

”Silloin sinun on ehkä vaikea kuvitella sisarusten välistä rakkautta, ja vielä vaikeampi kuvitella kipua jota joutuu tuntemaan nähdessään sisarustensa kärsivän. Joskus kiroan Jumalaa kaikkein eniten siksi että minä olen ainut joka ei menettänyt mieltään, että olen ainut, joka joutuu muistamaan ja katsomaan sivusta, siivoamaan heidän jälkiään. Minä olen se, joka katsoo, kun nuoremmat sisarukseni harhojen kourissa yrittävät koota sirpaleisia muistojaan ja minä olen se, joka katsoo kun nuorimmainen manian vallassa uskoo omiin harhakuvitelmiinsa.”

”Olen pahoillani perheesi puolesta. Joskus emme voi muuta kuin rukoilla ja uskoa siihen, että me emme pysty aina Herran tietä ymmärtämään.”

”No. Sinä luultavasti saat sen selville ennen minua.” Nainen sanoo ja kääntyy kohtaamaan vanhan kirkkoherran täysin kasvoista kasvoihin. ”Kysy minun puolestani.”

Kirkkoherra löydettäisiin puolen tunnin päästä; sydänkohtauksen jälkeen.

Nuori komea sotilaspoika tarjoaa nuorelle naiselle komeimman hymynsä ja punaisiin pukeutunut kaunotar vastaa omalla hurmaavalla hymyllään. Yhdessä he nousevat tanssilattialle, missä tytön terävät korot napsuttavat tahtia kuin konetuliaseet ja pojan sydän pamppailee jännityksestä nopeatempoisessa pyörityksessä. Yhdessä heidän tahtinsa kiihtyy ja hiki alkaa virrata pojan selkää pitkin tämän yrittäessä pysyä tytön mukana. Rat-tat-tat-tat tytön korot iskevät kiivaammin ja kiivaammin kunnes poika ei enää pysty seuraamaan vaan kompastuu omiin jalkoihinsa, kaatuen maahan ja nähden vain kylmän pettymyksen partnerinsa punaruskeissa silmissä. Nopeasti tytön kapea jalka nousee ja astuu pojan rinnan päälle. Kohottaen punaisen leninkinsä helmoja tyttö astuu pojan yli, kapea korko jättäen yhden pyöreän, verta valuvan, reiän pojan rintaan.

Tomuun kaatunut poika saattaa vain katsoa kuinka punainen neste valuu pyöreästä reiästä hänen rinnastaan ja kuinka punaisiin pukeutunut nainen kävelee hänestä poispäin aavikon kuivalla kamaralla, jättäen pojan jälkeensä kuten loputkin armeijasta oli jättänyt.

”Olenko- Luuletko että vielä lisää?” Kysyy tyttö yhä uudestaan ja uudestaan vieraaltaan joka seisoo hänen peilikuvansa takana. ”Hmm. Kyllä. Vielä vähän lisää niin olet sopiva.” Nuori mies vastaa. Hänellä on viljapeltojen väriset hiukset ja silmät jotka eivät aivan pysty keskittymään mihinkään. Käsissään hän hypistelee rikkinäistä käsivaakaa. Tyttö katselee komeaa nuorta poikaa nälkäisesti; Hän on hiukan rakastunut. ”Haluan että sinä pidät minua kauniina.” Tyttölapsi kuiskaa vieraalleen. Ainoastaan silloin kun vieras on hänen kanssaan saattaa tyttö olla onnellinen. Kun vieras saapuu hänen luokseen, muuttuu maailma kevyeksi ja lasinkuultavaksi. Ainut asia mitä hän haluaa maailmassa, on pystyä pitämään vieras rinnallaan, jotta he voivat käsi kädessä kulkea eteenpäin. Piittaamatta katseista jotka heitä seuraavat, piittaamatta niistä jotka kateellisina käskevät tyttöä jättämään rakkaansa.

Tyttö kääntyy peilinsä puolesta tietokoneensa äärelle ja lataa uuden kuvan itsestään foorumille: anoreksia ei ole sairaus, anoreksia on elämäntapa. Hän on tavannut monia uusia ystäviä kyseisen nettisivun kautta. Kaikki ystäviä jotka kuulevat komean vieraan kuiskaukset korvissaan.  

Alakerrassa tytön äiti kutsuu tytärtään syömään, mutta tyttö lukitsee ovensa. Hän ei halua, että kukaan vie hänen rakastaan häneltä.

”Vaarallisia?!”

”Kyllä! Ainakin voivat olla. Kaikenlaisia tutkimuksia on tehty. Kyllä. Tutkimuksia, monenlaista on tutkittu. Koskaan ei tietenkään voi olla täysin varma mistään, mutta voitaisiin sanoa, että se vaara on olemassa.”

Nuori äiti katsoo alas vauvansa nukkuvaa hahmoa ja sitten taas sympaattista miestä edessään. Miehellä on avoin katse ja tuttavallinen ääni. Valkotakkisten tohtorien ympäröimänä nuori äiti on onnellinen, että hänellä on ystävällinen juttukaveri sairaalan steriileillä käytävillä. Toisin kuin kliiniset tohtorit, tämä mies on valmis lohduttamaan nuorta äitiä ja tämän huolia.

”Kaikkihan on myös paljolti kiinni luonteesta. Luulisin. Tiesitkö että tuhansia vuosia sitten ihmiset elivät ilman rokotteita. Se tarkoittaa jotain. Moniakin asioita. Kaikenlaista tapahtui tuhansia vuosia sitten.”

Äiti nyökkää ja pitelee vauvastaan tiukemmin. Hän tietää, että lääkärit eivät välittä hänen vauvastaan, kunhan he vain saavat pistää tähän rokotteensa ja kemikaalinsa. Mutta tämä mies on paljon helpommin ymmärrettävissä, hänellä on maalaisjärkeä ja luotettavan näköiset kasvot.

”Kyllä. Kannattaisi kokeilla palata lähemmäksi luontoa. On tehty tutkimuksia jotka sanovat kaikenlaista. Monet ovat myös tunteneet itsensä paremmaksi luonnossa. Ainakin jotkut. Luultavasti luonto on kuitenkin parempi kuin rokote. Oletko nähnyt autismia luonnossa? Kyllä, tuhansia vuosia sitten oli erilaista.”

Mies hymyilee hajamielisesti ja korjaa lehdistä punottua pääkoristettaan. Nainen hymyilee takaisin ja puristaa lastaan hellästi rintaansa vasten. Hänen lapsensa tulisi kasvamaan luonnollisesti.

Vanhin sisaruksista asteli nuorempien sisarustensa jalanjäljissä, siivoten kärsivällisesti kaiken jälkeenjääneen rikkinäisen. Aavikolta vanhin käy noutamassa sotilaan, pehmeästä vuoteesta vanhin käy noutamassa kauniin tytön, ja kätkyestä vanhin käy noutamassa vauvan.

Sotilas näyttää nöyryytetyltä, kuten vain pojat jotka ovat tehneet itsestään typeryksiä kauniiden tyttöjen takia osaavat näyttää. Häpeissään poika astelee vanhimman vierellä. ”Taisin tehdä itsestäni oikean hölmön?”

”Kyllä.”

”Tiedätkö se on hassua. Läheltä katsottuna hän ei edes ollut ollenkaan niin kaunis.”

”Pikkusiskoni tuhlaa miljoonia ja miljoonia ehostuksiin joilla saa itsensä näyttämään kauniimmalta, houkuttelevammalta, seksikkäämmältä. Hän on diiva joka rakastaa esiintyä televisiossa ja elokuvissa ja kirjoissa. Pikkusiskoni ajaa imperiumit perikatoon pakottamalla ne ihailemaan itseään. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen jonka hän suutelee ja unohtaa.”

”Pikkusiskosi on ämmä.”

”Monet yksin kotiin jääneet vaimot ovat sanoneet samaa.”

Kaunis tyttö ei ollenkaan yhtä kaunis huutaessaan ja kiroillessaan, mutta hän on hurmaava raivossaan. ”Kusipää! Kusipää! Kusipää! Veljesi on täysi kusipää!!”

”Sitä hän välillä on.”

”Välillä!! Minä luotin häneen! Hän oli ensi rakkauteni! Hän lupasi tehdä minusta kauniin, mutta hän teki minusta vain kuolleen ja lähti! Kusipää!!”

Tyttö on kaksitoista vuotta vanha ja täynnä tulta joka olisi pelastanut hänet elämässään, mutta jonka vanhimman nuorempi veli oli sammuttanut hiljaisilla kuiskauksilla peilin takana seisoessaan. ”Miksei kukaan tee hänelle mitään? Miksei kukaan lopeta häntä? Mikset sinä estä häntä?!” Tyttö vaatii vanhimmalta sisaruksista.

”Koska hän on veljeni. Eikä se ole minun paikkani. Minä vain siivoan.”

”Pelkuri.” Tyttö sähisee. ”Veljesi on kusipää ja minä ansaitsin parempaa!”

Vauva ei sano mitään, kun vanhin nostaa sen kehdostaan. Norsumobiili ei liiku kehdon yllä, eikä huoneessa liiku mikään muukaan, paitsi äidin hartiat hiljaisten nyyhkäyksien mukana.

Joskus, niittäessään, vanhin sisko näkee ilmestyksiä Jerusalemista joka ei ole morsian eikä portto vaan vaimo. Joka ei ole vanha ja likainen ja ihmiskunnan raiskaama, mutta ei myöskään juhla-asuinen ja sulhastaan varten kaunistettu. Ilmestysten Jerusalem on kotoisa, tuttu ja turvallinen, kuin vastapestyt lakanat. Profeetoille on annettu lahja nähdä se mitä on jo tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan, mutta silloin tällöin vanhin sisko nappaa mukaansa myös kuolleita profetioita asioista joita ei ole koskaan tapahtunut, joita ei tapahdu, eikä tule koskaan tapahtumaan. Näissä profetioissa hän näkee maailman jossa Eeden on vain yksi puutarha muiden joukossa, jossa ihmiskunta ei koskaan kaivannut synninpäästöä, jossa kukaan ei ole koskaan saanut tietää totuutta siitä kuinka kielletyn puun hedelmä maistuu tomulta, jossa ihmiskuntaa hoivaavat neljä ratsastajaa joiden ei ole koskaan tarvinnut tuntea sitä vihlovaa kipua kun aamutähti sammui ja muuttui mustaksi aukoksi imien mukanaan ne jotka jäivät liian lähelle ja sylki heidät sitten toiselta puolelta ulos vääristyneinä ja rikkinäisinä.

Pojan viljapellon väriset hiukset melkein hukkuvat taustaansa vasten hänen kävellessään pellon reunaa pitkin mutaisissa saappaissaan, toinen käsi pidellen tumman takin helmoja litisevän saven yläpuolella ja toinen käsi pitäen käsivaakaa koholla silmiensä edessä. Vaaka on täydellisessä tasapainossa, kuten sen aina kuuluu ollakin, poika pitää työllään huolen, ettei toinen kuppi koskaan pääse laskemaan toista alemmas. ”Hei!” Hän huikkaa isosiskolleen ja vilkuttaisi jos hänellä olisi käsiä vapaana. ”Jos haluamme säilyttää tasapainon, pohjoinen tulee tarvitsemaan enemmän mineraaleja ja etelässä tarvitaan enemmän kosteutta, muttei liian paljon tai käy niin kuin viimeksi ja ainoastaan riisi säilyy, lisäksi kuljetusta täytyy katsoa sillä, kun ottaa huomioon-”

”Rauhoitu.” Sisko keskeyttää nuoremman veljensä nopeudeltaan kiihtyvän puheen, ennen kuin se karkaa kokonaan, ja pörröttää tämän hiuksia. ”Viljelykset eivät kaadu, jos tulet kanssani kaupunkiin yhdeksi illaksi. Meillä on perhetapaaminen.” Poika siristää silmiään tavalla joka tarkoittaa, että hetken ajan epäilys siitä, että viljelykset todellakin kaatuvat, ellei hän ole valvomassa ja tarkkailemassa niiden elintärkeää tasapainoa, on vilahtanut hänen mielessään. Kulmakarvaansa uhkaavasti nostaen, vanhempi nainen tarkoituksellisen huolettomasti toteaa: ”Tietenkin voin lähettää pikkusiskon hakemaan sinua myöhemmin, jos haluat.”

”Se ei ole ollenkaan tarpeellista.”

”Hyvä valinta.”

Pikkusiskon läsnäolon tunnistaa yleensä ensimmäisenä äänestä ja seuraavana siitä tunteesta, kun joku taklaa sinut takaapäin keskellä katua.

”Hahaa, hitaat refleksit kuten aina veli!”

Tämä sisko on sisarusparven nuorin, mutta ei ole silti koskaan tuntenut minkäänlaista kunnioitusta veljiään kohtaan. Toki, isosiskoaan kohtaan hän tuntee tarpeeksi pelonsekaista ihailua, että tämä on säästynyt nöyryyttäviltä hyökkäyksiltä, mutta kukaan muu ei ole turvassa punatukkaiselta kestävyystestiltä joka voi iskeä milloin ja mistä vain. Tyttö nousee takaisin ylös ja kuin vahingossa nostaa myös veljensä takaisin ylös, mielenkiinto jo kohdistettu siihen veljeen jota ei ole vielä taklattu katuun. Hänen punainen hiuspehkonsa on joskus ollut koottuna letille, mutta suortuvat ovat hiljalleen paenneet omille teilleen. Hänen silmänsä hehkuvat sisäistä tulta, sitä samaa tulta joka ihmisillä tulee ja menee. Kiilto joka tulee adrenaliinin mukana. Nainen on sydämensyke, joka tulee voiton mukana, euforia joka on saavutettavissa vain hiki otsalla ja raudanmaku suussa. Sisaruksista hän on inhimillisin, sillä hän asuu vain ihmisten aivojen synapsien välissä; kehottaen ihmisiä kerääntymään yhteen, kamppailemaan toisiaan vastaan, juhlistavan oman ryhmänsä lippua ja värejä, laulamaan lauluja oman joukkonsa tueksi ja kuitenkin samalla astuen kentälle etsimään omaa yksityistä kunniaansa.

Hän nyrjäytti nilkkoja ja antoi ihailijoilleen mustia silmiä ja he kaikki rakastivat häntä sitä enemmän mitä rankemmin hän heitä retuutti.      

Hänen veljensä eivät ole koskaan täysin ymmärtäneet siskonsa viehätystä, mutta ovat joutuneet hiljaisuudessa hyväksymään, että joitain asioita ei voinut järjellä selittä. Heidän siskonsa on inhimillinen ja kaikkihan tiesivät, että ihmiset ovat hiukkasen hulluja.

Ei millään pahalla sille jonka kuvaksi heidät on luotu.

”Ah, Leipä ja sirkushuvit ovat siis viimein saapuneet.” toteaa tummatukkainen veli valkoisessa takissaan, katse vielä kertaalleen pyyhkien papereita käsissään, tarkistaen vielä kertaalleen, että laskutoimitukset ovat paikallaan. Myöhemmin hän pyytäisi kaksostaan lukemaan bakteerikannan muutokset läpi hänen kanssaan ja kysyisi tämän mielipidettä solukannan mutaatioihin ja olisiko se kannattavampi keino uudistaa immuunijärjestelmää kuin kokonaan uuden viruskannan läpikäyminen.

Vanhin sisko nappaa paperit veljensä käsistä, ennen kuin veljekset pääsevät vertailemaan numeroita. He ovat molemmat tasapainottelun ammattilaisia ja jakavat monia mielenkiinnon kohteita. Nuorin sisko kuvaili noita kiinnostuksen kohteita usein sanoilla ”Tylsyyden kiteytymät.”

”Hei!”

”Saat ne takaisin myöhemmin. Nyt meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”

Kävellessään vanhin sisar ohi mennessään nappaa vanhan ja nuutuneen kukan jalkakäytävän reunalta ja asettaa sen nuorena nuppuna kasvamaan suihkulähteen vierellä seisovaan ruukkuun.

Läpi vuosituhansien vanhin sisar kerää profeettoja jotka ovat saarnanneet ihmiskunnalle viestiä pelastuksesta. Maailmasta joka luotaisiin uudelleen vanhan päälle, joka olisi parempi kaikin tavoin. Jossa ihmiskunta niittäisi anteeksiantonsa.

Koskaan ei ole profetoitu anteeksiantoa ja uutta maailmaa ihmiskunnan syntien ruumiillistujille.

Pommitetun kaupungin luurangossa kävelee nainen punaisissa, vältellen isosiskonsa katsetta joka seuraa häntä jokaisen kadun päästä ja jokaisen romahtaneen talon sisältä. Nuorin ei ole niin kuin hänen veljensä, jotka vieläkään eivät täysin ymmärrä mitä heille on tapahtunut. Henkilökohtaisesti nuorin uskoo, että hän on sisaruksista ainoa joka tietää totuuden, joka on löytänyt vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin joita isosisko edelleen etsii hiljaisuudesta ja tähtien takana piilevästä pimeydestä. Nuorin on löytänyt omat vastauksensa taistelukenttien metelistä ja veren katkusta.

”Minne päin olet menossa seuraavaksi?” Isosiskon ääni yllättää naisen rikkinäisen kadun päästä. Joskus naiselle käy näin, hän ei aina huomaa ympäristöään yhtä tarkasti kuin hän luulee. ”Kaikkialle.” Nainen vastaa, kuten hän vastaa aina. ”Kaikkialle, niin kuin minun täytyy.”

”Olisit paljon mukavampi, jos edes viitsisit myöntää olevasi joskus väärässä.”

”Minä en ole koskaan väärässä, minä olen aina oikeutettu.” Sanat jotka on lausuttu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes niitä ei enää tarvitse edes ajatella, kunnes ne ovat tulleet osaksi naista, piirtyneet syvälle hänen sisimpäänsä. ”Minä teen maailmasta parempaa paikkaa.”

Hänen isosiskonsa katsoo häntä syvillä mustilla silmillään, joissa tähdet syttyivät ja kuolivat. Pikkusisko inhosi tuota katsetta, se sai hänet tuntemaan kuin hänellä täytyisi aina olla joku jalo selitys tekoihinsa.

”Minä tuon vapauden orjille! Minä kannustan ihmiskuntaa luomaan uutta! Minä työnnän ihmisiä rajoilleen, tulemaan joko parhaimmiksi tai pahimmiksi versioiksi itsestään, minä tuon ihmiskunnalle rauhan!” Aina siskonsa kanssa puhuessaan punatukkainen nainen suunnitteli esittävänsä näkökulmansa arvokkaasti ja rauhallisesti, mutta päätyi aina huutamaan ja sylkemään ääni käheänä ja hampaat irvistettynä. Jokin hänessä oli rikkoutunut kauan sitten, jyskyttäen ikuisesti hänen päässään ja kohisten suonissaan. Hän tiesi olevansa oikeassa, hän tiesi aina olevansa oikeassa, ongelmana vain oli, että muut eivät aina olleet samaa mieltä hänen kanssaan.

Tummasilmäinen isosisko kääntyi ja liukui pois, hiljaisena kuten aina. Nainen punaisissa sylkäisi maahan missä hänen siskonsa oli hetki sitten seisonut ja kääntyi sitten itsekin.

Pommit olivat tuhonneet melkein kaiken tieltään, mutta suorastaan makaaberisti koripallo-teline oli jäänyt seisomaan pystyyn romahtaneiden talojen keskelle. Koripallo joka oli veren ja lian kuorruttama istui kivimurskan vierellä kuin kutsuen käsiä nostamaan sen ylös ja heittämään. Joskus joukko lapsia oli pelannut tuolla pallolla. Kilvoitellen ja esitellen toisilleen taitojaan, nauttien huumasta jonka ystävien kannustus toi, veren huminasta jäsenissään, kun jokainen yritti jaksaa toista pidempään ja lopulta tyydytyksestä joka tuli onnistumisen ja hyvällä tuurilla voiton mukana. Nyt samat pojat oli ajettu leirille, jossa he saivat erilaisen lelun käteensä ja saivat kilvoitella paljon suuremman aatteen puolesta.

 Itsekkään olematta varma miksi, nainen nosti pallon, pompautti sitä kerran ja heitti sen kauniissa kaaressa suoraan verkkoon. Pallo solahti verkon läpi ja laskeutui maahan vääntyneiden metallitankojen ja muun romun keskelle. Hetken aikaa jyskytys naisen päässä hiljeni, jättäen jälkeensä onton tyhjyyden ja epävarmuuden. Kuten aina, nainen vastasi pelkoon vihalla, tallaten pallon puhki ja narskutellen hampaitaan.

Korot rätisten ja hameenhelmat likaista tulta iskien nainen punaisissa jatkoi marssiaan kohti uusia kaupunkeja, tallaten sekä pallot, maalit että kentät alleen tärkeämpien aatteiden tieltä.

Vaaka ei ole tasan, vaaka ei koskaan ole tasan. Vaikka hän kuinka yrittää täyttää vaakaa se aina kippaa toiselle puolelle, tuhannet litrat viljaa valuvat toiselta puolelta yli ja toinen jää tyhjäksi, hänen täytyy tasoittaa vaaka, mutta vaaka ei tottele. Hän täyttää vaakaa, mutta tuhannet rekkalastilliset kippaavat mädäntyneet ylijääneet vihannekset kaatopaikalle. Hän tyhjentää vakaa ja yksinhuoltaja äiti tuijottaa kaupan hyllyllä istuvia hedelmiä ja tietää ettei hänellä ole varaa ostaa yhtäkään. Kaikkialla suurien pöytien ääressä todetaan, että logistiikka on liian monimutkaista, että jakaminen olisi liian sekavaa. Hämmentyneet hyväntekijät kaivavat kaivoja jotka vaativat enemmän työvoimaa käyttää kuin likaiselle joelle käveleminen.

 Isosisko on pettynyt, kaikki ovat pettyneitä, maa hänen allaan kuivaa ja halkeilee, jotain pitäisi tehdä hän ei muista mitä, jossain äidit huutavat yöhön: Miksei minun lapselleni riitä! Joskus hän olisi tiennyt mikä on vialla, mutta nyt hänen käsissään on vain vaaka joka ei koskaan asetu-  

Läpi vuosituhansien mies lehväseppeleessään kulkee ympäri maailmaa jakaen hyviä neuvojaan. Hän istuu Strasbourgissa, seuraten kievarin likaisen ikkunan läpi kuinka pitkänokkaista maskia käyttävät tohtorit vaeltavat melkein tyhjiä katuja pitkin.

”Jokin selitys siihen täytyy olla.” Hänen vieressään istuva mies mutisee tuoppiinsa.

”Aivan. Niin täytyykin.” lehväseppelöity mies vastaa. ”Luultavasti heidän tekosiaan. Tiedäthän? Olethan kuullut? Kaikki sanovat, että he ovat paholaisen kätyreitä. Tai ainakin jotkut sanovat. Pesevät käsiään aina ennen ruokailua, tiesitkö sen? Vähintäänkin epäilyttävää. Tai jotain. Luulisin, että jotain se tarkoittaa. Varmaan vain paholaisen kätyrit pesevät käsiään. Tai niin ainakin sanotaan. Sinuna välttäisin sellaista paholaisen palvontaa.”

Hän istuu kahvilassa New Yorkissa, katsoen kuinka hevosen vetämät kärryt keikkuvat mutaisen tien yli. Kadunkulmassa mies kaupittelee pienissä lasisissa pulloissa eliksiiriä, joiden tulisi parantaa kaikki sairaudet, myös sen yhden josta ei voinut puhua.

”Sen tietää kyllä millaiset ihmiset tuota litkua ostavat.” Sanoo vanha mies, sanomalehtensä takaa.

”Aivan,” hänelle vastataan pöydän toiselta puolelta. ”Pormestari on varmasti oikeassa kieltäessään lääkäreitä edes puhumasta siitä. Jos sen pystyisi parantamaan, niin ihmiset alkaisivat tehdä entistä enemmän syntiä. Ehkä, niin ainakin puhutaan. Se ainakin kuulostaa järkevältä. Varmasti se sairaus on rangaistus syntisille. Sen parantaminen olisi syntiä itsessään. Tai ainakin niin voisi ajatella. Ja elohopeanhan siihen kuuluisi muutenkin auttavan. Kaikki alkemistit sanovat niin. Niin ne syntiset voivat sitten itse hoitaa sen pois elohopealla. Ehkä. Luulisin.”

Hän istuu savuisessa Pubissa Lontoossa, vetäen syvän henkäyksen savukkeestaan. ”Mitä minuun tulee, niin en usko ollenkaan siihen mitä ne ovat alkaneet väittää. Lääkäritkään eivät ole samaa mieltä. Ainakin luulen niin. Olen kuullut. Tiedäthän, ainakin ne sanovat televisiossa, etteivät ne syöpää aiheuta. Ainakin mainokset sanovat. Tai jotkut.”

”Eivätkös ne sano, että tutkimukset ovat ristiriitaisia, tai jotain. Varmaan jonkinlainen lääkärien salaliitto koko juttu.” Hänen vieressään istuva nainen vastaa.

”Tai jotain.” Lehväseppelöity mies myöntyy. ”Tai jotain. Luultavasti jonkinlainen valhe koko juttu."

Aina vuosituhansien vaihteessa vanhin sisko käy sivelemässä sinettejä, yrittäen löytää jonkinlaista merkitystä universumista ja oikein pahalla päällä ollessaan käy vankilan porteilla kuuntelemassa, mutta aina turhaan. Sisältä kuuluu pelkkää hiljaisuutta. Hiljaa sinettejä sivellessään hän pelkää, odottaa ja kuuntelee josko hän saattaisi jo kuulla trumpettien kaiut.  



-Equna

Tulen valtakunta

 ”Savu suitsusi hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustansa, palavat hiilet hehkuivat hänestä. Hän notkisti taivaat ja astui alas, synkkä pilvi jalkojensa alla. Ja hän ajoi kerubin kannattamana ja lensi, ja hän liiti tuulen siivillä; hän pani pimeyden verhoksensa, majaksensa yltympäri: mustat vedet, paksut pilvet. Hohteesta, joka kävi hänen edellänsä, purkautuivat pilvet rakeiksi ja palaviksi hiiliksi. Ja Herra jylisi taivaassa, Korkein antoi äänensä kaikua, tulla rakeita ja palavia hiiliä. Hän lennätti nuolensa ja hajotti heidät, paljon salamoita ja kauhistutti heidät.” (Psalmi 18:9-15)

Psalmilaulajan kuvaus Jumalasta saattaa yllättää, ainakin jos käsitys Korkeimmasta on jäänyt pyhäkoulutasolle, eikä aikuisena ole tullut Raamattua avattua.
Lapsille on ihan oikein kuvailla lempeästi kaikki lapset syliinsä sulkeva Taivaallinen Isä, mutta aikuisen on jo syytä käsittää, että Maailmankaikkeuden Ylimmällä Tuomarilla on ankarakin puolensa, jonka kanssa ei kannata pelleillä: ”puhdasta kohtaan sinä olet puhdas, mutta kieroa kohtaan nurja.” (Psalmi 18: 27)
Vähän kuin Mustanaamio; kova koville.

Totta, että hänessä on hienotunteista herkkyyttä, kun hän liikkuu heikon ihmisen sielussa varovasti kuin yksiöisellä jäällä kävelisi ja pitelee pelosta sykkivää sydäntä hellästi kuin perhosta niin ettei yksikään sen siipisuomu irtoa.
Mutta hänen nimensä on myös, kuten Psalmi 76:12 sanoo, Peljättävä, eikä syyttä.

"Minun sitä katsellessani valtaistuimet asetettiin ja Vanhaikäinen istuutui. Hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi ja hänen päänsä hiukset kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Tulivirta vuoti, se kävi ulos hänestä; tuhannen tuhatta palveli häntä, ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessänsä. Oikeus istui tuomiolle, ja kirjat avattiin." (Dan 7:9-10)

Keskiajalta periytyvä traditio ja nykyinen populaariviihde antavat virheellisen käsityksen, että tulenlieskat olisivat jotenkin paholaisen ominaisuus. Itse asiassa se on Jumalan ominaisuus. Paholainen vain haluaisi näyttää Jumalalta ja on siksi varastanut rekvisiittaa.

  ”Sillä Herra, sinun Jumalasi, on kuluttava tuli, kiivas Jumala.” (5.Moos.4:24)

Ehkä siksi helvetti onkin helvetti. Ehkä lieskat sinne tulevatkin ylhäältä eivätkä alhaalta. Ehkä on niin, että kun ihmissielu on raastettu irti lihakuorestansa, ei hän voi kohdata Jumalaa muuten kuin Taivaallisen Karitsan uhriveren suojaamana (tästä aiheesta tulee sitten seuraava kirjoitus), ja jos tätä suojaa ei ole, muuttuu Jumalan läsnäolossa oleminen helvetiksi.

Ehkä taivas ja helvetti ovat sama paikka. Ehkä ero kokemuksessa on vain siinä, kuinka sinne tullaan. Niin kuin ero palomiehellä, joka astuu liekkeihin asbestipuku päällä ja sillä, joka joutuu samaan paloon ilman suojavarustusta. Tai niin kuin siinä Danielin kirjan 3.luvun tarinassa jossa Sadrak, Meesak ja Abednego paiskataan tuliseen pätsiin (kun eivät kumarra Nebukadnessarin kuvapatsasta) ja käveleskevät huolettomina samassa tulessa, joka tappaa heidät sinne vievät sotilaat.

Siinä on sitten todella pitkälle menevää spekulaatiota, pelkkää outoa pohdintaa ja ajatuskääntelyä niistä tuonpuoleisen olosuhteista, joita maahan sidotun ymmärryksen on tuskin vielä mahdoton täysin oikein käsittää.

Toinen selitys on, että helvetti on helvetillinen siksi että siellä ollaan erossa Jumalasta. Ja koska Jumalassa on kaikki hyvä, niin paikassa, jossa Jumala ei ole, on pelkkää pahaa ja siksi helvetti on niin kaamea paikka. Vaikka populaariviihde joskus sitäkin väittää, että hornassa olisi hyvätkin bileet menossa, se on harhaanjohtavaa mainontaa.
Niin kuin myös väittää, että helvetti olisi paholaisen hallitsema kuningaskunta. Raamattu kyllä antaa ymmärtää, että helvetti on paholaisen rangaistuspaikka, jonne joutumista sekin kauhulla kammoaa.
Ettei kadotuksen tulijärvi alkuaan edes olisi tehty ihmistä varten, vaan taivaan hyljänneille enkeleille (Matt 25:44). Mutta jos kerran on ihmisiäkin, jotka väenvängällä päättävät haluta viettää iäisyytensä ennemmin paholaisen kuin Jumalan seurassa – niin, no, sitä saa mitä tilaa.

Miten tahansa, kannattaa asiansa niin järjestää, että tuonpuoleisen olotilaa pääsee kokemaan enemmänkin taivaan kuin helvetin päästä katsottuna.


-Ulla Rautiainen-

Merikansat

Yksi historian isoista mysteereistä on salaperäinen merikansa. Joskus 1200 eKr Lähi-itään rantautui mystinen merikansaksi kutsuttu valloittaja- ja ryöstelijäjoukkio. Kukaan ei tiedä tarkalleen (erilaisia teorioita on) keitä nämä merikansat olivat ja mistä tulivat (jopa Skandinaviaa on ehdotettu arvauksissa).
Yhtäkkiä vain saapuivat, sotivat ja valtasivat Lähi-idän aluetta ja aikansa riehuttuaan yhtä mystisesti kuin olivat tulleet katosivat. Eli tulivat, hävittivät paikalliset hallinnot ja sitten joko lähtivät pois tai tuhoutuivat (jos niin, niin ilmeisesti sodassa egyptiläisiä vastaan).

Ainakin suurimmaksi osaksi. Joitakin jäi jäljelle, heidät tunnetaan filistealaisina, Israelin pahimpana viholliskansana.
Mielenkiintoista on, että ajoitus täsmää siihen, että kun israelilaiset 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen Joosuan johdolla tulivat luvattuun maahansa, ei siellä ollut kovin vahvaa vastusta vastassa kun tämä merikansa juuri oli heikentänyt alueen hallinnon hajanaisiksi ja heikoiksi kaupunkivaltioiksi, jotka israelilaisten oli sitten helppo yksi kerrallaan napsia valtaansa.

Tuleepa mieleen, että näinkö Jumala liikutteli kansoja ja järjesteli maailmanhistoriaa ettei hänen kansansa joutunut liian kovan vastuksen eteen, vaan olot järjestyivät sopiviksi tällä tavalla.


-Ulla Rautiainen-

Kirjan kansa

Monesti kuulee esitettävän kysymyksen, miksi ei Raamatun henkilöistä tai tapahtumista ole mainintoja muissa sen aikakauden historiankirjoissa.

Michael Axworthyn tietokirjassa Iranin historia Mielen valtakunta on mielenkiintoinen huomio. Lähi-Idän historian tutkijoilla on hankaluutena, että persialaisten, egyptiläisten, heettiläisten tai assyrialaisten valtakunnista ei ole säilynyt historiankirjoja. Joko ne ovat täysin hävinneet, tai sitten niitä ei ole tehtykään.

Syystä, että uskonnolliset vaikuttajat, maagit pitivät kirjoittamista jopa pahana ja ylhäisön ihmiset taas liittivät kirjallisen kulttuurin väheksyttyyn alempaan kirjuriluokkaan tai alamaiskansoihin.
Luultavasti kuninkaat myös huonosti suvaitsivat muita muistiinmerkintöjä kuin omat monumenttikirjoituksensa. Eikä niiden tarkoituksena ollut todenmukainen tapahtumien kerronta, vaan hallitsijan mahtailu ja asioiden kuvaaminen enemmänkin sellaisena kuin kuningas toivoi niiden olevan kuin mitä ne olivat.
Sotilaalliset häviöt ja muut epäonnistuneet hankkeet käännettiin voitoiksi ja kaikenlaiset ikävyydet poispyyhittiin. Todellisuus ei ollut sitä, mitä oikeasti oli, vaan mitä kulloinenkin hallitsija halusi sen olevan. Ja kun hallitsija tai hallitsijan mieli muuttui, niin aikaisemmat kirjoituksetkin korjattiin vastaamaan viimeisintä näkemystä.

Joten syy, miksi Vanhan Testamentin henkilöistä tai tapahtumista ei ole infoa Israelin ympärysvaltojen historiankirjoissa on, ettei niitä historiankirjoja ole olemassakaan. Tietysti jotain irrallisia tekstipätkiä on jäljellejääneenä, ei siellä nyt täysin kirjoittamatta oltu – keksiväthän he sentään hieroglyfit ja nuolenpääkirjoituksen, muttei mitään laajempia yhtenäisiä annaaleja.

Tätä voi nyt verrata kaikkien näiden kirjoitushaluttomien kansojen keskellä samaan aikaan eläneeseen Kirjojen Kansaan, jolla oli sitäkin suurempana vimmana kirjata kaikki muistiin. Saivat sitten aikaan Vanhan Testamentin.

Joskus tuskastuneenakin ihmetellään, miksi siellä Raamatussa pitää ne kaikki sukuluettelot, kuningasluettelot ja tarkat selvitykset sodankäynneistä, maarajoista, vallanvaihdoista ja hallinnoista olla. Eikö tarvittava hengellinen anti saataisi ilmankin Joosuaa, Tuomarien kirjaa, Samuelin kirjoja, Kuningasten kirjoja, Aikakirjoja? Eihän ne juuri muuta ole kuin juutalaisten historiankertomusta. Mitä merkitystä niillä on?

Niiden arvon älyää, kun tajuaa, ettei muilla samanaikaisilla ympäryskansoilla sellaisia ole. Historiantutkijat ovat joutuneet turvautumaan jopa niihin roomalaisten ja kreikkalaisten lähteiden lisäksi, että edes jotain tietoa juutalaisia ympäröivistä valtioista saisi. Esim. Ester, Jesaja, Jeremia, Daniel, Esra ja Nehemia sisältävät arvokkaita mainintoja niistä hallitsijoista, jotka eivät itse historiaansa tallentaneet.

Raamatun historiankerronnan erona on vielä sekin, että kun muiden ne vähäisetkin muistiinmerkinnät näyttävät olevan enemmänkin hallitsijoiden tilaustöitä majesteettien maineen korottamiseksi, juutalaiset kirjoitukset eivät näytä olleen valtaapitävien liekanarussa.
Kuninkaita ja papistoa ei ajan tavan mukaan ylisanoin ylistetä, vaan papisto esitetään oikeiden profeettojen vainoajina ja kuninkaat marssitetaan esiin toinen toistaan epäkelvompina ja pahempina. Jopa rakastetun sankarikuningas Daavidin kaapista kolistellaan luurangot esille muiden mahtipäiden näyttäytyessä kauhukabinetin jäsenistöltä.

Vanhan Testamentin erityislaatuisuus kannattaa siis huomioida – ja innostua lukemaan.


-Ulla Rautiainen-

Mytologiaa

”Siunattuja ovat tarinankertojat loruinensa,
joiden aihetta ei historiankirjoitus tunne.”
J.R.R.Tolkien: Mythopoeia

Kaikilla maailman kansoilla on sukupolvelta toiselle siirtyviä maailmanselitystarinoita, myyttejä, mytologioita, kansansatuja, taruja ja kertomuksia. Aikojen kuluessa ja kertojien vaihtuessa tarinat polveillessaan menettävät osia, saavat lisäyksiä, sulautuvat toisiinsa, jakautuvat useammiksi ja muuntuvat vallitsevan kulttuurin mukaisiksi.

Esimerkiksi, muistatko sadun, jossa tyttö suutelee sammakkoa, joka muuttuu prinssiksi? Siitä on olemassa vanhempi versio, jossa ritari suutelee lohikäärmettä, joka muuttuu naiseksi. Muinaisegyptiläinen Tuhkimo ei hukannut lasikenkää vaan tohvelinsa ja alkulumikki ei päätynyt 7 kääpiön luokse, vaan 40 lohikäärmeen, vanhempaa prinsessa Ruususta ei prinssi herättänyt suudelmalla, vaan kuningas raiskasi hänet.

Kiinnostavaa on, että tietyt perustarinat näyttävät löytyvän joka puolelta maailmaa eri muunnoksina.
Näitä tarinoita on sitten tutkittu. Yksi asialle omistautuneista on E.J Michael Witzel, joka otti asiakseen tutkia yhteneväisyyksiä eri kulttuurien myyttien välillä. Ja etsiä, mikä olisi se Alkumyytti, joka kaikkien maailman myyttien pohjalta löytyisi? Mikä olisi se Ensimmäinen Tarina, josta kaikki muut tarinat ovat versonneet, lähteneet kiertämään maailmaa, aikojen kuluessa ja sukupolvien ja kulttuurien vaihtuessa kokeneet muutoksia, hajonneet sirpaleiksi monien tarinoiden joukkoon, mutta josta vielä saattaisi kuulla alun kaikua etsimällä yhteisiä tekijöitä eri tarinoista?

Witzel kokosi kaikkien maailmojen kansojen myytit ja kirjoitti tuloksesta paksun kirjan: The Origins of the World´s Mythologies. Sitä ei valitettavasti ole suomennettu, on vaikeasti luettavaa akateemista kieltä ja hankalasti saatavanakin muualta kuin yliopistojen kirjastoista. Joka osaa sen englanniksi lukea, saa mielenkiintoista ajateltavaa. En minäkään niin paljoa osaa, mutta minulla on tytär, joka referoi kirjan tiedot kielipuoliäidilleen.

Näyttää siltä, että kaikkien maailman mytologiat aina Tyynen meren saarilta Eurooppaan, Tulimaasta Lappiin, Afrikasta Aasiaan, intiaaneista aboriginaaleihin ja viikingeistä inuiitteihin missä ikinä tarinoita kerrotaan sisältävät hämmästyttävän paljon tällaista materiaalia:

On olemassa Ylijumala, joka luo taivaan ja maan. Maailma syntyy vedestä, pimeydestä, kaaoksesta tai sukeltajan avulla joka nostaa maan vedestä. Taivas ja maa erotetaan, erottavana välineenä toimii jokin esine esim. maailmanpuu. Luodaan valo ja valmistellaan maa ihmisen luomista varten.
Ylijumala lähettää jonkinlaisen toisen jumaluuden – joka on usein hänen poikansa – maahan luomaan ihmisen, usein savesta tai puusta. Ensimmäiset ihmiset tekevät jotain mitä ei saisi tehdä, yleensä syövät jotain kiellettyä ja pahuus ja kuolema saapuvat maailmaan. Alemmat jumalolennot tai Jumalan pojat sekaantuvat ihmisiin joiden jälkeläisistä tulee sankariolentoja. Ihmisten lisääntyessä pahuuden, ihmisten ylpeyden ja näiden sankariolentojen aiheuttamat ongelmat selvitetään erilaisilla tavoilla. Usein vedenpaisumuksen avulla, josta selviytyy pieni joukko ihmisiä, monesti yksi perhe laivan tai vuoren avulla. Jossain vaiheessa tuhotaan käärme tai lohikäärme. Tarina johtaa lopulta maailmanloppuun, sen jälkeiseen uuteen taivaaseen ja uuteen maahan ja ikuiseen onneen.

Kuulostaako tutulta? Muistuuko mieleen toista tarinaa, jossa kaikki edellisen useista tarinoista kootut aihesirpaleet ovat yhtenä kokonaisuutena? Tarina, jossa Luojajumala Poikansa kautta luo taivaan ja maan ja valon erottamaan päivää ja yötä. Asettaa maailmaan erityisen Puun ja muotoilee maa-aineksesta ensimmäisen ihmisen jne... jne...

Voi tietysti sanoa, että Raamatun kirjoittajat ovat saaneet vaikutteita ympärillä velloneista kansantarinoista ja sepittäneet sinne vain yhden version muinaisten tarinaniskijöiden iltanuotioviihteestä.
Tai sitten voi sanoa, että mytologiat ovat lähteneet liikkeelle ihmiskunnan yhteisestä muistijäljestä todellisiin tapahtumiin, joita on Aadamista alkaen toistettu sukupolvelta toiselle, jotka matkaa tehdessään ovat osin muuntuneet, mutta säilyttäneet vielä tähänkin asti sirpaleisena menetetyn tiedon ihmiskunnan alkuperästä, ja että Raamattu olisi se kirja, johon Jumala säilöi ja varjeli Suuren Tarinan kokonaisessa, muuttumattomassa ja alkuperäisessä muodossa.

Kaksi mahdollista selitystä. Valinta siitä, mihin haluaa uskoa.

Jos alkoi kiinnostaa, niin tuosta linkistä löytyy vedenpaisumusmyyttejä koottuna:
https://dash.harvard.edu/bitstream/handle/1/8460265/Witzel_PanGaeanFlood.pdf?sequence=1

Ja essee Witzelin kirjasta löytyy tuolta:
http://faculty.uml.edu/whitley_kaufman/Witzel.htm


-Ulla Rautiainen-

Kivinen valtameri

”...sinä päivänä puhkesivat kaikki suuren syvyyden lähteet...” (1Moos 7:11)

Niin sanotaan Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa. 40 vuorokautta vettä satoi maan päälle ja syöksysi jostain maan alta ja maa peittyi veden alle vuorten huippuja myöten ja Nooa seilasi arkillaan tulvan ylitse.

Johan on tarina.
Vai että vettä vielä jostain syvyyksistä sellaisia määriä tulvehti. Vain umpipöhkö pölypääkreationistirukka uskoo älyttömään satuun, että Jumala muka maailmaa luodessaan olisi maan syvyyksiin laittanut semmoisia vesimääriä, jotka voisivat aiheuttaa vedenpaisumuksen. Järkevä valistunut ihminen tietää tieteen sanovan, että vesi maapallolle tuli avaruudesta komeetan tuomana.

Paitsi ettei enää sanokaan.
Ainakin jos uskomme Bayreuthin yliopiston geologi Fei Hongzhaniin ja Science Advances-lehdessä julkaistuun tutkimukseen.
Eilispäivän Helsingin Sanomissa oli siitä juttu. Sanottiin, että tieteen viimeisin sana onkin, että maan sisällä 410-660 kilometrin syvyydessä on kivinen valtameri, kostea vyöhyke, jossa on ringwoodiitti-nimistä vetistä kiveä, johon on sitoutuneena yhtä paljon vettä kuin maan päällä valtamerissä. Ja että vesi maan päälle ei tainnutkaan tulla minkään komeetan mukana vaan näistä syvyyden lähteistä.

Niin että palataanpa taas Genesikseen... Siis, ...sinä päivänä puhkesivat...


-Ulla Rautiainen-

Mitä helvettiä!

”… peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt.10:28).

 "Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin..." (Matt.13:41-42)

Käsitys rakastavasta Taivaan Isästä grillaamassa ihmissieluja kadotuksen tulipätsissä on monelle helvetillinen kompastuskivi kristillisessä teologiassa. Tai edes ajatus, että Jumalaa pitäisi peljätä. Eikös Yläkerran Isäntä ole se hupsu ukkeli pilven päällä istumassa, semmoinen kuin cocacolajoulupukki, joka leikillisesti kyselee onko täällä kilttejä lapsia, mutta jakelee yhtälailla lahjapaketteja niille tuhmillekin?

Nykypäivän länsimainen mentaliteetti kallistuu yhä enemmän suhtautumiseen, että rikollisia pitäisi enemmän terapioida kuin rangaista.
Vanhemman ajan väkivaltaa suosivammassa maailmassa taas ajatus Kaikkivaltiaasta, jolla ei olisi kanttia panna pahantekijöitä kunnolla kärsimään, olisi ollut epäuskottava. Keskiajan kirkkojen seinät oli kuvitettu eloisilla näkymillä tuonelan tuskista ja syntisiä motivoitiin parannuksentekoon tulikivenkatkuisilla uhkauksilla ikuisesta piinasta.

Herää kysymys, miksi kiinnostuksen kohde on siirtynyt rangaistuksesta armoon?

Tietysti helvetin pelote toimi kirkolle erinomaisena vallankäytön työkaluna, mutta miksi tavallinen rahvaskin lähti niin innolla trendiin mukaan?

Uhrit yleensä toivovat oikeutta, pahantekijät taas armoa.
Olisiko siis niin, että menneessä maailmassa suurempi osa ihmisistä koki itsensä kaltoinkohdelluiksi uhreiksi, joita ajatus, että heidän kiusaajilleen ja sortajilleen tuonpuoleisessa kostettaisiin auttoi kestämään tämän maailman epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä se oli hyvinkin terapeuttinen elementti  sortoyhteiskunnan alistamalle ihmiskurjalle.
Nykyajan länsimaisessa hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa elävälle taas saattaa mieleen juolahtaa, että me olemmekin niitä sortajia ja pahantekijöitä, ainakin jos vertaa itseään vaikkapa kehitysmaiden ihmispoloihin, joita länsimaat sumeilematta riistävät. Silloin toivoo, että Viimeisessä Tilintasauksessa armo kävisi oikeudesta.

Helvettiä ei kuitenkaan vielä ole maltettu kokonaan hylätä. Jos kirkot sitä vähemmän enää pitävät esillä, kunnostautuu kauhuviihde niin kirjallisuuden, musiikin, pelien kuin elokuvankin alalla sitäkin paremmin pitämään infernon ideaa ihmiskunnan tietoisuudessa.
Ehkä on käynyt niin, että kun uskovat vaikenevat, niin kivet huutavat.
Sillä Jeesus kyllä useassa paikassa Raamattua puhuu helvetistä, joten sen asian, niin ikävä kuin se onkin poispyyhkiminen vaatii melkoista karsintaa Pyhän Kirjan tekstistä.

Sitten kysymys kuuluu, mitä tarkalleen ottaen helvetillä tarkoitetaan?
Mikä ja millainen paikka se on?
Onko ikuisesti polttava tuli oikeata tulta ja todella ikuista?
Miten ruumista irtireväisty sielu minkäänlaisen tulen kokee?

Jeesus puhui helvetistä nimellä Ge Hinnom, 'Hinnomin laakso'. Se oli todellinen ja pahamaineisena tunnettu paikka: Jerusalemin eteläpuolella sijaitseva rotko. Vanhan Testamentin aikaan siellä toimitettiin epäjumalanpalvelusta polttamalla lapsia uhreina Molokille (2. Aikak 28:3; 33:6, Jer 7:31-32).
Jeesuksen aikana se oli jätteiden hävityspaikka, jonne vietiin myös itsestään kuolleiden eläinten ja rikollisten ruumiit poltettavaksi. (Jonne ilman Joosef Arimatialaisen väliintuloa luultavasti Jeesuksen ruumiskin olisi ristiltä paiskattu palamaan.) Ge Hinnomista eli Gehennasta tuli siten synonyymi merkitsemään tuomittujen kuolemanjälkeistä rangaistuspaikkaa.

Jeesuksella oli kyllä tapana elävöittää opetuksiaan tutuilla esimerkeillä kuvaillessaan oudompia asioita, joten ihan ei rajantakaista Gehennaa voi kuitata ajanlaskun alun kaatopaikaksi. Enemmänkin näytteeksi, että jos tuokin jätehävittämö noin kaamea on, niin kait maailmankaikkeuden vastaava on sitä kaikkea useampaan potenssiin korotettuna.

Silti herää kysymyksiä. Onko tulisen järven tuomio ikuisine kärsimyksineen juuri niin kamala paikka, joksi keskiaikainen teologia sen kuvaa vai voiko ajatella, että Jeesuksen puheet tässäkin asiassa olivat vain samanlaisia tarinaa mielenkiintoisemmaksi tekeviä hyperbolia (liioittelevia ilmaisuja) kuin vaikkapa kameli neulansilmästä tai malkahirsi silmässä?
Entä onko ”ikuinen” kärsimys todella ikuista, vai ennemminkin ”lopullista”, tarkoituksena pahojen sielujen tuhoaminen?
Onko rangaistus kaikille sama tulimeri, vai onko eritasoisille synneille eritasoisia rangaistuksia?
Mikä rangaistuksen idea edes on? Onko se varoitus taivaan asukeille ettei siellä syntyisi kapinaliikkeitä, vai onko rangaistavien tarkoitus oppia jotain ja jos niin, mitä ja missä tarkoituksessa? Onko mahdollista, että jossain Ilmestyskirjan jälkeisissä tapahtumissa helvetti kuitenkin vielä tyhjennettäisiin ja äärimmäisessä koulussa jumalanpelkoa oppineille annettaisiin uusi mahdollisuus?

Jokatapauksessa, oli miten oli, Jeesus puhui helvetistä aina senverran varoittavaan sävyyn, että siitä voi ymmärtää kadotuksen olevan niin ikävä miljöö, ettei sinne kannata itseään vasiten tällätä.
Ja jos sieltä jokin poispääsyn mahdollisuus olisikin, sitä ei ole Raamatussa kerrottu, vaan kaikki siihen viittaava pohdiskelu on pelkkää toiveikasta arvailua, jonka varaan ei kannata mennä onneaan kokeilemaan.


-Ulla Rautiainen-

Viimeisen rajan arvoitus

Sitten kun olen kuollut, laittakaa muistokirjoitukseksi: ”Palautetaan lähettäjälle”.
Henki sille, joka sen on antanut.
Sielu sille, joka sen on luonut.
Ruumiista ei ole väliä. Sehän on vain sulatusastia, jossa sieluani valetaan ikuisuutta vastaanottamaan.

Kuolema on arvoitus, josta ei paljoa tietoa ole.
Kertomuksia kyllä enemmän.
Kaikki uskonnot yrittävät antaa siihen jonkinlaista vastausta. Suurin osa sanoo, että jotakin viimeisen rajan takana vielä on. Ettei se tähän lopu. Ettei se kaikki vielä tässä ollut.
Ja että jonkinlainen tilintarkastus päätepysäkillä on. Viimeinen Tuomio, jossa hyvät erotellaan pahoista ja rangaistukset ja palkinnot eletyn elämän teoista jaetaan. Käsitys taivaasta ja helvetistä, hyvästä ja pahasta osastosta eri lailla ilmaistuina kuuluvat useampiin uskontoihin kuin vain kristinuskoon.

Vaikka on sellaistakin uskoa, joissa kaikki, maailmanhistorian pahimmatkin Hitleriä ja Idi Aminia myöten saavat yhtäläisen pääsylipun autuuden asuntoihin lekottelemaan – ja sitten sellaistakin, jossa kaikki päätyvät sinne pahempaan paikkaan.

Joillakin on vielä kolmaskin vaihtoehto, kuten katolisilla kiirastuli tai hindulaisilla jälleensyntymän kierto, josta on mahdollisuus aikansa kärsittyään tai hyvää karmaa kerättyään (mikä muuten takaa, että hyvää karmaa kertyy enemmän kuin pahaa? Että seuraavassa elämässä eläisin niin paljon paremmin, että se puhdistaisi aikaisempaa eikä kävisikään juuri päinvastoin?) siirtyä parempaan olotilaan. Ja neljäntenä vaihtoehtona on kaiken tietoisuuden sammuminen ikuiseen olemattomuuteen – joka joidenkin mukaan on se palkinto ja toisten mielestä taas rangaistus.

Tyhjiin raukeamisesta ei paljoa sanottavaa ole. Muista vaihtoehdoista sitäkin enemmän.
Yleinen oikeustaju toivoo jonkinlaista tilintasausta, jossa maallisen oikeuden välttäneet pahantekijät joutuisivat vastaamaan ilkitöistään ja uhrit saisivat ansaitsemaansa hyvitystä.
Se olisi hyvä uutinen, jos sattuu olemaan se uhri eikä pahantekijä. Uhrit yleensä toivovat oikeutta, pahantekijät taas armoa.

Kristinusko lupaa molempia. Pahantekijälle ilosanoma on, että sovitus on jo suoritettu, verivelat ristillä lunastettu ja katuvalle syntiselle riittää anteeksipyyntö Jeesuksen nimessä taivaan porttien avaamiseksi.
Elämässään kärsineille uhreille taas lohdutus lienee, etteivät heidän kiduttajansa ihan kuin koira veräjästä luikahda, vaan kyllä Taivaan Isän helmaan armahdetuiltakin kaikki maanpäällinen tekeminen sittenkin tarkastellaan ja punnitaan ja kyllä siitäkin jonkinlainen, vaikkakin vielä määrittelemätön tilintasaus tulee sen mukaan mitä hyvää tai pahaa on tullut tehtyä.

Mutta entä jos ei ole kristinuskosta ikinä kuullutkaan? Jos ei Jumalan Karitsan puhdistavasta uhriverestä mitään tiedä? Lankeaako helvetintuomio tietämättömän pakanan päälle, jos kristityt noudattivat lähetyskäskyä huonosti?
Tai entä jos tarkoituksella taktikoi niin, että ensin rellestää elämänsä pahanteossa ja kuolivuoteella suorittaa muodollisen anteeksipyyntöseremonian ja sillä on sitten kaikki kuitattu? Onnistuuko niin syömään ja säästämään kakun yhtä aikaa?

Voi vain sanoa, ettei Jumala ole hölmö eikä huijattavissa. Kyllä Kaikkiviisaalla Ylituomarilla joku oikeudenmukainen systeemi näitten tapausten varalle on valmiina, vaikkei sitä meille ole kertonutkaan. Ei Raamatussa kaikkea kerrota, Jumalallakin on omat salaisuutensa.

Ihmisille on vain kerrottu se, mikä tarvitseekin tietää: että kannattaa laittaa ajoissa välit kuntoon Yläkerran Isännän kanssa ennen sen viimeisen rajan ylitse astumista.


-Ulla Rautiainen-