Gaddafin haaremi

”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessään; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat.” (Psalmi 55:22)

Annick Cojeanin kirja Gaddafin haaremi on kylmäävää luettavaa. Itkin jo ensimmäisillä sivuilla, puoleen väliin päästessäni tunsin niin suurta kuvotusta, että pyörrytti, saatuani kirjan loppuun itkin, itkin, itkin....

Kirja on tosikertomus ihmishahmoisesta paholaisesta, hänen uhreistaan ja suunnattomasta valheesta.

Muammar Gaddafi (1942–2011) oli Libyan hallitsija, joka sai maailmalla paljon huomiota epätodellisine ulkonäköineen ja erikoisine ideologioineen. Erikoisine ottaen huomioon, että oltiin patavanhoillisessa maassa. jossa naiset oli tapana piilottaa koteihin ja huntujen alle; hänen missionaan kun oli parantaa naisten oloja.
Hän saarnasi miesten ja naisten tasa-arvosta, sääti naisten asemaa parantavia lakeja, avasi sotilas- ja yliopistokoulutuksen naisille ja kaiken kruunasi hänen henkilökohtainen naishenkivartijakaartinsa, Gaddafin amatsonit, joka todisti hänen luottamuksensa naisten kykyihin ja naisten innokkaan halun hengellään palvella ”kaikkien naisten suojelijaa, ystävää ja vapauttajaa”. Häntä kaikkialle seuraava naiskaarti oli kuin loistava lippu, joka liehui isäntänsä kunniaksi.

Kaikkialla maailmassa uutisoitiin Gaddafin urotöistä naisten hyväksi. Varsinkin Amatsonihenkivartijat hurmaannuttivat maailman median. Kuva puhtoisista neitsytsotureista, jotka olivat ammattitaitoisia tappajia ja joihin Gaddafi luotti enemmän kuin kehenkään miessotilaista oli liian ihastuttava, jotta kuvaa olisi katsottu tarkemmin.

Kukaan ei kysynyt, miksi ”ammattitaitoiset sotilaat” olivat kovin nuoria ja kaikki keskimääräistä kauniimpia. Miksi he tarkemmin katsottuna eivät edes käyttäytyneet kovin sotilaallisesti ja miksi monien silmissä oli niin tuskainen katse ja kasvoilla surullinen ilme. Kuka valtionjohtaja oikeasti luottaa henkensä teinityttölauman käsiin?

Ei tietenkään kukaan. Se kaikki olikin pelkkää bluffia. Naiskaarti, naisten vapautus, naisten yliopistokoulutus – kaikki. Muammar Gaddafi oli valmistanut valtaisan teatteriesityksen koko maailmalle. Libyan kansa kyllä tiesi, muttei uskaltanut puhua.

Annick Cojeanin kirja kertoo raa'an totuuden. Sen päähenkilönä on Soraya, yksi Gaddafin ”henkivartijoista”, oikeammin määriteltynä seksiorja. Niin kuin muutkin henkivartijatytöt.

Soraya kaapataan viisitoistavuotiaana, jo seuraavana päivänä hänet puetaan sotilaspukuun ja hän on esittämässä ”ammattisotilasta”. Todelliset henkivartijamiehet ovat koko ajan selustassa, kuvista pois rajattuina, vartioimassa sekä isäntänsä turvallisuutta että tyttöjen tottelevaisuutta.

Sillä nämä naiset mieluusti tappaisivat heitä kiduttavan hirviön, jos vain saisivat tilaisuuden.

Mielipuoli diktaattori on sadistinen raiskaaja, jolla on pakkomielteenä kerätä kauniita tyttöjä – ja myöskin poikia nöyryytettäväkseen. Kaikki hänen valtiossaan on valjastettu tätä päämäärää varten. Naisten vapauttamisen tarkoitus on tuoda naiset paremmin esiin ja helpommin hänen saalistettavakseen.

Kaikkialla missä hän liikkuu, hän panee merkille kauniit tytöt ja nämä toimitetaan hänen raiskattavakseen. Yliopistossa on erityinen huone, gynegologin klinikka, jossa hoidetaan kuntoon Gaddafin vierailujen jäljiltä vammautuneita opiskelijatyttöjä. Gaddafin palvelijat kiertävät hääjuhlia ja sieppaavat sieltä tyttöjä – joskus jopa morsiamen viedäkseen isäntänsä raiskattavaksi. Kukaan ei ole turvassa. Vaimot ja tyttäret yritetään pitää piilossa naistenkerääjiltä. Mikään ei kuitenkaan auta. Gaddafi kiristää alaisiaan. Seksi on Libyan Opastajalle vallankäytön väline: alistut ja tottelet minua tai raiskaan sinut, vaimosi ja tyttäresi. Ja vaikka alistutkin, raiskaan joka tapauksessa.

Tämän tarinan opetus on, kuinka heikosti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nähdään silloinkin, kun se on aivan silmien edessä. Uhreja ei tunnisteta uhreiksi eikä kokonaiskuvaa ymmärretä.

Maailman johtavat ihmiset vierailivat Gaddafin palatsissa, näkivät läheltä sotilaspukuiset naiset – eivätkä kuitenkaan nähneet. Tony Blair vilkutteli iloisesti univormupukuisille tytöille. Daily Mailissä julkaistiin hauska kirjoitus naiskaartista... Gaddafin amatsonit oli jonkinlainen hupiuutinen länsimaissa. Olihan se niin viehättävää; söpön seksikkäitä ja tappavia typyjä, ihan kuin Charlien enkelit. Erikoisen itsevaltiaan erikoisuus, yksi positiivinen uutinen noista levottomista maista, joista yleensä tulee vain huonoja uutisia.

Tällä kertaa huono uutinen olikin, että maailma oli niellyt suunnattoman valheen.

Toinen huono uutinen on, että valheita on todennäköisesti vielä vaikka kuinka paljon paljastamatta.


-Ulla Rautiainen-

Oopiumia kansalle

Uskonto on oopiumia kansalle, määritteli Karl Marx, uudenaikaisen sosialismin ja kommunismin perustaja.
Vuonna 1917 kommunismia alettiin harjoittaa suuressa ja mahtavassa itänaapurissamme. Venäjän keisarikunnasta tuli Neuvostoliitto ja keisarista entinen.
Bolševikit tarttuivat hanakasti Marxin lauselmaan ja Neuvostoliitosta tuli ”taistelevan ateismin” ideologian toteuttaja. Uskovaisille koitti hankalat ajat. Julkisesti uskoaan sai harjoittaa hyvin rajallisissa puitteissa ja useat uskonyhteisöt painuivat maan alle toimimaan salaisesti.

Miksi niin kävi ja oliko paha vai hyvä?

Miksi uskonnosta haluttiin eroon?

Ei uskonnonvastustajaksi itsestään tulla. Yleensä uskonnoton ihminen on vain välinpitämätön uskontoa ja uskovaisia kohtaan. Ei ole syytä vainota jos ei uskoakaan. Aktiivisen vainoamisen takana tahtoo olla suuria pettymyksiä ja kipeitä kokemuksia.

Mikä siis oli Pyhän Venäjän uskonnollinen tila ennen vallankumousta?

Päätekijänä oli ortodoksikirkko, joka oli ajautunut tiiviisti valtion yhteyteen ja toimimaan valtion politiikan välikappaleena. Maassa oli suuria sosiaalisia ongelmia. Köyhä kansanluokka eli suunnattomassa kurjuudessa kokien kirkon ja sen korruptoituneen papiston vain vallanpitäjien käsikassaraksi pyhittämään ylhäisön etuoikeuksia ja pitämään alempaa kansaa kurissa.
Kansan keskuudessa taas kirkosta irrallaan toimi suuri joukko mitä eriskummallisempia hengenmiehiä ja herätysliikkeitä, joiden meno oli villiäkin villimpää.

Kuuluisin tällainen mystikko, profeetta ja ihmeidentekijä oli ”hullu munkki” Grigori Rasputin. Kuuluisin siksi, että pääsi viimeisen tsaariperheen suosioon ja myöhemmille sukupolville tunnettu, koska Boney M teki hänestä laulun (jonka lyriikassa on väärää informaatiota). Rasputin ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä lajiaan, oli vielä jotenkin salonkikelpoinen, mutta vielä oudompiakin tapauksia oli liikkeellä.
Seksin ja väkivallan yhdistäminen näyttää järestään olleen näitten pyhien missiona. Liika vaatimattomuus ei näitä jumalanmiehiä myöskään vaivannut.

Kuten esimerkiksi:

Hlystien (piiskaajien) uskonlahkon perustaja, 1600-luvun loppupuolella elänyt Daniil Filippovitš julisti olevansa ei vähempää kuin itse Herra Sebaot. Tässä lahkossa uskottiin runsaan synnin tekemisen vievän pyhitykseen. Hurmoksellisissa kokoontumisissa henkeä nostatettiin ruoskinnalla ja joukkoseksiorgioilla. Ideana oli, että yletön irstailu kuoletti synnillisiä lihanhimoja.

Toiseen ääripäähän meni skoptsien (kuohilaat) lahko. Yhteisössä toimittiin nimensä mukaisesti. Kondrati Selivanov (n.1732–1832) , joka ilmoitti olevansa Jumalan Pojan inkarnaatio Pietari III hahmossa ja tittelinsä "Jumalten Jumala ja Kuningasten Kuningas" julisti mahdollistaneensa uskovien pelastuksen kastraation välityksellä.
Naisilta leikattiin rinnat ja miehiltä kivekset ja innokkaimmilta pyhittäytyjiltä vielä peniskin, niin että nämä virtsatessa joutuivat käyttämään lehmän sarvea.

Oopiumi on huumausaine, jonka vaikutuksia ovat uneliaisuus, rentoutuminen, kipujen lievittyminen, jännityksen lievittyminen sekä valppauden ja koordinaation heikentyminen. Sanalla sanoen zompiemainen olotila. Käsitys ulkoisesta todellisuudesta katoaa ja huomio kääntyy sisäiseen hyväänoloon.

Yhteiskunnallisesti samantapainen vaikutus oli sekä ortodoksikirkolla, että siitä irronneilla liikkeillä. Kaikissa niissä uskontoa harjotettiin tavalla, joka käänsi katseen pois reaalielämän ongelmista ja siten esti puuttumasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Korruptoitunut ortodoksikirkko oli langennut vallanpitäjien työkaluksi ja ylläpiti opetuksellaan epätasa-arvoista yhteiskuntarakennetta, jossa huonompiosainen kansanosa kärsi suunnattomassa kurjuudessa.

Hurmosliikkeissä taas huomio kiinnitettiin tuonpuoleiseen mystiikkaan niin tehokkaasti (ja epäterveellä tavalla), että tämänpuoleisen maailman asiat hämärtyivät toissijaisiksi. Kummastakaan ei apua ollut sosiaalisiin uudistuksiin.

Sillä tavalla nähden uskonnosta oli todellakin tullut puuduttavaa huumetta, joka jollain tasolla kyllä auttoi sietämään sietämättömiä olosuhteita ja lievittämään kärsimyksiä, muttei poistanut kärsimysten syitä, epätasa-arvoon pohjautuvaa rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Niillä ei ollut minkäänlaista parantavaa vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan.

Oikeudenmukaisuuden tajun menettänyt kirkko ja uskonnolliset yhteisöt eivät toimineet totuuden soihtuina edelläkäyden paljastamassa ja korjaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia vaan ennemminkin peittelivät ja normalisoivat vallitsevia vääryyksiä. Raamatullisesti sanoen; suola oli käynyt mauttomaksi. Ei siis ole yllättävää että tehtävässään epäonnistunut uskonnollisuus tallautui vallankumouksen jalkoihin ja heitettiin menemään.

Näin spekuloiden voi jopa ajatella, että ehkei ateistinen kausi ollutkaan pelkästään paha asia. Huono tietysti sinä aikana eläneille uskoville, mutta pitemmällä välillä katsottuna se puhdisti tehokkaasti pöydän pahimmista uskonnollisista vääryyksistä ja hullutuksista. Neuvostoliiton romahdettua ja uskonnonvapauden palattua oli hyvä aloittaa alusta ja puhtaammalta pöydältä.

Tämänpäivän Venäjällä ortodoksikirkko toivottavasti osaa olla paremmin koko kansan palvelija, eikä pelkästään ylhäisön myötäilijä, niin kuin tsaarienajoilla tapahtui ja vapaat herätysliikkeet ovat huomattavasti järkiintyneempiä verrattuna hulluimpiin aikoihin.


-Ulla Rautiainen-

Marie Antoinetten kakut

”Jos heillä ei ole leipää, syökööt kakkua”, kerrotaan Ranskan viimeisen kuningattaren lausuneen vallankumouksen aattona kun köyhäläiset piirittivät palatsia leipää huutaen. Lausunnon todenperäisyys on epävarmaa, mutta on jäänyt lentäväksi lauseeksi kuvaamaan ylemmässä asemassa olevan kyvyttömyyttä ymmärtää huonompiosaisten tarpeita.

Kuuluisa lausahdus kakuista ei Marie Antoinetten mielestä ollut tai olisi ollut älytön, sanoipa hän sen sitten tai ei. Hän eli aristokraattien suljetussa maailmassa, jossa maailma oli Versaillesin hovi ja jossa tuollaista saattoi sanoa ja vielä kuulostaa järkevältä.

Kakkulausahdus oli luultavasti aikansa käytöskoodistoon opastava ja käytetty aatelislapsien opettamiseen hovietiketin tapoihin. Runsaiden pitopöytien äärellä ei ollut hyvätapaista tökerösti kiinnittää huomiota siihen, mitä ei ollut, vaan jos joku ruokalaji sattui tilapäisesti loppumaan, ottaa jotain toista lajia puuttuvasta suurempaa numeroa tekemättä. Jos leipä tarjoiluvadilla sattuu loppumaan, ota jälkiruokatarjottimelta kakkua. Niin kiusallinen ongelma ratkaistaan hillitysti ja elegantisti.

Positiivista ajattelua siis: kiinnitä huomio siihen, mikä on hyvin, älä siihen mikä on huonosti.

Kuningattaren oletettu lausahdus tarkoituksella tai tarkoittamatta oli ovela veto siirtää huomio kansan vaatimuksista sen huonotapaisuuteen. Palatsin edessä möykkäävä rahvas ei osaa asiaansa oikealla tavalla esittää. Noin röyhkeästi elämöiville ei mitään tarvitsekaan antaa. Eihän pahatapaista lastakaan huonosta käytöksestä palkita. Opetelkoot moukat ensin kohteliaampaa esiintymistä.

Yleisesti käytetty taktiikka meidänkin päivinä. Vallanhaltija mitätöi altavastaajan valitukset verukkeella, että asia on jollain tavoin väärin esitetty. Kiinnitetään huomio muotoon, ei sisältöön. Lisäksi vallassa oleva osoittaa valtaansa: hänellä on oikeus määritellä mikä on oikea tapa asiaa esittää, ei tuolla toisella. Selvää on, että siinä pelissä ei altavastaaja milloinkaan voita.

Paitsi tällä kertaa voittivat. Kun sanallisesti esitetyt vetoomukset eivät vaikuttaneet, tehtiin vallankumous. Kuningaspari päätyi giljotiinin terän alle. Absolutistinen monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet lakkasivat olemasta ja tilalle astui vapaus, veljeys ja tasa-arvo – tai, no, ainakin pyrkimys sitä kohti.

Ranskan vallankumousta on kauhisteltu erikoisen verisenä. Pyövelit urakoivat tosissaan, kun aatelistoa harvennettiin. Vähemmän paheksuntaa on suunnattu Ancien régimen, vanhan hallinnon aikaan, jolloin säätyihin jaettu yhteiskuntajärjestys tuhosi alempaa kansanluokkaa ylhäisön loisiessa lokoisasti ylellisyydessä alempisäätyisten raataessa kurjuudessa ja puutteessa ylempiensä mukavaa elämäntapaa kustantaen.

Uhreja tuli siitäkin, mutta yhteiskuntajärjestyksen epäoikeudenmukaisuudessa ei nähdä samaa dramatiikkaa kuin giljotiinin katkaistessa aatelispään. Järjestelmän rakenteiden aiheuttama väkivalta ei äkkikatsomalta näytä niin pahalta kuin suora toiminta. Kun kuningas tai aatelinen ei suoraan omin käsin riistä leipää kurjan suusta, ei häntä niin selvästi nähdä syyllisenä, vaikka juuri he ovatkin luoneet tai ainakin ylläpitävät järjestelmää, joka riistää alempia ylempien hyväksi. Säätyjärjestelmä, jossa ihmisiä syntyperän mukaan lajitellaan erioikeuksisiin asemiin on helvetillinen järjestelmä luomaan kärsimystä ja tuhoamaan hierarkian alempaan asemaan jotuneiden elämänmahdollisuuksia.

Lisäksi se tuhoaa ylempien kyvyn nähdä tosiasioita. Oman paremmuutensa sokaisemalla ylhäisöllä ei kovin todenmukaista käsitystä ollut niistä valtakunnan oloista, joihin ei kakkua tarjottimelle riittänyt. Korkein aristokratia eli omassa suljetussa kuplassaan ilman todellista kosketusta kuplan ulkopuoliseen elämään. Tietoa tietysti olisi voinut hankkia, köyhät eivät kaukana olleet. Versaillesista Pariisin kurjimpiin kortteleihin ei ollut pitkä matka, mutta oman ylevyytensä itsevarmuudessa hallitsijat uskoivat jo tietävänsä kaiken tarpeellisen.

Ylhäisön jääräpäistä omahyväisyyttä pönkitti vielä se, että he olivat vetäneet teologian puolelleen. Säätyjakoa pidettiin Jumalan määräämänä järjestyksenä. Jumala oli säätänyt ihmiskunnan ylhäisön ylellisyyteen ja alempisäätyiset elättämään ja palvelemaan näitä ja kuninkaan Jumalan armoittamana ja jumalallisella oikeudella hallitsemaan. Alempien kuuluikin olla köyhiä, muu olisi merkinnyt, etteivät olleet antaneet tarpeeksi ylhäisten hyväksi. Niin oli oikea maailmanjärjestys ja joka sitä vastaan pullikoi, kapinoi itseään Jumalaa vastaan.

Silloin ei mieleenkään juolahtanut tuntea syyllisyyttä kansan alemman kerroksen tyytymättömyydestä. Marie Antoinettekaan ei pitänyt itseään syyllisenä. Kuolinaamunaan kirjoittamassaan kirjeessä hän ei häpeä eikä pidä itseään rikollisena. Lokakuun 16. puolenpäivän jälkeen 1793 hän nousee mestauslavalle tyynenä ja omatunto puhtaana. Hillittynä ja eleganttina loppuun asti.


-Ulla Rautiainen-

Tuulen viemästä Perikatoon

”Oliko milloinkaan niin kauan kuin maailmaa oli ollut olemassa, ollut sellaisia miehiä kuin nämä, niin sankarillisia, niin pelottomia, niin urheita, niin helliä? Voisiko niin oikean ja pyhän asian osalle kuin heidän tulla muuta kuin suurenmoinen voitto? He rakastivat sitä asiaa yhtä paljon kuin miehiään, palvoivat sitä käsin ja sydämin, puhuivat siitä, ajatteliat sitä, uneksivat siitä – ja he olivat valmiit, jos sitä vaadittiin, uhraamaan miehensä tämän asian puolesta ja kestämään menetyksensä yhtä ylpeinä kuin heidän miehensä kantoivat taistelulippua.”

Mikä oli näin suurenmoinen asia, joka vietti niin kunniakasta juhlaa näiden ihmisten sydämissä?

Margaret Mitchellin Tuulen viemää kirja ja Oliver Hirschbiegelin Perikato elokuva kertovat oikeastaan samasta asiasta: itseään ylevänä ja voittamattomana pitävän sivilisaation tuhosta, ihmisistä tuhon keskellä ja siitä kuinka nämä siitä selviävät tai eivät selviä. Ne kertovat myös ihmisen kyvystä valehdella itselleen omat pahat tekonsa hyviksi.

Tuulen viemää kirja mielletään yleensä rakkaustarinaksi, vaikka enemmänkin se kertoo Yhdysvaltojen sisällissodasta, joka vuosina 1861 – 1865 käytiin unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä. Kirja näyttää tapahtumat etelävaltiolaisten silmin katsottuna ja sen sanotaan olevan autenttisin ja tarkin olemassaoleva kuvaus niiden ihmisten kokemuksista. Saattaa ollakin, kirjailija kasvoi aikuiseksi kuunnellen sodan kokeneiden veteraanien tarinoita ja ilmeisesti ainakin osalla henkilöistä ja siitä mitä näille tapahtui on vastineensa todellisuudessa.

Tuulen viemää kirjaa ei nykypäivänä yksikään kustantamo uutena kirjana julkaisisi, niin kammottavan rasistinen se on. Perikato elokuva, joka kertoo natsisaksan viimeisistä hetkistä ennen tuhoa, taas on aiheuttanut paheksuntaa liiasta natsien aina Hitleriä myöten inhimillistämisestä tavallisiksi ihmisiksi sen sijaan, että heidät tavan mukaan kuvattaisiin sieluttomina hirviöinä.

Alussa oleva sitaatti on otettu Tuulen viemää kirjasta ja kuvaa etelävaltiolaisten asennetta sotaan. Suuri Asia, jonka puolesta sitaatissa kuvatulla jalolla urheudella taistelua käytiin, oli etelän oikeus pitää musta väestö orjuudessa.
Natsisaksa taisteli taas säilyttääkseen ylemmän arjalaisen rodun oikeuden puhdistaa ihmisrotu tuhoamalla kaikki alemmat rodut.

Kummatkin uskoivat olevansa hyvällä asialla. Kummatkaan eivät itse mieltäneet itseään ja aatettaan pahaksi. Kumpikin piti itseään sivistyneinä ja hyvinä ihmisinä. Kummatkin taistelivat asiansa puolesta suurin uhrauksin urheasti ja sankarillisesti.

Molemmat teokset kuvaavat ihmisen kyvyttömyyttä nähdä pahaa omassa elämäntavassaan. Natsien mielestä rodunjalostus hyödyttäisi tulevia sukupolvia luomalla ihmiskunnasta parempaa.
Etelän orjanomistajien mielestä heidän elämäntapansa oli kaunista ja hienostunutta. He uskoivat tosissaan, että ”orjat eivät olleetkaan onnettomia eivätkä hädänalaisia. Neekereillä oli paljon parempi olla orjuudessa kuin nyt vapaudessa”, että mustat ”Jumala on huostaani uskonut”, koska nämä ”ovat kuin lapsia ja heitä on varjeltava itseltään kuin lapsia”.
Heidän mielestään orjien ja isäntien suhde oli sydämellinen kuin perheenjäsenillä. Tosin isäntäväki eli orjien työn tuloksella ylellisyydessä toisin kuin mustat ”perheenjäsenet”, mutta ei Jumala ollutkaan tarkoittanut ihmisiä samantasoiseen elämään. Valkoiset herrasmiehet ja ladyt oli Jumala luonut leppoisaan, joutilaaseen huvitusten täyttämään mukavuuteen ja mustat palvelemaan näitä. Se oli oikea maailmanjärjestys ja kunnon kristityn (joina orjanomistajat itseään pitivät, hehän kävivät kirkossa ja pitivät kotona hartaushetkiä, joihin orjatkin saivat – ei nyt heidän joukossaan, mutta ovensuussa kyyristellen osallistua) olisi ollut synti käydä sitä järjestystä purkamaan.

Sitten tulivat pahat jenkit, voittivat sodan ja vaputtivat orjat. Ajat kävivät ankeiksi entisille orjanomistajille.

Raamatunsana (Obadja 15): ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi” alkoi toteutua kirjaimellisesti. Äkillisesti vapauteen päässeillä mustilla oli paljon kalavelkoja entisille orjuuttajilleen maksettavana ja niitä he totisesti makselivat.
Hienostuneet herrasmiehet ja ihanat ladyt joutuivat kokemaan mielivaltaista väkivaltaa turvattomina ja avuttomina ja itse raatamaan niissä töissä, joita olivat orjilla teetättäneet, mutta eivät näytä siitä mitään oppivan. Götterdämmerungissa (jumalten tuho, sananmukaisesti jumalten hämärä) valtansa kukkuloilta keikahtaneet jumalat eivät helposti sopeudu alemmalle asemalle saatikka käsitä ettei se, mitä he valtansa hybriksessä pitivät totuutena, ollutkaan totuus.
Jääräpäisesti he muistelevat entisen elämänmuodon ihanuutta yhä käsittäen omat toimensa mustia kohtaan suorastaan mielenvikaisen harhaisen vääristymän kautta. Vaikka he tekevät kaikkensa saadakseen vanhan järjestyksen, jossa mustat olivat orjina takaisin, ovat he omasta mielestään sitä mieltä, ”ettei heistä yksikään hakenut riitaa neekereiden kanssa”.

Omasta mielestään he yhä suhtautuvat lempeän hyväntahtoisesti mustaihoisiin (kunhan nämä vain ovat heidän käskyvaltansa alaisina). Heidän raivokas vihansa vapaita mustia kohtaan ei aiheuta heissä mitään epäilystä omasta hyväsydämisyydestään; eiväthän hyvät neekerit edes halunneet vapauteen. Vain huonot ja tyhmät neekerit, joiden mielen ilkeät jenkit olivat isäntiään vastaan myrkyttäneet karkailivat. Olisi neekereiden omaksi parhaaksi, että heidät palautettaisiin orjuuteen.

Perikadossa kuvataan, kuinka sodan häviämisen käytyä lopulta ilmeiseksi monet tekevät itsemurhan ennemmin kuin jäävät elämään maailmaan, jossa loistava kansallissosialismi ei enää ole vallassa. Arjalainen ylemmyys on heidän unelmansa ja he kuolevat mieluummin kuin luopuvat unelmastaan. Harvat katuvat tekojaan. Omasta mielestään he eivät ole tehneet mitään pahaa.

Vuonna 1962 SS-Obersturmbannführer Adolf Eichmann, kulissien takaiseksi pääpyöveliksi sanottu holokaustin toteutuksen organisoija sanoi israelilaisessa vankilassa juuri ennen teloitusta: ”En ole tehnyt syntiä. Välini Jumalan kanssa ovat selvät. En ole syyllinen. En ole tehnyt mitään väärää. En kadu. Sydämessäni on rauha. Itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten rauhallinen olen.”
Kun hän hirttokäysi kaulassa astui tyhjyyteen, ei mikään vielä ollut saanut häntä käsittämään, että kuuden miljoonan juutalaisen tappamisessa olisi ollut jotain väärää. Omasta mielestään hän oli hyvä ihminen.

Tuulen viemää ja Perikato ovat päteviä kuvauksia siitä, kuinka helposti käsitys hyvästä ja pahasta vaihtavat paikkaa ihmisen mielessä varsinkin silloin kun itse on etua saavalla puolella ja kuinka vaikeaa on muuttaa näkökulmaansa edes täydellisen romahduksen tapahtuessa.
Orjansa menettäneet valkoiset kokevat itsensä uhreiksi. Heillä on mahtava kyky kääntää asiat mielessään niin, ettei heidän tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään vaan päinvastoin kokevat, että heitä tässä sorretaan ja riistetään kun ovat orjansa ja elämäntapansa menettäneet.
Bunkkeriin piiloutunut Hitler syyttää kaikkia paitsi itseään sodan häviämisestä. Omasta mielestään hän on edelleenkin erehtymätön.

Tätä kokonaisvaltaista asennetta olla tunnistamatta tosiasioita kuvaa Tuulen viemän Ashley hyvin: ”Kirottu tapani väistää tosiasioita tekee minulle päivä päivältä yhä vaikeammaksi katsella uusia tosiasioita silmästä silmään.” ”...elämä ei ollut minulle sen todellisempaa kuin varjokuvien leikki. Ja sellaiseksi minä sen tahdoin. En pidä siitä, että ääriviivat ovat jyrkkiä, tahdon ne mieluummin pehmeän epäselviksi ja hämäriksi.”

Epäselvässä (jumalten) hämärässä voi luoda oman todellisuutensa. Nähdä onnellisia orjia iloisin mielin hyväntahtoista isäntää palvelemassa. Jyrkässä valossa orjien näkökulma asiaan voisi tulla kiusallisen selvänä esiin.

Juuri siksi molempien teosten lukeminen ja katsominen ovat opettavaisia kokemuksia. On houkuttelevaa ulkoistaa paha jonnekin inhimillisyyden ulkopuolelle sen sijaan että kysyttäisiin, missä olosuhteissa tavallinen ihminen siirtyy hämärän puolelle ja alkaa tehdä pahoja tekoja. Houkuttelevaa siksi, että seuraava kysymys olisi, missä olosuhteissa minä itse saattaisin siirtyä pahan palvelijaksi ja olenko ehkä jopa jo tehnyt niin.


-Ulla Rautiainen-