Kun Jeesus seurakunnasta karkuun lähti

”...(Jeesus) meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagogaan...”
Tätä Luukkaan 4 luvun lauseenpätkää käytetään usein vakuuttamaan seurakunnassa säännöllisesti käymisen välttämättömyydestä.
Että kun kerran Jeesuskin, niin pitää meidänkin tarpeeksi tiheään kirkkossa/rukoushuoneessa näyttäytyä.

Tähän tarkoitukseen sananpaikka ei kyllä ihan osuva ole. Siksi luku jätetäänkin varsin hyvästä syystä lukematta loppuun asti. Tarina kokonaisuudessaan kun ennemminkin kävisi varoituksena uskonyhteisöistä.
Senkin synagogakäynnin lopputuloksena seurakuntaväki kun yritti tappaa Jeesuksen. Ja kyseessä sentään oli Jeesuksen oma kotiseurakunta jossa lapsesta asti oli käynyt. Pieni yhteisö, jossa kaikki tunsivat kaikki.

Eikä jatkokaan parempaa luvannut. Missionsa alussa vielä tuntemattomana tekijänä saattoi jonkin aikaa kierrellä synagogasta toiseen saarnaamassa, mutta maineen levitessä pian ovet sulkeutuivat.
Eikä pelkästään Jeesukselta. Mustalle listalle infektoituivat myös fanittajansa. Joka erehtyi häntä Messiaana pitämään sai potkut uskonyhteisöstä. Eikä seurakunnasta erottaminen ollut mikään vähäpätöinen sanktio maailmassa, jossa sosiaalinen elämä keskittyi synagogaan.

Boikotoidun saarnamiehen oli ominluvin siirryttävä pitämään ulkoilmatilaisuuksia missä milloinkin sattui olemaan.
Jerusalemin temppeli oli niin iso laitos ettei sinne käytännön syistä saanut porttikieltoa laitettua, mutta eräänkin kerran oli kivitysuhan alta sielläkin piiloon lymyttävä ja karkuun karattava.
Ja mites koko tarinassa lopulta kävi?

Ei kerrota, kuinka Jeesus aikaisempina vuosina kotiseurakunnassaan pärjäili. Tuskin kuitenkaan mikään hylkiö oli, koska päästettiin puheenvuoroa pitämään. Näyttäisi siltä, että vaikeudet alkoivat vasta, kun Pyhä Henki lehahti päälle ja aloitti todellisen kutsumuksensa toteuttamisen.

Tämä kirjoitus nyt ei ole kielto hengailla seurakunnassa jos sellaisen hyväksi kokee.
Mutta ajatuksenaihetta ymmärtämään niitä jotka eivät niin hyväksi koe.
Ja lohdutukseksi niille, joille organisoitu hengellisyys ei oikein luonnistu.

Ja aika antisemitististä on ajatella että vain juutalaisilla oli huonoa jumalantunnistuskykyä. Että ei meillä kristillisissä seurakunnissa moista tapahtuisi.
Eikö?


-Ulla Rautiainen-

...mato enkä ihminen...

Tiedäthän sen Psalmi 22 joka alkaa sillä sydäntäsärkevällä huudolla: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ne sanat, jotka kuoleva Jeesus lausui ristillä. Koko tämä Psalmihan on kuvausta Golgatan tapahtumista.
Sanatarkasti.
Siinä on myös se "Mutta minä olen mato enkä ihminen...”.

Tätä olen kuullut selitettävän että ristillä riippuva kiemurtelee siinä kuin mato henkeä saadakseen.
Valitettavasti tämä selitys ei ihan hepreankielisen tekstin mukaan osu. Sellainen kiemurteleva mato olisi ”rimmah”. Se Psalmi 22 mato on Heprealaisessa Raamatussa ”tola”.
Mutta älkää olko pahoillanne, sillä tämä ”tola” on jotain vielä osuvampaa.
Ei Psalmin kirjoittaja erehtynyt.

Tämä ”tola” on tieteelliseltä nimeltään coccus ilicis. Eikä se oikeastaan ole mato vaan kirva. Sitä kutsutaan madoksi, koska naaraspuolinen otus menettää lopussa jalkansa. Se elää Välimeren alueella, quercus ilex -tammen lehdillä ja siitä saadaan karmosiininpunaista väriä. Suomeksi se on kermeskirva.
Roomalaiset värjäsivät sillä kenraalien viittoja ja juutalaiset ilmestysmajan kankaita ja ylipappien vaatteita ja sana esiintyy Raamatussa niissä yhteyksissä.

Ja tämän otuksen naaraspuolisen elämä natsaa hyvin Jeesukseen.
Siksi se sana Psalmiin onkin תולעת eli feminiinimuotoisena.

Kerran elämässään se tuottaa jälkeläisiä. Silloin se nousee puuhun ja kiinnittää ruumiinsa pitävästi puun pintaan ja tekee helakanpunaisen kuoren ympärilleen, jonka alla se munii munansa. Kun toukat kuoriutuvat, ne pysyvät suojassa emon kuoren alla, saavat ravintonsa syömällä äitinsä elävältä ja värjäytyvät myös pysyvästi punaisiksi emosta vuotavasta väriaineesta. Myös puu värjäytyy siitä kohdasta pysyvästi punaiseksi. Kun poikaset alkavat pärjätä itsekseen, emo kuolee. Kolmen päivän kuluttua kuolemastaan se kuivuu ja muuttuu valkoiseksi kuin lumi.

Symboliikkaa:
Nousee vapaaehtoisesti puuhun.
Puuhun kiinnitetty (naulattu), joka vuotaa punaista nestettä (verta).
Hänen lapsensa (me uskovat) olemme suojassa hänessä ja saamme ravintomme Hänestä (Joh. 6:53 ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.”)
Hänen verensä on pysyvästi meissä sovituksen liiton merkkinä.
Hän uhraa itsensä kuolemaan antaakseen lapsilleen elämän.
Kolmen päivän kuluttua Hänen ruumiinsa muuttui ylösnousemuksessa ja näyttäytyi loistavan valkoisena. (Ilm.1:14 ”Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi...”)

Tola esiintyy myös Jesaja 1:18 ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset tulevat ne villanvalkoisiksi.” Tässä purppuranpunainen on כתולע ”niin kuin tola”.

Ja sitten vielä ”tola” sanassa on t -kirjain alussa ja Psalmi 22:ssa myös lopussa. Vanhimmassa hepreassa t eli tav kirjain oli ristin muotoinen merkki. Niin että sekin on siinä vielä nähtävänä, jos vanhimmalla kirjoitustavalla lukee.

Niin että kyllä psalminkirjoittaja osasi yhteen sanaan sisällyttää koko pelastuskertomuksen.
Sattumaako? Tuskin.



-Ulla Rautiainen-

Historiallisesta lestadiolaisuudesta

Pohjoisen Suomen kristillistyminen ja minkälaiseen maaperään sitä aluksi oli istutettava on kiinnostava aihe.
Olen suurella mielenkiinnolla lukenut kirjoja Lars Levi Laestadiuksesta.

Lappalaisten mytologian katkelmia on Laestadiuksen itsensä kirjoittama teos. Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia taas on helppolukuinen kokoomateos sille joka ei viitsi kaikkea aiheesta kirjoitettua lukuisia kirjoja kahlata lävitse. Käsittelee pakana-aikaisen lappilaismytologian lisäksi lestadiolaisliikkeen alkuavaiheitakin.

Kerronpa nyt siitä:

Nykyään nimeään kantava herätysliike tunnetaan paremmin kuin itse liikkeen alullepanija.

Lars Levi oli muutakin kuin pappi ja herätyssaarnaaja. Kunnostautui kasvitieteilijänä niin että oli aikansa asiantuntevin tunturikasvien tuntija. Sen lisäksi hän kirjoitti tämän loistavan kirjan lappalaisten mytologiasta, joka on varmaan paras sen aihealueen tietoteos.

Koska tunsi aiheen. Lars Levi oli itse puolisaamelainen (saamelainen äiti), puhui saamenkieltä ja asui suurimman osan elämästään saamelaisalueella. Ja eli ajassa (1800-1861) jossa entiskansan tavat vielä olivat elävää elämää.

Nykypäivän lestadiolaisliike tunnetaan ikävästä suhtautumisesta naisiin. Vaimoisten ihmisten roolina on lähinnä synnyttää niin paljon lapsia kuin mitä ehkäisemättömälle sikiää. Johtopaikoille tai puhujiksi ei mitään asiaa ole. Raamatunselitys ja opetusoikeus on kirjaimellisen totaalisesti pelkästään miehenpuolilla.

Siinä sen näkee miten asiat muuttuvat kun vanhoista hyvistä ajoista edetään moderniin. Itse Lars Levi Laestadius kun ei niin naisvastainen ollut kuin nimeään kantavan herätysliikkeen myöhemmät vaikuttajat. Itse asiassa nykytermein voisi jopa sanoa että oli feministiteologi. (Mistä asiasta kyseinen herätysliike visusti vaikenee.)
Lars Levi ei estänyt naisia saarnaamasta. Päinvastoin herätyksen alkuaikoina oli naisia puhujina, kuten esim. Laestadiuksen oma tytärkin.
Vaikutti varmaan se että Laestadiuksen oma hengellinen herääminen tapahtui oppimattoman Lapin Mariaksi kutsutun saamelaisnaisen vaikutuksesta.

Laestadiuksen jumalakäsityskään ei ollut yksioikoisen macho-maskuliininen. Hän ei koskaan kutsunut Jumalaa Taivaan Isäksi, vaan korvasi sen Taivaan Vanhin -ilmaisulla.
(Laestadiuksen haluttomuus verrata Jumalaa isään saattaa selittyä hänen omalla väkivaltaisella ja juopolla isällään joka tärveli häneltä koko isä-käsitteen Jumalaan sopimattomaksi.)
Jumalaa hän kuvasi saarnoissaan synnyttämässä, hoivaamassa ja imettämässä rinnoillaan lapsiaan. Kuolinvuoteellaan kerrotaan Kristuksen ilmestyneen hänelle äidillisessä hahmossa. (Sitä kuvausta ei myöhemmistä teoksista sellaisena löydy vaan sensuuri on iskenyt ja muuttanut ukkoteologialle kiusallisia kohtia olennaisesti.)

Laestadiuksen sytyttämä herätysliike oli hänen luotsaamanaan muutenkin varsin erilainen kuin mitä se nykyajan mallissaan on.

Liikkeessä esiintyi runsaasti hurmoksellisia elementtejä ns. armonmerkkeinä koettuja liikutuksia. Niiden kuvauksista voi päätellä että hengellisyys yleensä tahtoo ottaa sitä ilmenemismuotoa jossa psykologisessa maisemassa ja kulttuurissa se esiintyy. (Jonka takia Raamattuakin pitäisi tulkita ja selittää sen kirjoittamiskulttuurin mukaisesti eikä omasta viitekehyksestään käsin.)

Nämä ”liikutukset” kun epäilyttävän paljon muistuttavat ns. arktista hysteriaa (pohjoisen kansalla entisaikaan ilmennyt erikoislaatuinen yleistä ahdistusta purkava sielullinen ilmiö) ellei peräti samaanien loveen lankeamisia. Skeptisesti voisi kuvitella että kyse on samasta psykologisesta ilmiöstä vain kristillisyyteen puettuna.

Jos ei niin umpiepäileväinen ole niin voisi miettiä että ehkä Jumalalla on tapana ilmestyä ja puhutella ihmisiä näiden oman tutun mentaliteettinsa puitteissa. Ettei Jumala ensitöikseen käy murtamaan ihmisen normaalia psykologista olotilaa joksikin toiseksi vaan antaa astiankin maistua että sisälle saa edes jotain kaadettua.
Että Jumalan kohtaaminen tapahtuu ensin ja siinä sielullisessa olotilassa, jossa kukin sattuu olemaan - ja ilmiasu on sitten sen mukaista – ja vasta sen kohtaamisen seurauksena alkaa kellä nopeammin, kellä hitaammin muutosta tapahtua.

Kiinnostavaa on Laestadiuksen oma uskomusmaailma. Kuinka paljon siihen oli sekoittuneena (pakanallistakin) maailmankuvaa kansanuskomuksista? Saarnoissaan hän puhuu maahisista ja muusta sen kaltaisista kuin todellisina asioina.
Nykylukijasta kumman tuntuista mutta toisaalta pistää miettimään kuinka paljon omaan kristillisyyteemme mukana samoin kulkee sekoittuneena ulkoraamatullisia elementtejä, joita emme vain oudoiksi huomaa kun ovat liian oman kulttuurimme tutuiksi tekemiä.

Laestadiuksen herätysliike oli alussa leimallisesti saamelainen, sitten leviten Ruijaan kveenien keskuuteen. Saamelaiskehitys taantui ns. Kautokeinon kapinassa 1852, jossa Kautokeinon hengellinen herätys yhdistyi 1700-luvulla ilmaantuneeseen maailmanloppua julistaneeseen Čuorvvut-liikkeeseen ja vinksahti epäterveille raiteille (yksikin piti itseään Neitsyt Mariana) ja ryöpsähti kansallistunteiksi nostattamaan saamelaisten kansannousun jossa protestoitiin porojen luontaiset jutamisreitit sulkenutta rajaa vastaan.

Kapina äityi väkivaltaiseksi mellakaksi, kaksi ihmistä kuoli ja lukuisia pahoinpideltiin. Kapina kukistettiin, pääjehuja pantiin vankilaan ja kaksi teloitettiin.

Näiden tapahtumien seurauksena herätysliike alkoi siirtyä suomalaisten haltuun ja naisten vaikutusmahdollisuuksia kavennettiin. Kas, kun kapinan kärjessä miesten rinnalla oli muutama nainenkin joista joittenkin mielissä saatiin kätevästi syntipukit koko katastrofiin.


-Ulla Rautiainen-

Haggain hakkaamaa vihjettä

”Katso, mies kantaa pyhää lihaa vaatteensa liepeessä ja koskettaa liepeellänsä leipää tai keittoa, viiniä, öljyä tai muuta ruokaa, mitä hyvänsä; tuleeko se siitä pyhäksi?" Niin papit vastasivat ja sanoivat: "Ei". Ja Haggai sanoi: "Jos joku, joka on kuolleesta saastunut, koskettaa jotakin näistä, tuleeko se saastaiseksi?" Niin papit vastasivat: "Tulee saastaiseksi". (Haggai 2:12-13)

Herran Sebaotin Haggain kautta tekemän kysymyksen tarkoitus on diagnosoida ihmiskunnan tilaa: "Sellaista on tämä väki, sellaista tämä kansa minun edessäni, sanoo Herra.”
Että saastuttamaan kyllä pystytään mutta pyhäksi tekemään ei.

Sitten aika kului ja eräs nasaretilainen alkoi tehdä asioita, joista Mooseksen lain mukaisesti olisi pitänyt saastaiseksi infektoitua. Koskettaa sairaita, esim. pitalisia ja verenjuoksua potevia ja vieläpä kuolleitakin.

Nykylukija monesti ei huomaa että nämä sairaat tai kuolleet eivät siinä kulttuurissa olleet vain sairaita tai kuolleita vaan saastaisia kohteita joihin koskeminen tai joiden koskettamaksi joutuminen tartutti saastaisuutta. Kosketuksiin joutunut joutui suorittamaan Mooseksen laissa ohjeistettuja monimutkaisia ja aikaa vieviä rituaaleja ennen kuin saattoi taas normaalielämään palata.
Eivätkä säännöt olleet suuntaa antavia vaan jotka eivät kyseisiä seremonioita noudata käsketään hävittämään Israelista.
(Tosin niinkin väkivaltaisena aikana mitä historialliset lähteet (kuten Josefus) sitä kuvaavat pistää kyllä epäilemään kuinka tarkasti noitakaan sääntöjä edes kyettiin käytännössä oikeasti noudattamaan.)

Tämän nasaretilaisen ei kuitenkaan tarvinnut mihinkään puhdistautumistoimenpiteisiin ruveta koska Hänen kosketuksessaan tapahtui semmoista kummaa että ne saastaiset (= sairaat tai kuolleet) lakkasivat olemasta saastaisia (= sairaita tai kuolleita).

Näyttäisi siis siltä että kaikki nämä kuolleistaherättämiset ja sairaidenparantamiset olivat muutakin kuin pelkkiä ystävällisiä tekoja niiden kohteille tai osoituksia Hänen supervoimistaan.

Että niiden tarkoitus oli myös viitata Haggain kysymykseen. Ilmoittaa että tässä nyt on semmoinen joka ei ole näitä joita Haggai kuvaa vaan Jeesus onkin jotain jossa puhtauden ja saastaisuuden kulkusuunta kääntyy toisinpäin kuin tavan ihmisillä.
Että Hän itse on se puhtauden lähde, johon lain rituaalit viittaavat.
Jota ei mikään ulkopuolinen edes voi saastuttaa.
Eli että hän on jotain muuta kuin tavalliset ihmiset.
Ihmiskunnan ulkopuolelta.
Vihje, josta Haggain lukeneet olisivat voineet vihjeen napata ja ymmärtää jotain.

Vihje nykylukijalle, että Vanha Testamenttikin kantsii tarkoin lukea niin saapi syvyyttä ja horisonttia Uuteen Testamenttiin.


-Ulla Rautiainen-