Lakiko niin kuin luetaan?

Vanhan Testamentin Mooseksen kirjojen lakiluettelot ovat melkoinen pala luettavaksi. Järjettömiltä, brutaaleilta ja epäoikeudenmukaisilta kuulostavat käskyt, jotka oikein antavat ohjeita orjien pitämiseen ja kohtelevat naisia miesten omistamina esineinä ovat monelle nykylukijalle kompastuskivenä ja uskonmitätöijänä (ja ateisteille riemunaiheena: kaameita käskyjä levitellään todisteeksi uskomisen hölmöydestä).
Kuinka hyväksi ja oikeudenmukaiseksi mainostettu Jumala moiseen yllyttää?

Mooseksen laista onkin tullut uskovaisten keskuudessa vähän sellainen hys-hys-juttu, virtahepo olohuoneessa, kiusankappale, jonka olemassaolon jokainen tietää, mutta jota yritetään olla huomaamatta aivan kuin sitä ei olisikaan.
Moni ei lue Mooseksen kirjoja ollenkaan ja säilyttää niin mielenrauhansa.

Muutama selitys hankalille käskyille:

- Kaikkia käskyjä ei ole tarkoitettu kaikkien, kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina sellaisenaan noudatettavaksi, vaan ne on laitettava siihen aika- ja tilakontekstiin, mihin ne on tarkoitettukin. Tuhansia vuosia vanhat erämaaleiriolot vaativat erilaisia hygienia- ja turvallisuusmääräyksiä kuin nykyaikainen kaupunkiasunnossa eläminen.

- Osan käskyistä on tarkoitus luoda oma juutalainen kulttuuri, joka eroaisi muista ympäryskansojen kulttuureista ja näin pitää kansa yhtenäisenä ja muihin kansoihin sekaantumattomana.

- Osa käskyistä sisältää profetaalista sisältöä (esim. uhraamiseen liittyvät) ja siksi kuulostavat kummallisilta. Kansa laitettiin siis joissakin toimintatavoissa esittämään eräänlaista performanssia, jonka sisältö aukeni vasta tietyssä tulevaisuuden tapahtumassa, jolloin asiayhteys ja merkitys paljastui.

Mutta entäs ne orjuutta ja naisten sortoa suosivat lait?

Mitäs Jumala itse sanoo: Hes 20:25 mukaan: ”Niinpä minäkin annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä, ja oikeuksia, joista he eivät voineet elää...”
Eli eivät ne lait olleet Jumalankaan mielestä ihanteellisia.

Taisi olla niin, että ne lait olivat Jumalan diplomaattinen kompromissi senaikuiselle ihmiskunnalle, joka ei tavoiltaan ollut sillä tasolla (niinkuin kertomuksessa näkyy), että olisi parempaa käsittänyt.
Ne pahimmatkin lainpykälät olivat sentään parempaa kuin yleinen käytäntö siihen maailmanaikaan oli. Jos mentaliteetti oli ”surmaan miehen haavastani ja nuorukaisen mustelmastani”, niin ”silmä silmästä ja hammas hampaasta” oli jo huomattavaa edistystä. Enempiä vaatimuksia ei olisi noudatettu lainkaan. Ei kannata määrätä lakeja, jotka ovat niin kaukana totutuista tavoista, yleisestä yhteiskuntajärjestyksestä ja ajattelutavasta että menevät täysin yli kaikkien käsityskyvyn.
Että kunhan nyt oppisivat edes näittenkin mukaan elämään...

Niin että niitä naisia ja orjia koskevissa laeissa ei pidä ottaa vertailukohteeksi nyky-länsimaista yhteiskuntaamme, vaan senaikuinen. Meistä ne saattavat tuntua sortavilta, mutta siihen, mitä ilman niitä lakeja olisi tapahtunut, oli suuntaus kohti parannusta.

Raamatusta löytyy ainakin kaksi vihjettä, että Jumala todellakin sovelsi lakinsa olemassaolevaan tilanteeseen ja ihmiskunnan ehdoilla (olihan hän antanut Paratiisissa ihmiselle hallintavallan maapallolla, ja siten luvan oman yhteiskuntajärjestyksen luomiseen) vaikkei se hänen ihanteensa olisi ollutkaan.

Jo Mooseksen laissa on säädöksiä kuninkaita varten. Kuitenkaan ajatus kuningasvetoisesta valtakunnasta ei ollut Jumalan ykkössuunnitelma kuten   1 Sam. 8:6-7 näkyy. Mutta kun kerran väenvängällä halusivat kuninkaan, niin olkoot, Jumala otti suunnielma B:n käytäntöön vaikkei se paras mahdollinen ollutkaan ja teki lait sitä varten.

Toinen lakipykälä, joka ei Jumalan mieleen ollut, oli avioerolaki. Matt. 19:7-8 Jeesus tekee selväksi, että Jumalan tarkoitus olisi ollut, että ihmiset olisivat hoitaneet suhteensa niin ettei avioeroja olisi tarvittu. Mutta kun niin ei tapahtunut, niin eron salliminen sentään on pienempi paha kuin se, minkälaisia keinoja pahimmillaan saatettaisi käyttää epämieluisaksi käyneestä puolisosta irti pääsemiseksi.

Entäs sitten se laki, jossa käsketään kivittämään vanhempiaan tottelematon poika? Tätähän mieluusti otetaan esimerkiksi, kun halutaan todistaa Raamatun olevan älytön kirja.
Harva lakia kauhisteleva vain lukee, mitä 5 Moos 21:18-21 kokonaisuudessaan sanoo. Kysymyshän ei ole pikkulapsen uhmakohtauksesta, vaan aikuisesta miehestä (koska tottelemattomuus ilmenee juopottelevana ja irstailevana elämäntapana). Laki oikeastaan sanoo, että rikollista ei vanhempien pidä suojella vain siksi että tämä sattuu olemaan oma jälkeläinen.

Lait eivät myöskään olleet sementtiinvalettuja. Muutosehdotuksia sai esittää Jumalalle, niin kuin Selofhadin tyttäret tekivät ja saivat aikaan lakimuutoksen (4. Moos. 27:1-8). Jumala siis antoi jonkinlaisen perustan ja halusikin ihmisten itse oivaltavan, miten niitä voisi parantaa. Ei tietenkään omavaltaisesti, mutta Jumalan suostumuksella.


-Ulla Rautiainen-

Sarpatilaisen ihmeen edellytys

Raamattua voi lukea monella tavalla.
Yksi tapa on tavoitteellinen raamatuntulkinta: ensin kyhätään päätelmä, miten tarinan pitäisi mennä, mitä sen pitäisi kertoa ja mitä siitä tulisi oppia. Sen jälkeen tarina rajataan niihin osiin, jotka sopivat ennakko-odotukseen, häivytetään sopimattomat elementit näkymättömiin, korostetaan omaa ajatusta tukevaa materiaalia ja selitetään koko tarina itselle sopivalla tavalla.
Ja kun tulkinta on saanut vakiintuneen aseman ja tarpeeksi arvovaltaisia tahoja taakseen, perinteitä ja auktoriteetteja kunnioittava sanankuulija ei rohkene lukea asiaa niin kuin se on kirjoitettu.

Eipä sitten ihmekään, jos Raamatun lukeminen tuntuu työläältä kun mielen on koko ajan sensuroitava ja käännettävä tekstiä ennakko-odotusten mukaiseksi. Ja kun tuntuu vaikealta lukea, niin sitä vähemmän luetaan, ja sitä enemmän ollaan alttiita mitä mielivaltaisimmille tulkinnoille.

Yksi tällainen huonoa hedelmää tuottanut tulkintatapa on Elian ja Sarpatin lesken tapaus.
Tarina kerrotaan 1 Kuningasten kirjan 17 luvussa heti korppijutun jälkeen.
Juttu menee tiivistettynä näin: On kuivuuden aiheuttama nälänhätä. Elia menee Herran käskystä Sarpatiin ja esittää siellä nälkäkuoleman partaalla hoippuvalle leskivaimolle että tämän pitäisi antaa viimeinen leipänsä Elialle. Nainen tekee käskyn mukaisesti ja palkinnoksi uhrauksestaan tapahtuu ihme: elintarvikkeet lisääntyvät ihmeenomaisesti niin että sekä naisen luo elätettävksi asettunut Elia että nainen poikineen pysyvät muonassa katokauden lävitse.

Liian moni ”jumalanmies tai -nainen” on hyväksikäyttänyt tätä tarinaa omaksi hyödykseen selittämällä kertomuksen tavalla, että lesken esimerkkiä seuraten kenen tahansa kurjalaisenkin on uhrattava viimeiset varansa hengenmiehen tai -naisen hyväksi ja luotettava että kyllä Jumala tekee jonkin ihmeen, jolla ontoksi pumpattu uhraaja selviää pulasta.

Yleensä nämä vaatijat eivät jää katsomaan miten uhraajalle käy tai jos jäävät, eivät ota mitään vastuuta pulaan syössyn ahdingosta jos ihmettä ei tapahdukaan.

Minullakin on henk. koht. kokemusta tämmöisestä. Sain kerran omituisen puhelun eräältä melkokin tunnetulta hengelliseltä vaikuttajalta. Puhelimessa tämä tyyppi julisti, että Jumala on ilmoittanut, että minun pitäisi ruveta tekemään ilmaiseksi työtä hänen firmalleen (josta hän minua huomattavasti korkeammasta elintasostaan päätellen nosti mojovaa voittoa). Palkka maksettaisi sitten kuulemma taivaassa.
En lähtenyt.

Sillä Sarpatin lesken tapauksessa olisi huomioitava yksi yksityiskohta (1 Kun. 17:9) : ”...Katso, minä olen käskenyt leskivaimon elättää sinua siellä.”
Näyttäisi siis siltä, että Herra oli puhunut asiasta leskivaimolle itselleen ennen kuin Elialle. Elia ei siis hyökännyt esittämään pöyristyttävää vaatimustaan yllätyksenä, vaan nainen oli jo suostunut asiaan, tiesi odottaa Herran lähettämää  autettavaa ja Elian käyttämä sanamuoto oli vain jotain, josta tunnistaa kohde kaikista muista kerjäläisistä (joita siinä pula-ajassa varmasti riitti).

Joten eiköhän tarinan opetus liene, että isojen uhrausten ja riskialttiiden uskontekojen kyseessä ollessa Jumala puhuu niistä kaikille osapuolille – ja ainakin sille, jolla siinä eniten hävittävää on. Ei tarvitse mukautua mahdottomiin vaatimuksiin, vaikka niitä kuinka ”Herran nimessä” esitettäisiin, jos ei ole mitään omakohtaista tuntumaa että asia todella tulee Herralta.


-Ulla Rautiainen-

Eliamaista kaksoiselämää

Päällepäin näytti että Elialla meni surkeasti.
Niin kuin menikin.
Ei ollut kotia, minne päänsä kallistaa, ei perhettä, vaimoa, jota rakastaa, jälkeläistä, joka turvaisi vanhuutta, ei työpaikkaa, jolla tienata leipää pöytään.
Tosin leipää ei ollut monella muullakaan; kuivuus kuritti maata, vei viljan ja leivät. Aina kuninkaan linnaa myöten tiedettiin, että valtakunnallinen nälänhätä oli Elian syytä ja aiheuttama.
Elia ei ollut suosittu mies.
Valtakunnan Vihollinen oli ennemmin hänen tittelinsä.

Mutta hän oli Jumalan profeetta.
Keskusteli Maailmankaikkeuden Päällikön kanssa face to face.
Ja sai epäkiitollisen tehtävän olla Kaikkivaltiaan tuhoisien päätösten julkituojana:
"Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, jonka edessä minä seison: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani kautta."

Yksioikoisesti ajatteleva kuningas ei käsittänyt, että vaikka sateen tuleminen tai tulemattomuus olikin Elian sanan varassa, ei profeetta sitä sanaa voinut sanoa kuin vasta Jumalansa luvalla ja käskystä.
Mutta Elia siitä syyt niskoilleen sai.
Niin profeetoille monesti käy.
Sellaista se on yhteys ja äärimmäinen läheisyys Jumalan kanssa.
Tulla hyljätyksi, syytetyksi ja häväistyksi kaikkien maailmallisten tahojen suunnalta.

Elialta vietiin kaikki edellytykset normaaliin, kunnialliseen elämään, jossa on vakituinen asunto, ystäviä ja sukulaisia ja mahdollisuus itse hallita elämäänsä ja hankkia elantoansa.

Jumala hoiti sen elatuspuolen.

Elia päätyi Keritin purolle Jordanin itäpuolelle korppien ruokittavaksi.
Se ei ollut mikään herttainen eikä ylevä kuvaelma. Korpit ovat tunkioiden tonkijoita ja haaskansyöjälintuja, joten luulisi Elian mielessä käyneen raskaita epäilyksiä mistä ne antimensa kiikuttivat.
Ja olihan se hermojaraastavan epävarmaa: entä jos siipiniekat eivät huomenna tulekaan?
Elian oli kuitenkin otettava vastaan Jumalan lähettämä lahja tai olla syömättä. Ei saanut tehdä samaa virhettä kuin kuningas: sotkea sanoman lähettäjä sen välittäjään.
Merkittävä opetus.

Korppien jälkeen Elian elättäjäksi laitettiin Siidonin Sarpatissa jo nälkäkuoleman partaalla hoippuva leskivaimo.
Ei sekään ihan vakuuttava turva.
Siinäkin pysyttiin leivässä pelkästään Jumalan tekemän yliluonnollisen ihmeen varassa.
Oli kai se tilanne ihmeistä riippumatta Elialle vähän nolo. Raavas mies alentuneena kerjäläiseksi ja (ja vielä ulkomaalaisen) naisihmisen elätiksi. Toisten nurkissa luuhaava loiselävä vieraalla maalla. Kyllä kai hävetti.

Kolmannen kerran, kun Elia sai apua ruokavajaukseensa, oli tarjoilijan taso noussut jo taivaalliseen.
Elian piilotellessa kinsteripensaan juurella Iisebelin lähettämiä vainoojia tuli ihka oikea enkeli paistamaan leipää. Se eväs olikin tehoisaa syötävää: Elia paineli sillä 40 päivää ja 40 yötä Hoorebille, jossa hän kohtasi Jumalan.

Elian elämä oli kummallista kaksisuuntaisuutta. Maalliselta kannalta katsoen niin surkeaa, että välillä jo toivoi kuolevansa, mutta hengellisesti liikkumista niin korkeissa sfääreissä ettei semmoista tavisuskova voi edes ymmärtää.

Suurin ihme tässä taitaa olla, ettei Elialta pää kilahtanut ja järki romahtanut pelkissä äärikokemuksissa elämisessä. Tai ehkä juuri ääripäät tasoittivat toisiaan ja estivät todellisuuspakoisella tavalla jäämästä kumpaankaan.


-Ulla Rautiainen-

Eliamaista elämäntapaa

Kuten näissä tapauksissa tavallista, sanoman vastaanottajalla oli kuullun ymmärtämisen vaikeuksia. Vaikka Elia selkokielisesti ilmoitti, että säätilakatastrofi oli Jumalan rangaistus kuninkaan ja hänen sukunsa jumalattomasta elämästä, väänsi Ahab asian niin että Elia ihan omaa ilkeyttään oli syössyt valtakunnan ilmastonmuutokseen ja että ongelma ratkeaisi Elia tappamalla.

Elia Tisbeläinen (hepr. Elijah אליה = Jahve on Jumala) oli Jumalan puhetorvi, profeetta, jonka elämäntehtävänä oli kertoa Israelin kuningas Ahabille uutisia, jotka saivat kuulijassa murhanhimoisia reaktioita aikaan. Suurimman osan tunnettua elämäänsä Elia viettikin henkensä edestä viranomaisia paeten ja piilotellen.

Elian siviilielämästä ei missään paljoa avata. Ainoa tieto on, että oli Gileadiin asettuneita siirtolaisia. Ainakin siitä lähtien, kun pääsi/joutui Herran profeetaksi näyttää siltä, että hän oli perheetön, asunnoton ja vailla työpaikkaakin oleva irtolainen. Vaatetuskaan ei ollut järin muodikas, kun karvanahkaan sonnustautuneena kuljeskeli. Lisäksi valtiovalta oli julistanut hänet henkipatoksi, jota armeijan voimin jahdattiin pitkin erämaita.

Eipä hyvä ansioluettelo, ainakaan noin tavanomaiselta kannalta katsottuna.

Siksi onkin varsin merkillistä, että varsinkin karismaattisissa ja jopa menestysteologisissa piireissä on suurta innostusta ja pyrkyä päästä Elian kutsumukseen, voiteluun ja virkaan.
Tottahan tietysti, että Elialla oli kadehdittavat jubileeraukset Jumalan virratessa lävitseen, mutta moniko ”Elian voitelua” itselleen rukoileva mukavuuskristitty hänen kokonaiselämäntyyliinsä suostuisi?

Profeetan elämässä Jumalan maailma ja ihmisten maailma kokevat väkisinkin ryskyvää yhteentörmäystä, jossa on pakko valita puolensa. Molemmista ei voi kuoria kermoja päältä, ottaa kummastakin etuuksia ja säilyä molempien todellisuuksien mukavuusalueella.
Kummin päin valitseekin, toisesta kokee menetyksiä ja mitä syvemmälle toisessa menee, sitä kovemmin toinen iskee vastaan.

Kysymys on vain siitä, katsooko asioita hengelliseltä vai maalliselta näkökulmalta. Että kumpi on voitto ja kumpi tappio?
Ja että kumman maailman kokee todellisemmaksi.

Totta tietysti, että extreemellinen omistautuminen Taivaan Valloille on syystäkin huonossa huudossa. Sen verran ikäviä esimerkkejä äärifanaattisuudesta on kristinuskonkin piirissä olemassa. Joka on joutunut liian ahtaaksi vedetystä uskonnollisuudesta kärsimään, ei hevillä kannata laimean kohtuuden ylittävää hurskastelua.

Kyse on kuitenkin eri asiasta, vaikka ymmärrettävsti asiaan vihkiytymätön nihkeästi eroa tunnistaa. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että terve hengellisyys pitkällekin vietynä ei käytä uskoa arkielämän velvollisuuksien väistelyyn, ei hyväksikäytä muita ihmisiä, ei havittele valtaa ja rikkauksia ja säilyttää totuuden- ja suhteellisuudentajun.

Elian tarinan voi lukea Vanhan Testamentin 1 Kuningasten kirjan 17 luvusta eteenpäin 2 Kuningasten kirjan 2. lukuun.

Eliasta olen kirjoitellut enemmänkin: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2016/11/elian-hengesta.html

Tuolla vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2018/08/eliamaista-kaksoiselamaa.html


-Ulla Rautiainen-

Luomaton Valo

Herra Jumala on aurinko. (Psalmi 84:12)
Maailmankynttilä = aurinko indoeurooppalaisessa kantakielessä.

Oletko tuntenut, kun maailman reunat puristavat liian ahtaina ja olisi päästävä pois?
Usein. Aina.

Niinä hetkinä maailma on kuin tuhansille paloille särkynyt peili joka vääristää näyttämänsä kuvan tuntemattomaksi pilkkaamaan sitä alkuperäistä ajatusta, joka siitä sen Tekijällä kerran oli.
Ehkä maailma joskus oli toisenlainen, silloin aikojen takana luomisen aamun ensi hehkussa kun aurinkoakaan ei vielä ollut ja valo tuli aurinkoa kirkkaamman kasvoista.
Nyt niitä kasvoja ei kuolevainen enää voi nähdä ja maailma on laskeutunut sitä raskaasti painavan pimeyden alle.

Silti meissä on vielä niitä, hupsuiksikin noiden maailman viisaiden joukossa nimitettyjä, jotka syvällä itsepäisissä toiveissamme yhä etsimme sitä valoa, jonka vaistoissamme tunnemme elämämme kaukaiseksi lähteeksi.

Annamme etsimällemme eri nimiä kuka osuen lähemmäksi kuka kauemmaksi totuutta mutta etsimättä emme voi olla. Niin tämä meidän vähäisten hupsujen heimo lehahtelee kuin yöperhoset pimeässä, niiden jotka hauraanohuin siivin lentävät lampun ympärillä valoa kohti tietämättä miksi niin tekevät, mutta tekevät sitä silti.

Aurinkoa on palvottu täälläkin. Entiset esivanhempamme ovat tätä tulena palavaa päiväntähteä, taivaan kirkasta kiekkoa kutsuneet vastauksena kalvavalle kaipuulleen, niin kuin muinaiset kansat kaikkialla ovat tehneet. Aina vain valoa kaikki kaikkina aikoina ovat etsineet ja pimeyden mitäänsisältämätöntä tyhjyyttä kauhulla kammonneet ehkä näin tunnustaen irtireväistyn ja kadonneen tiedon paikan sisimmässään.

Eikö aurinko silloin ole taivaalle asetettu kuva, taivaantaulu, ikoni sen takana olevasta suuremmasta voimasta? Niin väkevästä ja ihmeellisestä, ettei sitä sellaisenaan voisi sietää.

Hän sanoi olevansa Maailman Valkeus ja vastaus etsimiseen.
Emmekä me hänestä paljoa tiedä, vain sen vähän minkä hän on itse itsestään kertonut eikä se ole paljon, mutta silti enemmän kuin olemme pystyneet ymmärtämään.
Pimeillä silmillämme olemme vain varjoja hänestä nähneet ja nekin ovat olleet kirkkaampia kuin olemme kyenneet katsomaan.Vähän vain olemme nähneet hänen äärilaitojaan, vähän viitanliepeen kulmaa, mutta kasvojaan hän ei ole meille koskaan näyttänyt.
Ja keskuuteemme tullessaan hän naamioitui ihmiseksi näyttämättä todellista olemustaan sellaisena kuin omassa todellisuudessaan on emmekä me häntä tunteneet.

Etsin siis reikiä tästä maailmankaikkeuden rikkonaisesta osasta ulos. Portteja, jotka eivät olisi lopullisilla lukoilla suljettuja, peilin kulmia jotka olisivat vähemmillä säröillä, avoimia ikkunoita nähdä toiselle puolelle. Sille puolelle, joka on valaistu aurinkoa kirkkaammalla valolla itse auringonkin ollessa vain hänen varjonsa.

Eikä niin milloinkaan voi aurinko riittää valoksi minulle. Minä haluan hänen valoonsa, katsoa kasvoilleni langeten hänen palavaa kirkkauttansa. Mitä siitä vaikka se polttaisi kasvoni karrelle ja silmäni sokeiksi, olisinhan saanut kerran nähdä...

Mutta ei vielä, ei vielä. Tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen vain hengittävää tomua eivätkä tomunsilmät voi palavinta kirkkautta katsoa.
Vasta kun sieluni on astunut tomuruumiini rajoista ulos, voivat henkeni silmät katsoa sitä Luomatonta Valoa, kirkkautta, josta avaruuden aurinkotähti on vain epäselvän kuvan näyttänyt.

Hänen kasvojaan.


-Ulla Rautiainen-