Kutsu

 

Tämän aamun rukouksessani
sieluni kuohui
kuin ylitsekiehuva pata tulella
kun Hän,
joka kädellään tähtiäkin
maailmankaikkeuden maljassa sekoittaa
kosketti ja laittoi liikkeelle
henkeni syvimmät valtavirrat,
isot ja pienet purot, uomat ja kymit
vereni lähteiden pohjapyörteistä asti.
Silloin henkeni kurottui Häntä kohti
ja sieluni värisi ylistystä kuin viritetty soitin.

Hän levittää läsnäoloansa
telttana päälleni.
Nostaa teltanhelman lievettä
ja astuu sisään.
Istuu matolle viereeni (ihan viereen käsivarteni Hänen käsivarteensa kiinni).
Tekee hiekalle nuotion,
paistaa leivän,
jonka jakaa kanssani,
syötyämme puhuu matkasuunnitelmastaan.

Hän kääntää silmäni Hänen silmiinsä.
Näyttää minulle silmistänsä
sen minkä Hän näkee.
Pyytää päästämään Hänet mieleni, sieluni, sisimpäni sisään.
Tulemaan Hänen mielensä sisään.
Pitemmälle, syvemmälle kuin koskaan ennen.

Tarttuu kädellään sydämestäni kiinni.
Sieluni taivaalla
tähdet liikkuvat radoiltaan,
muodostavat toisia kuvioita,
siirtyvät kiertämään uusia aurinkoja.

Nuotion sammuttua
liityn Hänen karavaaniinsa,
joka suunnistaa niiden tähtien mukaan,
jotka Hän on taivaalle asettanut.
Erämaan laitaan kohti keidaskaupunkia,
josta olen vain hämäriä taruja kuullut,
mutta jonka Hän vakuuttaa olevan totta.

Koska Hän itse on sen
kaivot kaivanut,
puut istuttanut
ja talot rakentanut
ja sillä kaupungilla
on Hänen nimensä.

 

-Ulla Rautiainen-

Resurrection

Sinä päivänä
horrokseen lukittu sielu
herää
raivokkaasti kuin jäihin pudonnut nostaa itseään avannosta,
rajusti, kuin puuhun isketty naula repäistään irti,
äkisti kuin kuura sulaa kiukaan päältä.
Katsoo ylös tähtiin
ja talven kylmyyden kohmettama
iskee rajua kipinää
katseen sinkoutuessa
vasten tähtien jäisen valkeaa valoa.

Taivasta katsoessaan kuulee
taivaankappaleiden laulavan liukuessaan avaruudenmerta
toistaen jokainen omalla äänellään
luomisen ääntä, sanaa sanottua taivaan ja maan tekemispäivänänsä.
Pitkä sana,
kestää aikakausien lävitse ja sisältää kaiken, joka luotua on;
menneet, olevat ja tulevat.
Liian suuri sana yhdelle tähdelle,
mutta jaettuna tavuiksi, tavu kirjaimiksi ja kirjaimet erillisiksi äänenmurusiksi,
joka tähdelle oma osansa äänestä.
Yhdessä kaikki äänet lomittuvat toisiinsa, soivat yhtenäisen musiikin
vellomaan ja lainehtimaan pitkin avaruudensalia.
Kosmisen tanssin tahti, ikuisuuden laulu.


Hän nostaa jalkansa maasta irti.
                                                                                                      ylös.
                                                                                      pitkin
                                                                      ilmaa
                                               Kävelee
                                                                                                Tanssii tähtien
                                                                                                                          laulussa
                                                                                                       taivaankaaren
                                                                               päähän,
iltatähden ohi syvään yöhön
Linnunradan sumujuovan taivasta halkaisevaan railoon,
josta käy sisään Toiselle Puolelle.
Ja näkee, näkee, näkee … … …
Aamunnousuun ja aurinkoon.
… Ja auringon taakse,
jossa on
aurinkoa vielä suurempi, palavampi, vanhempi voima.
Ihana ja kauhistuttava,
jolle tuhat aurinkoa on sammuva kipinä
ja kymmenentuhatta aurinkoa
roiskahdus omasta Luomattomasta Valostaan.

Sinä päivänä
horroksesta herännyt sielu
iskee riemukasta kipinää
juhliessaan tuliruumiisten serafien laulussa
sielunsa sinkoutuessa vasten
Luomisen Sanan Lausujan,
Leimuavakasvoisen,
Kaikkeuden Suurimman Voiman
vastaanottavaa syleilyä.

  Osa tämän runon inspiraatiosta tuli tästä NASA:n videosta:

-Ulla Rautiainen-

Sielun yössä

Tänä aamuna
elin sielun pimeää yötä:
kaikki yritykseni rauenneina tyhjiksi
unelmani luhistuneina häpeiksi,
maailma kaatumassa päälleni,
katseeni maata laahaten,
edessäni yksinäistä erämaata,
vain hauta huutamassa nimeäni,
rukouksenikin sanoja, joista en ymmärtänyt mitään.

Eipäs.
Ihmisten kanssa puhuminen
on usein kuin tyhjään huutaisi:
vastauksena selän kääntämistä, piittaamattomuutta, ymmärtämättömyyttä.
Mutta ei koskaan Jumalan kanssa niin.
Ei koskaan.

Tänä aamuna,
siinä sielun pimeässä yössä,
rukoukseni, jonka sanoista en mitään ymmärtänyt
muuttui kuviksi mielessäni.
Ja vastaukseksi.
”Katso. Mitä näet?” Hän sanoi.
Näin vaaleaa harmautta.
”Katso tarkemmin. Mikä se on?”
Sammunut nuotion pohja. Kylmennyttä valkeaksi palanutta tuhkaa.
Niin kuin minun elämäni; kaikki lopussa, ei kipinää, ei hiillosta mistä syttyä leimahtamaan.

”Ei, katsot väärin. Katsot liian alaspäin. Nosta pääsi ylös ja katso uudelleen.”
Näen saman vaaleanharmaan värin.
”Katso tarkemmin. Mikä se nyt on?”
Nythän se... Eihän se olekaan tuhkaa!
Sehän on pimeästä yöstä vaaleneva aamutaivas.
Valkenevien pilvien lävitse aukeneva valon koitto.
Kirkastuva taivas, huomenenlupaus, auringonnousu.

”Niin se on; mitä näet, riippuu siitä, mihin suuntaan katsot; maata vai taivasta.
Se, mikä maassa on loppuun palanutta, on taivaassa uuden aloitusta.
Koska Minulla on voima luoda tyhjästä, ei mikään ole Minulle mahdotonta uudistaa ja aloittaa uudelleen. Puhaltaa liekkiin ja paloon. Sammunut nuotio on Minulle vain alusta Minun oman roihuni sytytykseen.
Hei, haloo, ajattele! Sinähän olet erätaitoinen, osaat sytyttää tulen märistäkin puista.
Niin mitä luulet Minun silloin osaavan? Vertaapa siihen!”

No, niin. Siitä oli se sielun pimeä yö sitten poispyyhkäisty ja nauroimme iloa yhdessä.
Minä ja Jumala.

 

-Ulla Rautiainen-

Tapaus Josiah Cullen

Yritän kohentaa surkeaksi rapistunutta ei koskaan kovin hyvää englannin kielen taitoani seuraamalla joitain englannin kielisiä netti sivustoja. Kuten tätä Josiah´s Fire Facebook-sivua: https://www.facebook.com/JosiahsFire/.

Josiah Cullen on puhekyvytön nuori autistipoika, joka ei tule koskaan oppimaan normaaleja tavallisimpiakaan elämässäpärjäämistaitoja.
Hän on savant.
Aivokapasiteetiltaan jälkeenjäänyt huippunero.

Kuukautta vaille seitsemänvuotiaana aloitti kirjoittamaan teknisellä laitteella teologisia runoja ja viisauksia, joita älykkäimmätkin vain ihmettelevät. Joita äitinsä siirtää facebookiin, koska Josiah ei siihen itse kykene.

Josiah itse ilmoittaa, että Jumala opetti hänet kirjoittamaan ja että Jumala on se, joka ne viisaudet hänelle antaa. Hän ei juuri kykene yhteyteen ihmisten kanssa, mutta sensijaan kommunikoi Jumalan kanssa.

Selkiytti mm. Kolminaisuuden arvoituksen näin: Isä on johtaja, manageri, Poika on rakkaus ja Pyhä Henki toteuttaja.
Eli: Poika on ”lovers of the operations”. Pyhä Henki on työntekijä, Isä panee asiat alkuun, Poika rakastaa Isän suunnitelmaa ja Pyhä Henki toteuttaa suunnitelmat.
Ja että tulisi rukoilla näin: Isä, mitä Sinä ajattelet? Poika, mitä Sinä rakastat? Ja sitten pyytää Pyhää Henkeä toteuttamaan sen.

Pääsiäisen idean hän tiivisti tähän: "If one appointment laid a lamb in a tomb, another raised up a lion."

”...lasten kaltaisiksi...” ja niin edelleen...

Josiah´sta suomenkielinen video: https://www.tv7.fi/vod/player/56325/
ja vielä: https://the-art-of-autism.com/how-josiah-a-non-speaking-autistic-child-conveys-spiritual-truths/


-Ulla Rautiainen-

Silentium

Joskus ajoittain
Jumalan hiljaisuus ihmissielun sisällä
ei ole:
Sielun pimeää yötä.
Hukkumista vedettömään autiuteen suuntansa hukanneena.
Ei ilmoituksen puuttumista unettomissa unissa.
Ei sammuneiden tähtien unohdusta avaruuden äärissä.
Ei Jumalansa hylkäämäksi tullutta luotua
oman mielensä kaatuvassa kaaoksessa.

Ei niin.
Vaan joskus ajoittain
Jumalan hiljaisuus ihmissielun sisällä on:
Sielun asettamista rukousasentoon.
Valmistumista taivaista tulevaan leimahdukseen.
Korvan teroittamista lähestyvään ääneen.
Se on se hetki:
Juuri ennen palavan pensaan syttymistä.
Kun enkelit nostavat trumpetit huulilleen.
Salaman välähdyksen ja ukkosenjyrähdyksen välinen aika
kun Henki on jo lähtenyt vetten päälle liikkumaan.

Ei siis hylättynä olemista,
vaan hengen tyhjentymistä vieraista hengistä,
niin että tie on auki
Pyhän astua sisään ja täyttää sielun estradi itsellään.
Saada Jumalasta maljansa ylitsevuotavaksi.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Maan varjon alla

 

Purppuransinisessä illassa
kun valot ovat laskeneet
ja tähdet nousseet
maan varjon alla luulet
ettei sinulle enää ole mitään.
Luulet itkusi olevan vain itkua,
etkä tiedä että kyyneleet kasvoillasi
heijastavat tähtien valoa
opastamaan satamia etsiviä
kaukaisia laivoja
merien sylistä tähtimaihin.

 

-Ulla Rautiainen-

Lohdutuksen Jumalasta

”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.”
(2. Kor. 1:3-4)

Tulkintoja (minun omiani, ei auktorisoituja):
Että Jumalalta lohdutusta saa jos ei keltään muulta.
Ja takaperin funtsittuna, että hankala on kenkään ketään toista lohduttaa, jos ei itse ole ensin omissa ongelmissaan lohdutusta saanut.
Ja vielä: joskus vaikeuksiin joutumisen tarkoitus voi olla, että kokemusperäistä oppia ahdistuksessa olemisesta saatuaan on pätevämpi antamaan vertaistukea toisille samoissa ongelmissa rypeville.
Ja että se on huono toisia lohduttamaan, joka ei itse miltään taholta ole jelppausta saanut.

Silloin voi käydä, että ylivoimaiseksi käyneissä ahdistuksissa puolustusmekanismiksi muodostuu itsensä kovettaminen.
Ja kun on itsensä kovettanut, ei paljoa empatiakykyä riitä muidenkaan ahdistuksiin. Tulee sokeaksi näkemään muiden hätää. Omatunto halvaantuu toimimattomaksi niin että rauhallisin mielin ja asiaan puuttumatta voi katsoa vierestä kun lähimmäiselle vääryyttä tehdään.
Voi jopa kostonhimo kasvaa semmoiseksi, että jos minä olen vaivaa joutunut sietämään, niin kyllä muidenkin pitää. Sama rääkki vain kaikille, ei toiset saa helpommalla päästä.

Katkeruus ei siis ole sitä, että pitää meteliä kokemistaan vääryyksistä tarkoituksessa, jotta niitä korjattaisiin eikä muiden tarvitsisi enää niitä kärsiä. Katkeruus on sitä, että vasiten kieltäytyy korjaamasta vääryyksiä tarkoituksessa että joutavatpa toisetkin kärsimään.
Ihmiselle, joka on jäänyt vaille lohdutusta, saattaa käydä niin.
Pahuus ihmisessä yleensä kumpuaa jonkinlaisesta sielunmurtumasta. Jostain on jääty vaille ja menetystä yritetään kompensoida kieroutuneilla keinoilla.

Loppukaneetti:
Ihmisiltä saatu apu tässä pahassa maailmassa on usein epävarmaa. Siksi olisi hyvä oppia ottamaan lohdutusta vastaan Jumalalta. Se taho ei milloinkaan petä.


-Ulla Rautiainen-

Hurmio

Oletko kuullut 

kuun laulua auringosta,
kuin valoisa tuuli valkeassa silkissä?
Valonvalkeaa laulua
kertomassa
maailman alkua ja loppua,
ihmisen kunniaa ja lankeemusta
ja seitsemää tähteä kädessään pitävän Jumalan salaisuutta?

Oletko nähnyt
pimeimmässä pimeässä
kirkkainta kirkkautta
kuin salamoivaa yötä?
Maailmankaikkeuden viitaksi päällensä pukeneen
käden laajakaarisen heilautuksen
voimassa ja vallassa
kun Hän sytyttää
ne kädessään pitämänsä seitsemän tähteä
kimmeltäviksi kipinöiksi
sekoittaa ne kosmiseen pimeyteen
yönlampuiksi taivaankaaren laidasta laitaan?

Oletko nähnyt 

Hänen kasvonsa
kääntyvän sinuun kohti?
Ja kasvoistaan luomattoman valon loisteen
himmentämään varjoiksi
kaiken, minkä olit luullut valoa olevan?
Lävistävän valkeuden,
tekemään läpikuultavan epätodelliseksi
kaiken jonka luulit todellista olevan?
Niin että todelliseksi jää vain
Hän, Hän, Hän!
– Jeshua Adonai  

Maailman Valkeus. 

 

-Ulla Rautiainen-