Runo unelmasta

Sinä kysyit rakastanko Sinua?
Kuinka voisin tietää, rakastanko,
enhän ole Sinua koskaan nähnyt
enkä Sinua tunne.

Minulla oli unelma.
Kasvatin sitä, ruokin sitä,
ja siitä tuli suuri ja mahtava.
Sen latvat tavoittelivat tähtiä,
juuret syvimmille salattuja lähteitä.
Sen laajalle leviävä varjo peitti taivaanauringon,
ja sakeiden lehtien kahina vaiensi kaikki maan äänet.

Sitä unelmaa kasvatin kodikseni asua.
Ja se kasvoi niin valtavaksi
etten jaksanut sitä yksin hoitaa.
Sillä se tarvitsi paljon palvelua elääkseen:
juurien kastelua, oksien tukemista,
karsimista ja muotoilua.

Ja niin minä kutsuin avukseni Sinut,
sillä olin kuullut että olet Suuri Puutarhuri.
Annoin Sinulle ohjeet, miten Sinun tulee toimia,
sillä tämähän on minun unelmani,
minun suunnitelmani,
minun kasvattamani,
ja minä yksin tiedän kuinka sen kanssa menetellä.

Ja Sinä tulit.
Etkä huolinutkaan unelmaani.
Kirves kädessäsi tulit ja reippaasti
- minulta kysymättä -
löit runkoon ja unelmani oli tuhoutunut
yhdellä valtavalla kaatumisella.

Mikä järkytys minulle,
mikä sanoinkuvaamaton menetys.
Luuletko että pidän Sinusta nyt?
Luuletko että unelmani väristessä maassa kuolevana
rakastaisin Sinua?
Mene pois, unelmani murhaaja,
mene, kun jään hautaamaan unelmaani.

Vaikka tarjouduit oksimaan kaatuneen puun.
Pilkkomaan rungon
käyttökelpoisien polttopuiden kokoisiksi haloiksi.
Kokoamaan lehdet siistiin maatuvaan kasaan.
Kärräämään siitä valmistuneen mullan toisille viljelyksille.
En suostu apuusi.

Ei tätä unelmaani
saa liian kevyesti haudata.
Ei, se on ansainnut enemmän surua,
enemmän itkua,
suurimman hautarovion.
Sillä suurella ryskeellä suuri puu kaatuu
ja suuri ruumis vuodattaa paljon verta.

Mutta unelmani ei suostu kuolemaan.
Yhä haudastaankin se huutaa.
Kolistelee arkun laitoja hirveällä vimmalla.
Rymistelee ja ryskää.
Vaatii osaa elämästä ja elävistä.

Se pöyhii mullat päältänsä.
Kaataa kivipaasin katoltansa
ja nousee kuopastansa.
Ei ihanana ylösnousemuksen ihmeenä
vaan kauheana kummituksena
tyhjin kalmankatsein tuijottamaan
epämaailman valottomuuden merkkinä,
syytöksen patsaana,
rujona muistomerkkinä
koskaan valmiiksi käymättömästä
kohtuun kuolleesta syntymättömyydestä.
Se hyökkää kimppuuni.
Käy käsiksi,
tulee syliksi asti.
Kietoutuu kamalana köytenä keuhkojeni ympärille.
Kuristaa elämänhenkeä minusta ulos
huutaen julki epäonnistumistani,
pettymystä kiinnittymään minuun
irtipääsemättömällä otteella.

Tehden minutkin epäpädöksi, häpeänalaiseksi
luomaan kykenemättömäksi luojaksi,
mykäksi jumalaksi ilman sanaa,
jolla maa ja taivas luodaan.
Minulla on vain loppu, muttei alkua.
Paha tieto ilman paratiisia.
Harmageddon ilman Genesistä.
Kuolema ilman syntymää.

Ja taas Sinä tulit.
Ja nyt kirves kädessäsi ei ollut työkalu.
Vaan sotakirves, tuima tappara taistoa varten.
Ja yhdellä hurjalla huitaisulla
löit minua ahdistavan vihollisen.

Mutta voi, millaisia haavoja itse saitkaan.
Sielusi repeytyi ruumiistasi irti
kun veresi lähteet tyhjenivät
kaikesta valosta pimenneen
taistelukentän likaiseen tomuun.
Ja hiljaisuuteen jäi vain pitkä viipyvä sävel.

Ja nyt, kaiken menettäneenä,
kaikesta irtipäästäneenä,
vapaassa pudotuksessa
kohti Sinun ojennettuja käsivarsiasi
vihdoin katson Sinua ja näen Sinut.

Sinä olet tähtiä korkeampi.
Sinussa on syvimmät salatut lähteet.
Sinun varjosi on aurinkoa kirkkaampi
ja Sinun äänesi kaikkien äänien alkulähde ja loppukaiku.

Ja nyt näen että se unelmani
ennen kuin aloin itse ohjailemaan ja muotoilemaan sitä;
se olitkin Sinä.
Sinä itse ja vain Sinä.
Minun kotini asuttavakseni valmiina.

Siinä talossa
seininä ovat Sinun syleilevät käsivartesi.
Kattona kämmenesi pääni päällä.
Lattiana Sinun kulkemasi askeleet.

Ja nyt ääni hiljaisuudesta
kutsuu minua, kysyy: rakastanko?
Ja vastattuani
on Sinun sylisi minun kotini,

eikä muuta kotia minulla tule koskaan olemaan.

 

 

-Ulla Rautiainen-