Eliamaista kaksoiselämää

Päällepäin näytti että Elialla meni surkeasti.
Niin kuin menikin.
Ei ollut kotia, minne päänsä kallistaa, ei perhettä, vaimoa, jota rakastaa, jälkeläistä, joka turvaisi vanhuutta, ei työpaikkaa, jolla tienata leipää pöytään.
Tosin leipää ei ollut monella muullakaan; kuivuus kuritti maata, vei viljan ja leivät. Aina kuninkaan linnaa myöten tiedettiin, että valtakunnallinen nälänhätä oli Elian syytä ja aiheuttama.
Elia ei ollut suosittu mies.
Valtakunnan Vihollinen oli ennemmin hänen tittelinsä.

Mutta hän oli Jumalan profeetta.
Keskusteli Maailmankaikkeuden Päällikön kanssa face to face.
Ja sai epäkiitollisen tehtävän olla Kaikkivaltiaan tuhoisien päätösten julkituojana:
"Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, jonka edessä minä seison: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani kautta."

Yksioikoisesti ajatteleva kuningas ei käsittänyt, että vaikka sateen tuleminen tai tulemattomuus olikin Elian sanan varassa, ei profeetta sitä sanaa voinut sanoa kuin vasta Jumalansa luvalla ja käskystä.
Mutta Elia siitä syyt niskoilleen sai.
Niin profeetoille monesti käy.
Sellaista se on yhteys ja äärimmäinen läheisyys Jumalan kanssa.
Tulla hyljätyksi, syytetyksi ja häväistyksi kaikkien maailmallisten tahojen suunnalta.

Elialta vietiin kaikki edellytykset normaaliin, kunnialliseen elämään, jossa on vakituinen asunto, ystäviä ja sukulaisia ja mahdollisuus itse hallita elämäänsä ja hankkia elantoansa.

Jumala hoiti sen elatuspuolen.

Elia päätyi Keritin purolle Jordanin itäpuolelle korppien ruokittavaksi.
Se ei ollut mikään herttainen eikä ylevä kuvaelma. Korpit ovat tunkioiden tonkijoita ja haaskansyöjälintuja, joten luulisi Elian mielessä käyneen raskaita epäilyksiä mistä ne antimensa kiikuttivat.
Ja olihan se hermojaraastavan epävarmaa: entä jos siipiniekat eivät huomenna tulekaan?
Elian oli kuitenkin otettava vastaan Jumalan lähettämä lahja tai olla syömättä. Ei saanut tehdä samaa virhettä kuin kuningas: sotkea sanoman lähettäjä sen välittäjään.
Merkittävä opetus.

Korppien jälkeen Elian elättäjäksi laitettiin Siidonin Sarpatissa jo nälkäkuoleman partaalla hoippuva leskivaimo.
Ei sekään ihan vakuuttava turva.
Siinäkin pysyttiin leivässä pelkästään Jumalan tekemän yliluonnollisen ihmeen varassa.
Oli kai se tilanne ihmeistä riippumatta Elialle vähän nolo. Raavas mies alentuneena kerjäläiseksi ja (ja vielä ulkomaalaisen) naisihmisen elätiksi. Toisten nurkissa luuhaava loiselävä vieraalla maalla. Kyllä kai hävetti.

Kolmannen kerran, kun Elia sai apua ruokavajaukseensa, oli tarjoilijan taso noussut jo taivaalliseen.
Elian piilotellessa kinsteripensaan juurella Iisebelin lähettämiä vainoojia tuli ihka oikea enkeli paistamaan leipää. Se eväs olikin tehoisaa syötävää: Elia paineli sillä 40 päivää ja 40 yötä Hoorebille, jossa hän kohtasi Jumalan.

Elian elämä oli kummallista kaksisuuntaisuutta. Maalliselta kannalta katsoen niin surkeaa, että välillä jo toivoi kuolevansa, mutta hengellisesti liikkumista niin korkeissa sfääreissä ettei semmoista tavisuskova voi edes ymmärtää.

Suurin ihme tässä taitaa olla, ettei Elialta pää kilahtanut ja järki romahtanut pelkissä äärikokemuksissa elämisessä. Tai ehkä juuri ääripäät tasoittivat toisiaan ja estivät todellisuuspakoisella tavalla jäämästä kumpaankaan.


-Ulla Rautiainen-

Eliamaista elämäntapaa

Kuten näissä tapauksissa tavallista, sanoman vastaanottajalla oli kuullun ymmärtämisen vaikeuksia. Vaikka Elia selkokielisesti ilmoitti, että säätilakatastrofi oli Jumalan rangaistus kuninkaan ja hänen sukunsa jumalattomasta elämästä, väänsi Ahab asian niin että Elia ihan omaa ilkeyttään oli syössyt valtakunnan ilmastonmuutokseen ja että ongelma ratkeaisi Elia tappamalla.

Elia Tisbeläinen (hepr. Elijah אליה = Jahve on Jumala) oli Jumalan puhetorvi, profeetta, jonka elämäntehtävänä oli kertoa Israelin kuningas Ahabille uutisia, jotka saivat kuulijassa murhanhimoisia reaktioita aikaan. Suurimman osan tunnettua elämäänsä Elia viettikin henkensä edestä viranomaisia paeten ja piilotellen.

Elian siviilielämästä ei missään paljoa avata. Ainoa tieto on, että oli Gileadiin asettuneita siirtolaisia. Ainakin siitä lähtien, kun pääsi/joutui Herran profeetaksi näyttää siltä, että hän oli perheetön, asunnoton ja vailla työpaikkaakin oleva irtolainen. Vaatetuskaan ei ollut järin muodikas, kun karvanahkaan sonnustautuneena kuljeskeli. Lisäksi valtiovalta oli julistanut hänet henkipatoksi, jota armeijan voimin jahdattiin pitkin erämaita.

Eipä hyvä ansioluettelo, ainakaan noin tavanomaiselta kannalta katsottuna.

Siksi onkin varsin merkillistä, että varsinkin karismaattisissa ja jopa menestysteologisissa piireissä on suurta innostusta ja pyrkyä päästä Elian kutsumukseen, voiteluun ja virkaan.
Tottahan tietysti, että Elialla oli kadehdittavat jubileeraukset Jumalan virratessa lävitseen, mutta moniko ”Elian voitelua” itselleen rukoileva mukavuuskristitty hänen kokonaiselämäntyyliinsä suostuisi?

Profeetan elämässä Jumalan maailma ja ihmisten maailma kokevat väkisinkin ryskyvää yhteentörmäystä, jossa on pakko valita puolensa. Molemmista ei voi kuoria kermoja päältä, ottaa kummastakin etuuksia ja säilyä molempien todellisuuksien mukavuusalueella.
Kummin päin valitseekin, toisesta kokee menetyksiä ja mitä syvemmälle toisessa menee, sitä kovemmin toinen iskee vastaan.

Kysymys on vain siitä, katsooko asioita hengelliseltä vai maalliselta näkökulmalta. Että kumpi on voitto ja kumpi tappio?
Ja että kumman maailman kokee todellisemmaksi.

Totta tietysti, että extreemellinen omistautuminen Taivaan Valloille on syystäkin huonossa huudossa. Sen verran ikäviä esimerkkejä äärifanaattisuudesta on kristinuskonkin piirissä olemassa. Joka on joutunut liian ahtaaksi vedetystä uskonnollisuudesta kärsimään, ei hevillä kannata laimean kohtuuden ylittävää hurskastelua.

Kyse on kuitenkin eri asiasta, vaikka ymmärrettävsti asiaan vihkiytymätön nihkeästi eroa tunnistaa. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että terve hengellisyys pitkällekin vietynä ei käytä uskoa arkielämän velvollisuuksien väistelyyn, ei hyväksikäytä muita ihmisiä, ei havittele valtaa ja rikkauksia ja säilyttää totuuden- ja suhteellisuudentajun.

Elian tarinan voi lukea Vanhan Testamentin 1 Kuningasten kirjan 17 luvusta eteenpäin 2 Kuningasten kirjan 2. lukuun.

Eliasta olen kirjoitellut enemmänkin: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2016/11/elian-hengesta.html

Tuolla vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2018/08/eliamaista-kaksoiselamaa.html


-Ulla Rautiainen-

Luomaton Valo

Herra Jumala on aurinko. (Psalmi 84:12)
Maailmankynttilä = aurinko indoeurooppalaisessa kantakielessä.

Oletko tuntenut, kun maailman reunat puristavat liian ahtaina ja olisi päästävä pois?
Usein. Aina.

Niinä hetkinä maailma on kuin tuhansille paloille särkynyt peili joka vääristää näyttämänsä kuvan tuntemattomaksi pilkkaamaan sitä alkuperäistä ajatusta, joka siitä sen Tekijällä kerran oli.
Ehkä maailma joskus oli toisenlainen, silloin aikojen takana luomisen aamun ensi hehkussa kun aurinkoakaan ei vielä ollut ja valo tuli aurinkoa kirkkaamman kasvoista.
Nyt niitä kasvoja ei kuolevainen enää voi nähdä ja maailma on laskeutunut sitä raskaasti painavan pimeyden alle.

Silti meissä on vielä niitä, hupsuiksikin noiden maailman viisaiden joukossa nimitettyjä, jotka syvällä itsepäisissä toiveissamme yhä etsimme sitä valoa, jonka vaistoissamme tunnemme elämämme kaukaiseksi lähteeksi.

Annamme etsimällemme eri nimiä kuka osuen lähemmäksi kuka kauemmaksi totuutta mutta etsimättä emme voi olla. Niin tämä meidän vähäisten hupsujen heimo lehahtelee kuin yöperhoset pimeässä, niiden jotka hauraanohuin siivin lentävät lampun ympärillä valoa kohti tietämättä miksi niin tekevät, mutta tekevät sitä silti.

Aurinkoa on palvottu täälläkin. Entiset esivanhempamme ovat tätä tulena palavaa päiväntähteä, taivaan kirkasta kiekkoa kutsuneet vastauksena kalvavalle kaipuulleen, niin kuin muinaiset kansat kaikkialla ovat tehneet. Aina vain valoa kaikki kaikkina aikoina ovat etsineet ja pimeyden mitäänsisältämätöntä tyhjyyttä kauhulla kammonneet ehkä näin tunnustaen irtireväistyn ja kadonneen tiedon paikan sisimmässään.

Eikö aurinko silloin ole taivaalle asetettu kuva, taivaantaulu, ikoni sen takana olevasta suuremmasta voimasta? Niin väkevästä ja ihmeellisestä, ettei sitä sellaisenaan voisi sietää.

Hän sanoi olevansa Maailman Valkeus ja vastaus etsimiseen.
Emmekä me hänestä paljoa tiedä, vain sen vähän minkä hän on itse itsestään kertonut eikä se ole paljon, mutta silti enemmän kuin olemme pystyneet ymmärtämään.
Pimeillä silmillämme olemme vain varjoja hänestä nähneet ja nekin ovat olleet kirkkaampia kuin olemme kyenneet katsomaan.Vähän vain olemme nähneet hänen äärilaitojaan, vähän viitanliepeen kulmaa, mutta kasvojaan hän ei ole meille koskaan näyttänyt.
Ja keskuuteemme tullessaan hän naamioitui ihmiseksi näyttämättä todellista olemustaan sellaisena kuin omassa todellisuudessaan on emmekä me häntä tunteneet.

Etsin siis reikiä tästä maailmankaikkeuden rikkonaisesta osasta ulos. Portteja, jotka eivät olisi lopullisilla lukoilla suljettuja, peilin kulmia jotka olisivat vähemmillä säröillä, avoimia ikkunoita nähdä toiselle puolelle. Sille puolelle, joka on valaistu aurinkoa kirkkaammalla valolla itse auringonkin ollessa vain hänen varjonsa.

Eikä niin milloinkaan voi aurinko riittää valoksi minulle. Minä haluan hänen valoonsa, katsoa kasvoilleni langeten hänen palavaa kirkkauttansa. Mitä siitä vaikka se polttaisi kasvoni karrelle ja silmäni sokeiksi, olisinhan saanut kerran nähdä...

Mutta ei vielä, ei vielä. Tässä maailmassa, tässä todellisuudessa olen vain hengittävää tomua eivätkä tomunsilmät voi palavinta kirkkautta katsoa.
Vasta kun sieluni on astunut tomuruumiini rajoista ulos, voivat henkeni silmät katsoa sitä Luomatonta Valoa, kirkkautta, josta avaruuden aurinkotähti on vain epäselvän kuvan näyttänyt.

Hänen kasvojaan.


-Ulla Rautiainen-

Runo unelmasta

Sinä kysyit rakastanko Sinua?
Kuinka voisin tietää, rakastanko,
enhän ole Sinua koskaan nähnyt
enkä Sinua tunne.

Minulla oli unelma.
Kasvatin sitä, ruokin sitä,
ja siitä tuli suuri ja mahtava.
Sen latvat tavoittelivat tähtiä,
juuret syvimmille salattuja lähteitä.
Sen laajalle leviävä varjo peitti taivaanauringon,
ja sakeiden lehtien kahina vaiensi kaikki maan äänet.

Sitä unelmaa kasvatin kodikseni asua.
Ja se kasvoi niin valtavaksi
etten jaksanut sitä yksin hoitaa.
Sillä se tarvitsi paljon palvelua elääkseen:
juurien kastelua, oksien tukemista,
karsimista ja muotoilua.

Ja niin minä kutsuin avukseni Sinut,
sillä olin kuullut että olet Suuri Puutarhuri.
Annoin Sinulle ohjeet, miten Sinun tulee toimia,
sillä tämähän on minun unelmani,
minun suunnitelmani,
minun kasvattamani,
ja minä yksin tiedän kuinka sen kanssa menetellä.

Ja Sinä tulit.
Etkä huolinutkaan unelmaani.
Kirves kädessäsi tulit ja reippaasti
- minulta kysymättä -
löit runkoon ja unelmani oli tuhoutunut
yhdellä valtavalla kaatumisella.

Mikä järkytys minulle,
mikä sanoinkuvaamaton menetys.
Luuletko että pidän Sinusta nyt?
Luuletko että unelmani väristessä maassa kuolevana
rakastaisin Sinua?
Mene pois, unelmani murhaaja,
mene, kun jään hautaamaan unelmaani.

Vaikka tarjouduit oksimaan kaatuneen puun.
Pilkkomaan rungon
käyttökelpoisien polttopuiden kokoisiksi haloiksi.
Kokoamaan lehdet siistiin maatuvaan kasaan.
Kärräämään siitä valmistuneen mullan toisille viljelyksille.
En suostu apuusi.

Ei tätä unelmaani
saa liian kevyesti haudata.
Ei, se on ansainnut enemmän surua,
enemmän itkua,
suurimman hautarovion.
Sillä suurella ryskeellä suuri puu kaatuu
ja suuri ruumis vuodattaa paljon verta.

Mutta unelmani ei suostu kuolemaan.
Yhä haudastaankin se huutaa.
Kolistelee arkun laitoja hirveällä vimmalla.
Rymistelee ja ryskää.
Vaatii osaa elämästä ja elävistä.

Se pöyhii mullat päältänsä.
Kaataa kivipaasin katoltansa
ja nousee kuopastansa.
Ei ihanana ylösnousemuksen ihmeenä
vaan kauheana kummituksena
tyhjin kalmankatsein tuijottamaan
epämaailman valottomuuden merkkinä,
syytöksen patsaana,
rujona muistomerkkinä
koskaan valmiiksi käymättömästä
kohtuun kuolleesta syntymättömyydestä.
Se hyökkää kimppuuni.
Käy käsiksi,
tulee syliksi asti.
Kietoutuu kamalana köytenä keuhkojeni ympärille.
Kuristaa elämänhenkeä minusta ulos
huutaen julki epäonnistumistani,
pettymystä kiinnittymään minuun
irtipääsemättömällä otteella.

Tehden minutkin epäpädöksi, häpeänalaiseksi
luomaan kykenemättömäksi luojaksi,
mykäksi jumalaksi ilman sanaa,
jolla maa ja taivas luodaan.
Minulla on vain loppu, muttei alkua.
Paha tieto ilman paratiisia.
Harmageddon ilman Genesistä.
Kuolema ilman syntymää.

Ja taas Sinä tulit.
Ja nyt kirves kädessäsi ei ollut työkalu.
Vaan sotakirves, tuima tappara taistoa varten.
Ja yhdellä hurjalla huitaisulla
löit minua ahdistavan vihollisen.

Mutta voi, millaisia haavoja itse saitkaan.
Sielusi repeytyi ruumiistasi irti
kun veresi lähteet tyhjenivät
kaikesta valosta pimenneen
taistelukentän likaiseen tomuun.
Ja hiljaisuuteen jäi vain pitkä viipyvä sävel.

Ja nyt, kaiken menettäneenä,
kaikesta irtipäästäneenä,
vapaassa pudotuksessa
kohti Sinun ojennettuja käsivarsiasi
vihdoin katson Sinua ja näen Sinut.

Sinä olet tähtiä korkeampi.
Sinussa on syvimmät salatut lähteet.
Sinun varjosi on aurinkoa kirkkaampi
ja Sinun äänesi kaikkien äänien alkulähde ja loppukaiku.

Ja nyt näen että se unelmani
ennen kuin aloin itse ohjailemaan ja muotoilemaan sitä;
se olitkin Sinä.
Sinä itse ja vain Sinä.
Minun kotini asuttavakseni valmiina.

Siinä talossa
seininä ovat Sinun syleilevät käsivartesi.
Kattona kämmenesi pääni päällä.
Lattiana Sinun kulkemasi askeleet.

Ja nyt ääni hiljaisuudesta
kutsuu minua, kysyy: rakastanko?
Ja vastattuani
on Sinun sylisi minun kotini,

eikä muuta kotia minulla tule koskaan olemaan.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Kylmän alttarin tragedia

Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaama Amadeus on elokuvataiteen                    (8 Oscaria) briljanteinta riemusaattoa.
Elokuvan osittain faktainen, osittain fiktiivinen tarina on nerokas ja huikea.
Salieri tuskin todellisuudessa murhasi ketään.
Mutta fiktio on joskus valheeksi naamioitua totuutta.

Tarina kertoo kahdesta säveltäjästä:
Antonio Salieri on hurskas, jumalinen mies, jolla on ylevä tarkoitus musiikillaan kunnioittaa Jumalaa – kunhan Jumala vastalahjana korottaa hänet taiteessaan arvostetuksi ja kiitetyksi.
Wolfgang Amadeus Mozart on moraaliton rietastelija, joka on syntymälahjanaan saanut ylivertaisen lahjakkuuden säveltää ihmeellisen ihanaa musiikkia.

Sekös Salieria riepoo: Jumala on pettänyt hänet kaupassa ja pilkkaa vielä antamalla ilman minkäänlaisia elämäntapoihin liittyviä ehtoja tuolle tyhjäpäisesti kikattavalle juopolle irstailijalle sen, minkä eteen Salieri on tehnyt suuria uhrauksia.
Salieri kostaa Jumalalle tappamalla Mozartin.
Ja hukkuu itse hulluuteen.

Kyseessä on oikeastaan Kainin ja Abelin tarina toisin kerrottuna.
Jumalan tuli ei laskeudu Salierin alttarille, vaan suosion saa toinen.
Amadeus (nimikin merkitsee Jumalan rakastama) leimuaa ylivertaisen lahjakkuutensa liekeissä Salierin jäädessä ihmelapsen rinnalla keskinkertaisuudeksi.

Salierilla on kyllä oma lahjakkuutensa: muiden saadessa sävelistä vain viihdyttävyyttä, Salieri kykenee tunnistamaan kilpailijansa musiikissa jumalallisen kipinän, Luojan äänen ja kosketuksen.
Mutta se ei riitä hänelle. On katkeraa olla pelkkä kipinän tunnistaja kun haluaisi olla kipinän kantaja.

Salierin ongelma teologisesti ajateltuna on, että hän ei ymmärrä lahjan olevan lahja, vaan yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa saadakseen haluamansa (ja siksikö ei sitä saa?). Hän ei anna kunniaa Jumalalle pyyteettömästi, vaan vaatii siitä osansa itselleen. Eikä hän anna Jumalalle oikeutta päättää kenen kautta lahjansa välittää vaan loukkaantuu, kun välikappaleeksi valikoituukin väärä mies.
Ja niin ihmisestä, joka aloitti tarkoituksena kunnioittaa Jumalaa tuleekin Jumalan vihollinen ja murhaaja.

Ilmiö ei ole tuntematon tosielämässäkään. Uskovaisten yhteisöt ovat täynnänsä ihmisiä, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus päättää, ketkä ja millaiset ihmiset saavat olla Jumalan käytössä ja lahjojen välikappaleina. Kun Jumala ei toimikaan heidän määräämiensä kaavojen mukaan, kateudesta sikiävä raivokas viha naamioituu farisealaiseen lakihenkisyyteen ja ”väärä valinta” saa päällensä armottoman vainokampanjan.

Osittain ymmärrettävää: ei mikään ole niin katkeraa kuin nähdä Jumalan tulen lankeavan toiselle alttarille oman vaivalla rakennetun alttarin jäädessä kylmäksi.
Osittain käsittämätöntä: eikö suurin lahja ole olla niin läheisesti Jumalan mielen tavoittajana, että tunnistaa jumalallisen kipinän sielläkin, missä sen kaikkein epätodennäköisemmin olettaisi esiintyvän?

Kyllähän lahjakas voi olla, vaikkei olisi mitään tajua Jumalasta (niin kuin elokuvan Amadeus), sillä joskus kaikkivaltiuttaan osoittaakseen Kaikkivaltias valuttaa lahjansa täysin mahdottomien ihmisten läpi, käyttää näitä työkaluinaan ilman kosketusta sieluun – ehkä siksi että lahja erottuisi selvemmin lahjan kantajasta niin kuin loistava jalokivi tummaa taustaa vasten.
Mutta eikö jumalallisen kipinän tunnistamiseen tarvita mielen liikkumista tarpeeksi likellä Jumalan mieltä, sieluun tarttunutta tuntua jumaluudesta?

Joten elokuvan Salieri erehtyy pahan kerran: oikeasti hän on saanut enemmän kuin kadehtimansa Mozart; kyvyn kuulla Jumalan ääni musiikissa ja niin tavoittaa Jumala itse, mutta hän ei vain osaa arvostaa omaa lahjaansa.

Se on draaman suurin tragedia.


-Ulla Rautiainen-

Se ensimmäinen murhamysteeri

Maailmalla useampien kansojen keskuudessa kerrotaan ikivanhaa kansantarinaa kahdesta veljeksestä ja veljesvihasta, joka päättyy toisen surmaan. Tarinasta on hieman erilaisia versioita mutta yhteistä materiaalia on suunnilleen tämä: on kaksi veljestä, toinen peltomies, toinen karjankasvattaja. Karjankasvattaja vihastuu veljeensä, koska tämä omii maat pelloiksensa eikä eläimille jää tilaa laiduntaa. Viljelijä taas vihastuu kun paimen-veljensä päästää elukkansa hänen pelloillensa laiduntamaan ja kasvustoa tuhoamaan. Riita äityy niin pahaksi että toinen veli tappaa toisen.

Kainin ja Abelin tarina niin kuin se vähemmillä yksityiskohdilla ja muutamilla lisäyksillä 1. Moos. 4. luvussa kerrotaan.

Raamattu ei paljasta, mistä ensimmäisen veljesparin vihanpito sai alkunsa. Sanotaan vain että toinen oli lampuri ja toinen peltomies. Siitä voi tehdä vaikkapa edelläkuvattuja päätelmiä vallinneeesta tilanteesta ja taustatapahtumista jotka johtivat traagiseen loppuratkaisuun.
Joka tosin tuntuu vähän oudolta: oltiinhan vielä maailman alkuajoissa, jolloin väestömäärä rajoittui yhteen perheeseen niin että olisi luullut lääniä kummallekin riittävän.
Mutta eiväthän aluekiistat myöhemminkään aina järkisyissä pitäydy.

Raamatussa varsinaiseksi murhan syyksi osoitetaan uhraamisepisodi. Oliko se ainut syy, vai viimeinen pisara yliläikkymään jo valmiiksi tulehtuneisiin väleihin? Molemmat miehet tuovat omat uhrinsa Herralle lahjaksi, Abel lampaistansa ja Kain peltonsa tuotoksista ”maan hedelmistä”. Herra ei suhtaudu uhreihin tasapuolisesti, vaan suosii Abelin lahjaa jättäen Kainin lahjan huomiotta.

Miksi?
Siitä on tehty kaikenlaisia teologisia selityksiä.
Kuten että Kain ei noudattanut Jumalan antamia uhraamisohjeita, tai että oman työn tuotokset tai veretön uhri eivät olleet Jumalalle kelvollisia lahjoja tai että Kain ei muuten vaan ollut luonteeltaan ja elämäntavoiltaan kunnollinen jne...

Raamattu antaa niin lyhytsanaisen vähän johtolankoja tähän maailman ensimmäiseen murhamysteeriin että sen motiiveja Sherlockinkin olisi vaikea varmasti sanella. Voi vain tehdä arvioita niukkojen vihjeiden perusteella.

Sanotaan se, että Kain vihastui, koska Jumala suosi Abelia uhraamisasiassa.
No, kyllähän se tympii, jos joutuu itse Jumalan hylkimäksi.
Olisiko Jumala tehnyt niin?
Ja jos, niin mitä siinä oli taustalla?

Yksi mahdollisuus on että Jumala ei ollut se, joka aloitti siinä perheessä jälkeläisten epätasa-arvoisen kohtelun.

Jotkut raamattua alkukielellä lukevat ovat selittäneet että Kainia synnyttävän Eevan lauahdus: "קניתי אישׁ את יהוה” joka suomalaisessa Raamatussa on käännetty ”Minä olen saanut pojan Herran avulla" sanatarkasti pitäisikin kääntää: ”Minä olen saanut miehen, JHVH”.

Eli olen synnyttänyt Jumalan.

Että olisiko niin, että vanhemmat luulivat annetun messiaslupauksen toteutuvan jo tässä heidän ensimmäisessä lapsessansa niin että tämä ensisyntyinen olisi se luvattu Jumalan inkarnaatio maan päälle.

Jos niin oli, niin voi kuvitella, miten sitä lasta kasvatettiin.
Uskomaan omaan jumaluuteensa ja tärkeyteensä niin että tuliko suuruudenhulluksi?
Ehkä siksi hänestä tuli peltomies: maat annettiin hänen haltuunsa, eli hänestä tehtiin maailman omistaja, jolta veljen oli anottava lupaa missä omaa elantoaan sai harjoittaa.

Siinä voisi olla syytä, miksi Jumala toimi uhraamistilanteessa niin kuin toimi.
Ei syrjiäkseen eikä suosiakseen vaan tasatakseen vinoutuneita suhteita.
Palauttaakseen itsestään liikoja luulevan miehen takaisin tavalliseksi ihmiseksi ja nostaakseen puolestaan ehkä vähemmälle arvolle syrjityn veljen statusta.
Vähän sama juttu kuin paljon myöhemmin Elian kanssa Karmel-vuorella, jossa myös oli kaksi alttaria, mutta vain toiselle Jumalan tuli lankesi.
Siinä näytettiin kuka oli Jumalan asialla. Tässäkö näytettiin kuka ei ollut?

Sellainen nolaus itseään Valittuna pitävälle pistäisi kyllä vihaksi.
Ihminen, joka on tottunut pitämään itseään ensisijalla, ei helpolla luovu asemastaan ja etuuksistaan.

Ei Kain kuitenkaan mikään parantumaton psykopaatti ollut. Aluksi äpistyessään ettei ollut veljensä vartija hän lopulta tuntee murskaavaa syyllisyyttä: "Syyllisyyteni on suurempi, kuin että sen kantaa voisin.”
Olisiko lausahdus myös lopultakin järkiintyneen miehen tunnustus, ettei hänestä messiaaksi ole? Ei edes omaa syntiään sovittamaan saati koko maailman.

Tarina saa jollain tavoin onnellisen lopun: Herra panee Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä.
Tämä Kainin merkki on yksi Raamatun väärinymmärretyimpiä kohtia. Kansan suussa siitä on tullut synonyymi häpeämerkille, jonka tarkoitus on paljastaa rikollinen muulle väelle. Raamatun mukaan kysymys on kuitenkin suojamerkistä: siitä ette tapaus oli jo käsitelty eikä siihen enää kukaan saisi puuttua.

Kiinnostava yksityiskohta Kainin merkistä on, että sanotaan vanhimmassa hepreassa ”merkki” TAV kirjoitettu ristinmuotoisella kuviolla. Jos niin, niin tavallaan Kainista kuitenkin tuli, jos ei nyt itse messias, niin ainakin messiaan merkin kantaja ja niinollen messiaan armon lihaksi tullut esikuva.

Näistä veljeksistä kummastakaan ei tullut messiaanisen sukulinjan aloittajaa. Vasta Aadamin kolmas poika Set oli se, josta lihaksi tulevan Jumalan sukulinja juohtui.

Ehkä vanhempienkin oli ensin opittava, ettei kannata lapsiinsa suhteettoman suuria odotuksia asettaa.


PS:
Tähän kirjoitukseen inspiraatio syntyi, kun yöllä näin näinkin eeppistä unta: olin jossain korkealla parvekkeella, edessä ja alhaalla avautui panoraama-esityksenä kuin elokuvassa näkymä maailmanajan alkuajoille katsomaan ensimmäisen ihmisparin ensimmäisten jälkeläisten touhuja.  

Siinä parvekkeella takanani seisoi myös Jeesus!!!! (loistavan valkoinen vaate ja sysimustat hiukset) osoittelemassa kädellään mihin kohtiin alhaalla näkyvistä tapahtumista minun pitäisi huomiotani kiinnittää. En kyllä herättyäni muistanut paljoa yksityiskohtia saati vastauksia niihin kiinnostaviin kysymyksiin, joita Genesiksen kertomat tapahtumat ainakin uteliaammalle ihmiselle tuottaa. Antoipahan vain inspistä ruveta arvailemaan mitä siellä oikeastaan tapahtui ja miksi....


-Ulla Rautiainen-

Infinitum

Unelmoida kuin Jumala.
Nähdä niitä näkyjä joista maa ja taivas luotiin.
Saada kosketus ja visio
tyhjentymättömään inspiraatioon,
rajattomaan luomisvoimaan,
sanoihin, joissa on ihmettä,
näkyihin absoluuttisesta kaikkimahdollistavuudesta,
salaisuuksiin, jotka virtaavat
siitä Ylimmästä Tahdosta
jonka ajatus olemassaolon peruspilarina
kaikkeutta kannattelee.

 

-Ulla Rautiainen-