Runo unelmasta

Sinä kysyit rakastanko Sinua?
Kuinka voisin tietää, rakastanko,
enhän ole Sinua koskaan nähnyt
enkä Sinua tunne.

Minulla oli unelma.
Kasvatin sitä, ruokin sitä,
ja siitä tuli suuri ja mahtava.
Sen latvat tavoittelivat tähtiä,
juuret syvimmille salattuja lähteitä.
Sen laajalle leviävä varjo peitti taivaanauringon,
ja sakeiden lehtien kahina vaiensi kaikki maan äänet.

Sitä unelmaa kasvatin kodikseni asua.
Ja se kasvoi niin valtavaksi
etten jaksanut sitä yksin hoitaa.
Sillä se tarvitsi paljon palvelua elääkseen:
juurien kastelua, oksien tukemista,
karsimista ja muotoilua.

Ja niin minä kutsuin avukseni Sinut,
sillä olin kuullut että olet Suuri Puutarhuri.
Annoin Sinulle ohjeet, miten Sinun tulee toimia,
sillä tämähän on minun unelmani,
minun suunnitelmani,
minun kasvattamani,
ja minä yksin tiedän kuinka sen kanssa menetellä.

Ja Sinä tulit.
Etkä huolinutkaan unelmaani.
Kirves kädessäsi tulit ja reippaasti
- minulta kysymättä -
löit runkoon ja unelmani oli tuhoutunut
yhdellä valtavalla kaatumisella.

Mikä järkytys minulle,
mikä sanoinkuvaamaton menetys.
Luuletko että pidän Sinusta nyt?
Luuletko että unelmani väristessä maassa kuolevana
rakastaisin Sinua?
Mene pois, unelmani murhaaja,
mene, kun jään hautaamaan unelmaani.

Vaikka tarjouduit oksimaan kaatuneen puun.
Pilkkomaan rungon
käyttökelpoisien polttopuiden kokoisiksi haloiksi.
Kokoamaan lehdet siistiin maatuvaan kasaan.
Kärräämään siitä valmistuneen mullan toisille viljelyksille.
En suostu apuusi.

Ei tätä unelmaani
saa liian kevyesti haudata.
Ei, se on ansainnut enemmän surua,
enemmän itkua,
suurimman hautarovion.
Sillä suurella ryskeellä suuri puu kaatuu
ja suuri ruumis vuodattaa paljon verta.

Mutta unelmani ei suostu kuolemaan.
Yhä haudastaankin se huutaa.
Kolistelee arkun laitoja hirveällä vimmalla.
Rymistelee ja ryskää.
Vaatii osaa elämästä ja elävistä.

Se pöyhii mullat päältänsä.
Kaataa kivipaasin katoltansa
ja nousee kuopastansa.
Ei ihanana ylösnousemuksen ihmeenä
vaan kauheana kummituksena
tyhjin kalmankatsein tuijottamaan
epämaailman valottomuuden merkkinä,
syytöksen patsaana,
rujona muistomerkkinä
koskaan valmiiksi käymättömästä
kohtuun kuolleesta syntymättömyydestä.
Se hyökkää kimppuuni.
Käy käsiksi,
tulee syliksi asti.
Kietoutuu kamalana köytenä keuhkojeni ympärille.
Kuristaa elämänhenkeä minusta ulos
huutaen julki epäonnistumistani,
pettymystä kiinnittymään minuun
irtipääsemättömällä otteella.

Tehden minutkin epäpädöksi, häpeänalaiseksi
luomaan kykenemättömäksi luojaksi,
mykäksi jumalaksi ilman sanaa,
jolla maa ja taivas luodaan.
Minulla on vain loppu, muttei alkua.
Paha tieto ilman paratiisia.
Harmageddon ilman Genesistä.
Kuolema ilman syntymää.

Ja taas Sinä tulit.
Ja nyt kirves kädessäsi ei ollut työkalu.
Vaan sotakirves, tuima tappara taistoa varten.
Ja yhdellä hurjalla huitaisulla
löit minua ahdistavan vihollisen.

Mutta voi, millaisia haavoja itse saitkaan.
Sielusi repeytyi ruumiistasi irti
kun veresi lähteet tyhjenivät
kaikesta valosta pimenneen
taistelukentän likaiseen tomuun.
Ja hiljaisuuteen jäi vain pitkä viipyvä sävel.

Ja nyt, kaiken menettäneenä,
kaikesta irtipäästäneenä,
vapaassa pudotuksessa
kohti Sinun ojennettuja käsivarsiasi
vihdoin katson Sinua ja näen Sinut.

Sinä olet tähtiä korkeampi.
Sinussa on syvimmät salatut lähteet.
Sinun varjosi on aurinkoa kirkkaampi
ja Sinun äänesi kaikkien äänien alkulähde ja loppukaiku.

Ja nyt näen että se unelmani
ennen kuin aloin itse ohjailemaan ja muotoilemaan sitä;
se olitkin Sinä.
Sinä itse ja vain Sinä.
Minun kotini asuttavakseni valmiina.

Siinä talossa
seininä ovat Sinun syleilevät käsivartesi.
Kattona kämmenesi pääni päällä.
Lattiana Sinun kulkemasi askeleet.

Ja nyt ääni hiljaisuudesta
kutsuu minua, kysyy: rakastanko?
Ja vastattuani
on Sinun sylisi minun kotini,

eikä muuta kotia minulla tule koskaan olemaan.

 

 

-Ulla Rautiainen-

Kylmän alttarin tragedia

Miloš Formanin vuonna 1984 ohjaama Amadeus on elokuvataiteen                    (8 Oscaria) briljanteinta riemusaattoa.
Elokuvan osittain faktainen, osittain fiktiivinen tarina on nerokas ja huikea.
Salieri tuskin todellisuudessa murhasi ketään.
Mutta fiktio on joskus valheeksi naamioitua totuutta.

Tarina kertoo kahdesta säveltäjästä:
Antonio Salieri on hurskas, jumalinen mies, jolla on ylevä tarkoitus musiikillaan kunnioittaa Jumalaa – kunhan Jumala vastalahjana korottaa hänet taiteessaan arvostetuksi ja kiitetyksi.
Wolfgang Amadeus Mozart on moraaliton rietastelija, joka on syntymälahjanaan saanut ylivertaisen lahjakkuuden säveltää ihmeellisen ihanaa musiikkia.

Sekös Salieria riepoo: Jumala on pettänyt hänet kaupassa ja pilkkaa vielä antamalla ilman minkäänlaisia elämäntapoihin liittyviä ehtoja tuolle tyhjäpäisesti kikattavalle juopolle irstailijalle sen, minkä eteen Salieri on tehnyt suuria uhrauksia.
Salieri kostaa Jumalalle tappamalla Mozartin.
Ja hukkuu itse hulluuteen.

Kyseessä on oikeastaan Kainin ja Abelin tarina toisin kerrottuna.
Jumalan tuli ei laskeudu Salierin alttarille, vaan suosion saa toinen.
Amadeus (nimikin merkitsee Jumalan rakastama) leimuaa ylivertaisen lahjakkuutensa liekeissä Salierin jäädessä ihmelapsen rinnalla keskinkertaisuudeksi.

Salierilla on kyllä oma lahjakkuutensa: muiden saadessa sävelistä vain viihdyttävyyttä, Salieri kykenee tunnistamaan kilpailijansa musiikissa jumalallisen kipinän, Luojan äänen ja kosketuksen.
Mutta se ei riitä hänelle. On katkeraa olla pelkkä kipinän tunnistaja kun haluaisi olla kipinän kantaja.

Salierin ongelma teologisesti ajateltuna on, että hän ei ymmärrä lahjan olevan lahja, vaan yrittää käydä kauppaa Jumalan kanssa saadakseen haluamansa (ja siksikö ei sitä saa?). Hän ei anna kunniaa Jumalalle pyyteettömästi, vaan vaatii siitä osansa itselleen. Eikä hän anna Jumalalle oikeutta päättää kenen kautta lahjansa välittää vaan loukkaantuu, kun välikappaleeksi valikoituukin väärä mies.
Ja niin ihmisestä, joka aloitti tarkoituksena kunnioittaa Jumalaa tuleekin Jumalan vihollinen ja murhaaja.

Ilmiö ei ole tuntematon tosielämässäkään. Uskovaisten yhteisöt ovat täynnänsä ihmisiä, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus päättää, ketkä ja millaiset ihmiset saavat olla Jumalan käytössä ja lahjojen välikappaleina. Kun Jumala ei toimikaan heidän määräämiensä kaavojen mukaan, kateudesta sikiävä raivokas viha naamioituu farisealaiseen lakihenkisyyteen ja ”väärä valinta” saa päällensä armottoman vainokampanjan.

Osittain ymmärrettävää: ei mikään ole niin katkeraa kuin nähdä Jumalan tulen lankeavan toiselle alttarille oman vaivalla rakennetun alttarin jäädessä kylmäksi.
Osittain käsittämätöntä: eikö suurin lahja ole olla niin läheisesti Jumalan mielen tavoittajana, että tunnistaa jumalallisen kipinän sielläkin, missä sen kaikkein epätodennäköisemmin olettaisi esiintyvän?

Kyllähän lahjakas voi olla, vaikkei olisi mitään tajua Jumalasta (niin kuin elokuvan Amadeus), sillä joskus kaikkivaltiuttaan osoittaakseen Kaikkivaltias valuttaa lahjansa täysin mahdottomien ihmisten läpi, käyttää näitä työkaluinaan ilman kosketusta sieluun – ehkä siksi että lahja erottuisi selvemmin lahjan kantajasta niin kuin loistava jalokivi tummaa taustaa vasten.
Mutta eikö jumalallisen kipinän tunnistamiseen tarvita mielen liikkumista tarpeeksi likellä Jumalan mieltä, sieluun tarttunutta tuntua jumaluudesta?

Joten elokuvan Salieri erehtyy pahan kerran: oikeasti hän on saanut enemmän kuin kadehtimansa Mozart; kyvyn kuulla Jumalan ääni musiikissa ja niin tavoittaa Jumala itse, mutta hän ei vain osaa arvostaa omaa lahjaansa.

Se on draaman suurin tragedia.


-Ulla Rautiainen-

Se ensimmäinen murhamysteeri

Maailmalla useampien kansojen keskuudessa kerrotaan ikivanhaa kansantarinaa kahdesta veljeksestä ja veljesvihasta, joka päättyy toisen surmaan. Tarinasta on hieman erilaisia versioita mutta yhteistä materiaalia on suunnilleen tämä: on kaksi veljestä, toinen peltomies, toinen karjankasvattaja. Karjankasvattaja vihastuu veljeensä, koska tämä omii maat pelloiksensa eikä eläimille jää tilaa laiduntaa. Viljelijä taas vihastuu kun paimen-veljensä päästää elukkansa hänen pelloillensa laiduntamaan ja kasvustoa tuhoamaan. Riita äityy niin pahaksi että toinen veli tappaa toisen.

Kainin ja Abelin tarina niin kuin se vähemmillä yksityiskohdilla ja muutamilla lisäyksillä 1. Moos. 4. luvussa kerrotaan.

Raamattu ei paljasta, mistä ensimmäisen veljesparin vihanpito sai alkunsa. Sanotaan vain että toinen oli lampuri ja toinen peltomies. Siitä voi tehdä vaikkapa edelläkuvattuja päätelmiä vallinneeesta tilanteesta ja taustatapahtumista jotka johtivat traagiseen loppuratkaisuun.
Joka tosin tuntuu vähän oudolta: oltiinhan vielä maailman alkuajoissa, jolloin väestömäärä rajoittui yhteen perheeseen niin että olisi luullut lääniä kummallekin riittävän.
Mutta eiväthän aluekiistat myöhemminkään aina järkisyissä pitäydy.

Raamatussa varsinaiseksi murhan syyksi osoitetaan uhraamisepisodi. Oliko se ainut syy, vai viimeinen pisara yliläikkymään jo valmiiksi tulehtuneisiin väleihin? Molemmat miehet tuovat omat uhrinsa Herralle lahjaksi, Abel lampaistansa ja Kain peltonsa tuotoksista ”maan hedelmistä”. Herra ei suhtaudu uhreihin tasapuolisesti, vaan suosii Abelin lahjaa jättäen Kainin lahjan huomiotta.

Miksi?
Siitä on tehty kaikenlaisia teologisia selityksiä.
Kuten että Kain ei noudattanut Jumalan antamia uhraamisohjeita, tai että oman työn tuotokset tai veretön uhri eivät olleet Jumalalle kelvollisia lahjoja tai että Kain ei muuten vaan ollut luonteeltaan ja elämäntavoiltaan kunnollinen jne...

Raamattu antaa niin lyhytsanaisen vähän johtolankoja tähän maailman ensimmäiseen murhamysteeriin että sen motiiveja Sherlockinkin olisi vaikea varmasti sanella. Voi vain tehdä arvioita niukkojen vihjeiden perusteella.

Sanotaan se, että Kain vihastui, koska Jumala suosi Abelia uhraamisasiassa.
No, kyllähän se tympii, jos joutuu itse Jumalan hylkimäksi.
Olisiko Jumala tehnyt niin?
Ja jos, niin mitä siinä oli taustalla?

Yksi mahdollisuus on että Jumala ei ollut se, joka aloitti siinä perheessä jälkeläisten epätasa-arvoisen kohtelun.

Jotkut raamattua alkukielellä lukevat ovat selittäneet että Kainia synnyttävän Eevan lauahdus: "קניתי אישׁ את יהוה” joka suomalaisessa Raamatussa on käännetty ”Minä olen saanut pojan Herran avulla" sanatarkasti pitäisikin kääntää: ”Minä olen saanut miehen, JHVH”.

Eli olen synnyttänyt Jumalan.

Että olisiko niin, että vanhemmat luulivat annetun messiaslupauksen toteutuvan jo tässä heidän ensimmäisessä lapsessansa niin että tämä ensisyntyinen olisi se luvattu Jumalan inkarnaatio maan päälle.

Jos niin oli, niin voi kuvitella, miten sitä lasta kasvatettiin.
Uskomaan omaan jumaluuteensa ja tärkeyteensä niin että tuliko suuruudenhulluksi?
Ehkä siksi hänestä tuli peltomies: maat annettiin hänen haltuunsa, eli hänestä tehtiin maailman omistaja, jolta veljen oli anottava lupaa missä omaa elantoaan sai harjoittaa.

Siinä voisi olla syytä, miksi Jumala toimi uhraamistilanteessa niin kuin toimi.
Ei syrjiäkseen eikä suosiakseen vaan tasatakseen vinoutuneita suhteita.
Palauttaakseen itsestään liikoja luulevan miehen takaisin tavalliseksi ihmiseksi ja nostaakseen puolestaan ehkä vähemmälle arvolle syrjityn veljen statusta.
Vähän sama juttu kuin paljon myöhemmin Elian kanssa Karmel-vuorella, jossa myös oli kaksi alttaria, mutta vain toiselle Jumalan tuli lankesi.
Siinä näytettiin kuka oli Jumalan asialla. Tässäkö näytettiin kuka ei ollut?

Sellainen nolaus itseään Valittuna pitävälle pistäisi kyllä vihaksi.
Ihminen, joka on tottunut pitämään itseään ensisijalla, ei helpolla luovu asemastaan ja etuuksistaan.

Ei Kain kuitenkaan mikään parantumaton psykopaatti ollut. Aluksi äpistyessään ettei ollut veljensä vartija hän lopulta tuntee murskaavaa syyllisyyttä: "Syyllisyyteni on suurempi, kuin että sen kantaa voisin.”
Olisiko lausahdus myös lopultakin järkiintyneen miehen tunnustus, ettei hänestä messiaaksi ole? Ei edes omaa syntiään sovittamaan saati koko maailman.

Tarina saa jollain tavoin onnellisen lopun: Herra panee Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä.
Tämä Kainin merkki on yksi Raamatun väärinymmärretyimpiä kohtia. Kansan suussa siitä on tullut synonyymi häpeämerkille, jonka tarkoitus on paljastaa rikollinen muulle väelle. Raamatun mukaan kysymys on kuitenkin suojamerkistä: siitä ette tapaus oli jo käsitelty eikä siihen enää kukaan saisi puuttua.

Kiinnostava yksityiskohta Kainin merkistä on, että sanotaan vanhimmassa hepreassa ”merkki” TAV kirjoitettu ristinmuotoisella kuviolla. Jos niin, niin tavallaan Kainista kuitenkin tuli, jos ei nyt itse messias, niin ainakin messiaan merkin kantaja ja niinollen messiaan armon lihaksi tullut esikuva.

Näistä veljeksistä kummastakaan ei tullut messiaanisen sukulinjan aloittajaa. Vasta Aadamin kolmas poika Set oli se, josta lihaksi tulevan Jumalan sukulinja juohtui.

Ehkä vanhempienkin oli ensin opittava, ettei kannata lapsiinsa suhteettoman suuria odotuksia asettaa.


PS:
Tähän kirjoitukseen inspiraatio syntyi, kun yöllä näin näinkin eeppistä unta: olin jossain korkealla parvekkeella, edessä ja alhaalla avautui panoraama-esityksenä kuin elokuvassa näkymä maailmanajan alkuajoille katsomaan ensimmäisen ihmisparin ensimmäisten jälkeläisten touhuja.  

Siinä parvekkeella takanani seisoi myös Jeesus!!!! (loistavan valkoinen vaate ja sysimustat hiukset) osoittelemassa kädellään mihin kohtiin alhaalla näkyvistä tapahtumista minun pitäisi huomiotani kiinnittää. En kyllä herättyäni muistanut paljoa yksityiskohtia saati vastauksia niihin kiinnostaviin kysymyksiin, joita Genesiksen kertomat tapahtumat ainakin uteliaammalle ihmiselle tuottaa. Antoipahan vain inspistä ruveta arvailemaan mitä siellä oikeastaan tapahtui ja miksi....


-Ulla Rautiainen-

Infinitum

Unelmoida kuin Jumala.
Nähdä niitä näkyjä joista maa ja taivas luotiin.
Saada kosketus ja visio
tyhjentymättömään inspiraatioon,
rajattomaan luomisvoimaan,
sanoihin, joissa on ihmettä,
näkyihin absoluuttisesta kaikkimahdollistavuudesta,
salaisuuksiin, jotka virtaavat
siitä Ylimmästä Tahdosta
jonka ajatus olemassaolon peruspilarina
kaikkeutta kannattelee.

 

-Ulla Rautiainen-

Uudestisyntyminen

Hänen kohtaamisensa
painui kuin nuoli sydämeen.
Siitä kaatua Hänen käsivarsilleen,
tiukkaan syliotteeseen,
jossa entinen elämäni
(se surkea, jota sieluani jalkoihin talloen olin elänyt)
suli kuin sumu auringossa pois,
kuin haipuva uni josta ei jälkeä jää.


Hän henkäisi kasvoilleni,
tarttui kädellään sydämeeni,
herätti omalla elämänvoimallaan
toiseen elämään,
Hänen elämäänsä,
(loistavaan kuin kruununjalokivi kuninkaan otsalla)
jossa liitettynä sydän hänen sydäntään vasten,
sielu hänen sieluunsa kiinni
veri Hänen vereensä,
uneni Hänen uniinsa,
tahtoni Hänen tahtoonsa
näkemään Hänen näkyjään,
Hänen silmiensä,
Hänen sydämensä,
Hänen sisimmän sydänkammionsa
Hänen elävän sydänverensä kautta.

-Ulla Rautiainen-

Mestarisärabbeja

”Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä. Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa. Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.” (Matt 23:8-10)

Rabbi tarkoitti opettajan lisäksi valtiasta. Mestari on alkutekstissä sananmukaisesti "johtaja, auktoriteetti", joten siinä Jeesuksen mielipide ihmisille johtajaksi havitteluun.

Tätä raamatunkohtaa harvemmin kirkoissa saarnataan. Itse asiassa en muista koskaan kuulleen tätä missään seurakunnassa.
Eikä ihmekään, niin viljalti kaikenlaisia kirkkoisiä, johtajia ja auktoriteetteja hengellisissä yhteisöissä vilisee. Olisi päällystölle epäsuotuisa suuntaus, jos väki oikeasti alkaisi tätä Jeesuksen opetusta tarkemmin funtsimaan.

Kuinka suuri juopa hengellisten auktoriteettien ja tavallisen kristirahvaan välillä vallitsee, vaihtelee ja on vaihdellut eri yhteisöissä ja eri aikakausina.
Joskus ei tavallisella tollolla ollut kuolemanrangaistuksen uhalla lupa edes Raamattua avata (tyhmyyksissään kuitenkin pyhän tekstin väärin ymmärtäisi ja harhautuisi kerttiläiseksi) ja ylhäinen kirkkoruhtinas oli Jumalan Sijainen Maan Päällä, yhtä erehtymätön ja yhtä kaikkivaltainen. Nykyään jo saatetaan kyllä kauniista puhua veljeydesta, samanarvoisuudesta ja yleisestä pappeudesta mutta käytännössä tahtovat toiset olla tasa-arvoisempia kuin toiset.

Johtajat ovat niitä, jotka valikoivat seurakunnan palvelutehtävistä mieluisammat; ne joista maksetaan rahapalkkaa, joissa pääsee käyttämään valtaa, joissa saa näkyvyyttä ja arvostusta ja (kolmesta edellä mainitusta syystä) paljon kavereita ja jotka ovat toimenkuvaltaan ”siistiä sisätyötä, jossa ei tarvitse nostella raskaita esineitä.”
Muille jäävät ne ikävämmät hommat, yksinään puurtaminen ilman kannustusjoukkoja ympärillä ja palkka maksetaan vasta taivaassa.

Lain voimalla ei nykypäivän Suomessa enää ketään voi pakottaa lopettamaan ajattelua ja alistumaan hengellisen auktoriteetin alamaisuuteen. Manipulaatisilla keinoilla hyvinkin voi. Olen nähnyt hengellisiä yhteisöjä, joissa autoritaarisen johtajan alaisuudessa ajattelu on ulkoistettu johtajan toimeksi ja kirkkokansa on taantunut mieleltään milteipä lapsen tasolle.

Sellaisesta yhteisöstä on syytä kiireesti kalppia karkuun. Ei ole pakko sopeutua. Ei Jeesuskaan sopeutunut aikansa auktoriteetteja pokkuroimaan.
Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n sivulla on erinomainen lista hälyttävistä merkeistä uskonnollisessa yhteisössä. Kannattaa tutustua, jos tuntuu, että yhteisössä, johon on menossa tai jossa jo on ei kaikki ihan kohdallaan ole. Linkki tuosta:
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/uskonyhteisoista/milloin-huolestua/

-Ulla Rautiainen-

Ratkeaako Saku Sammakko aina ryyppäämään?

”...ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä haluat, joko raavaita tai lampaita, viiniä tai väkijuomaa, kaikkea, mitä mielesi tekee, ja syö siellä Herran, sinun Jumalasi, edessä ja iloitse, sinä ja perheesi.” 5.Moos.14:26

”...ja sanoi hänelle (Jeesukselle): "Jokainen panee ensin esille hyvän viinin ja sitten, kun juopuvat, huonomman. Sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti."” Joh. 2:10

Nyt viimeistään poltan sillat siihen herätysliikkeeseen, jonka piirissä pitkään olin.
Siellä kun perinteisesti on vaadittu absoluuttista täysraittiutta alkoholiin. Ennen väitettiin käskyn tulevan Raamatusta, tänä päivänä jo kakistellen myönnetään, että Raamattu ei täyttä pidättäytymistä iloliemestä vaadi ... mutta... no... tuota... öh... niin... ääh... kyllä ei sitä viinaa saa uskova juoda, sillä … tuota... öh... no... ääh... kulttuurilliset syyt... siis... tuota... huono esimerkki... ja siis tuota... ei vaan saa juoda, äläkä kysy miksi.
Rappiolle ojan pohjia möyrimään päädyt kuitenkin, jos sen ensimmäisenkään kulauksen otat. Ja jos et itse päädykään, niin ainakin aiheutat viettelyksen heikolle veljelle vieressä joka sinne päätyy. Ja se on sitten sinun syysi.

Kumma kyllä, näille heikoille veljille eivät kesäiset terassit, jossa näkysällä kansa kaljaa vetää tai kauppojen oluthyllyt ole viettelykseksi eivätkä aiheuta lankeamisia ryyppyputkeen. Ainoastaan jos saavat kuulla uskonystävän ottavan viinilasillisen hyvän ruoan kyytipojaksi niin jo Bacchus kutsuu ja lankeaminen rappiojuopoksi on sitten uskonystävän vastuulla.

Epäilys herää, että kysymys on vallankäytöstä. Jotain halutaan kieltää vain kieltämisen vuoksi.
Ja kateudesta. Kun en minä saa, niin ei muutkaan saa saada. Että raitistuneet juopot eivät olekaan niin parantuneita, kuin optimistisissa todistuspuheissa vakuutetaan. Addiktio on vain vaihtunut toiseksi. Jos ennen terrorisoitiin ympäristöä kännäämisellä, niin nyt terrorisoidaan raittiudella. Lopputulos on sama. Raitistuneen juopon ehdoilla lähimmäiset joutuvat edelleenkin elämään.

Ja olisiko myös, että seurakunnissa ylipäänsä on liian paljon epätasapainoisia ja ahdistuneita ihmisiä (ja sitä voisi kysyä miksi), jotka eivät kykene kohtuudessa pysymään, jos vähänkin kireyttä lievittävää ainetta maistaisivat.
Mutta se onkin kummallista, miksi juuri uskovien joukossa itsekurin puutos ja terveessä kohtuudessa pysyminen on muka niin mahdotonta. Luulisi, että Jumalan yhteydessä eläminen tekisi erityisen vahvaksi, mutta puheista päätellen näyttääkin, että juuri nämä ovat kaikkein löperöimpia lipeämään hillitömyyteen pienimmästäkin sysäyksestä. Yksikin drinkki muka avaa samantien ryyppyputken rappiolle, vaikka tavalliselle pulliaiselle se ei aiheuta mitään vahinkoa.
Jokin siinä yhtälössä ei täsmää.

Kyse on tietysti myös perinteestä. Kun on niin kauan ehditty viinapirusta saarnata, niin eihän edellisten sukupolvien opetusta voi yhtäkkiä kumota ja virheelliseksi julistaa. Sehän saattaisi aiheuttaa epäilyksen, että nykysaarnoissakin olisi vaatimuksia, jotka seuraava sukupolvi kumoaa yhtä virheellisinä. Menisi uskottavuus puhtaan oikeaoppisuuden ja lopulliseen totuuden saavuttamisesta.
Lisäksi alkoholikielto käy hyvästä shibbolet-testistä. Nopea, kätevä ja yksinkertainen tapa erotella jyvät akanoista ja oikeat uskovat maailmallisista syntisäkeistä.

Monet kyseisen herätysliikkeen pastoreistakin ryyppäävät salaa. Kukaan ei niin urheaksi kuitenkaan uskaltaudu, että rukoushuoneensa saarnaspöntöstä ilmoittaisi iloisesti viinaa vetävänsä. Se olisi hengellisen uran itsemurha.

Raamatussa kyllä varoitellaan liiallisesta juopottelusta ja juopuneena remuamisesta – samoin kuin tuomitaan ylensyöntikin ja rahanahneus. Viinilasia ei uskovan anneta kallistella, mutta isomahaisia ja läskiposkisia tai maallista mammonaa hamuavia pastoreita kyllä näkee ilman, että siinä raamatullista rikkomusta tunnistettaisiin.

Alkoholin nauttimisen ja känniörveltämisen välillä on kuitenkin yhtä iso ero kuin kohtuusyönnillä ja ruoalla mässäilyllä tai mielipide-eroavaisuuksista keskustelemisella ja nyrkkitappelulla.
Liiallisuuksiin menevänä ei mikään näistä ole Raamatun mukaan luvallista.

Olen haavellut tilanteesta, jossa seurakunnan johtomiehet saisi julkisessa tilanteessa juotettua umpikänniin. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu kun estot poistuvat ja hengenmiesten todellinen luonto pääsee valloilleen. Mitä sieltä tulisi esille.
Ehkä juuri sen takia täysjuomattomuudesta on tullut vaatimus.
Sen takia mitä sieltä tulisi esiin.
On helpompi pitää kulisseja pystyssä kuin korjata sitä esiintulevaa.

Alkoholi satunnaisesti juotuna ei muuta ihmisen persoonallisuutta. Humalatila toimii jonkinlaisena totuusseerumina, joka paljastaa todellisen luonteen. Niillä, joilla käytös muuttuu radikaalisti siitä mitä selvinpäin, kyse on että selvinpäin on onnistuttu piilottamaan jotain, joka estojen poistuttua ryöpsähtää esiin.
Tietysti on hyvä olla viinaa juomatta, jos humalassa tekee asioita, joita ei pitäisi tehdä. Raittius on välttämätön vaihtoehto jos kuppia kumottua berserkkiraivossa hyökkää rusikoimaan lähimmäisiään.

Kaikki eivät kuitenkaan hyökkää rusikoimaan lähimmäisiään.
Ei viina kaikista tee ikäviä ihmisiä. Jotkut muuttuvat jopa mukavammiksi.

Ehkä siksi Jumala Mooseksen laissa jopa käski ottaa väkijuomaa silloin tällöin. Ettei hyvää mainetta onnistuttaisi pitämään pelkkien ulkoisen itsehillinnän varassa ja kiellettyjen halujen piilottamisella. Vaan luonteen siivoamisen pitäisi tapahtua niin syvälle sieluun, ettei kännipäissäänkään sieltä mitään ikävää ilmestyisi.
Olisi ihan hyvä testi jokainen hengelliseksi johtajaksi aikova juottaa humalaan ja katsoa, mikä käytös on kun estot häviävät.
Siinä näkisi kellä oikeasti on kelvollista karakteeria.
Luonteen syvimpiin ulottuvaa sielunpuhtautta.

Kerran Galileassa oli mies, joka muutti vettä viiniksi, nyt monet hänen seuraajansa haluavat muuttaa viiniä vedeksi. Ja kuten Raamatusta selvästi käy ilmi (vaikka toisinkin on tarkoitushakuisen virheellisesti saarnattu), se oli sitä viiniä, josta juovutaan. Ja sitä tarjoiltiin jo valmiiksi juopunelle joukolle. Kysymys kuuluu, ollako tämän miehen seuraaja – vai hänen seuraajiensa seuraaja, jotka kääntävät liiankin monta asiaa nurinpäin?

Uskotaanko ennemmin ihmistekoisia perinnäissääntöjä vaiko että Jumala on antanut viinin ilahduttamaan ihmisen sydämen, niin kuin Psalmissa 104:14-15 sanotaan?


-Ulla Rautiainen-