Joulunkertoja toisesta ajasta

Oletteko kuulleet ihmeellisintä tarinaa?
Kerran tapahtunutta, monesti kerrottua.
Kun taivas ja maa toisiaan koskettivat ja tulivat yhteen.

Näin se menee:
Täältä katsoen keskipäivän suuntaan oli maa,
siellä karjasuoja ja heinillä vuorattu seimi.
Oli sillä seudulla ruohoinen keto,
siellä lampaita ja niiden paimenia.
Ja tämän tarinan aikaan oli siellä enkeleitäkin.

Oli myös kirja,
johon oli kirjoitettu että oli tuleva
luvattu ja ihmeellinen, messiaaksi kutsuttu.
Oli kirjoitettu kaikki se, mitä tästä messiaasta tuli tietää.
Ja paljon sitä kirjaa luettiin.

Oli kirjan tuntevia oppineita,
jotka lukivat kirjantuntevien oppineiden tavalla.
Ja he odottivat tästä messiaasta, tästä luvatusta ja ihmeellisestä
perinnäislain ja temppelijärjestyksen ylläpitäjää.
Oli ylhäisiä hallitsijoita,
jotka lukivat hallitsijoiden tavalla
ja he odottivat (ja pelkäsivät) hallitsevaa kuningasta
pystyttämään valtakuntaansa.
Oli kaiken menettäneitä, päähänpotkittuja, katkeroituneita ihmiskurjia,
jotka eivät keneltäkään mitään hyvää olleet koskaan saaneet
ja jotka omaan käteensä olivat lain ja oikeuden ottaneet
ja he lukivat kapinoitsevien ryökäleitten tavalla
ja odottivat valtaapitävistä vapauttavaa kapinallisjohtajaa.
Ja oli niitä, jotka eivät päässeet kirjaa ollenkaan lukemaan
ja kyllä hekin jotain ymmärsivät ja odottivat,
mutta mitä, sitä ei kukaan tiennyt,
koska kukaan ei heitä kuunnellut (edes sitä vähää, mitä noita muita).

Me tiesimme millainen hänen tulisi olla.
Mutta tiesimmekö oikein?
Eikö käynyt niin,
että kukin omassa sydämessään
kuuli vain oman sydämensä rajoittuneet toiveet?
Omassa ahdingossansa
näki vain omat yksityiset ja ahtaat tarpeensa.
Ja sen mukaan muotoili oman kuvitelmansa,
odotuksensa siitä millainen tämän tulevan tulisi olla.
Valikoi ilmoituksesta itselleen sopivan osan
ja tulkitsi sillä kokonaisuutta
hyläten toisten todistuksen
korottaen oman näkemyksensä ainoaksi totuudeksi.
Ja niin jokaisella oli vain pala suuresta kuvasta.
Osatotuus, ei itsessään väärä,
mutta kokonaisuudeksi tulkittuna silti väärä.

Ja kun emme kuunnelleet toisiamme
ja ennenkaikkea emme kuulleet Jumalaamme
(runsaista rukouksistamme huolimatta)
me kaikki erehdyimme.
Vaikkakin lähtökohtaisesti olimme oikeassa,
silti johtopäätöksissämme päädyimme aina väärään.
Emmekä tunnistaneet Jumalaamme,
kun hän oli keskellämme.
Ja mitä me hänelle lopulta teimmekään!
Tälle odotetulle, ennaltailmoitetulle
messiaaksi kutsutulle,
jota sydämet kuumina kaipasimme tulevaksi.

Tiesimme hänen olevan sorretun kansan vapauttaja,
synneistämme pelastaja,
suurenmoinen kuningas hallitsemaan Daavidin istuimella.
Ja mitä kaikkea hänestä onkaan vielä sanottu?
Oi, Herra! Mitä me sinusta ymmärsimme?

Sinä kohoat kuin aamurusko pimeyden alta.
Kuin aamun ensimmäinen tähti nousevan auringon airuena.
Tulet voittoisana sankarina alttiin joukkosi eteen
sotaratsusi selässä kansasi ylistyksen keskelle.
Ja läimäytät kämmenelläsi
poskelle vihollistasi niin että hampaat suusta hajoavat
ja valtasi valtikalla
lyöt kimppuusi käyviltä ohimot murskaksi.
Niin palaat taistelun melskeestä tahriintumattoman kilven tuoden.
Kruunu päässäsi, monta kruunua.
Ja sinut ylennetään istuimellesi ympärilläsi seisovien yläpuolelle,
purppuraviittaan puettuna ja rikkaan huoneeseen asutettuna.

Mitä me tästä ymmärsimme?

Maan yössä oli ruohoketo verhoutuneena lammaslaumaan.
Rauhassa nukkuvia lampaita.
Kaikki virheettömiä, tarkastettuja, tarkoitustaan varten erotettuja eläimiä.
Eivätkä nämä suloiset ja avuttomat eläimet osaa tietää,
mikä niitä odottaa
matkallansa kohti pyhintä temppeliä ja sen uhrialttaria.
Päällekkäinladottujen puiden päälle vertansa vuodattamaan
ja viemään ihmiskunnan syntivammaa
Jumalalta unohduksiin.

Mutta kuinka paljon, kuinka monta lammasta vielä tarvitaankaan
ennen kuin löytyy se riittävän virheetön
ja langenneen maailman syntiturmeluksesta erottautunut lammas?
Joka lopulta kelpaa lopettamaan
tämän temppelin sisäisen mielettömän teurastuksen
ja tekee päätöksen alttarin päältä virtaavan veren tulvasta.
Joka tarvitaan huuhtomaan sitä paikkaa pyhäksi
jotta Jumalamme, jota vastaan olemme niin rikkoneet
voisi edes katsahtaa meihin päin.

Tämän pyhän temppelin,
joka turmeltumattomassa maailmassa,
jossa ei syntiinlankeemusta olisikaan tapahtunut
olisi kuulunut olla puhtaan rukouksen ja palvonnan,
juhlaveisuun ja ihanien suitsukkeiden
ja Jumalamme kasvojen ilmestymisen täyttämä.
Mutta joka pahuutemme takia on tullut
palavan uhrilihan ja veren löyhkän pesäkkeeksi.
Annettuna kuvana – ei Jumalamme julmuudesta
vaan pahuutemme seuraamuksesta,
oman kapinamme inhottavasta hedelmästä
joka tässä temppeliriitissä
paiskataan vasten kasvojamme
näyttämään omatekemämme syntimme inhottavuutta
ja toivomaan sille loppua ja ratkaisua.

Vartiossa valvovien paimenten ja nukkuvien lampaiden kedolla
yön pimeys halkeaa odottamattomaan valon ilmestykseen.
Kun ylimpien taivaiden henget
lävitse, ohitse syvimpien taivaiden kulkeneet
tulevat ilmoittamaan ihmiskunnalle
heitä koskevaa iloa.
Ja pyytävät, pyytävät ymmärtämään
ja ilolla iloitsemaan siitä armosta ja ihmeestä,
tästä arvaamattomasta teosta,
odottamattomasta merkistä
kun koko maailmankaikkeutta hallitseva voima
on sullonut itsensä eläinten syöttökaukaloon
ahtaiden lautojen ja kireiden kapaloiden sisään.
Sillä hän on tämä, jonka puhuma sana
luomisen päivänä mahtiäänen voimana
liikutti maan ja taivaan olevaksi
ja nyt, tässä ilmestymisen muodossaan
ei ole kykenevä ymmärrettävää äännettä lausumaan
ollen avuttomana,
ihmiskäsin liikuteltavana ihmisvauvana.

Mikä suunnaton ihme! Kuka sellaista olisi odottanut?
Kun asutit korkealla ja tulenpuhtaalla hengelläsi
itseluomasi ihmislihan.
Laitoit oman jumalallisen veresi virtaamaan
ihmsiruumiin suonissa
tässä kummallisessa liitossa ja yhdistymisessä,
jossa sidot itsesi ihmiskunnan elämään ja kohtaloon.

Ja nyt paimenet, jotka ovat tämän ilon kuulleet
riemusydämellä lähtevät
jalkaa kerkeästi nostavat,
iloaskelilla juoksevat
niin että maan kuiva tomu
karkeloi heidän jälkiensä nostattamassa pölinässä.
Ja lampaatkin seuraavat
perässä tullen kuin nuotalla vetäen.
Koko lauma kuin villakeräinen aalto vyöryy paimenten jäljessä.
Sillä ne ovat tottuneet seuraamaan paimeniaan
eivätkä jäisi kauaksi heistä.
Ja nämä paimenet, miehet kukkaroltaan köyhät
mutta rikkaammat sydämeltään
kun pääsevät näkemään
tässä ilmoitetussa vastasyntyneessä
ne Jumalan salattuna pitämänsä kasvot,
jotka hän ihmiskunnalle itsestään nyt haluaa näyttää.

Tulevat polvet, te ihmiset toisten aikojen:
älkää samaa erhettä tehkö kuin minkä me teimme.
Älkööt kukaan luulko kaikkea totuutta yksin omaavansa.
Kaikkea viisautta omassa yksityisessä helmassansa kantavansa.
Vaan kuunnelkaa toisianne,
oppikaa toisiltanne.
Oppineet yksinkertaisilta, yksinkertaiset oppineilta,
ylhäiset alhaisilta ja alhaiset ylhäisiltä.
Sillä monesti viisaus ilmoitetaan outoja teitä.
Niiden kautta, joilta sitä ei olisi odottanut.
Kuka olisi odottanut lasta seimessä?
Kuka sellaiseen oli varautunut?
Niin hän, joka viisautta meille jakaa
pitää meidät valppaina
kuulemaan viestissä enemmän hänen ääntänsä
kuin viestintuojan ääntä.
Sillä onhan vain yksi Ainoa Viisas jolla on kaikki;
hän jota me messiaaksi kutsumme.
Ja me muut olemme saaneet
vain hänen pöydältänsä pudonneita murusia,
kullekin vain palanen kokonaisuudesta.
Ja vasta kun sen tunnustamme
hän kääntää katseensa meihin
ja vastaa rukouksiimme.
Sillä ylpeitä hän ei siedä, vaan ainoastaan nöyrille,
oman vajavuutensa tunnustaville antaa armonsa.

-Ulla Rautiainen-

Deus ex machina

”Hyvä Jumala, ratkaise ongelmat, jotka haittaavat elämääni.”
Yksi varmaan eniten rukoilemiani rukouksia. Varmaan myös vähiten vastauksia saamani rukous.

Ongelmieni ratkaisemisen sijaan Kaikkivalta lähetti tietooni tämäntapaisen tietoiskun:

Apo mēkhanēs theos (ἀπὸ μηχανῆς θεός) on kreikankielinen ilmaisu, joka nykyään tunnetaan paremmin latinalaisessa muodossa deus ex machina. Suomeksi se yleensä käännetään ”jumalakone”.

Termi on peräisin antiikin Kreikan teatterista. Näytelmän juonen sotkeuduttua siihen pisteeseen, ettei siihen enää järjellistä ratkaisua löytynyt, ongelma selvitettiin laskemalla koneistojen avulla näyttämölle jumalia jotka ihmeenomaisesti ratkaisivat mahdottomiksi käyneet tilanteet.

Kerrontataiteessa menetelmää ei kovin arvosteta. Niin kirjallisuudessa kuin näyttämötaiteessa edellytetään juonen etenevän johdonmukaisesti ja tarinan oman sisäisen logiikan puitteissa. Jos tarinan maailmassa on yliluonnollisia tekijöitä, niiden olemassaolosta pitäisi ainakin antaa hyvissä ajoin vihjeitä ja ihmeiden toimia niin, että niillä on yhteyttä teoksessa aiemmin kehiteltyyn juoneen. Sankarin taloudellisia ongelmia ei voi ratkaista yllättävällä kulta-aarteen löytymisellä, ellei tarinan juoneen ole punottu aarteenetsintää eikä vainovihollista lyödä äkkiarvaamatta esiin vetäistyllä aseella, jonka olemassaolosta ei aiemmin mitään merkkiä ollut.

Selittämättömästi irrallisen ja ulkopuolisen tekijän ratkaisu koetaan epäuskottavana, epätyydyttävänä ja merkkinä kirjoittajan mielikuvituksen tyssäämisestä siihen kohtaan ellei tarkoituksena ole nimenomaan tehdä parodiaa. Huumorin lähteenä deus ex machina-juonenkäänteet toimivat kyllä mainioisti.

Ja sitten Kaikkivalta, joka on myös Suuri Tarinankertoja kysyi halusinko todella että Hän kirjoittaisi elämäni parodiaksi, jossa hölmöläisenä törmäilen ja aiheutan ongelmia, jotka Hän sitten ihmeenomaisesti ratkaisisi kuin jumalakone ikään ilman että minun tarvitsisi koskaan selvittää mistä ongelmani johtuvat eikä varsinkaan tehdä mitään elämänmuutoksia, jotka estäisivät vastaavien ongelmien uudelleensyntymisen?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Hänellä ei ollut aikomustakaan hyväksyä vastausta: ”Kyllä, haluan että vapautat minut omien tekojeni seurauksista elämään fantastista elämää, jossa mikään mitä teen ei muuta todellisuutta eikä mistään tarvitse oppia mitään.”

Koska, ensinnäkin Kaikkivalta Suuri Tarinankertoja on niin hyvä tarinankertoja, ettei suostu huonoihin juoniratkaisuihin ja toiseksi, koska Hän on tarinankertojan lisäksi Suuri Kasvattaja. Hän on Isä ja minä olen lapsi, jota Hän opettaa. Hyvä kasvattaja opettaa lapselle että elämässä ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” tai ”kun tuulta kylvät, niin myrskyä niität” tai ”minkälaisen hirven hiihdät, semmoisella taljalla makaat”.

Ja kolmanneksi, koska Hän ei ole kone vaan Persoona Jolla On Hyvin Vahvoja Mielipiteitä. Hänen pitää saada olla arkkitehti eikä remonttimies, käsikirjoittaja eikä oikolukija, sisustaja eikä toisten sotkujen siivooja.

Tietysti on ongelmia, joita et ole itse aiheuttanut, mutta niistä ei nyt puhuta tällä kertaa ja ne ovat eri asia, Hän jatkoi opettamistaan. Mutta itseaiheutettuun päänsärkyyn rukous menee näin: "Hyvä Jumala auta minua ymmärtämään, mistä huonoista valinnoistani elämäni ongelmat johtuvat ja muuttamaan tapaani elää niin että näitä ongelmia ei enää pääsisi syntymään".

Siinä, Hän sanoi, on yksi vähiten rukoiltuja rukouksia, mutta myös yksi eniten vastauksia saava rukous.


-Ulla Rautiainen-

Uskonpuhdistajan ongelmista

1469-1527 elänyt firenzeläinen filosofi ja valtiomies Niccolo Machiavelli sanoi: ”Ei ole olemassa vaikeampaa ja vaarallisempaa tehtävää kuin luoda asioille uusi järjestys. Kaikki ne vastustavat uudistuksia, joille vanhasta järjestyksestä on ollut etua ja sitä puolustavat laimeasti ne, jotka siitä ehkä hyötyisivät.”
Tässä asiassa Machiavelli oli oikeassa. Juuri missään uudistajan osa ei ole milloinkaan ollut ruusuinen. Vallankumoukset syntyvät vasta ääritilanteissa ja muutoksiin suostutaan vain kun olemassaoleva on käynyt sietämättömäksi. Siihen asti muutoksista puhuvat koetaan häirikköinä ja riidanhaastajina.

Martin Luther King sanoi saman asian näin: ”Mustien pahin vihollinen ei ole Ku Klux Klan vaan maltilliset valkoiset, joille järjestys on tärkeämpää kuin oikeus. He sanovat ”odota” mikä tarkoittaa ”ei ikinä”.”
Valkoiset sanoivat ”odota” koska heille vallassa oleva mustia sortava järjestys antoi etua. Siksi heillä ei ollut kiire purkaa sitä. Mitä kauemmaksi muutosta pystyi vitkuttamaan, sitä parempi heille.

Aina muutosvastarinnassa ei edes ole kysymys eduista kiinni pitämisestä vaan jonkinlaisesta oman mielen sisään lukkiutumisesta.

Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø kuvaa ärimmäistä muutosvastarintaa kirjassa Suruton näin: ”Omat aivonsa voi ohjelmoida ennalta seuraamaan jotain tiettyä toimintamallia. Aivot torjuvat muut ärsykkeet ja seuraavat etukäteen päätettyjä sääntöjä, tapahtuipa mitä tahansa... On olemassa menetelmiä, joilla ihmisen saa ohjelmoitua niin perusteellisesti, että hän ajautuu transsiin josta äärimmäinenkään ulkoinen ärsyke ei saa häntä ulos, menetelmiä joilla ihmisestä tulee eläviä robotteja. Kyse on siitä että joitakin ärsykkeitä päästetään sisään ja toiset suljetaan ulkopuolelle... Sitä kutsutaan myös itsehypnoosiksi.”

Ei tarvitse transsiin asti vajota, että ihminen yksinkertaisesti huomioi vain omia uskomuksia ja asenteitaan vahvistavia viestejä ja torjuu automaattisesti niitä haastavat. Tällainen ihminen luo ympärilleen suojaavan kuplan, jonka läpi ei pääse mikään, joka vaatisi muutosta ajattelussa tai käytöksessä.
Tällaisen ihmisen kanssa keskustelu on raivostuttavan turhauttavaa. Vaikka esittäisi kuinka järisyttäviä todisteita tai vakuuttavia perusteluja, mikään ei mene raudanlujan torjunnan lävitse jos ne eivät vastaa henkilön jo vakiintunutta ajatusmaailmaa.

Jääräpäisyyteen juuttuneesta ihmisestä jää tuntuma kuin hyökkäysvaunusta, joka jyrää terveen järjen alleen tai vaihtoehtoisesti heikomman henkilön kyseessä ollessa kuin otteen läpi kiemurtelevasta käärmeestä, joka liukkaalla luikertelullaan väistää kaikki mahdollisuudet virheellisten uskomustensa korjaamiseen. Muutokseen haastaja jää hämmentyneenä ihmettelemään, mikä hänen tavassaan ilmaista päivänselvää asiaa on vialla. Miksi selkokielellä ilmaistu sanoma jää ymmärtämättä?

Tällainen jääräpäisyys on eräänlaista suuruudenhulluutta. Henkilö uskoo omaavansa koko totuuden asiasta, päässeen lopulliseen viisauteen, jossa ei mitään korjausliikkeitä tarvitse tehdä. Hän halveksii muiden mielipiteitä, ymmärrystä ja näkemyksiä korottaen oman itsensä muiden yläpuolelle.

Kysymys on oikeastaan jo pahuudesta. Kuten M.Scott Peck kirjassa Pahan psykologia sanoo: ”Pahat ihmiset pitävät suorastaan sairaalloisesti kiinni persoonallisuutensa muuttumattomuudesta, sillä narsismissaan he pitävät omaa persoonallisuuttaan täydellisenä.”

Tähän mielentilaan saattaa myös kokonainen yhteisö langeta ja helpostikin, sillä joukossa tyhmyys tiivistyy kun samanmielisenä hymistelevä joukko ruokkii toistensa harhoja. Meidän kirkkokunta/herätysliike/uskonyhteisö on lopullisen oikeaoppinen. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Meidän seurakunnassamme ei mitään virheitä eikä ikäviä asioita tapahdu. Mitään muutoksia eikä uudistuksia ei siis tarvita.

Uskonpuhdistajan tehtävä tällaisessa paikassa on epäkiitollinen ja usein mahdotonkin toteuttaa. Liian monelle on vanhasta järjestyksestä etua (jos ei muuta niin ylemmyydentunnetta omasta erinomaisuudesta) ja uudistuksista hyötyvät taas pelkäävät muutoskauden ehkä aiheuttamaa kiusallista epäjärjestystä ja ajattelevat kuin Shakespearen Hamlet että parempi: "Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne".

Yritä siinä siten palaa muutosvoimaa ja edelläkävijän henkeä.

Siihen ei kannata ryhtyä, jos haluna on saada hyväksyntää ja arvostettua asemaa. Eliat ja johanneskastajat ovat asioiden alkuunlaittajia, kipinöiden sytyttäjiä ja tuuletusräppänöiden aukaisijoita niille jälkeentuleville, joiden on määrä saattaa työ loppuun. He ovat jo poissa kuvioista kauan ennen kuin työ saatetaan valmiiksi ja hedelmistä päästään nauttimaan. Mutta he ovatkin ensisijaisesti Jumalan palvelijoita ja niin syvällä Jumalassa etteivät odotakaan ihmisten tai ihmisjohtoisten yhteisöjen arvonantoa.

P.S Joka haluaa nähdä käytännössä tämänpäivän uskonpuhdistustoimintaa, voi käydä tässä tutustumassa helluntailaisuutta ravistelevaa nettisivustoa:
http://naispastori.blogspot.fi/
Järeää asiaa naisen asemasta herätysliikkeessä, jossa johtavat asemat ja päätäntävalta on katsottu pelkästään miesten eduksi.


-Ulla Rautiainen-

Eliasta vielä

Elian nimi hepreaksi on Elijahu, אליהו ja tarkoittaa Jumalani on Jahve. Nimi on merkityksellinen: ei ollut niillä main itsestään selvää, että jumalana oli Jahve. Muitakin vaihtoehtoja oli tyrkyllä. Niitä muita vaihtoehtoja vastaan Elia kävi niin kiivaasti, että pääsi kuninkaalliselle tappolistalle ja erämaahan piilottelemaan.

Aikaisemmassa Elian hengestä – postauksessani tarjosin mielipidettäni eliamaisen profetaalisuuden olevan kykyä erottaa Jumalan ääni maailman muista äänistä.
Ja sitten joku oli lukenut kirjoituksestani että siinä kaikki.
Eihän se nyt tietenkään siihen jäänyt. Jumalan äänen kuuleminen ei ole pelkkää viihdettä, jonka jälkeen oleminen jatkuu entisellään. Siksi kai Jumala niin harvoille niin selkeästi kuin Elialle puhuu. Turha puhua sellaiselle, joka edellyttää kaiken jatkuvan entisellään.

Elian hengen sanotaan olevan uskonpuhdistuksen ja edelläkävijän henki. ”Ja hän käy hänen (Jeesuksen) edellään  Elian hengessä ja voimassa, kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten mielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan.”   (Luuk 1:17)

Uskonpuhdistusta ja edelläkäymistä ei kuitenkaan voi suorittaa, ellei ole kirkasta tietoa siitä, mitä Jumala haluaa puhdistaa ja minne käydä.
Eikä sitä tietoa saa muualta kuin Jumalalta.
Siksi Jumalan äänen kuuleminen ja oikein tunnistaminen on uskonpuhdistajan tehtävän lähtökohta ja tärkein osa.
Sen jälkeen seurataan vain ohjeita.

Sillä uskonpuhdistaja ja edelläkävijä ei voi tukeutua olemassaolevaan ja vallitsevaan oppiin ja vallassa oleviin auktoriteetteihin. Hänen on osattava lukea Raamattu Pyhän Hengen antamassa ymmärryksessä enemmänkin kuin ihmistekoisten tulkintojen mukaan. Hänenhän pitää saada aikaan muutoksia, viedä uusille alueille, kääntää laivaa kurssista.

Hän ei pääse seurakunnan johtajien (jotka pääsääntöisesti haluavat pitää asioita ennallaan muuttumattomuuden tilassa kuin aikaansaada epävarmoja mullistuksia jotka saattavat hajottaa seurakuntaa ja viedä johtajien kannatusta) kavereiksi. Uudistaja herättää pelkoa: ”ollaanko tässä menossa johonkin väärään?” Totutusta poikkeavalla tavalla Raamattua selittävä leimataan Sanan vesittäjäksi ellei peräti väärentäjäksi. Uskonpuhdistajat on tapana mieluummin nostaa roviolle kuin seurakunnan johtajistoon.

Kaikkien aikojen radikaalein uskonpuhdistaja oli Jeesus Nasaretilainen. "Jokainen istutus, jota minun taivaallisen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt 15:13)
Ja kyllä tämä galilealainen rabbi repikin. Julisti mitättömiksi uskonnollisen johtajiston määräämiä perinnäissääntöjä oikein olan takaa ja mites siinä sitten kävikään? Itselleen mukavat olot järjestänyt temppelieliitti veti herneet nenäänsä ja puhdistaja lyötiin ristille varoitukseksi kaikille liian itsenäisille ajattelijoille.

Sille tielle lähtevän on oltava varma, että on oikealla asialla.
Varma voi olla vain kun elää niin lähietäisyydellä Jumalasta ja niin tiiviissä johdatuksessa että saa armon kuulla Jumalan sanomia (tai näkemään tai millä tahansa tavalla Jumala missäkin tapauksessa ja kenellekin ilmoituksiansa antaa), tuntee Jumalan sydämenlyönnit, Jumalan luonteen, miten hän haluaa asioita hoitaa, mitä pyrkimyksiä hänellä on ja mihin hän on menossa.

Roviolla seistessä tai ristinpuulla riippuessa on kolkkoa huomata että ääni, jota oli seurannut olikin vain oman pettävän sydämen toiveita.
Vaikka kyllä kolkkoa on myös viimeisen tilinpäätöksen päivänä huomata, että hengellisessä yhteisössä arvostettuun asemaan nouseminen olikin tapahtunut sulkemalla korvat Jumalalta ja kuulemalla enemmän ”turvallisiksi” koettuja tuttuja ääniä.
Kun tuttu ja turvallinen eivät oikeasti edes ole toistensa synonyymejä. Siltä vain tuntuu silloin kun tutut tahot tarjoavat omalle mielelle mukavia asioita.

Mutta eliasielulle enemmän kuin totutut tuttuudet näyttäytyy Jumalan seuraaminen turvallisempana  – vaikka erämaahan – tai seurakuntayhteisön hylkiöksi – tai ristinpuulle.


-Ulla Rautiainen-

Kuka haluaa profeetaksi?

Jumalan lähellä oleminen ei ole tekniikkaa, ei pönäköitä seremonioita, ei tietyn rituaalin onnistuneesti suorittamista, ei 10 askelen ohjelmaa, ei pisteiden keräämistä, ei tee tämä ja tuo tuolla ja tällä tavalla niin alat kuulla Jumalan ääntä ja pääset profeetan virkaan. Mekaanisesti suoritettu uskonnonharjoitus ei johda mihinkään.
Koska siellä vastassa on Todellinen Persoona. Ajatteleva, tunteva ja haluava persoona, joka on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen niihin, joita rakastaa. Koska hän on heidän luojansa, heidän hengissäpitäjänsä ja heidän ikuisuuteenottajansa. Kyse on tekijänoikeudesta tekemäänsä.

Joka haluaa elämän lähellä Jumalaa, sillä ei saisi olla:
yhtäkään ovea häneltä sulkea,
yhtäkään huonetta, johon ei häntä kutsua,
sitä valhetta, että elämässä olisi osa-alueita, vähäisimpiäkään joista hän ei ole kiinnostunut. Että olisi asioita, joista ei tarvitse kysyä, mitä mieltä Jumala niistä on. Eikä sitä julkeutta, että loisi omat säännöstönsä edes johonkin elämänsä alueeseen.
Vaan palava rakkaus hänen lakeihinsa niin kuin Psalmi 119 kuvaa.
Koska hän on maailmankaikkeuden korkein äly ja tietää paremmin.

Oikean profeetan on hukuttava Jumalaansa, eikä hänessä ole mitään, mihin ei antaisi Herransa käden koskea. Jolle oikeastaan ainut järjellinen rukous on: ”tapahtukoot sinun tahtosi” kaiken muun ollessa vain alaviitteitä.
Kyse on elävästä suhteesta, oikeasta ja todellisesta niin kuin Jesaja 54:5 sanoo: ”Sillä hän, joka sinut teki, on sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä, sinun lunastajasi on Israelin Pyhä, hän joka kaiken maan Jumalaksi kutsutaan.”

Haluatko todella profeetaksi? Kurottua kaikella, mikä sinua on kohti kaikkivaltaista Jumalaasi? Laskea sydämesi hänen käsiinsä? Täyttää korvasi hänen kuiskailuistaan? Hukkua hänen, lähimmän ystäväsi ja sielusi rakastajan syliin niin kuin vaimo aviomiehensä syliin?

Hei! Hihitys seis. Raamattu on aikuisten kirja ja siellä käytetään aikuisten elämästä tulevia vertauskuvia. Avioliitto tarkoitettiin kuvaukseksi Jumalan ja ihmiskunnan suhteesta. Tietenkin sellaisesta, jollaiseksi hän aviosuhteen Paratiisin täydellisyydessä suunnitteli. Ei sellaisesta, joksi syntiinlankeemus ja ihmiskunnan turmelus monessa tapauksessa senkin suhteen on vääristänyt. Vaan kuvaamaan intohimoista yhteenkuuluvuutta ja rakastavaa läheisyyttä, jossa ei salaisuuksia ole.

Halusitko profeetaksi? Ei ole muuta ohjetta, kuin että sinun on haluttava, haluttava, haluttava, haluttava olla hänen kokonaan. Nyt, aina, ikuisesti. Kysyttävä hänen neuvoaan, hänen ohjaustaan, kysyä mitä mieltä hän mistäkin asiasta on, miten hän haluaa sinun tekevän valintojasi.
Koska elämäsi on hänen ja hän päättää miten sitä elät. Ei ehtoja, ei varausta, ei pakotietä varmistettuna että tottelet vain jos vastaus on mieleinen.

Hän haluaa halusi. Ja kiihkeämmin ja palavasydämisemmin kuin koskaan ihmismieli pystyisi hän haluaa vastata haluusi.


-Ulla Rautiainen-

Elian hengestä

Karismaattisissa piireissä puhutaan paljon Elian hengessä olemisesta, profetoidaan Elian sukupolven nousemisesta ja rukoillaan Elian voitelua.

Elia oli Vanhan Testamentin profeetta, josta kerrotaan 1 Kuningasten kirjan 17 luvusta eteenpäin ja 2 Kuningasten kirjan 2 lukuun asti.

Hän teki ällistyttäviä ihmeitä: herätti ainakin yhden kuolleen, sai tulen iskemään taivaasta, kuivuuden ja sateen tulemaan sanallaan, siirtyili Hengen heittelemänä paikasta toiseen. Ei tarvinnut huolehtia ruuanhankinnasta: korpit roudasivat hänelle leipää ja lihaa aamuin illoin, häntä elättävän lesken ruukuissa jauhot ja öljy lisääntyivät ihmeenomaisesti ja vielä enkeli toi ihmeleipää, jonka varassa pärjäsi 40 päivää ja yötä. Juoksi nopeammin kuin kuninkaan hevoset, sai veden jakaantumaan Jordanissa ja nousi tulisissa vaunuissa taivaaseen.

Olisikin aika jännää saada samankaltaiset kyvyt.

Sitäkö Elian hengessä oleminen olisi?
Enpä usko että se ihan sitä tarkoittaa.
Elialle tapahtui muutakin:

Hän (Jumala) sanoi: ”Mene ulos ja asetu vuorelle Herran eteen.” Ja katso, Herra kulki ohitse. Ja suuri myrsky, joka halkoi vuoret ja särki kalliot, kävi Herran edellä; mutta ei Herra ollut myrskyssä. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys; mutta ei Herra ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä.
Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa vaipallansa, meni ulos ja asettui luolan suulle. Ja katso, hänelle puhui ääni ja sanoi: ”Mitä sinä täällä teet, Elia?”. (1Kun 19:11-13)

Minä luulen, että tässä on Elian tarinan ydinkohta. Että Elian hengessä oleminen ei niinkään tarkoita suurien ihmeiden tekemistä. Jeesus sanoi Johannes Kastajan olleen ennustettu messiaan edellä käyvä Elia (Matt 17:12-13), eikä tämän kerrota tehneen yhtään ihmettä.

Luulen Elian hengessä olemisen tarkoittavan Jumalan tunnistamista. Niin kuin Johannes Kastaja tunnisti ison ihmisjoukon mukana kasteelle tulleesta nasaretilaisesta rakennusmiehestä, mikä tämä todellisuudessa oli (Joh 1:29).

Elialle esitettiin neljä erilaista ilmiötä: myrsky, maanjäristys, tuli ja hiljainen tuulen hyminä. Elian oli tunnistettava, missä näissä Jumala oli ja missä ei ollut.
Tehtävä oli vähän ovela. Hiljainen tuulen hyminä ei ollut se, missä perinteisesti oli opittu Jumalan ilmestymän. Siihen asti Herran Sebaotin peljättäviä esilletuloja olivat enemmänkin kauhistuttavat jyrinät, järinät ja tulenleiskunnat tehostaneet. Hiljainen hyminä oli uusi juttu ohjelmistossa.

Minä luulen, että tätä on Elian hengessä oleminen: että tunnistaa Jumalan äänen silloinkin, kun se puhuu epätavallisella tavalla. Tavalla, joka poikkeaa perinteisestä ja jolla kukaan ennen ei ole sitä kuullut.
Että tuntee Jumalan äänen niin hyvin, että tunnistaa sen, vaikka se tulisi vastoin kaikkia perinnäisoppeja ja entisiä kokemuksia.
Ja tärkeää myös: että tunnistaa, mikä ei ole Jumalan ääntä, vaikka kaikki perinnäisopit ja entiset kokemukset sanoisivat että juuri tällä tavalla Jumala tapaa puhua.

Jeesus puhui samasta asiasta kun esitteli itseään hyvänä paimenena:
”...lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta vierasta ne eivät seuraa, koska eivät tunne vierasten ääntä” (Joh 10:4-5).
Eli tässäkin; hänen todelliset seuraaajansa tunnistavat, mikä on hänen ääntänsä ja mikä vierasta ääntä.

Tunnistavat jumalallisen kipinän silloinkin, kun se leimahtaa outoja teitä niiden kautta, joilta sitä ei odottaisi, ehkä ihmismielipiteiden mukaan sopimattomissakin paikoissa.
Ja tunnistavat kipinän puutteen, vaikka koko kristikansa ympärillä lietsoisi ylistystä profeetaksi korottamalleen.

Niin kuin Paavali tunnisti Filippissä häntä seuranneen palvelijattaren sinänsä ihan oikeiden ja tosien sanojen: ”Nämä miehet ovat korkeimman Jumalan palvelijoita, jotka julistavat teille pelastuksen tien” innoittajaksi ei Jumalan vaan henkivaltojen vastakkaisen puolen vaikutuksen (Apt 16:16-18). Oliko tarkoitus saada heidän luottamuksensa? Ja kun luottamus olisi vakiinnutettu ja tyttö julistettu profeetaksi, olisiko alkanut tulla jo toisenlaista tekstiä, jolla kuulijat olisi vedetty ties mihin väärään? Paavalilla oli kuitenkin tarpeeksi korvaa kuulla mitä puuttui. Puuttui todellinen Jumalan ilmestys vaikka päällepäin kaikki kuulosti ihan oikealta.

Tämä on todellista profetaalisuutta: Jumalan äänen tunnistaminen. Se on Elian hengessä olemista ja Jeesuksen seuraamista.

Sitä on viisautta tavoitella.


-Ulla Rautiainen-

Opetuslapseudesta

Matt.28:19: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...”

Pääpaino sanalla ”minun”. Ei kotiseurakuntasi tutun pastorin opetuslapseksi, ei sen raamattukoulusi opettajan, joka lukee pyhiä tekstejä alkukielillä, ei sen lempijulistajasi joka aina kertoo niin innostavia tarinoita suurista ihmeistä, ei ystävällisen sielunhoitajan, joka saa olosi eheytyneeksi, eikä missään tapauksessa sen blogikirjoittajan, jonka kömpelökirjoitetusta ajatusvirrasta saattaa hyvällä onnella joskus joku ideakin löytyä.

Vaan hänen, Jeesuksen opetuslapseksi.
Siinä on ero.

Ihmiset, suurimmatkin hengenjättiläiset ovat vain välikappaleita. Jeesus on Opettaja, eikä mikä tahansa opettaja, vaan the Opettaja isolla O:lla.

Voi seurata ihmistä tai voi seurata Jeesusta.

Voi ottaa opetuksen toisen ihmisen suodattamana versiona, ripustaa uskonsa tämän ihmisen varaan ja seisoa ja kaatua tämän mukana. Tai voi kasvattaa henkilökohtaisen suhteen suoraan Jeesukseen, ottaa esimerkin hänestä ja pysyä hänessä vaikka maailma ympärillä räjähtäisi.

Hänen seuraamisensa ja hänen opetuslapsenaan oleminen tarkoittaa hänen kaltaisuuteensa pyrkimistä. Ja että hänen kaltaisuuteensa ei voi edes aloittaa pyrkiä, jos ei tunne häntä eikä hänen persoonaansa, hänen luonnettaan, hänen tapaansa reagoida asioihin, hänen tapaansa nähdä asiat.

Ei ole itsestään selvää, että vaikka olisi uskova, silti tuntisi Jeesusta. Onhan ihmisistäkin eri asia tietääkö vain jonkun olemassaolosta vai onko henkilökohtainen tuntuma ja kokemus, millainen persoona tämä todella on.

Ja sitten on niin paljon vääriä käsityksiä siitä, minkälainen Jeesus on. Ihminen helposti kuvittelee Jumalan itsensä kaltaiseksi. Sijoittaa häneen omia mieltymyksiään ja mielipiteitään ja perinnäisoppeja.

Jeesukseen voi tutustua lukemalla Raamattua. Siis itse lukemalla Raamattua, ei ihmisten tulkintoja ja selityksiä siitä. Evankeliumeista on helppo aloittaa. VT:n profetiakirjat (esim. Jesaja 53) ja Psalmit (esim. 22) vilisevät piilokuvauksia Jeesuksesta kun vaan osaa löytää ne. Ilmestyskirjan alussa olevat seitsemän kirjettä seurakunnille ovat Jeesuksen suoraan sanelemia ja antavat hyvän käsityksen hänen ajatustavastaan.

Ja rukouksessa oleminen on olemista hänen seurassaan ja seuranhan on tapana tehdä kaltaisekseen.

Tärkeintä on vilpitön halu tutustua häneen. Ilman ennakkoehtoja ja valmiudessa muuttaa piintyneitäkin mielipiteitään ja elämäntapojaan.
Valmiudessa muuttaa piintyneitäkin mielipiteitään ja elämäntapojaan.
Valmiudessa muuttaa piintyneitäkin mielipiteitään ja elämäntapojaan.

Viimeinen kohta on vaikein toteututtaa, siksi se on tässä kolmasti.


-Ulla Rautiainen-

Tulkoon sinun valtakuntasi

Paratiisin päivinä luovutti Jumala maailman hallitsemisen ihmiskunnan käsiin. Vallan, joka on todellista, jonka seuraukset ovat todellisia, mitä ikinä siitä seuraisikaan.

Mikä luottamus, ja miten me siihen luottamukseen vastasimme?
Katsokaa, kuinka maailman on käynyt. Onko ihmiskunnalla, saati muulla luomakunnalla hyvä olla?
Mitä me olemme tehneet!

Kaikki ihmiskunnan käyttämät hallitsemismuodot demokratioista diktatuureihin, monarkioista anarkioihin, kapitalismista kommunismiin, patriarkaateista matriarkaatteihin, pappisvallasta rosvoparoneihin, suurvalloista pienimpiin yksiköihin ja kaikki näiden lisäksi ja näiden välistä ovat epäonnistuneet täysin.
Missään ei koskaan ole näkynyt hyvää hallintoa, ei edes sinnepäin. Ei sellaista, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Jossa ketään ei sorrettaisi eikä hyväksikäytettäisi. Jossa vahvat käyttäisivät voimaansa heikompien hyväksi eivätkä oman etunsa kahmintaan.
Kaikki ihmiskunnan yritykset missä tahansa vallankäytön muodossa ovat osoittaneet vain ihmisen kyvyttömyyden oikeudenmukaiseen vallankäyttöön.

Silti Hän antaa meidän kokeilla niitä kaikkia ihan niin kuin me haluamme ja valitsemme ja toimeenpanemme ja joissa kaikissa me epäonnistumme. Todistaaksemme vain, ettei meistä ole hallitsijoiksi – ei ainakaan hyviksi sellaisiksi.

Ei sellaisiksi kuin Hän, joka on täydellisen oikeudenmukainen, täydellisen totuudellinen ja täydellisen viisas. Joka nöyryytti itsensä huimaavista ylhäiskorkeuksista maanpiirin ahtaaseen alhaisuuteen. Teki tomusta itselleen muodon, jotta näkisimme hänet. Lihasta ja luusta rakennetun sielunlinnan ylhäiselle hengelleen. Asui kanssamme syntiinlangenneen maailman viallisuudessa kärsien yhdessä kanssamme maailman väärämielisten valtiaitten mielivallan alaisuudessa. Pitäen kuitenkin oman henkensä aina tahrattoman puhtaana, johon meistä kukaan koko ihmiskunnan historian aikana ei koskaan ole pystynyt.

Ehkä ansaitakseen rakkautemme ja luottamuksemme?

Jotta lopussa, kun ihmisen valta on käynyt tiensä päähän ja Hän viheltää pelin poikki me mieluusti heitämme kruunumme Hänen jalkoihinsa ja pyydämme Häntä ottamaan kaiken hallinnon itselleen ja olemaan meidän epäilemättömänä kuninkaanamme.

Ikuisesta ikuiseen.


-Ulla Rautiainen-

Uneksijan unelma

Oletko nähnyt paratiisiin? Hetkeen luomisen aamussa, jolloin maailma vielä oli ehjä?

Ennen kuin kaikki särkyi. Ennen kuin syntiinlankeemus tapahtui. Ennen kuin ihmiskunnasta tuli kodistaan karkotettuja pakolaisia, jotka unohtivat alkunsa. Ennen kuin paratiisi siirrettiin tästä maailmanpiiristä pois. Ennen kuin maailmasta tuli kuin tuhansille paloille pirstoutunut peili, joka vääristää kuvaa tuntemattomaksi ja pilkkaa sitä alkuperäistä ajatusta, joka sen tekijällä siitä kerran oli.

Silti, voiko uneksijan elämässä olla hetkiä, jolloin näkee peilinsirpaleen ohitse? Voiko maailma millä hetkellä tahansa kääntyä ympäri ja paljastaa kivisen kuorensa alle kätketyn sisustan tai taivaat aueta ja taivaankappaleet siirtyä syrjään ja mitä kummastakin puolesta näkisi? Odotetun vai odottamattoman?

Ehkä tämän:

Siellä on metsä, jossa tavattomiin korkeuksiin nousevat puut kohottavat tummat ja ornamenttimaisen symmetriset oksansa holvimaisiksi katoiksi kaareutumaan ja sakea lehdistö varjostaa pylväsmäisiä runkoja. Jokainen puu on erilainen, yksilöllisen muttei yksikään erilaisuudessaan toisiinsa sopimattoman muotoinen tai näköinen vaan yhdessä muodostamassa toisiaan täydentävää kokonaisuutta.
Ja tuoksuva tuuli huokuu metsän syvemmistä sydänosista. Niissä metsän uloshengittämissä tuoksuissa on kaikki metsän aromit sekoittumattomina; lehtiä, havuja, pihkaa, mahlaa, kosteaa multaa, rehevää ruohoa ja makeaa vettä. Sitä on hyvä hengittää.

Metsä on saanut alkunsa joskus. On syntynyt tietyllä hetkellä, ei aina olleena ja oli vielä maailmassa ollessaan sisällä ajan piirissä. Se on se metsä, josta kaikki maailman metsät ovat saaneet alkunsa. Maailmojen metsän siemen ja se on ikivanha.
Tämä tieto välittyy metsästä väreillen liikkuvasta ilmasta yhtä selvänä kuin tieto ruohon vihreydestä tai veden nousu juurisuonista runkoihin ja lehtiin. Itsestäänselvänä olevana asiana, jota ei ole mielekästä kyseenalaistaa. Metsän ikivanhuus vain on tosiasia ja se vaatii asianmukaista arvostusta metsälle.

Eikä näiden puiden iällisyys ole lahoavaa eikä kuivettuvan kelottuvaa loppua kohti kulkevaa ja maan multaan hajoavaa vanhuutta, vaan jokainen puu on saavuttanut koossaan, muodossaan ja lujuudessaan sellaista mahtavuutta, johon omassa maailmassamme näkemät keskenkasvuisiksi jääneet puut eivät milloinkaan ehdi ennen kuin jo kaatuvat puuelämän alkeitakaan oppimatta.

Tämän metsän kasvustossa sen hauraimmatkin taimet saavat mahdollisuuden kasvaa edellytystensä mukaisessa kasvussaan. Kasvit eivät kasva elintilasta kilpaillen ja toisiaan tukahduttaen vaan päinvastoin antaen tukea ja vahvistaen toisiaan. Toisiinsa lomittunut juuriverkosto kuljettaa vettä ja puuttuvia ravinteita karumpien alueitten kasveille ja jo suuremmiksi kasvaneet yksilöt tarjoavat oksiaan ja lehtiään eläinten syödä säästäen huolellisesti vastasyntyneiden taimien hentoja kasvivartaloita ylivoimaiseksi käyvältä riipimiseltä. Kaikki on sopusointuista ja huomaavaista, ja näiden puiden alla tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Ja sitten läikähtää metsän varjosta valo, vielä metsääkin vanhempi voima ja se lähestyy puitten alta kävellen ihmisen muotoisena ja kauniina. Tulija on Metsän Hallitsija ja hän on se, joka aikoinaan oli istuttanut metsän ensimmäisen puun ja metsä on osa hänen laajaa puutarhaansa.

Hänen lempeän kaunis olemuksensa on valkoisesta valosta rakennettu ja valoa vuotaa hänestä ulos virtoina jääden askelten jälkiin niin että hänen takanaan polku hohtaa kultaisena vanana luoden metsään uudenlaista hohdetta, jota kohti kaikki kasvillisuus välittömästi alkaa kääntyä.
Hän liikkuu kuin musiikki, pehmeästi, rytmikkäästi, melodisesti kuin olisi näkyväksi tullut sävelmä kuin äänetön laulu joka huokuu ulos hänen kehonsa kauniin hallituista liikkeistä synnyttäen mielikuvaa kuin hänestä tulvisi ulos sinfonioita, koraaleja, oratorioita ja muuta riemukasta juhlamusiikkia, joka jää hänen ympärilleen ja läheisyyteen kuin tuulenpyörteet tai suitsukkeen kiemuraisesti liikkuva savu kiertämään, vaikkei minkäänlaisten soitinten, laulajien tai kuorojen ääntä kuulukaan.

Ilmeisintä hänessä on hänen läsnäolevaisuutensa. Häntä ei voi sivuuttaa, olla huomioimatta vaan kaikki aistit halusipa tai ei, suuntautuvat häntä kohti joko vastaanottamaan tai raivokkaasti vastustamaan, lähestymään tai pakenemaan, mutta välinpitämätön ei voi olla. Hän on kaiken keskipiste ja on kuin koko ympäröivä maisema suuntautuisi pelkästään häntä kohti ollen vain kehyksinä hänen olemiselleen.

Siinä uneksija kohtaa Maailmojen Valtiaan, tämänpuoleisen, toisenpuolisten ja kaikkien olevaisuuden kerrostumien itseoikeutetun kuninkuuden. Sen tapaamisen jälkeen hänen kaipauksensa itsestäänselvästi kohdistuu nyt ja aina enemmänkin tähän ihmeelliseen henkilöön kuin siihen maailmaan, josta tämä ilmestyi.

Häneen, joka sanoi nimekseen Maailman Valkeus.


-Ulla Rautiainen-

Hänen itkunsa ääni

 Löysin youtubesta Misty Edwardsin To Be With You ja olin sinihämäräisessä paratiisin puutarhassa taivaan palaessa tähtiä ja Jumalan hahmon liikkuessa siellä. Puutarha oli täynnä Jumalan itkua, kun hän etsi luotujaan, jotka olivat valinneet piiloutua Luojaltansa. Valinneet elämään hänestä erossa ennemmin kuin rientää vastaan ja hänen läsnäoloonsa.

Laitoin musiikin pyörimään jatkuvana toistona ja näissä näyissä kirjoitin tämän runon. Kehoitan klikkaamaan:https://www.youtube.com/watch?v=DoDPf-3zLlw

taustamusiikiksi lukiessasi runoani. Ehkä tavoitat jotain samankaltaisia tunnelmia. Ainakin kuulet, mitä kautta inspiraatio tuli.

Oletko kuullut Jumalan itkun ääntä?
Itkun, joka lainehtii läpi maailmankaikkeuksien,
pimeän avaruuden laitojen äärimmäisiin tähtiin saakka.
Joka saa enkelit kauhistumaan
ja tähdet suistumaaan radaltaan,
joka lävistää maan sisuksiin asti
ja halkaisee taivaat.

Kun hänen, henkien Isän, suuritunteisen
sydän särkyi maan aamussa ja aina sen jälkeen
aina uudelleen, jokaisen luodun takia
särkyi hänen sydämensä
jokaisessa ajassa,
jokaisen luotunsa takia.
Oletko kuullut sitä itkun ääntä?
Se särkisi sinunkin sydämesi.

Jumala, henkien Isä, suuritunteinen
kasvatti sydämessään unelmaa,
kun hän ikuisuuksien läpi
asui ikuisen pimeyden sisällä.
Ennen kuin oli lausunut sanan: ”tulkoon valkeus”
antoi hän ikuisen unelman versota hengestään,
kasvaa sydämensä sisään.
Unelman rakkaastaan, jonka kanssa haluaisi olla,
jonka kasvoja haluasi katsoa.
Unelman, joka särkisi hänen sydämensä.

Kun maan aamussa,
vastasyntyneessä maailmassaan
jonka hän oli juuri luonut
unelmansa mukaiseksi
ja joka yhä oli hänen kätensä jäljiltä puhdas ja kirkas,
jossa yhä hänen sormenjälkensä olivat näkyvissä,
joka yhä hengitti hänen hengityksensä tahdissa
ja lauloi hänen laulunsa sävelessä ja sanoissa.
Se oli hänen unelmansa kehto, jossa hän suunnitelmaansa kasvatti
kun hän kulki paratiisin illassa
pimeän laskeutuessa
puutarhan tuoksuvien puiden alla
ja hänen askeleensa liikkuivat ruohossa
ja taivas paloi tähtiä,
tähtivalovaahtoa kuohui taivaankansi
maan pimeyden päällä.

Ja hänen hahmonsa siluetti erottui tähtistä taivaankantta vasten
ja tähdet olivat kruununa hänen päänsä päällä
ja linnunradan juova oli kuin halkeama taivaassa,
kuin taivaanovi josta saattoi kuvitella hänen astuneen läpi toiselta puolelta.

 Ja kun hän laskeutui taivaanvuoren rinnettä
alas puutarhaan ja puiden alle
tähdet iskivät huurteista tulta
ja helteisen päivän jälkeen tuuli oli viileää.
Ja Jumala, henkien Isä, suuritunteinen helli unelmaansa sydämessään.
Unelmaa, joka särkisi hänen sydämensä.

Olisin vain halunnut olla kanssasi, rakkaani.
Nähdä sinun kasvosi, rakkaani, mutta sinä särjit sydämeni,
kun piilouduit minulta
ja pakenit kohtaamistani
paratiisin illassa,
paratiisin pimeässä
ja tuulet olivat sakeana kaipaustani
kun etsin sinua, rakkaani.

Ja siitä lähtien Jumalan, henkien Isän, suuritunteisen
itkun ääni on etsinyt
ja koettanut tavoittaa
jokaista paratiisissa piiloutuneen jälkeläistä,
jokaisessa ajassa,
jokaista yksittäistä ihmistä,
ja jokainen aina sen jälkeen,
jokainen meistä olemme särkeneet hänen sydämensä,
jokainen yksi kerrallaan
paratiisista Golgatan kautta aina tähän asti.
Jokainen särjemme hänen sydäntään,
vaikka hän halusi vain olla kanssamme,
nähdä kasvomme,
pitää meitä rakkaanaan.
Oletko kuullut sitä itkun ääntä?

Surua liian painavaa hauraan ihmisymmärryksen kantaa.
Surua, jonka sisimpään ei yksikään ihmismieli kestä katsoa.
Se on Jumalan surua.
Syvää kuin avaruuden syvyydet,
laajaa kuin maailmankaikkeus,
kaikkivaltaista kuin hän itse.

Hän kutsuu meitä siihen pimeyteen, joka Golgatalla oli
kun taivaanvalot peittivät kasvonsa
ja pimeys laskeutui maahan
siihen päivään, kun sinne risti pystytettiin.
Siihen pimeyteen, siihen ristin juureen,
pimeään ristin päivään,
kun Jumala oli maailmalle tuntematon.

Hän kutsuu meitä valoon,
jokaista yksittäistä ihmistä,
jokaisessa ajassa.
Hänen valoonsa,
hänen pyhyyteensä joka on pelkkää valoa
ja ehdottominta puhtautta
ja hänen tuntemistaan.
Hän kutsuu meitä sinne molempiin.
Hänen pimeyteensä, hänen valoonsa.
Hänen sydämeensä.

-Ulla Rautiainen-

Linnunradan alla

”Seuraa minua”. Yksinkertainen pyyntö, jonka nasaretilainen rabbi esitti monelle ihmiselle. Osasta tuli hänen opetuslapsiaan, osa kääntyi pois. Helppo valinta, ei liian paljon vaihtoehtoja.

Ehkä se 2000-vuoden takaisessa Galileassa olikin simppeli valinta. Siinä seisoi silmien edessä se ystävälliskasvoinen mies, jonka perässä lähteä pölyistä maantietä tallustamaan tai sitten ei. Jotenkin vain aikojen kuluessa tästäkin valinnasta on onnistuttu tekemään hankalampi.

Niin kuin että mitä se seuraaminen ihan konkreettisesti tarkoittaa? Minne päin pitää lähteä liikkumaan?

Yleensä kun tätä alkaa kyselemään, tarjotaan vastaukseksi jotakin seurakuntaa tai sananjulistajaa, jonka opeilla pitäisi autuuden aueta. Käytännössä Jeesuksen seuraamisesta tuleekin seurakunnan tai jonkin karismaattisen hengenmiehen seuraamista.
Eihän siinä mitään, jos seurakuntayhteyden tai sananjulistajan opetuksien avulla löytää Jeesuksen jalanjäljille, mutta voipi käydä niinkin, että seurakuntainstituutiosta tai vetävähenkisestä sananjulistajasta tuleekin ihmismielessä hallitsevampi tekijä kuin Jumalasta itsestään ja pääasiaksi tulee usko seurakuntaan ja sen johtajiin Jumalan jäädessä jonnekin taka-alalle.

Tätä ilmiötä kuvaa Fedor Dostojevski kirjassaan Karamazovin veljekset. Siinä on henkilö, Aleša, viaton, puhdassieluinen nuorukainen, joka koko sydämestään haluaa seurata Jumalaa. Toteuttaakseen tätä seuraamishaluaan hän aikoo ryhtyä munkiksi luostariin, jota johtaa isä Zozima, luostarivanhin, jota Aleša kovin ihailee.

Dostojevski kuvailee luostarivanhinta: ”Luostarivanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Kun valitsette itsellenne luostarivanhimman, te samalla luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen täydellisen kuuliaiseksi hänelle ja kiellätte itsenne kokonaan.”

Käytännössä luostarivanhin on ottanut Jeesuksen paikan munkkien elämässä. Hän on se, joka omistaa munkkien sielut ja hän on välittäjänä heidän ja Jumalan välillä. Kukaan ei pääse Jumalan yhteyteen ilman luostarivanhimman apua.

Kirjan tarina etenee niin että luostarivanhin isä Zozima kuolee. Kuolinhuoneessa ei ikkunoita aukaista, sillä pidetään järjettömänä, että pyhä ruumis alkaisi mädäntyä ja haista. Tapahtuu kuitenkin jotain noloa: jo puolen päivän aikaan alkaa huoneessa tuntua kalman haju. Aleša, joka koko sielullaan kunnioitti ja jumaloi isä Zozimaa, romahtaa uskossaan ja menee pettyneenä rikkomaan luostarilupaustaan ja saattamaan itseään perikatoon.

Hän kuitenkin kokee yksinänsä paljaan taivaan alla hengellisen elämyksen:

”...kaksihaaraisen linnunradan alla hän kokee maan hiljaisuuden sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden kanssa, maan ja tähtien salaisuuden koskettaessa toisiaan. Kuin langat kaikista lukemattomista Luojan maailmoista olisivat yhtyneet hänen sielussaan ja se värisi koskettaessaan toisia maailmoita.”

Kuin taivaan kupoli olisi siirtynyt hänen sieluunsa – koko elämän ajaksi, ja ikuisiin aikoihin asti. Heikosta nuorukaisesta siinä riemun hetkessä tulee taistelija, joka pysyy lujana koko elämänsä ajan.
Hän on löytänyt uskon, joka ei ole riippuvainen kenestäkään ihmisestä ja saavuttanut yhteyden Jumalaan ilman ketään ihmistä sitä välittämässä.

Kuinkahan moni tosielämässäkin on menettänyt koko uskonsa kertaromahduksena, kun korkealle jalustalle korotettu jumalanmies, profeetta, sananjulistaja tai muu hengellinen auktoriteetti onkin osoittautunut joksikin muuksi kuin pyhimykseksi?

Kohtelias arvostus sekoitettuna älylliseen laiskuuteen kovin helposti paisuu lähimmän auktoriteetin henkilöpalvonnaksi ja ihmisestä, jonka oli tarkoitus olla tienviitta Jumalan luo tuleekin Jumalan sijainen maan päällä ja se tapahtuu niin helposti, niin huomaamatta.

Sama henkilö saattaa kovin sanoin arvostella katolisia paavin palvonnasta ja samalla suhtautua oman kotiseurakuntansa pastoriin ”minä en halua ajatella itse, minä haluan että pastori ajattelee minun puolestani” -mentaliteetilla huomaamatta että on pystyttänyt itselleen epäjumalan.

Ei ole turvallista perustaa uskoaan ihmisen varaan, parhaimmaltakaan näyttävän.

Parhaatkin on tarkoitettu vain tienviitoiksi Jeesuksen luo. Ei miksikään, jonka varassa uskomme joko seisoo tai kaatuu.

Turvallista on perustaa uskonsa Jeesukseen, Ainoaan Viisaaseen, ainoaan virheettömään ja ainoaan todelliseen välimieheemme. Opetella seisomaan Jumalan edessä omilla jaloillaan ja kasvattaa oma, henkilökohtainen suhde Taivaalliseen Ylimmäiseen Pappiimme. Silloin, vaikka pettyisi kaikkiin maailman ihmisiin ja vaikka seisoisi pimeän taivaan alla ypöyksin koko avaruuden tyhjyyden paiskautuessa kasvoilleen, näkee ympärillään kirkon, jonka kattona on linnunrata ja sielu värisee koskettaessaan Jumalan maailmoja.

Jumala haluaa henkilökohtaiseen suhteeseen jokaisen ihmisen kanssa. Jokainen ihminen, joka tunkee itsensä toisen ihmisen ja Jumalan väliin kontrolloidakseen ja ottaakseen haltuun tämän toisen hengellisen elämän, varastaa sieluja Jumalalta.

Esirippu on halkaistu kahtia, jokaisella on oikeus mennä suoraan kaikkein pyhimpään kohdatakseen siellä ainoan todellisen Ylimmäisen Papin.

Niinpä älkää nyt hyvänen aika näitä minunkaan kirjoituksia pitäkö lopullisina totuuksina, vaan materiaalina, jonka tarkoitus on stimuloida ajattelemaan ja tekemään omia johtopäätöksiä.

PS: Jos näyttää että nimet ovat outoja ja sitaatit sinnepäin, niin se johtuu siitä, että Karamazovin veljeksistä on useampi suomennos, jotka hieman poikkeavat toisistaan.

 
-Ulla Rautiainen-

Kutsu minua Ismaeliksi

Jos Aabraham olisi luottanut Jumalan lupaukseen ja jos olisi malttanut olla hässimättä vaimonsa orjattaren kanssa, ei Ismael olisi ikinä syntynyt.

Mitä ajattelee itsestään ihminen, joka tietää, että jos Jumalan tahto olisi päässyt toteutumaan, ei häntä olisi pitänyt koskaan olla olemassakaan? Miltä tuntuu kun oma elämä on kuin syöpäkasvain Jumalan suunnitelmassa? Ei toivottu, ylimääräinen ja vahingollinen, jota parhaimmillaan siedetään, mutta josta kaikenaikaa yritetään päästä eroon.

Ismaelista tuli mies kuin villiaasi, hänen kätensä oli kaikkia vastaan ja kaikkien käsi häntä vastaan ja hän oli kaikkien veljiensä niskassa (1Moos.16:12).

Leikillisesti heitetty huomautus: anteeksi että olen olemassa, on totisinta totta syvän hylkäämistrauman vaurioittamalle ihmiselle. Kun sielu on pelkkää avointa haavaa toistuvien hylkäämiskokemusten jäljiltä, kun ulkopuolisuus on elämäntapana ja läheisimmät ihmiset niitä, jotka pahiten vahingoittavat on Ismael se Raamatun henkilö, johon osaa samaistua.

Aabraham, uskon isä, kansojen isä. Millainen isä hän oli omille lapsilleen?

Totta kyllä, Saarahan se Aabrahamin (tai silloisen Abramin) komensi orjattarensa telttaan, mutta sinä aikana ja siinä kulttuurissa mies oli sanan jyrkimmässä merkityksessä perheen ehdoton pää, jonka oikkuja koko muu perhekunta sokeasti totteli. Ei mies olisi vaimon horinoista piitannut, ellei se, mitä vaimo ehdotti ollut miehen mielelle mieluista.

Vaan taas kuin paratiisiajan historian kaikuna ovat raamatunselittäjät laittamassa miehen piiloon vaimon selän taakse ja selittämään Jumalalle: ei se minun syyni ollut, VAIMO, jonka SINÄ minulle annoit sai minut tekemään tämän...

Ja sitten syntyi Ismael. Kolmetoistavuotiaaksi isä kohteli Ismaelia lupauksen lapsena ja perillisenään, kunnes yhtäkkiä tilanne muuttui. Syntyi oikea lupauksen lapsi ja oikea perillinen. Ismaelista tuli riesa, josta piti päästä eroon, jotta rakas perintöprinssi Iisak saisi koko perinnön. Upporikkaalla Aabrahamilla ei ollut varaa pitää kahta poikaa.

Ja niin isukki ajoi poikansa erämaahan kuolemaan. Sen verran antoi evästä mukaan ettei nyt ihan kotiportille kupsahtaisi. Ehtisi loitommalle henkeänsä heittämään ettei Aabraham joutuisi hautajaisia järjestämään. Sekin vaiva vielä ei toivotuksi käyneestä jälkeläisestä.

Tietysti tietäväiset Raamatun lukija tässäkin kohdassa muistuttavat, että sekin oli Saaran ehdotus tämä Ismaelin karkotus. Ja yrittihän Aabraham ryhdistäytyä ja peräti pahastui Saaran ideasta, mutta kun nyt jo Jumalakin sekaantui asiaan ja oikein käski Aabrahamin kuulla Saaraa tässä asiassa niin minkäs teet? Ei muuta kuin poika erämaahan. Selvitköön siellä miten selviää, jos Jumala huolehtisi niin hyvä, jos ei niin kuolkoot.

Sellainen oli isä Ismaelilla ja sellainen oli isän Jumala. Mahtoiko olla enää siinä vaiheessa Ismaelin Jumala? Poika menetti luottamuksensa sekä isään että Jumalaan samana päivänä. Siinä sitä oli hylkäämistä kerrassaan.

Voihan sitä aina ihmisiin pettyä, mutta jos alkaa näyttää siltä, että Jumalakin hylkää, niin se se vasta on jotakin. Niin jättiläismäisen hylkäämisen keskellä hengelliset fraasit ja uskonnolliset korulauseet eivät paljoa auta.

Herää kysymys: miksi? Miksei Jumala sanonut Aabrahamille, että kun kerran teit lapsen, vaikkakin vastoin minun suunnitelmaani, niin kanna nyt vastuusi loppuun asti niin kuin mies ainakin. Onko se nyt oikein ensin laittaa lapsi tulemaan ja sitten hankkiutua eroon siitä?

Vaan siinäkö se asia juuri olikin, joka Jumalaakin pänni? Ei tainnut silloinkaan Aabraham paljon Jumalalta kysellä kun sai vaimoltaan luvan kömpiä orjattaren makuumatolle. Ei Jumala suoranaisesti käskenyt Ismaelparkaa erämaahan ajaa, sanoi vain että kuuntelehan nyt Saaraa kun kuuntelit silloinkin. Että hoitakaa asia keskenänne, kun ei aikaisemminkaan neuvot kelvanneet.

Jos tarina olisi päättynyt tähän, olisi Ismaelille käynyt kalpaten. Kuolla nyt erämaassa sekä oman isänsä että Jumalan hylkäämänä samaan aikaa kun isän uusi lellilapsi saa kaiken hyvän joka Ismaelilta oli riistetty.

Onneksi siinä vaiheessa Jumala puuttui asioihin ja pelasti Ismaelin erämaassa ja Ismaelista tuli suuri kansa. Ehkä hänelle oli jopa parempi päästä moisesta taatosta kauemmaksi.

Mutta miten kehittyi kotona isä-poika-suhde Aabrahamin ja Iisakin välillä? Mahtoiko syyllisyys kalvaa erämaassa elelevää lähisukuista muistellessa? Ja oliko Jumala todella niin välinpitämätön siitä vääryydestä, mitä Aabrahamin ensimmäiselle pojalle oli tehty?

Iisakin uhraustarinasta kerrottaessa yleensä painotetaan tarinan päätarkoituksena olla esikuvana Jumalan Pojan uhrikuolemasta.

Varmasti niin onkin. Mutta olen kyllä näkevinäni tarinassa myös Jumalan kuittaavan Aabrahamille tämän käytöksen ensimmäistä poikaansa kohtaan. Täytyy muistaa, että Iisak ei ollut ensimmäinen, jota Aabrahan oli toimittamassa kuolemaan. Se kaikki oli jo tapahtunut Ismaelin kanssa. Isä-Aabraham oli lähettänyt yhden poikansa erämaahan varmaan kuolemaan, josta ainoastaan Jumalan väliintulo pelasti. Iisak oli jo toinen poika, jota hän rupesi tappamaan.

Olisiko Jumala tällä tavoin tasoittanut tilit Ismaelin ja Iisakin välillä? Jumala ei antanut Iisakin olla isipapan lellilapsi erikoisoikeuksineen, vaan niin kuin Ismaelkin hän joutui kokemaan sen järkytyksen, kun oma isä rupeaa riistämään henkeä pojaltaan. Mahtoiko Aabraham muistaa ensimmäistä poikaansa noustessaan uhrikukkulalle toisen poikansa kanssa? Huomasiko hän yhtäläisyyden?

Silmiinpistävää on miten Jumala Aabrahamille uhrausasiasta puhuessaan painottaa moneen kertaan sanoja ainokainen poikasi. Olisiko siinä kuultavissa vähän ironiaa, jopa syytöstä? Eihän se ollut edes totta. Ei Iisak ollut Aabrahamin ainoa poika, kyllähän Jumala tiesi Ismaelin olemassaolosta. Olisiko sanojen ainoa poika toistamisen tarkoitus ollut muistuttaa Aabrahamia siitä, että oli tällä oikeasti toinenkin poika, jos vain ilkeäisi myöntää. Toinen poika, jonka oli yrittänyt tappaa, katsotaanpa nyt, miten tämän pojan kanssa käy.

Ja mahtoikohan Ismael tuntea saaneensa hyvitystä, kun sai kuulla, miten lempilapselle oli käydä?

Näiden tapahtumien jälkeen Aabraham teki vielä lisää lapsia. Luulisi että niitä olisi jo pelottanut.
Nekin hän lähetti pois luotaan Iisakin tieltä. Ihmetyttää vain, miksi ihmeessä hän lapsia vielä lisää teki, kun kerran halusi vain yhden?

Hylkäämistrauman käsittely jatkui kun Jumala päätti pistää vielä oman poikansakin peliin mukaan. Pistäähän se monesti miettimään, eikö tätä syntiensovitushommaa olisi voitu hoitaa muullakin tavalla. Mutta ehkä tämä tapa oli Jumalan vastaus kaikkien aikojen hylätyille ismaeleille. Onko niin, että Jumalan Pojan huuto ristillä: Jumalani, Jumalan miksi minut hylkäsit on se ainoa ääni, joka voi tavoittaa läheistensä pettämän ja hylkäämän ihmisen? Jumala puhuu kullekin sitä kieltä, jota hän ymmärtää ja ristillä Isänsä hylkäämä Jeesus puhui kaikkien hylättyjen sielujen kieltä.

Ismael – mies kuin villiaasi. Mutta villiaasillakin on kesyttäjänsä. Palmusunnuntaina Jeesus ratsastaa aasilla. Aasilla jonka selässä ei kukaan ollut vielä istunut, siis ratsuksi kouluttamaton eläin – villiaasi (Mark.11:2-10).

Siinä olisi parhaimmallakin hevoskuiskaajalla ihmettelemistä kuinka Jeesus onnistui ratsastamaan meluavan ihmisjoukon lävitse tällaisella ratsulla. Siinä oli ihmettä kerrassaan. Ei onnistuisi tavalliselta ihmiseltä.

Niinpä me erämaissa elelevät villiaasi-sielut pääsimme hyvään seuraan, kun itse Jumalan Poikakin liittyi hylättyjen kerhoomme. Vaan Jeesuspa oli kovempi kuin me muut surkimukset. Ei jäänyt hautakammioon voivottelemaan onnetonta kohtaloaan, vaan reteesti harppasi haudasta ulos ja paineli Isän luo ihan kuin ei mitään ikävää välillä olisi sattunutkaan. Siinä oli viimeinkin poika, joka ei niin vain suostunut hylättäväksi. Kuoleman lisäksi Jeesus voitti hylkäämistraumankin, ja niin viesti kaikkien aikojen ismaeleille kuuluukin: ei muuta kuin suunta kohti Taivaallista Isää. Kyllä Jumalan luona jokaiselle paikka löytyy ja villiaasille kesyttäjäkin.


-Ulla Rautiainen-

Nasaretista Betlehemiin

Jokin aika sitten luin jostain rankkaa arvostelua siitä, miten mahdottomia Raamatun kertomukset ovat. Yhdeksi ”mahdottomuudeksi” esitettiin Joosefin ja Marian veroluettelointia varten tehty matka Nasarertista Betlehemiin. Oli kuulemma pelkkää satua, että kansaa muka reissuutettaisiin pitkin maakuntia ihan henkilökohtaisesti ilmoittautumaan jotain rekisteröintiä varten ja että vielä viimeisillään raskaana oleva nainenkin olisi moiselle matkalle hankkiutunut. Pelkkää höpöhöpöä osoittamassa kuinka älytön kirja Raamattu on.

Niinkö????

Olin äskettäin käymässä Turkissa. Opin siellä mielenkiintoisia asioita. Muun muassa, että vanhemman väestön ikävuosissa ja väkiluvun tarkassa määrässä on aika paljon epäselvyyksiä. Syystä että elossa on vielä sitä sukupolvea, jota edellytettiin jokaisen syntyneen lapsen jälkeen käyvän pääkaupungissa henkilökohtaisesti ilmoittamassa lapsensa valtion rekisteriin. 

No, Turkin maa on laaja alueeltaan, laitamailta tulijoilla oli moninkertainen matka kuljettavanaan kuin mitä matka Nasaretista Betlehemiin on. Määräys jäi usein noudattamatta. Käytiin pääkaupungissa, jos yleensä käytiin ollenkaan vasta useamman lapsen jälkeen ja sitten ei enää muistettu minä vuosina mikäkin lapsi oli syntynyt ja iät jäivät arvauksiksi. Kaikki eivät tulleet rekisteröidyiksi ollenkaan, niin että siellä on edelleen ihmisiä, joista ei virallisesti tiedetä mitään.

Eli meidän päiviimme asti on tällainen systeemi ollut olemassa, jota lain mukaan ainakin olisi pitänyt noudattaa. Niin että miksi ei kaksituhatta vuotta sitten myös? 

Varsinkin kun sellaisesta käytännöstä on historiallista dokumenttiakin. Siitä tuossa linkissä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2020/06/kyreniuksen-maaherruudesta.html

Mutta ei kai nyt sinne raskaana oleva olisi käynyt raahustamaan? Eikö odottava äiti hyvissä ajoin asettunut äitiyslomalle ja ammattitaitoisten kätilöiden lähettyville? Ei kai nyt kukaan lähtenyt aasin selässä mutkaisia polkuja keikkumaan ja pahimmassa tapauksessa tien poskessa yksin synnyttämään?

Ei varmaan kukaan nykysuomalainen lähtisikään. Nykysuomalaiset eivät tekisi moniakaan asioita, jotka siihen aikakauteen olivat tavallista elämää. Tai jotka ovat tavallista elämää tämänpäivänkin kehittymättömissä maissa. Tänäkin päivänä Välimerellä seilaavissa pakolaisveneissä on raskaana olevia naisia ja on tavanomaista, että synnytykset alkavat heti naisten päästyä rantaan tai pelastusaluksille. On suuri ajatusvirhe lähteä arvioimaan entisiä, tai nykyisiäkään toisen kulttuurin käytäntöjä pelkän oman tottumuksen kapean putkinäön mukaan.

Ei ennen vanhaan raskaana olo ollut mikään este reissuun lähtemiselle. Patriarkaalisessa maailmassa naisten vaivoista mitään ymmärtämätön miesväki yksipuolisesti päätti milloin taipaleelle lähdettiin ja kuuliaisen vaimon oli toteltava, oli vointi mikä tahansa.

Ei raskautta koettu miksikään syyksi heittäytyä lepoon tai liikkumattomuuteen muuten kuin ehkä kaikkein ylhäisimmällä yläluokan väellä. Mutta tavalliselle työtä tekevälle kansalle raskaus oli normaalia elämää, joka sovitettiin normaaliin olemiseen.

Suomalaisetkin kansanmuistelot kertovat tavallisena tapahtumana, kuinka raskaana olevat emännät lähtivät jalkapatikassa satojen kilometrien taipaleelle Suomesta Jäämerelle ja matkan varrella synnyttivät lapsensa.

Pohjois-Suomessa harrastettiin liikkuvaa elämää vielä 1900-luvulle asti. Saamelaiset vaihtoivat vuodenaikojen mukaan kodan paikkaa ja suomalaiset tallasivat Suomen ja Norjan välistä polkua elannon perässä. Paikasta toiseen liikkuminen oli elämäntapana ja kaikki muu tekeminen, myös synnyttämiset tehtiin siinä liikkumisen mukana. Ei jonkun naisenvaivoissa olevan akan takia jättäydytty paikoilleen vuottelemaan.

Mutta entisajan synnyttäjäsankareista lukiessa ei pidä erehtyä romantisoiden luulemaan, että lapsenteko muinaisissa luonnonoloissa olisi ollut helpompaa kuin nykyään.

Raamattukin kertoo, kuinka Jaakob lähti perheineen taipaleelle, vaikka lempivaimo oli raskaana. Raakel synnytti matkalla Beetelistä Efrataan ja eihän siinä hyvin käynyt; Raakelparka kuoli suurissa tuskissa ja haudattiin sinne Efratan tien varteen (1Moos. 35:16-19).

Tavallinen kohtalo monelle naiselle. Lapsivuoteen tuskat olivat aikuisen naisen suurin kauhunaihe ja synnytykseen kuoleminen yleisin kuolinsyy. Juuri siksi, että se oli niin yleistä, siihen suhtauduttiin kohtalonomaisella avuttomuudella. Oli sama, synnyttikö kotona vai tien päällä, kauheaa se jokatapauksessa oli ja kutsu vainajien valtakuntaan saattoi kummassakin tulla ajankohtaiseksi.

Kun sanotaan, että raskaus ja synnyttäminen oli entisaikaan osa luonnollista elämää, se tarkoittaa, että kaikki siihen liittyvät vaarat ja hankaluudet olivat sitä luonnollista, joka oli vain siedettävä ja kestettävä ja joka ei kestänyt, se kuoli ja sekin oli luonnollista. Sitten haudattiin sinne tien varteen niin kuin luonnollinen tapa oli.

Joten menneen maailman ajattelutavassa Joosef tai kukaan muukaan tuskin näki mitään kummallista siinä, että laittoi raskaana olevan vaimonsa matkustamaan. Kyllä siellä main reissattiin muutenkin. Aavikon beduiinit olivat liikekannalla päntiönään. Menneestä muistettiin, kuinka Mooseksen johdolla oli erämaassa lyöty sandaalia maahan 40 vuotta ja kyllä sinä telttojen liikuttamisen kautena lapsiakin syntyi.

Ja vaikka Uuden Testamentin aikaan juutalaiset olivat enimmäkseen asettuneet aloilleen, kolmasti vuodessa Mooseksen lain velvoittamana käytiin Jerusalemissa uskonnollisissa juhlissa. Ja vaikka velvoitus koski vain miesväkeä,  mentiin sinne, jos mahdollista koko perheen voimin (kuten sinäkin pääsiäisenä, jolla Maria ja Joosef unohtivat 12 vuotiaan Jeesuksen temppeliin). 

Eikä se aina selvää ollut, että vaimot eivät olisi juuri siihen aikaan kantavina olleet. Aikana, jolloin mitään oikeasti toimivaa ehkäisyä ei käytössä ollut, terveet vaimoihmiset olivat suurimman osan hedelmällistä ikäänsä raskaana. Jos sen takia olisi kotosalle jurouduttu, ei mihinkään olisi milloinkaan päästy.

Ehkä Joosefin ajoitus oli tarkoituksellistakin. Oli (ainakin miehen kannalta) helpompi kulkea, kun vauva oli vielä vaimon mahassa. Vastasyntynyt vauva se vasta hankala matkatavara on. Lisäksi oli kätevää, että lapsi oli syntynyt ennen kuin oltiin perillä; saattoi ilmoittaa rekisteriin lapsen samalla kerralla, eikä tarvinnut uutta reissua sen takia tehdä.

Lisäksi saattoi olla, että avioliiton ulkopuolella paksuksi pamahtanut Maria ei kotikylässään ollut turvassa. Huorintekijät kun oli uskonnollisen lain mukaan kivitettävä. Ja jos lynkkaukselta välttyikin, saisiko huonomaineinen nainen hetken koittaessa lapsenpäästäjien apua? Ehkä Joosef katsoi parhaaksi viedä epäsuosiossa olevan vaimonsa muualle synnyttämään. Tarpeeksi kauaksi, missä ei tiedettäisi laskea hääjuhlien ja synnytyksen väliin jääneiden kuukausien lukua.

Mutta miten se Maria siellä tallissa olisi synnyttänyt ilman kätilöiden apua? Joosefko se lapsenpäästäjäksi rupesi?

Ensinnäkin, ei ole mitenkään sanottua, että synnytys tapahtui missään tallissa. Vaikkeivat varsinaisiin majatalon huoneisiin päässeetkään, saattoi tila löytyä niistä rakennuksen osista, joissa ihmiset ja eläimet asustelivat yhdessä. Sellainen asumisratkaisu ei tavatonta sielläpäin ollut. Sieltä saattoi Marialle löytyä päteviä naisia auttamaan. 

Meille vain on joulukuvaelmista iskostunut mielikuva yksinäisestä karjasuojasta erillään ihmisasumuksista nykyajan maatilojen mukaisesti. Mutta savupirttien ja tuohivirsujen Suomessakin karjaeläimiä pidettiin samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Sellaisissa tiloissa olisi sekä auttavia naisia, että seimi, johon lapsi laskea yhtä aikaa paikalla. Itse asiassa Raamatun alkukieliset sanat antavatkin enemmän viitteitä tämänkaltaisesta ratkaisusta.

Ja jos Maria olisikin ollut omin avuin synnyttämässä, ei sekään tavatonta olisi ollut.

Näin telkkarista dokumenttiohjelman elämästä Grönlannin syrjäkylässä. Nuori nainen kertoi siinä ihmettelevälle haastattelijalle kuinka oli synnyttänyt lapsensa yksin ilman apuja. Tavallinen grönlantilainen tapa, nainen naureskeli. Niin täällä aina on tehty. Synnyttäjä vetää itse lapsensa ulos ja siinä se.

Raamatussakin 2.Moos. 1:19 egyptiläiset kätilövaimot kertovat lasten tappamista vaativalle faaraolle, että hebrealaiset vaimot synyttävät ilman kätilövaimojen apua.

Vanhat suomalaisetkin kansantarinat ovat täynnä kertomuksia itsekseen synnyttävistä naisista. Mies vei vaimonsa kaukaiseen korpimökkiin asumaan. Siellä kahdestaan olla elmeteltiin kunnes omista jälkeläisistä tuli väkeä lisää. Eikä sinne erämaan keskelle hetken koittaessa lapsenpäästäjiä mistään ilmaantunut. Yksin oli selvittävä. Ukosta jos apu oli niin hyvä. Jos oli sellainen känttyrä, joka koki akkojen asioihin sekaantumisen miehelle sopimattomaksi, niin omin käsin oli asia hoidettava.

Ja varsinkin kunniattomasti alkunsa saaneet äpärälapset monesti synnytettiin yksinäisissä piilopaikoissa. Meille tunnetuin tällainen tarina lienee Kalevalassa, jossa epämääräisissä oloissa kantavaksi tulleelta Marjatalta kielletään synnytysapu ja joka joutuu pakenemaan hongikkoon ”töihin työlähihin” yksinänsä selviämään.

Yksin synnyttämällä yritettiin myös salata koko häpeällinen asia. Jos oli raskauden siihen asti onnistunut salassa pitämään, yksin synnyttäessä oli todistekappale, lapsi helppo hävittää. Vanhat kansantarinat vilisevät kauhukertomuksia surmatuista äpärälapsista, sijatonsieluisista liekkiöistä, jotka kuolemansa jälkeen herkesivät kummittelemaan ja vaeltamaan metsissä etsimässä surmaajiaan ja löydettyään imivät verestä tyhjiksi. Vampyyritarinoiden suomalaisversio, jossa elävä kuollut yrittää verta imemällä saada itselleen elämää.

Niin että ihan oman kansammekin, saati kaukaisempien historiallisiin oloihin ja tapoihin perehtymällä ei raskaana olevan Marian matka Betlehemiin näytä mitenkään epäuskottavalta.


-Ulla Rautiainen-

Evankeliumi kannabiksen mukaan

Silloin tällöin nousee esille varmaäänisiä väitteitä, että kristinuskon synnyn vaikuttavin tekijä oli jokin huumeaine – jostain syystä vahvimpana ehdokkaana kannabis – jota tämän uskonnon keulakuvaksi noussut mies veteli sisäänsä ja aineen vaikutuksessa alkoi kuvitella tekevänsä ihmeitä.

Se, oliko 2000-vuotta sitten elänyt Jeesus Nasaretilainen hullu, huijari vai Jumalan Poika, on täysin uskon asia. Mihinkään näistä vaihtoehdoista tänä päivänä, jolloin emme enää ole silminnäkijöinä katsomassa, mitä todella tapahtui ei pitäviä todisteita löydy.

Joka luulee vuorenvarman fanaattisesti tietävänsä Jeesuksen olleen huumehöyryissä sekoileva pöpipää, on vakaumuksineen yhtä uskon päällä kuin hänen jumalallisuuteen uskovakin.

Oletus kristinuskon perustumiseen Jeesuksen kannabiksenpössyttelyyn on kuitenkin epälooginen. Olipa tämä kiistelty henkilö huumehöyryissä tai ei, sillä ei kristinuskon syntyyn ollut mitään tekemistä. Jeesus itsehän ei koskaan kertonut kelleen tekemistään ihmeistä, ei sanallisesti, ei kirjallisesti ei mitenkään. Joten se, miten hän sisäistä todellisuuttaan koki, ei vaikuttanut mihinkään mitenkään.

Jeesuksen tekemistä ihmeteoista tietoa levittivät ihan muut henkilöt. Jos oletetaan, että ihmeet olivat vain harha-aistimuksia, silloin on oletettava myös, että suunnilleen koko sen aikakauden Juudean väestö oli jonkinlaisessa joukkopsykoosissa tai jatkuvakestoisessa huumetokkurassa.

Eli koko se monituhatpäinen kansanjoukko, joka seurasi hänen kintereillään hänen tekemisiään tarkaten. Niin myös uskonnollinen johtajisto, joka tarkkaili häntä saadakseen jotain konkreettista syytöksenaihetta voidakseen pilata hänen maineensa, mutta jotka eivät koskaan kieltäneet tapahtuneita ihmeitä tapahtuneiksi. Riitelivät vain siitä, millä voimalla, Jumalasta vai paholaisesta nämä ihmeet tapahtuivat. Näiden lisäksi vielä joukko roomalaisia sotilaitakin, joilla ei ollut mitään intressejä puoleen eikä toiseen.

Joten koko kysymyksenasettelu on väärä. Jos Jeesuksen ihmeet halutaan leimata huumehöyryisen aistiharhoiksi, ei ole mieltä mietiskellä, käyttikö Jeesus kannabista vai eikö käyttänyt.

Oikea järkeily olisi pohtia, oliko koko silloisen ajan palestiinan alueella asuva väestö ylhäisistä alhaisiin ja juutalaisista ulkomaalaisiin koko niiden kolmen vuoden aikana, jolloin nämä asiat tapahtuivat jonkinlaisessa harhatilassa. Sillä he olivat ne, jotka levittivät tietoa ja jättivät historiaan kirjoitukset, joissa Jeesuksen ihmeteoista kerrotaan, ei Jeesus itse.

Ja jos niin oli, silloin harhaisuuden täytyy ilmetä muillakin alueilla, emmekä voi luottaa mihinkään muuhunkaan siltä ajalta jääneeseen historiankerrontaan. Sillä silloinhan olisi kaikki muukin havainnointi ja jälkeen jätetyt kertomukset saman harhan vallassa tehtyä ja yhtä epäluotettavaa.


-Ulla Rautiainen-

Legenda lesken rovosta

Mark.12:40-44 ja Luuk.20:45-47, 21:1-6 kerrotaan lesken rovosta. Tarinat ovat molemmissa sunnilleen identtiset ja se, että tapaus kerrotaan kahdessa evankeliumissa tarkoittanee, että asiaan liittyy tähdellistä huomioitavaa.

Ja on tätä tarinaa sitten sananopetuksessa runsasmääräisen paljon viljelty ja selitetty. Enimmäkseen kolehdinkeruun edellä uhraamishalukkuuden vauhdittajana. Seurakunnat, joiden talous perustuu vapaaehtoiseen antamiseen kun tapaavat olla kroonisessa rahapulassa. Silloin nousevat arvoon arvaamattomaan ne julistajat, jotka osaavat käyttää raamatunlauseita tavalla, joka avaa kuulijoiden kukkaronnyörit seljälleen ja siirtää pankkitilien sisällöt seurakunnan tilinvajausta lihottamaan.

Tarinaan yleensä liitetään vielä Vanhan testamentin Sarpatin lesken tapaus (1.Kun.17:9-16), jossa Eliaan edesauttamana köyhä, mutta antelias leski kokee ihmeen annettuaan viimeisen leipänsä profeetalle.

Näin käytettynä tarinan tulkinnassa on kuitenkin (tarkoitettu tai tarkoittamaton) väärinkäsitys. Jeesus ei missään Raamatussa sano, että leski teki järkiteon luovuttaessaan viimeiset roponsa temppelin pulleaan uhriarkkuun ja että kaikkien muittenkin köyhäläisten pitäisi tehdä samoin.

Väärinkäsitystä on edesauttanut se, että ropoja antavan lesken tarina kerrotaan vajavaisena; alku ja loppu jätetään pois.

Tarina kokonaisuudessaan ja vapaasti kääntäen menee näin: Jeesus on temppelissä asettunut istumaan vastapäätä uhriarkkua. Siinä hän isoäänisesti kaiken kansan kuullen dissaa ahneita, tekopyhiä ja ylpeitä kirjanoppineita leskien huoneiden syömisestä ja uhkaa näitä kovalla tuomiolla.
Juuri kun leskien huoneitten syöminen on mainittu, kuin tilauksesta siihen tulla köpöttelee köyhä leski panemaan kaksi ropoa arkkuun.
Kaksi ropoa on mitätön raha, joka ei temppelin pohjattomissa kuluissa merkitse mitään, mutta tälle köyhälle kaikki mitä hänellä on. Jeesus älähtää asiasta; siinä pani puuttenalainen polo koko elämisensä menemään. Milläs nyt aikoo pärjätä? Kuoleeko kohta nälkään?
Paikalla jotkut opastamaan rabbia taloudellisiin realiteetteihin: kyllä temppelilahjoja tarvitaan jos aiotaan pyhäkkö kauniina pitää. Katso nyt näitä kauniita kiviä, temppelilahjoilla ne on hankittu. Jeesus äkämystyy entisestään: ei kiveä kiven päälle maahan jaottamatta teidän temppelistänne jää! Turha siihen on leskien elämät uhraamalla varoja investoida.

Sellainen tarina, olisiko kolehtipuheeksi tällaisena? Mihin opetuksen keihäänkärki oikeastaan osoittaa?

Että köyhän on annettava viimeinenkin elantonsa seurakunnalle ja luotettava, että kyllä Jumala huolehtii niin kuin Sarpatin leskestäkin? Vai olisiko niin, että Sarpatin tapaus ei mitenkään liity tähän tapaukseen, oli vain yhteen hetkeen tarkoitettu yksittäinen kohtaus, jota ei koskaan ole tarkoitettu yleiseksi säännöksi ottaa ja on yhtä mielivaltaisesti liitettyä kuin jos keksittäisiin vaatia, että nykyajan maanviljelijöiden pitää lahjoittaa viidesosa viljasta valtion säiliöihin koska Vanhan testamentin Joosef kerran käski niin tekemään.
Tai että isien pitää ruveta poikiensa uhraamispuuhiin ja luottaa siihen että kyllä Jumala viime hetkellä puukolla iskevän käden pysäyttää kun teki niin Aabrahamin kanssakin?
Tai jos satut uskomaan itsesi Jumalan Pojaksi, niin käy hyppäämässä temppelin harjalta, kyllä enkelit sinua käsin kannattelevat, eikö niin muka Raamatussa luvata? Jaa, niin, eihän Jeesuskaan sitten hypännyt, liekö heikkouskoinen vai..?

Tai ehkä typerien riskien ottaminen ei ole muuta kuin typerää? Ehkei Jumalaa ole tarkoitus pakottaa ihmeiden antamiseen sillä keinoin, että ehdoin tahdoin ajaa itsensä pulaan. Eikä varsinkaan ole tarkoitus ajaa toisia ihmisiä pulaan ja vierittää vastuu seurauksista Jumalan hoideltavaksi.

Niin kuin mahtaisikohan Sarpatin leskestä saarnaaminen vähetä, jos saarnaajia vaadittaisiin allekirjoittamaan juridisesti pätevä asiakirja, jossa he lupaavat maksaa omista varoistaan takaisin korkojen kanssa jokaiselle, jonka on saanut ihmeitä lupaavilla kolehtisaarnoillaan antamaan enemmän kuin järkevää on ja joille ei sitten luvattua ihmettä tapahdukaan? On nimittäin helppo uskoa paljon, kun ei itse tarvitse vastata mistään ja joku toinen on se, jolle käy köpelösti.

Sitäpaitsi Sarpatissa Elia todella pystyi saamaan aikaan ihmeen. Moniko seurakunta oikeasti nykypäivänä pystyy näyttämään, että vastaavaa olisi ihan oikeasti tapahtunut niille, jotka tilinsä seurakunnan kassaan ovat tyhjentäneet? Ennemminkin hyväuskoinen uhraaja joutuu sossun luukulle asioimaan, mitä ei varsinaisena ihmeenä oikein voi pitää, omaisuutensa holtittomasti hävittäneet puliukotkin kun päätyvät ihan samaan.

Niin että, jos ihmeitä aletaan luvata, niin kyllä ne pitää silloin myös saada aikaan, muuten kyseessä on petos.

Minusta näyttää siltä, että lesken rovon tarina on tarkoitettu varoittavaksi esimerkiksi ahneille uskonnollisille johtajille, jotka ovelasti manipuloivat ihmisiä antamaan enemmän kuin järkevää olisi. Varoitukseksi siitä, että köyhä ihminen oikeasti saattaa menettää elämisen edellytyksensä.

Sen ajan uskonnolliset johtajat keksivät niin rutkasti ja niin mahdottomia perinnäissääntöjä kansan kannettavaksi, ettei niitä kukaan oikeasti voinut noudattaa. Jatkuvassa syyllisyydentunnossa kärvisteleviltä olikin sitten helppo lypsää loputtomasti uhrauksia syntiensä sovittamiseksi. Temppelin kassa karttui eikä kukaan välittänyt, miten köyhimmille kävi.

Nykyään saatetaan letkauttaa, että elämäsi epäonni johtuu siitä, ettet ole uhrannut tarpeeksi. Kunhan vain annat enemmän rahaa kolehtiin, niin jo siunausten hanat avautuvat sinullekin.

Jeesus tuskin kiitteli leskeä kaikkensa antamisesta, vaikka kolehtisaarnoissa sellainen lisäys usein mukaan ympätään. Minä luulen, että Jeesus ennemminkin itki leskiparan puolesta ja oli vihainen niille uskonnollisille johtajille, jotka olivat höynäyttäneet naisparkaa luulemaan, että Jumala vaatii kohtuuttomia uhrauksia muutoinkin tiukoilla olevalta kurjalaiselta.

Kolehdin kantoa ei liene syytä lopettaa, mutta voisiko kolehtipuheeksi ottaa maininta, että antakoot ne, joilla on varaa antaa ja köyhät olkoot hyvällä omallatunnolla antamatta jos viimeisten eurojen poisheittäminen tuntuu kohtuuttomalta.

Ja miksi Sarpatin lesken rooliin aina halutaan se köyhä ihminen? Miksei seurakunta voisi ollakin se ihmeisiin uskova, joka luottaa että kyllä Jumala kirkkonsa taloudesta huolehtii, kunhan seurakunta itse on armollinen vähäväkisimmilleen eikä riistä eikä raasta köyhiltä viimeisiä? Voisiko seurakunta olla jopa se avustava osapuoli, joka olisi jakamassa rahoja yhteisönsä vähävaraisimmille ja saada sillä keinoin Sarpatin lesken siunausta?

Sillä sehän se vasta ihme olisikin, kun johtajat itse alkaisivat tosissaan uskoa omaan opetukseensa niin että ihan itsekin kävisivät sitä noudattamaan.


-Ulla Rautiainen-

Punaisten lyhtyjen naiset

Intiassa, Kalkutan pohjoisosassa, lähellä turistien ihailemaa ihanaa Marble Palacea, levittäytyy Sonagachi, Aasian toiseksi suurin punaisten lyhtyjen alue, huorakaupunginosa, jättiläismäinen bordelli, elävä helvetti maan päällä.

Kukaan ei tarkalleen tiedä, kuinka paljon seksityöläisiä siellä on, varovaiset arviot sanovat 10 000, mutta 13 000 saattaa olla lähempänä totuutta. Väkimäärän muutos elää nopeampana kuin kukaan ehtii laskea, jos sitä joku yrittääkään. Elinikä on lyhyt; AIDS, muutkin taudit, väkivalta ja epäonnistuneet raskauden keskeytykset niittävät satoa kiivasta tahtia, mutta täydennystä tyttömäärään tulee jatkuvalla syötöllä Intian köyhistä osista ja naapurimaista Nepalista ja Bangladeshista.

Tytöt myydään pieninä lapsina Sonagachiin, he aloittavat työnsä kun vielä ovat lapsia, eivätkä poistu sieltä milloinkaan. Isä, veli tai muu sukulaismies saattaa haluta vaikkapa moottoripyörän tai tarvitsee rahoja viinaan ja mielihalunsa rahoittaakseen he kauppaavat vallassaan olevat tytöt parittajalle. Tytön mieltä ei kukaan kysy. Ei silloin kun hänet myydään, ei silloin kun hänet luovutetaan asiakkaiden raiskattavaksi, eikä silloin kun hän ilman minkäänlaista lääkärinhoitoa kuolee tappavaan tautiin.

Sitten ovat vielä ne, jotka syntyvät Sonagachissa. Useamman sukupolven huorat, jotka eivät tiedä muusta maailmasta eikä muusta elämäntavasta mitään. He syntyvät, elävät ja kuolevat Sonagachissa. Vankilassa, jonka vartijoina ovat parittajat ja muureina mahdottomuus heidän kaltaistensa selviytyä missään normaalielämässä. Huorille ei Sonagachin ulkopuolisessa yhteiskunnassa ole paikkaa olla.

Parhaimmillaan naiset ovat arkipäiväisen näköisiä tavallisia ihmisiä. Pikkutyttöjä ja tomeria nutturapäisiä matroonoita arkiaskareita suorittamassa. Huonoimmillaan kurjia, likaisia, sairaalloisia, pelästyneitä lapsia ja ennenaikaisesti vanhenneita eukkoja tyhjin katsein tuijottamassa. He asuvat ja tekevät työtänsä ahtaissa ja kolkoissa kopperoissa, jotka kuhisevat syöpäläisiä ja haisevat kaikille mahdollisille ihmiseritteille. Jotkut yrittävät kaunistaa huoneitaan muovikukilla, mutta koristusta tarvittaisiin enemmän riittääkseen viemään huomiota kärpäsparvista ja spermassa jäykiksi lionneiden vuodevaatteiden saastaisuudesta.

Hollannin Amsterdamissa Punaisten lyhtyjen kaupunginosassa prostituoidut ovat yksityisyrittäjiä, jotka ovat vuokranneet oman ikkunapaikan ilman tytön tienestit ryöstävää parittajaa, päättävät itse mitä tekevät ja ovat vapaita lopettamaan milloin haluavat. Naisten henkilötietojen on oltava rekisterissä, iän vähintään 21-vuotta ja on puhuttava sujuvasti jotakin EU:n virallista kieltä, koska viranomaisten kanssa on pystyttävä kommunikoimaan heidän varmistaessaan, ettei kyseessä ole vastentahtoisesti alalle huijattu ihmiskaupan uhri.

Työläiset kuuluvat ammattiliittoon, maksavat veroja, alueella partioi valtaisa määrä virkapukuisia poliiseja ja toinen sama määrä siviileiksi naamioituneina turvallisuutta takaamassa. Tarjolla on ilmainen gynegologin palvelu niin usein kuin tarvitsee, kaikissa ikkunoissa on hätätilanteita varten valvontakamerat ja naisten käden ulottuvilla paniikkinappulat, jota painamalla ilmoitus menee suoraan poliisille tai talon isännöitsijälle, jolla on velvollisuus aina olla enintään 5 minuutin päässä paikasta.

Näin on ainakin virallinen totuus. Eri asia tietysti on, onko tämänkin paremmin järjestäytyneen toiminnan alla toiset markkinat, joissa asiat eivät mene näin hyvin. Mutta jokatapauksessa tämän vuonna 2000 tehdyn järjestäytymisen jälkeen ilotyttöjen murhaluvut ovat Amsterdamissa puolittuneet, ja nekin joille vielä kehnosti käy, ovat pääsääntöisesti niitä, jotka erehtyvät poistumaan asiakkaan mukana alueelta valvomattomille tienoille ehkä paremman palkkion toivossa.

Tässä on kaksi ääriesimerkkiä tämän päivän seksibisnes-todellisuudesta. Näiden välillä tapahtuu kaikkea mahdollista. Sitten on vielä internetin kautta leviävä nettiporno, josta kukaan ei tiedä, missä oloissa sitä tehdään.

Sitten kysymys lukijalle: kumpi edellä esitetyistä kertomuksista herätti enemmän paheksuvia tunteita?

Eihän, eihän, eihän mieleen edes livahtanut ajatus, että Amsterdamin ilolinnuilla on liian hyvät oltavat? Että olisi parempi, jos syntisen elämän valinneet naikkoset kituisivat kurjuudessa niin kuin esimmäisessä esimerkissä. Olisivatpa nöyrempiä tekemään parannusta paheellisuudestaan heti, kunhan joku heille vain evankeliumia menee esittämään. Liian hyvissä oloissa saattavat jopa nauttia synnin tekemisestä.

”Maailman vanhinta ammattia” on aina ja kaikkialla ollut joko piilotettuna tai avoimesti. Iso osa työläisistä on väkisin alalle joutuneita vailla mahdollisuutta irrottautua siitä. Vapaaehtoistenkin vapaaehtoisuus on monesti vain näennäistä vapaaehtoisuutta: ehkä taloudellisessa ahdingossa ja työttömyydessä kaikki muut vaihtoehdot ovat vielä huonompia, ehkä tyttö on jo lapsena joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi tai ehkä saanut kasvatuksen, jossa on annettu ymmärtää, että nainen on miestä alempiarvoisempi ja miesten tarpeiden tyydyttäjä ja hän valitsee ammattinsa näin saadun identiteetin mukaan.
Terveen itsekunnioituksen omaava ihminen, jolla on todellisia mahdollisuuksia yhteiskunnallisesti arvostettuihin elämänuriin, harvemmin kokee kutsumusta katuhuoraksi.

Seksibisneksessä ostajat ovat valtaosaltaan miehiä ja myyjät naisia ja tässä on asian pointti. Tämä ala ei katoa, ennen kuin naisten yhteiskunnallinen asema on niin vahva, ettei tarvitse tälle alalle joutua ja ennen kuin miesten harjoittama kysyntä markkinoilla lakkaa.

Liian paljon tästä alasta puhuttaessa huomio rajautuu pelkästään siinä työskenteleviin naisiin, eikä edes heidän ongelmiaan ymmärtäen vaan syyllistäen ja leimaten huonoiksi ja syntisiksi ikään kuin he vain omaa moraalitonta kevytmielisyyttään olisivat tekemässä sitä.

Sen sijaan tiedostetusti tai tiedostamatta katse on käännetty pois seksiä ostavista asiakkaista, parittajista ja tyttöjä bordellehin myyvistä miehistä. Langennut nainen on jo klisee, mutta koskaan ei puhuta syntisestä seksinostajamiehestä. Evankelioimisaktiot eivät traktaatteineen ja raamatunlauseineen hyökkää parittajien kimppuun vaatien parannuksentekoa syntisestä elämästä. Tyttärensä bordelliin myyneet isät säilyttävät yhteisöissään kunniallisen aseman. Yhdysvalloissa on presidenttiehdokkaana mies, joka omistaa liudan strippiklubeja. Hänen vankin kannattajakuntansa on uskovat kristityt.

Tiedossa on, että vapaiden suuntien seurakuntien pastoreista ja vanhimmistoveljistä iso osa on nettipornoriippuvaisia. Eivät kuitenkaan he, eivätkä heidän yhteisönsä miellä heitä niin syntisiksi, että olisivat sopimattomia hengellisiksi johtajiksi. Asiaan suhtaudutaan kuin dietillä olevan sortumista ylimääräiseen suklaapatukkaan. Harmillinen hairahdus (joka toistuu päivittäin), mutta ei niin paha, että sen takia tarvitsisi johtajan ja opettajan asemasta syrjään siirtyä. (Samaan aikaan, kuin näissä samoissa seurakunnissa nämä samat miehet kieltävät naisilta pääsyn mihinkään vaikutusvaltaisempaan asemaan ”raamattu-uskollisuuteen” vedoten. Omassa irstaassa elämäntavassaan he eivät kuitenkaan näe mitään ristiriitaa raamatullisten johtajavaatimusten kanssa.)

Tämä kertoo siitä, miksi seksibisnestä on vaikea kitkeä pois. Palveluiden käyttäjät, jotka ylläpitävät alaa eivät yksinkertaisesti näe mitään väärää omassa osuudessaan. Jos edes Raamattua ylimpänä auktoriteettinaan pitävät hengelliset johtajat eivät kykene siihen, kuinka muu väki?

Jos asiassa auttamiseen heräsi kiinnostusta, laitan tähän jo aiemmankin postauksen yhteyteen laittamani nettilinkin:  www.vapautauhri.fi  Suosittelen tutustumaan. Ja varsinkin niiden, jotka luulevat nettipornon katselemisen olevan harmitonta huvia.
Tässä toinen linkki tähän aiheeseen:  https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kristityt-ja-porno/


-Ulla Rautiainen-

Ahasveroksen morsian

Vanhan Testamentin Esterin kirja on niitä paljon sananopetuksissa käytettyjä kertomuksia.
Olen kuullut ja lukenut niitä useita.
Muutama järjellinenkin selitys aiheesta on saatu aikaan, mutta valitettavan suuri osa on ollut kauniista rakkaustarinasta hymistelyä ja ah, ihanaa kuinka onnekkaasti herttaiselle Esterille kävi kun voitti kauneuskilpailut ja pääsi ihan kuninkaan kanssa naimisiin.
Ja sitten tietysti joukkoon varoituksia huonosta Vasti-vaimosta, joka ei osannut olla asianmukaisen alamainen aviomiehelleen ja joutikin syrjäytetyksi.
Varsinkin tätä kohtaa on naisille suunnatussa opetuksessa niin alleviivaavan korostetusti tuotu esille, että se on kuulostanut jo uhkaukselta. Että älkää olko kapinallisia Vasteja vaan nöyriä ja vaatimattomia Estereitä – tai muuten....

Mutta?
Mitkä ihmeen kauneuskilpailut? Tytötkö hymyilivät rivissä ja raati antoi pisteitä? Hävinneet huokaisivat harmista ja lähtivät kotiin jatkamaan elämäänsä?

Intiasta Etiopiaan 127 maakuntaa hallinneen kuningas Ahasveroksen (hepreaksi אֲחַשְׁוֵרוֹשׁ, Achaschwerosch) henkilöllisyydestä on erimielisyyksiä, mutta enimmäkseen hänen arvellaan olleen 485-465 eKr hallinnut Persian jumalkuningas Xerxes 1. (persiaksi Khshayarsha). Viihdemaailmasta tyyppi on tuttu 300-elokuvan kakkososasta, jossa hänet esitetään varsin erikoislaatuisesti pukeutuneena.

Ukko oli varsinainen hirvitys aviomieheksi. Juoppo huoripukki, naisvihaaja (piti naisista kyllä fyysisessä mielessä ja kunhan nämä pysyivät orjan asemassa) ja rajattoman vallan turmelema kammottavan väkivaltainen kusipää.
Kerrotaan tarinaa, että eräänkin isän anoessa pojalleen vapautusta sotaanlähdöstä, käski tämä  hakkaamaan pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin tietä marssivan sotajoukon nähtäväksi.
Että ettei kukaan enää moista uskaltautuisi pyytämään.

Ensimmäinen kuningatar Vasti joutui erotetuksi vaimonvirastaan, kun ei suostunut seitsemän vuorokautta putkeen ryypänneen kännissä örveltävän miesjoukon töllisteltäväksi niin kuin myöhempi Salome Herodeksen synttäripippaloissa teki.

Kieltäytyminen ei ollut tyhmä teko; jos olisi suostunut, olisiko turvallisuus viinasta villiintyneiden miesten keskellä ollut taattua? Ja vielä: olisiko kuningas juopumuksesta selvittyään rangaissut naisparkaa vielä ankarammin epäsiveellisestä itsensä näyttelemisestä?
Joten Vastin tilanne oli mene sutta pakoon, tulee karhu vastaan ja hän päätti säilyttää ainakin oman itsekunnioituksensa.

Mutta Vastin kapinasta oli tulla kuninkaalle ja hänen hoviherroilleen karmeampi tappio kuin lähitulevaisuudessa tapahtuva Salamiin meritaistelun häviäminen: mitä, jos naiset kautta valtakunnan Vastin tempauksesta kuultuaan lakkaavat tottelemasta aviomiehiään. Siinäpä kiteytyikin miessukukunnan ikiaikainen ja kauhein pelonaihe.

Ja sitten piti hankkia uusi kuningatar.

Sitä varten haettiin ympäri valtakuntaa nuoria neitsyitä (tuskin tyttöjen halukkuutta kysyen) Suusanin linnaan. Ja koska aikana, jolloin tyttöjen oli normaalia avioitua lapsimorsiamina vielä erikseen mainitaan, että tytöt olivat nimenomaan nuoria, olivat nämä neitsyet ilmeisesti todella nuoria.

Eikä mistään viattomasta missikisasta ollut kyse, vaan kuningas koekäytti jokaista neitsyttä yhden yön, minkä jälkeen ei-enää-neitsyt siirrettiin sivuvaimojen säilytyspaikkaan unohduksissa tylsistymään. Ihana Esterkin pääsi/joutui tähän seksitestaukseen.

Siinä pelattiin kovaa peliä. Ei riittänyt, että saisi kuninkaan suosion. Ensin piti miellyttää haareminvartijaa. Näyttää siltä, että jopa päivittäisen ruoka-annoksen saaminen kangerteli, ellei osannut olla tämän eunukin mieleen.

Ja kun lopulta vuoden odottelun jälkeen h-hetki koitti, oli ekakerta äärimmäisen paineistettu. Yksi yö oli kokemattomalla tytöllä aikaa tehdä vaikutus ventovieraaseen ja hengenvaaralliseen aviomieheen ja näyttää niin ylivertaiset kyvyt erotiikan alalla, että sillä peittosi muut kilpasiskot.
Esterillä taisi olla jotain erityisen herkkuja temppuja ohjelmistossaan, koska voitti jo neljä vuotta käynnissä olleen kisan.
Jos kuningas todella jaksoi suorittaa testipökkimistään joka yö, oli 1460 neitsyttä kisan alkamisesta kulkenut hänen vuoteensa kautta. Ei ihme, että samaan aikaan käytävä Kreikan valloitusyritys meni mönkään; oli kuninkaalla aivot pudonneet jalkojen väliin.

Ester sai suorituksestaan palkkioksi kruunun.
Kuningatar-arvonimi ei tietenkään antanut minkäänlaista hallintavalta-asemaa. Olipahan vain jonkinlainen lupaus, että hänen poikansa, jos niitä syntyisi saattaisivat – jos hyvin käy, eikä niin kuin Vastille – päästä mukaan kilpailuun kruununperimyksestä. (Jos sitä nyt hyvänä asiana piti, siinä kisassa hävinneillä kun usein oli huono elinajanodotus. Valtaistuinpelin voittanut ei mielellään sietänyt kilpailevia veljiä kruununsa lähelle.)

Vaimot kuningattaresta vähäisimpiin jalkavaimoihin pitkästyivät sisältöä vailla olevassa elämässään haaremin lukkojen takana ja jos erehtyivät näyttäytymäänkään ilman kutsua aviomiehensä silmien eteen, niin oli pyövelillä taas tekemistä. Akkaväen emansipaatiota pelkäävä Ahasveros ei antanut naisenpuolten silmille hyppiä.

Eikä ihastuminen Esteriin hillinnyt vaihtuvien neitseiden makaamisen makuun päässyttä rietastelijaa. Kuningas tilasi neitsyitä maakunnista vielä Esterin kuningattareksi kruunaamisen jälkeenkin niin ettei tyttöpolo kovinkaan usein armasta aviomiestään päässyt näkemään.
Että se siitä kauniista rakkaustarinasta.

Esterin tarina ei ole kertomus onnesta vaan onnettomuudesta.
Nuori tyttö joutuu psykopaatin raiskattavaksi ja vangiksi haaremin turhanaikaiseen elämään eunukkien ja kanssavaimojen kiusattavana. Unelmat rakkaudesta todellisen aviomiehen kanssa ja elämä oikeassa perheessä ovat murskana.

Silti miespuoliset raamatunopettajat ja näitä miellyttämään pyrkineet naisetkin ovat sitkeästi häivyttäneet tarinasta naisiin kohdistuvan julmuuden näkymättömiin – varsinkin kun se on ollut miesten aiheuttamaa ja selittäneet naisten kärsimykset pois. Esterin karmea kohtalo on käännetty romanttiseksi rakkaustarinaksi vanhojen disney-satujen tyyliin. Tiedostetusti tai tiedostamatta miesvallan kannattajat ovat tästäkin tarinasta vääntäneet utopiaa, kuinka mukavaa naisilla on patriarkaalisen järjestelmän alaisuudessa olla.

Muuten Esterin kirja itsessään on loisto-esimerkki huikeasta tarinankerronnasta. Juonenkäänteet ovat yllättäviä ja humoristisiakin jos arvostaa mustaakin mustempaa huumoria. Kirja päättyy tämän (herttaisen, vaatimattoman ja nöyrän?) nuoren tytön organisoimaan valtaisaan verilöylyyn.

Tarinassa on myös tutunoloisia kaikuja muusta yhteydestä. Tulee mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinoiden Šeherazade.
Villi arvaus: voisiko olla mahdollista, että tämä ikivanha itämaita kiertänyt (kammottava) satu olisi saanut juurensa tositapahtumista, jotka kuvataan Esterin kirjassa?

Šeherazaden satu menee näin: Sulttaani pettyy ensimmäiseen vaimoonsa. Niinpä hän kostaa koko naissukupuolelle ottamalla joka päivä uuden vaimon, viettää yhden yön tämän kanssa ja aamun tullen teloituttaa vaimonsa. Näin jatkuu, kunnes hän saa vaimokseen Šeherazaden, joka kertoo hänelle tarinaa ja joka aamu lopettaa tarinansa jännittävään kohtaan. Sulttaani haluaa aina kuulla tarinan lopun ja siirtää Šeherazaden teloitusta seuraavalle päivälle. Näin jatkuu tuhat ja yksi yötä, kunnes sulttaani lopulta päättää uskoa, ettei tämä nainen petä häntä vaan ansaitsee eloonjäännin.

Molemmissa tarinoissa on hallitsija, joka vihastuu ensimmäiseen vaimoonsa ja ottaa sen jälkeen yhden yön vaimoja, joista luopuu aamun tullen. Tuskin Ester sentään pelkällä sadunkerronnalla onnistui herättämään seksiaddiktioituneen miehen kiinnostuksen, mutta ehkä hänellä oli jokin uusi eroottinen temppu, jolla sai kaikkeen kyllästyneen elostelijan uskomaan, että jotain enemmänkin voisi vielä olla luvassa?

Tai suorempi yhtymäkohta Raamatusta: Ester kutsuu kännäämiseen mielistyneen miehensä järjestämiinsä juominkeihin. Mies arvaa, että vaimolla on jotain asiaa ja iloisessa nousuhumalassa lupaa antaa mitä ikinä tyttö pyytäisi. Ester tajuaa, että haluamansa asia on senverran iso, että tarvitaan vankempi humalatila sen hyväksytyksi saamiseen ja jättää asian sillä erää kesken. Mies jää arvailemaan, mitä vaimo on vailla ja uteliaana palaa seuraavana päivänä pitoihin.

Eikä Šeherazade-nimen vanhempi versio Shirazad niin kaukana ole Ester-nimen persialaista muotoa Isthar. Kaikilla tarinoilla on yleensä jollain tavalla juurensa todellisuudessa. Miksipä ei tälläkin?


-Ulla Rautiainen-

Maria Magdaleena

Maineeltaan ikoninen hahmo. Raamatun henkilöistä uskovaispiirien ulkopuolellakin eniten tunnettuja. Tehdäänpä testi: kerro kaikki, mitä tiedät Maria Magdaleenasta. Jokaiselle tulee mieleen jotain, jos ei suorastaan Raamatusta kumpuavaa, niin ainakin taiteen ja viihdeteollisuuden esittämiä mielikuvia. Maria Magdaleena esiintyy tiuhaan tahtiin veistoksissa, maalauksissa, musiikissa, romaaneissa ja elokuvissa.

Miksi tästä Magdalan naisesta tuli niin suosittu?

Ja testin purku: mitä osasit kertoa hänestä?

Näinkö: hekumallisen kaunis nuori prostituoitu nauttii miesten huomiosta tanssiessaan alastomana bordellin pöydällä valkea kaula ja korkea povi viattomia miesparkoja turmioon houkutellen. Eräänä päivänä irstas naikkonen kohtaa Jeesuksen, tulee synnintuntoon, katuu rietasta elämäntapaansa ja päättää olla ikinä enää palaamatta siihen taloon, jonka ovella punainen lyhty palaa. Suuri syntinen on tehnyt parannuksen.

Suunnilleen tällaisen tarinan kertoi ainakin erään kristillisen kustantamon julkaisema kirja, jota jo lapsena luin opiksi ja ojennukseksi kuinka syvimmässäkin synnissä rypevä voi tulla Jeesuksen luo ja muuttaa elämänsä. 

Mielikuva viettelijätär-portosta tarttui pitkäksi aikaa. Tosin ihmettelin jo silloin miespuolisen kirjailijan oudon yksityiskohtaista paneutumista naisen viettelevyyden kuvaukseen. Olihan kyseessä hengellinen kirja, jonka tarkoituksena piti olla varoittaa synnistä eikä tehdä sitä mielenkiintoiseksi.

Aikuisena katsoin jo Raamatusta, mitä Maria Magdaleenasta siellä kerrotaan. Maineeseen verraten hänestä puhutaan yllättävän vähän. Vain muutama lyhyt ja hajanainen maininta.

            Jeesus ajoi hänestä ulos seitsemän riivaajaa (Mark.16:9).

Hän seurasi muiden opetuslasten mukana Jeesusta (Luuk.8:1-2). Mikä oli shokeeravan radikaalia; kukaan muu rabbi siihen maailmanaikaan ei suvainnut naisia opetuslastensa joukkoon. Kas, ennemmin polttivat pyhät kirjat, kuin olisivat antaneet saastaisten naisten oppia niistä mitään.

Hän oli Golgatalla katsomassa Jeesuksen kuolemaa (Mark.15:40) ja hautaan panemista (Mark.15:47).

Hän oli todistamassa Jeesuksen haudan aukeamista ja tyhjää hautaa (Matt.28:1-6).

Kuolleista noussut Jeesus ilmestyi hänelle (Joh.20:11-17). Maria ei aluksi tosin tunnista tätä, ehkä siksi että kulttuurinsa opin mukaisesti ei naisena voi katsoa vierasta miestä päin kasvoja, koska mies, hänkin kulttuurinsa opetuksen mukaisesti ymmärtäisi sellaisen seksuaaliseksi kutsuksi.

Hän vei lukittujen ovien takana piileksiville miesopetuslapsille sanaa Jeesuksen kuolleistaheräämisestä (Luuk:24:10-11). Miehet tosin pitivät hänen puheitaan turhina eivätkä uskoneet, luultavasti koska mieleen oli iskostunut lujaan vallalla oleva asenne, että akkojen höpinät eivät kelpaa minkään todisteeksi.

    

Tässä siis kaikki Raamatusta. Mitä jäi puuttumaan? Ei sanaakaan bordelleista, ei prostituoiduista eikä miesten viettelemisestä. Mistä siis kaikki kansanperinteessä rehottavat tarinat kauniista ja katuvasta huorasta tulevat?

No, koko nämä kaksituhatta vuotta raamatunselitys on ollut pääsääntöisesti miesten hallussa. Ja koska miehillä ikiaikoihin asti on ollut vaikeuksia nähdä naisia muuna kuin seksiobjekteina, on sananjulistuskin muokkautunut mielessä pyörivien fantasioiden mukaiseksi.

Olihan Mariassa ollut seitsemän riivaajaa, mutta se ei välttämättä tarkoita porttona toimimista. Raamatussa kerrotaan useista miehistäkin, joista ajettiin riivaajia ulos, mutta yhdellekään näistä eivät kirkkoisät ole kehitelleet legendaa miesprostituoidun elämästä. Ero onkin siinä, että aina kun naisen yhteydessä mainitaan sana syntinen tai riivattu, miesten mieleen tapaa syttyä kuin automaattiohjauksella sanat seksi ja huora.

Vastaavaa yhteyttä ei synny syntisten miesten kohdalla. Kun Raamatussa Pietari ilmoittaa olevansa syntinen ihminen ja Paavali peräti syntisistä suurin, ei miesten ajatuksiin leimahda kuvaa miesprostituoidusta, saati että alettaisiin kirjoittaa romaaneja Pietarin tai Paavalin aiemmasta elämästä homobordellin huoramiehenä. Tuskin sellaista käsikirjoitusta yksikään, ainakaan kristillinen kustantamo ottaisi vastaan - rienauksena pidettäisiin. 

Mutta sanoista ”syntinen nainen” tai ”riivattu nainen” miesaivoissa alkaa välittömästi välkkyä voimakkaana kuva alastomasta naisesta tanssimassa bordellin pöydällä, eikä enää muisteta, ettei se tulekaan Raamatusta vaan omista fantasioista.

Tähän kiukaaseen on sitten populaaritaide ja viihde lyönyt lisää löylyä. Nuori, kaunis katuva portto on inspiroinut monia taiteilijoita vahvistamaan legendaa.

Vaikkei Raamatussa edes ole ainuttakaan mainintaa Maria Magdaleenan iästä tai ulkonäöstä. Yhtä hyvin nainen saattoi olla ikäloppu ja ruma kuin viitahiisi.

Niin että olisi aika hyvä, kun raamatunopettajiksi saataisi tasamäärä naisia miesylivoimaan nähden. Voisi muutama sanantulkinnan vinoutuma toisesta näkökulmasta katsottuna tulla korjatuksi.

Alussa mainitun kristillisen kirjan tarinassa on monta epäuskottavaa kompastuskohtaa.

Ensinnäkin: portto kuvataan nauttimassa ammatistaan. Tämä on yleinen harhaluulo, jota maksullisen seksin käyttäjät mielellään pitävät yllä. Syyllisyys hyväksikäytöstä hälvenee, kun annetaan itselle lupa uskoa palvelun tarjoajan iloisuuden ja nautinnon eleiden olevan totisinta totta eikä asiakaspalvelun takia teeskenneltyä teatteria.

Toiseksi: tarinassa syntisyys rajataan pelkästään naiseen. Seksiä ostavien miesten tai naisen omistavan parittajan osuus häivytetään näkymättömiin. Heitä ei kuvata näyttävästi säkissä ja tuhassa tekemässä parannusta synneistään. Asiakkaat kuvataan jopa viattomina uhreina viettelevän porton ahnaissa kynsissä.

Kolmanneksi: nainen on vapaa lähtemään bordellista ja aloittamaan uuden elämän, millä viitataan siihen, että hän on siellä ollutkin koko ajan vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Näin ei tosielämässä yleensä ole. Bordellit niin silloin kuin edelleenkin ovat enemmänkin ja enimmäkseen vankiloita, joiden sisälle sinne myydyt naiset on lukittu. Ja jos ulos pääsikin, uuden elämän aloittaminen ainakin siihen aikaan oli aika hankalaa. Portto oli yhteisön hylkiö, joka sai kivisateen päällensä jos kunnon ihmisten näkyville eksyi tai joutui vihastuneen parittajansa listimäksi, varoittavaksi esimerkiksi muille karkaamista suunnitteleville ilotalon työläisille.

Mutta koska seksibisneksessä niin omistajat kuin ostajat ovat enimmäkseen miehiä, ja koska puhevalta niin uskonnossa, kuin muussakin maailmassa on tähän asti enimmäkseen ollut miesten hallussa, ei alaa ole kuvattu naisten riistona ja orjuuttamisena. Asetelma mieluusti sen sijaan on käännetty röyhkeästi ylösalaisin, ja tehty naisista pahiksia, moraalittomia syntisiä, joita patistetaan parannuksentekoon.

Tähän aiheeseen en malta olla liittämättä toistakin raamatunkohtaa, joka liittyy asiaan:

Joosua 2:sta löytyy farssinomainen tarina, jossa irvaillaan kuin parhaassa sketsissä tätä miesten pakkomielteistä kiinnostusta rahanalaista rakkautta tarjoavia yön daameja kohtaan.

Hyökkäystä suunnitteleva sotapäällikkö Joosua lähettää kaksi vakoojaa Jerikoa tutkimaan. Mitä sotilaallisten tiedustelijoiden luulisi selvittävän; kuinka kaupungin puolustus on järjestetty, millaisia ja miten varustautuneita sotilaat ovat, mitkä ovat muurien ja porttien heikot kohdat, kuinka kauan kestää piiritystä, millainen on asemakaava?

Kuin magneetin vetämämä miehet painelevat suoraa päätä porton taloon. Siellä ilmeisesti sitten käy kuin hobiteille Pomppivan Ponin majatalossa; talon humutunnelmassa miehet riehaantuvat esiintymään niin näkyvästi, että vihollinen panee merkille heidän läsnäolonsa ja sana kaupunkiin soluttautuneista vakoojista leviää hetkessä kuninkaalle asti. Siitä onkin jo lähdettävä muurin ylitse karkuun. Muuta ei sitten kerettykään näkemään.

Mahtoi siinä Joosua lyödä päätä palmupuun runkoon salaisten agenttiensa palatessa ainoana raportoinnin aiheena, että jo vain, on siellä kaupungissa tosi kiva portto. No, yrittivät sentään selittää, että kyllä ainakin maaseudulla pelkäävät kuollakseen meitä – vaikka, no, tuota, höm pitikin niitä pelkureita kolme päivää henkihieverissä paeta ja vuoren louhissa piilotella. Mutta se portto, voi pojat...

-Ulla Rautiainen-