Käärmeen kähyä

Miksi juuri käärme on pahan symbolina?

Leviatan, (joka Jobin kirjan suomennoksessa on käsittämättömästä syystä käännetty krokotiiliksi, vaikka sana tarkoittaa tarunomaista muinaismaailman merihirviötä), – siis Leviatan (Jes. 27:1) käärmeeksi nimitetty (לויתן) on sananmukaisesti ”kiemurteleva”. Se on siis se pahan ominaisuus, johon halutaan kiinnitettämän huomio.

Myös kaksihaaraisella kielellä puhuva, toisella puolella kieltä yhtä ja toisella puolella toista. Yleismaailmallisesti käytetty petollisen puheen vertauskuvana. Amerikan intiaanitkin kutsuivat sopimuksia rikkovia valkonaamoja käärmeenkielellä puhuviksi.

Kiemurteleva eläin, kiemurtelevaluonteinen henki. Jotenkin tällä tavalla näkemykseni ja kokemukseni mukaan:

Puhuu siis kahta, tai jopa useampaa "totuutta" ja kiemurtelee viekkaasti alta pois kaikkia tarttumisyrityksiä. Muuttaa muotoaan tarpeen mukaan, esiintyy missä tahansa valeasussa ja millä tahansa keinoilla. Hyökkää häikäilemättömän aggressivisesti tai heittäytyy säälittäväksi uhriksi pelotellen tai syyllistäen sitä vastustamaan käyvää.

Väitteleminen sen kanssa on kuin sumun huitomista. Se vääntelee ja väistelee ovelasti asiallisia argumentteja. Kun yritetään puhua aidasta, se alkaa puhua aidanseipäistä. Asia vedetään sivuun alkuperäisestä aiheesta poukkoilemaan omituisesti edestakaisin ja holtittomasti asiasta toiseen ja vaihtamaan suuntaa aina sen mukaan miten se sitä hyödyttää.

Se laittaa sanoille uusia merkityksiä niin ettei sanottu tarkoitakaan sitä mitä se normaalikielessä tarkoittaa. Se valehtelee estottomasti, iskee odottamatta, puukottaa selkään ja levittää tuhoisaa myrkkyä valheillaan. Se on äärimmäisen manipuloiva eikä kunnioita mitään totuuksia eikä mitään rajoja.

Se saattaa esiintyä näennäisen lempeänä, kohteliaana ja hyvätapaisena, mutta rivien väleissä ja peitellyissä vihjauksissa on raakoja loukkauksia. (Esim. keskustelijan järkevyys kyseenalaistetaan siirtymällä muka huolekkaasti, auttamishaluisesti ja hyväntahtoisesti kyseisen henkilön sieluntilan tarkasteluun ja näin peitellysti annetaan ymmärtää, että taitaa pakasta puuttua montakin korttia.

Sen kohtaamisesta jää omituisen hämmentynyt, loukattu, pahimmillaan henkisesti raiskattu olo.

Tämä henki mielellään tekeytyy pettävästi näyttämään oikealta ja hyvältä. Se tekeytyy ”valkeuden enkeliksi”, kuten 2 Kor.11:14  sanotaan. Tuskinpa Paratiisin käärmekään esittäytyi Eevalle olevansa Jumalan päävastustaja tullessaan ”ihan vain hyvää tarkoittaen opettamaan” mitä Jumala oli sanomisillaan oikeasti tarkoittanut.

Se toimiikin mielellään uskovaisten ja hengellisten yhteisöjen kautta. Se pesiytyy kirkkoihin ja rukoushuoneisiin, taistelee oikeaoppisuuden lippujen alla, esiintyy Pyhän Hengen nimissä ja käyttää taitavasti raamatunlauseita ja hengellisiä fraaseja pettämiseen.

Niin kuin Jaakko Heinimäki Kerettiläisen käsikirjassa sanoo: ”Raamatunsitaattien runsas viljely ei ole koskaan kertonut kenenkään oikeaoppisuudesta yhtään mitään. Tai ehkäpä onkin; Jeesusta erämaassa koetellut paholainen ei juuri muuta tehnyt kuin siteerasi pyhiä kirjoituksia.”

Mutta koska tarkoituksena on pettäminen, raamatunlauseiden todellinen tarkoitus vedetään aina enemmän tai vähemmän vinoon.

Rajattuun tilanteeseen tarkoitetusta tehdään yleinen sääntö tai yleisestä säännöstä rajattu.
Vertauskuvallisiksi tarkoitetut selitetään kirjaimellisesti tai kirjaimelliset vertauskuvallisesti.
Suositaan puolitotuuksia, joissa asiasta esitetään vain osa ja kokonaisuuden särkyessä opetus saattaa kääntyä aivan päälaelleen. (Esim: katso kirjoitukseni lesken rovosta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/09/legenda-lesken-rovosta.html )

Tahallisilla tai tahattomilla käännösvirheillä saadaan paljon sekaannusta aikaan. (Käännösvirheistä kiinnostuneiden kannattaa klikata tätä linkkiä:
tuomasjasuvi.jesusanswers.com/kosyvanto.htm ).

Yksittäinen kohta repäistään asiayhteydestä irti ja istutetaan toisenlaiseen kehykseen. Tottahan on, että Raamatusta löytyy lupaus enkeleistä, jotka kannattelevat käsillään ettei jalkaa kiveen loukkaisi, muttei sitä ole tarkoitettu yllykkeeksi tehdä surmansyöksyä temppelin harjalta, niin kuin Jeesusta kiusaava perkele esittää (Luuk.4:9-12).

Jne, jne... Kirkollinen historia on täynnänsä mitä omalaatuisempia tulkintoja, mitä mikäkin raamatunpaikka ”oikeasti” tarkoittaa. Ja kun virheellinen tulkinta saadaan vakiinnutettua oppirakennelmiin, sitä onkin jo vaikea siivota pois. Käärme osaa esiintyä yhtä jouhevasti vanhoillisena konservatiivina kuin liberaalina uudistajanakin, kunhan vain Jumalan tarkoitus hämärtyy tunnistamattomaksi.

Tässä aiheessa on hyvä muistaa, että kaikki erimielisyys, loukkaava keskustelukulttuuri ja huono käytös tuskin ovat henkivaltojen hyökkäyksiä. Mutta silloin, kun selviä viittauksia siihen suuntaan on, on hyvä tietää, minkä kanssa on tekemisissä. Ja että Jeesuksen lupauksen  – josta edellisessä kirjoituksessa puhuttiin  – mukaan meidän ei aivan avuttomia siinäkään tilanteessa tarvitse olla.

Käsittääkseni tämä ”käärmeiden nostelemisen” kyky on sama, mitä apostolien kirjeissä kutsutaan henkien erottamisen ja riivaajien ulosajamisen armolahjaksi. Jonka kanssa onkin sitten pidettävä järki päässä ettei ala kuvitella omia tunteitaan, mieltymyksiään ja ennakkoluulojaan täksi kyvyksi. Käärmeen petos kun voi tulla sitä kauttakin, että ihminen alkaa kuvitella omia mielenliikkeitään Jumalan ääneksi ja sillä tavalla äkkiä onkin korottanut itsensä ja oman mielensä pyyteet jumalaksi Jumalan paikalle.

Aito henkien erotttamisen lahja tulee Jumalalta eikä sillä ole mitään tekemistä ihmistunteiden tai ihmisviisauden kanssa. Se on yksinkertaisesti toispuoleisen todellisuuden tunnistamista, näkymättömään olevaisuuteen näkemistä ja Pyhän Hengen ohjauksessa mahdollista.


-Ulla Rautiainen-

Käärmeitä nostelemaan

Mark.16:17-18 Jeesus lupaa loppupuheessaan juuri ennen taivaaseen nousemistaan arvoitukselliset sanat: ”...nämä merkit seuraavat niitä jotka uskovat: minun nimessäni he...nostavat käsin käärmeitä...”

Sitä onkin sitten kautta aikain ihmetelty, mitä tämä käärmeitten nosteleminen oikein meinaa. Harvempi sitä on mennyt kokeilemaan, paitsi tietenkin Amerikassa, jossa kaikki on mahdollista. Kentuckysta löytyy Full Gospel Tabernacle in Jesus Name -helluntaikirkko, jossa kirjaimellisesti nostellaan paljain käsin myrkkykäärmeitä uskon todisteeksi. Muutama kuolemantapaus on siitä seurannut.

Josta voisi päätellä, ettei Jeesuksen lupausta ihan noin sananmukaisesti pidä mennä ottamaan, vaikka kuinka kirjaimellista raamatuntulkintaa kannattaisikin.

Mitäpä Raamatussa käärmeistä oikeastaan sanotaan?
Sanotaan paljonkin.
Valikoidusti tässä joitakin alussa esitetyn lisäksi:

”Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt...” (1Moos3:1)

”Heidän myrkkynsä on niinkuin käärmeen myrkky, he ovat kuin kuuro kyy, joka korvansa tukitsee...” (Psalmi58: 5)

”Sinä päivänä Herra kostaa kovalla, suurella ja väkevällä miekallansa Leviatanille, kiitävälle käärmeelle, ja Leviatanille, kiemurtelevalle käärmeelle... (Jes. 27:1)

”Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te pääsisitte helvetin tuomiota pakoon?” (Matt.23:33)

”Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla... (Room3:13)

”Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä... (Ilm.12:9)

Eiköhän tästä käy selväksi, että järjestään Raamatussa käärme on pahuuden ja paholaisen symboli, kielikuva, kiertoilmaus, ei niinkään eläinlajin edustaja. Aivan niin kuin Jeesustakin kutsutaan karitsaksi tai leijonaksi kuvittelematta silti kaikkia maailman lampaita ja leijonia Jumalan Pojan inkarnaatioiksi.

Joten voitaneen jättää kaitaruumiiset elukat rauhaan.
Ja uskoa käärmeitten nostelemisen tarkoittavan ennemminkin kykyä tarttua vihollisen voimaan siinä vahingoittumatta. Se sanotaan kyllä aika selkeästi Luuk.10:19:
”Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.”

2Moos. 4:3-4 on Jumala, Mooses ja sauva-tapaus:
”Hän (Jumala) sanoi: "Heitä se (sauva) maahan." Ja hän (Mooses) heitti sen maahan, ja se muuttui käärmeeksi; ja Mooses pakeni sitä. Mutta Herra sanoi Moosekselle: ”Ojenna kätesi ja tartu sen pyrstöön.”” .

Se oli tietenkin vertauskuvallinen teko (vaikkakin todella tehty tapahtuma) ja opetus siitä, että Mooseksen kaltaisessa kutsumuksessa on välttämätöntä kyetä tarttumaan ”käärmeeseen” eli voittamaan pahan hyökkäykset. Mooseksella oli vastassaan koko Egyptin demoninen epäjumalajärjestelmä, joka teki kaikkensa mitätöidäkseen hankkeen vapauttaa orjuutetut hebrealaiset.

Jeesuksen käärmeiden nostelemis-puheen jälkeen kuulijoilla oli tehtävänä mennä kaikkeen maailmaan vapauttamaan kansaa synnin orjuudesta. Vastassaan kaikki maailman demonit tekemässä kaikkensa, ettei tehtävä onnistuisi.

Siinä tarvitaan aivan erityistä ja ihmeenomaista voimaa ja viisautta, että kykenee ”nostamaan käsin käärmeitä” eli kohdatessaan pahan henkivallan pystyy ensin tunnistamaan sen, pärjäämään sille ja jopa tarttumaan siihen niin että se tulee toimintakyvyttömäksi tai ettei ainakaan itse tempaudu mukaan sen pettävään kiemurteluun.

Se on mahdollista, koska voitto käärmeestä tapahtui jo kauan sitten Golgatan ristillä:
”Ja minä panen vainon sinun (käärmeen) ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän." (1 Moos 3:15)

Jeesuksen kantapään lävistänyt naulanjälki on merkkinä, että käärmeen pää on todellakin murskattu. On vain valehtelevasti kiemurteleva häntä enää kiusana.


-Ulla Rautiainen-

Pahan psykologiaa

"...Pahassa on
kauhistuttavan varmaa vain yksin tämä: Pahaa on."

J.R.R.Tolkien: Mythopoeia

Jotkut uskovat Jumalaan, mutteivat paholaiseen. Jotkut uskovat paholaiseen mutteivat Jumalaan. Joidenkin mielestä Jumala on paholainen tai Paholainen jumala. Ja joidenkin mielestä kumpaakaan ei persoonallisena, vaikuttavana voimana ole vaan siihen päinkään horisevat ovat mielikuvitusmaailmaan eksyneitä järkiheittoja.

Pahaa kuitenkin on, se nyt on ilmeistä kuin isku koivuhalolla takaraivoon.
Totta kuitenkin se, ettei kaikkeen pahaan paholaista tarvita. Ihminen osaa pilloja tehdä ilman pimeyden ruhtinaan apujakin.

Joskus kuitenkin pahalla on syvempikin ulottuvuus kuin pelkkä inhimillinen ilkeys.
Kun sellaisen kohtaa, onkin niin sanotusti paha merrassa.

Kun ylitodellinen ja absoluuttiseksi tislattu pahantahtoisuus katsoo vastaan ihmissilmien kautta ihmiskasvot kehyksinään ja ihmisruumista työkalunaan käyttäen... Tai kun jonkun ihmisen vaikutuspiirissä on kuin mieltä imettäisiin irti omasta tahdosta ja sielu putoaisi syöksykierteeseen kohti tyhjyyden pohjattomuutta... Kun ihmissielu hukkuu oman mielensä sisällä asuvaan pimeyteen... Kun mielen on vieras voima lävistänyt kuin sisälle asettunut loiseläjä...

Sitä kutsutaan riivaukseksi.

Siihenkin asiaan kannattaa jonkin verroin perehtyä. Kuitenkin muistaen, kuten Tolkien Elrondin suulla sanoo: ”On vaarallista tutkia liian syvällisesti Vihollisen taitoja.” Kas, kun tarpeeksi kauan tuijottaa pimeää, alkaa se tuijottaa takaisin.

Jota kiinnostaa enemmän tietää pahan olemuksesta, suosittelulistani kärjessä on Scott M. Peck:in kirja Pahan psykologia. Kirjoittaja on psykiatri, joka työssänsä törmäsi omituisiin tapauksiin, joissa kummallisuudet uivat jo niin syvissä vesissä, ettei uimataidoksi riittänyt pelkkä psykologia.

Hän alkoi tutkia mahdollisuutta riivajahenkien vaikutuksesta ja otti yhteyttä eksorkisteihin. Aluksi skeptisesti, niin kuin tiedemaailmassa kuuluukin, mutta sitten tuli eteen aito tapaus: ikivanha matelija katsoi ihmissilmien kautta manaajiin ja pilkkasi heitä.

Shokeeravasta aiheesta huolimatta kirja pysyy järkipäisessä tasapainossa, mitä ei kaikista tämän aihepiirin kanssa askartelevista voi sanoa. Tällä alalla kun vaanii vaara kaatua kahteen ojaan: toisaalla yliluonnollisuuden kieltäminen kaiken selittämisellä psykologisina ilmiöinä, toisaalla kaiken hengellistäminen niin että todellisuudesta tulee kuin jännittävä tietokonepeli, jossa demonit vaanivat kaikkialla aina ovenkahvoja myöten niin että normaalielämä käy mahdottomaksi.

Peck ei myöskään romantisoi pahuutta viettelevän mefistomaiseen loistokkuuteen – tunnettehan sanonnat: syntisen hyvää, demonisen kaunis jne..., joissa paha käännetään positiiviseksi määreeksi – vaan kuvaa pahuuden pelkästään turmelevana, rappeuttavana ja mahdollisuuksia rajoittavana vaikutuksena. (Kuin Harry Potterin Ankeuttajat, sivumennen sanoen.)

Peck kuvaa pahuutta arkipäiväisyyden ja hyvää tarkoittavan kunniallisuuden kulisseihin kätkeytyneenä, niin kuin tosielämässä paha yleensä esiintyykin. Harvempi pääsee oikeasti todistamaan kauhuelokuvissa esitettyjä infernaalisia manifestaatioita, mutta tavallista arkipäivän pahuutta kokemuksissamme on niin paljon, ettei sitä enää edes epänormaaliksi käsitetä.

Pahan psykologia kirja kuvaa pahuutta yksilötasolla, mutta vielä salakavalampaa on pahuuden kätkeytyminen ihmisyhteisön toimintamallien, lainsäädännön ja käyttäytymistapojen rakenteisiin oli sitten kysymys koko ihmiskunnasta, valtioista tai pienemmistä yksiköistä, kuten vaikkapa kristillisestä seurakunnasta.

Kun pahuus on järjestelmän rakenteissa, ei kukaan koe olevansa syyllinen tai vastuussa. Eikä kukaan (ainakaan järjestelmästä etua saava) koe velvollisuudekseen purkaa vääryyttä aiheuttavia ja mahdollistavia systeemejä.

Syntyy kollektiivinen pahuus, joka päällepäin näyttää järjestykseltä, perinteiden kunnioittamiselta ja laillisuudelta. Järjestys vain on keskitysleirin tai orjaplantaasin järjestystä, perinteet, niin kuin sääty-yhteiskunnassa sukupolvelta toiselle siirtyvää sortoa ja laillisuus väärin tulkittua oikeutta ja väkivallan tekemistä vinoutuneen lain varjolla kuten naisilta alamaisuutta vaativissa uskonyhteisöissä.

Tämä on pahan ovelaa ”hajota ja hallitse” taktiikkaa. Kun yhteisön sisällä toisille jaetaan ilmaisia etuuksia ja toisilta riistetään niitä, ajetaan väki (ainakin henkiseen) sotatilaan keskenään. Uhreja tulee molemmin puolin. Yhteisön tapa tehdä pahaa omille jäsenilleen on mieletöntä kuin ruhjoa oikealla kädellä vasenta kättä. Koko yhteisö siinä rampautuu ja toimintakyky heikkenee.

Eräs libyalainen mies kertoo: ”Gaddafi ahmi vaimoani kuin ruokaa niin että vaimoni alkoi vihata sitä että oli nainen”. Siinä kiteytyy alistamisen pahuuden päämäärä: häpäistä uhri niin perusteellisesti, että hän itsekin näkee itsensä halveksittavana, inhoaa sitä mitä on ja alistuu sortoonsa pitäen sitä jopa oikeutettuna.
Valhe on täyttänyt tehtävänsä ja paholaisen nuoli osunut maaliinsa. Ihminen, Jumalan kuvaksi luotu ja kruununjalokivi Jumalan sydämessä syöksyy itsevihan kurimukseen ja itseinhossaan lopulta vihaamaan myös Luojaansa, joka hänestä tällaisen teki; naisen, mustaihoisen, halpasyntyisen... minkä tahansa, joka alensi hänen arvonsa mitättömäksi ja tuhosi elämän.

 Eikä siinä sortajillekaan koidu hyvää. Vääryydelle perustuvassa vallankäytössä joutuu sulkemaan silmiään niin monilta tosiasioilta ja muokkaamaan järkeilyään niin oudoille urille (varsinkin jos samalla haluaa pitää yllä mielikuvaa itsestään hyvänä ihmisenä), että todellisuudentaju muissakin asioissa hämärtyy.

Persoona turmeltuu, megalomaanisiin mittasuhteisiin kasvava ylimielisyys ja röyhkeys vievät hybrikseen, jossa hulluus häämöttää vastassa. Armoa on, jos silloin vielä saa Nebukadnessarin kohtalon (Daniel 4) ja tulee jumalallisella voimalla pudotetuksi itsepystyttämältään jalustalta nöyryyttä oppimaan.



-Ulla Rautiainen-

Tuomio vai toteamus?

...mieheesi on sinun halusi oleva ja hän on sinua vallitseva (Moos.3:16).

Oliko se tuomio ja käsky näin olla? Vai surullinen toteamus, että tästälähin ihmiskunnassa tulisi vallitsemaan jatkuva sotatila, jossa vahvemmassa asemassa oleva tulisi alistamaan heikommassa olevaa minkä tahansa verukkeen oikeudella; rodun, syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen. Ihmiskunta olisi aina jaettu alistajiin ja alistettuihin. Ei koskaan enää yhtenäinen niin kuin ennen syntiinlankeemusta. Ja koska sillä hetkellä paikalla oli vain ne kaksi, ja niistä mies oli se vahvempi osapuoli, alkaisi hän vallitsemaan sitä toista ja niin jatkuisi ja siitä laajenisi kaikkiin mahdollisiin alistamisen muotoihin niin kauan kuin ihmiskuntaa olisi olemassa.

Tuulen viemästä Perikatoon kirjoituksessani käsittelin rodun perusteella orjuuttamista ja tuhoamista. Marie Antoinetten kakuissa syntyperäisen säätyjaon epäoikeudenmukaisuutta ja Oopiumia kansalle pieleen menneen kristillisyyden aiheuttamaa vääryyttä, joka päättyi uskovien vainoamiseen. Edellinen kirjoitus Gaddafin haaremista puhui naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Kaikissa käsitellään oikeastaan samaa aihetta. Kollektiivista väkivaltaa, jossa jonkin uhrin ominaisuuden perusteella väkivalta oikeutetaan. Jossa väestö on jakaantunut niihin, joilla on etuuksia ja oikeuksia ja niihin, joilla ei ole. Jossa vahvemmassa asemassa oleva alistaa heikompaa.

Gaddafin rikokset eivät olleet pelkästään yhden hullun tekosia. Siinäkin on kyse kollektiivisesta rikoksesta. Libya on patavanhoillinen maa, jossa ei naisilla juuri oikeuksia ole. Ei ollut ennen Gaddafia, ei Gaddafin aikana, eikä senkään jälkeen. Äärimmäisen patriarkaalinen yhteiskunta teki naisista puolustuskyvyttömiä uhreja. Kun naisten kollektiivinen sortaminen oli laillistettua ja kaikilla tasoilla vallitsevana tapana, hierarkian huipulla olevan tarvitsi vain käyttää järjestelmän sisälle rakennettua vääryyttä hirmutekojensa mahdollistamiseen.

Gaddafin haaremin naisten tarinat eivät valitettavasti pääty hyvin. Entisten seksiorjien on hankala jatkaa elämäänsä. Naisvihamielinen yhteisö loppupelissä sysää syyn raiskauksista uhrien päälle. Kirjaimellisesti; avioliiton ulkopuolinen seksi (ainakin naisille) on rangaistava rikos eikä siinä kysytä oliko teko omasta halusta vai vastentahtoisesti tapahtunutta. Raiskattu voikin siis olla se, joka päätyy vankilaan. Oikeutta on mahdotonta saada edes silloin kun raiskaaja on vähäinen mies, saati kun tekijä on kaiken lain yläpuolella oleva hirmuvaltias.

Kotonakaan ei ole turvassa. Häväisty nainen pilaa suvun kunnian ja kunnian palauttamiseksi riesaksi käynyt nainen helposti heitetään kodista ulos ellei peräti tapeta. Avioliittoon pääsystä tulee poissuljettu mahdollisuus; miehet haluavat neitsytmorsiamia ja käytetty nainen vetää puoleensa vain hyväksikäyttäjiä, jotka eivät laillista suhdetta tarjoa. Syvästi traumatisoituneella ja nuoruutensa Gaddafin kellareissa viettäneellä ei paljoa elämässä selviämistaitoja ole. Ilman apua ja tukea monesti ainoaksi vaihtoehdoksi jää prostituutioon ajautuminen ja se onkin sitten päätepysäkki.

Gaddafi ja Gaddafin hallinto kaatui, mutta se ei korjannut naisten tuhottuja elämiä. Naisten häpeä jatkuu elämän loppuun asti.

Koska ympäröivä yhteisö sallii niin käyvän. Koska kollektiivinen naisiin kohdistuva väkivalta ei kaatunut Gaddafin mukana.

-Ulla Rautiainen-

Gaddafin haaremi

”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessään; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat.” (Psalmi 55:22)

Annick Cojeanin kirja Gaddafin haaremi on kylmäävää luettavaa. Itkin jo ensimmäisillä sivuilla, puoleen väliin päästessäni tunsin niin suurta kuvotusta, että pyörrytti, saatuani kirjan loppuun itkin, itkin, itkin....

Kirja on tosikertomus ihmishahmoisesta paholaisesta, hänen uhreistaan ja suunnattomasta valheesta.

Muammar Gaddafi (1942–2011) oli Libyan hallitsija, joka sai maailmalla paljon huomiota epätodellisine ulkonäköineen ja erikoisine ideologioineen. Erikoisine ottaen huomioon, että oltiin patavanhoillisessa maassa. jossa naiset oli tapana piilottaa koteihin ja huntujen alle; hänen missionaan kun oli parantaa naisten oloja.
Hän saarnasi miesten ja naisten tasa-arvosta, sääti naisten asemaa parantavia lakeja, avasi sotilas- ja yliopistokoulutuksen naisille ja kaiken kruunasi hänen henkilökohtainen naishenkivartijakaartinsa, Gaddafin amatsonit, joka todisti hänen luottamuksensa naisten kykyihin ja naisten innokkaan halun hengellään palvella ”kaikkien naisten suojelijaa, ystävää ja vapauttajaa”. Häntä kaikkialle seuraava naiskaarti oli kuin loistava lippu, joka liehui isäntänsä kunniaksi.

Kaikkialla maailmassa uutisoitiin Gaddafin urotöistä naisten hyväksi. Varsinkin Amatsonihenkivartijat hurmaannuttivat maailman median. Kuva puhtoisista neitsytsotureista, jotka olivat ammattitaitoisia tappajia ja joihin Gaddafi luotti enemmän kuin kehenkään miessotilaista oli liian ihastuttava, jotta kuvaa olisi katsottu tarkemmin.

Kukaan ei kysynyt, miksi ”ammattitaitoiset sotilaat” olivat kovin nuoria ja kaikki keskimääräistä kauniimpia. Miksi he tarkemmin katsottuna eivät edes käyttäytyneet kovin sotilaallisesti ja miksi monien silmissä oli niin tuskainen katse ja kasvoilla surullinen ilme. Kuka valtionjohtaja oikeasti luottaa henkensä teinityttölauman käsiin?

Ei tietenkään kukaan. Se kaikki olikin pelkkää bluffia. Naiskaarti, naisten vapautus, naisten yliopistokoulutus – kaikki. Muammar Gaddafi oli valmistanut valtaisan teatteriesityksen koko maailmalle. Libyan kansa kyllä tiesi, muttei uskaltanut puhua.

Annick Cojeanin kirja kertoo raa'an totuuden. Sen päähenkilönä on Soraya, yksi Gaddafin ”henkivartijoista”, oikeammin määriteltynä seksiorja. Niin kuin muutkin henkivartijatytöt.

Soraya kaapataan viisitoistavuotiaana, jo seuraavana päivänä hänet puetaan sotilaspukuun ja hän on esittämässä ”ammattisotilasta”. Todelliset henkivartijamiehet ovat koko ajan selustassa, kuvista pois rajattuina, vartioimassa sekä isäntänsä turvallisuutta että tyttöjen tottelevaisuutta.

Sillä nämä naiset mieluusti tappaisivat heitä kiduttavan hirviön, jos vain saisivat tilaisuuden.

Mielipuoli diktaattori on sadistinen raiskaaja, jolla on pakkomielteenä kerätä kauniita tyttöjä – ja myöskin poikia nöyryytettäväkseen. Kaikki hänen valtiossaan on valjastettu tätä päämäärää varten. Naisten vapauttamisen tarkoitus on tuoda naiset paremmin esiin ja helpommin hänen saalistettavakseen.

Kaikkialla missä hän liikkuu, hän panee merkille kauniit tytöt ja nämä toimitetaan hänen raiskattavakseen. Yliopistossa on erityinen huone, gynegologin klinikka, jossa hoidetaan kuntoon Gaddafin vierailujen jäljiltä vammautuneita opiskelijatyttöjä. Gaddafin palvelijat kiertävät hääjuhlia ja sieppaavat sieltä tyttöjä – joskus jopa morsiamen viedäkseen isäntänsä raiskattavaksi. Kukaan ei ole turvassa. Vaimot ja tyttäret yritetään pitää piilossa naistenkerääjiltä. Mikään ei kuitenkaan auta. Gaddafi kiristää alaisiaan. Seksi on Libyan Opastajalle vallankäytön väline: alistut ja tottelet minua tai raiskaan sinut, vaimosi ja tyttäresi. Ja vaikka alistutkin, raiskaan joka tapauksessa.

Tämän tarinan opetus on, kuinka heikosti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nähdään silloinkin, kun se on aivan silmien edessä. Uhreja ei tunnisteta uhreiksi eikä kokonaiskuvaa ymmärretä.

Maailman johtavat ihmiset vierailivat Gaddafin palatsissa, näkivät läheltä sotilaspukuiset naiset – eivätkä kuitenkaan nähneet. Tony Blair vilkutteli iloisesti univormupukuisille tytöille. Daily Mailissä julkaistiin hauska kirjoitus naiskaartista... Gaddafin amatsonit oli jonkinlainen hupiuutinen länsimaissa. Olihan se niin viehättävää; söpön seksikkäitä ja tappavia typyjä, ihan kuin Charlien enkelit. Erikoisen itsevaltiaan erikoisuus, yksi positiivinen uutinen noista levottomista maista, joista yleensä tulee vain huonoja uutisia.

Tällä kertaa huono uutinen olikin, että maailma oli niellyt suunnattoman valheen.

Toinen huono uutinen on, että valheita on todennäköisesti vielä vaikka kuinka paljon paljastamatta.


-Ulla Rautiainen-

Oopiumia kansalle

Uskonto on oopiumia kansalle, määritteli Karl Marx, uudenaikaisen sosialismin ja kommunismin perustaja.
Vuonna 1917 kommunismia alettiin harjoittaa suuressa ja mahtavassa itänaapurissamme. Venäjän keisarikunnasta tuli Neuvostoliitto ja keisarista entinen.
Bolševikit tarttuivat hanakasti Marxin lauselmaan ja Neuvostoliitosta tuli ”taistelevan ateismin” ideologian toteuttaja. Uskovaisille koitti hankalat ajat. Julkisesti uskoaan sai harjoittaa hyvin rajallisissa puitteissa ja useat uskonyhteisöt painuivat maan alle toimimaan salaisesti.

Miksi niin kävi ja oliko paha vai hyvä?

Miksi uskonnosta haluttiin eroon?

Ei uskonnonvastustajaksi itsestään tulla. Yleensä uskonnoton ihminen on vain välinpitämätön uskontoa ja uskovaisia kohtaan. Ei ole syytä vainota jos ei uskoakaan. Aktiivisen vainoamisen takana tahtoo olla suuria pettymyksiä ja kipeitä kokemuksia.

Mikä siis oli Pyhän Venäjän uskonnollinen tila ennen vallankumousta?

Päätekijänä oli ortodoksikirkko, joka oli ajautunut tiiviisti valtion yhteyteen ja toimimaan valtion politiikan välikappaleena. Maassa oli suuria sosiaalisia ongelmia. Köyhä kansanluokka eli suunnattomassa kurjuudessa kokien kirkon ja sen korruptoituneen papiston vain vallanpitäjien käsikassaraksi pyhittämään ylhäisön etuoikeuksia ja pitämään alempaa kansaa kurissa.
Kansan keskuudessa taas kirkosta irrallaan toimi suuri joukko mitä eriskummallisempia hengenmiehiä ja herätysliikkeitä, joiden meno oli villiäkin villimpää.

Kuuluisin tällainen mystikko, profeetta ja ihmeidentekijä oli ”hullu munkki” Grigori Rasputin. Kuuluisin siksi, että pääsi viimeisen tsaariperheen suosioon ja myöhemmille sukupolville tunnettu, koska Boney M teki hänestä laulun (jonka lyriikassa on väärää informaatiota). Rasputin ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä lajiaan, oli vielä jotenkin salonkikelpoinen, mutta vielä oudompiakin tapauksia oli liikkeellä.
Seksin ja väkivallan yhdistäminen näyttää järestään olleen näitten pyhien missiona. Liika vaatimattomuus ei näitä jumalanmiehiä myöskään vaivannut.

Kuten esimerkiksi:

Hlystien (piiskaajien) uskonlahkon perustaja, 1600-luvun loppupuolella elänyt Daniil Filippovitš julisti olevansa ei vähempää kuin itse Herra Sebaot. Tässä lahkossa uskottiin runsaan synnin tekemisen vievän pyhitykseen. Hurmoksellisissa kokoontumisissa henkeä nostatettiin ruoskinnalla ja joukkoseksiorgioilla. Ideana oli, että yletön irstailu kuoletti synnillisiä lihanhimoja.

Toiseen ääripäähän meni skoptsien (kuohilaat) lahko. Yhteisössä toimittiin nimensä mukaisesti. Kondrati Selivanov (n.1732–1832) , joka ilmoitti olevansa Jumalan Pojan inkarnaatio Pietari III hahmossa ja tittelinsä "Jumalten Jumala ja Kuningasten Kuningas" julisti mahdollistaneensa uskovien pelastuksen kastraation välityksellä.
Naisilta leikattiin rinnat ja miehiltä kivekset ja innokkaimmilta pyhittäytyjiltä vielä peniskin, niin että nämä virtsatessa joutuivat käyttämään lehmän sarvea.

Oopiumi on huumausaine, jonka vaikutuksia ovat uneliaisuus, rentoutuminen, kipujen lievittyminen, jännityksen lievittyminen sekä valppauden ja koordinaation heikentyminen. Sanalla sanoen zompiemainen olotila. Käsitys ulkoisesta todellisuudesta katoaa ja huomio kääntyy sisäiseen hyväänoloon.

Yhteiskunnallisesti samantapainen vaikutus oli sekä ortodoksikirkolla, että siitä irronneilla liikkeillä. Kaikissa niissä uskontoa harjotettiin tavalla, joka käänsi katseen pois reaalielämän ongelmista ja siten esti puuttumasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Korruptoitunut ortodoksikirkko oli langennut vallanpitäjien työkaluksi ja ylläpiti opetuksellaan epätasa-arvoista yhteiskuntarakennetta, jossa huonompiosainen kansanosa kärsi suunnattomassa kurjuudessa.

Hurmosliikkeissä taas huomio kiinnitettiin tuonpuoleiseen mystiikkaan niin tehokkaasti (ja epäterveellä tavalla), että tämänpuoleisen maailman asiat hämärtyivät toissijaisiksi. Kummastakaan ei apua ollut sosiaalisiin uudistuksiin.

Sillä tavalla nähden uskonnosta oli todellakin tullut puuduttavaa huumetta, joka jollain tasolla kyllä auttoi sietämään sietämättömiä olosuhteita ja lievittämään kärsimyksiä, muttei poistanut kärsimysten syitä, epätasa-arvoon pohjautuvaa rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Niillä ei ollut minkäänlaista parantavaa vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan.

Oikeudenmukaisuuden tajun menettänyt kirkko ja uskonnolliset yhteisöt eivät toimineet totuuden soihtuina edelläkäyden paljastamassa ja korjaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia vaan ennemminkin peittelivät ja normalisoivat vallitsevia vääryyksiä. Raamatullisesti sanoen; suola oli käynyt mauttomaksi. Ei siis ole yllättävää että tehtävässään epäonnistunut uskonnollisuus tallautui vallankumouksen jalkoihin ja heitettiin menemään.

Näin spekuloiden voi jopa ajatella, että ehkei ateistinen kausi ollutkaan pelkästään paha asia. Huono tietysti sinä aikana eläneille uskoville, mutta pitemmällä välillä katsottuna se puhdisti tehokkaasti pöydän pahimmista uskonnollisista vääryyksistä ja hullutuksista. Neuvostoliiton romahdettua ja uskonnonvapauden palattua oli hyvä aloittaa alusta ja puhtaammalta pöydältä.

Tämänpäivän Venäjällä ortodoksikirkko toivottavasti osaa olla paremmin koko kansan palvelija, eikä pelkästään ylhäisön myötäilijä, niin kuin tsaarienajoilla tapahtui ja vapaat herätysliikkeet ovat huomattavasti järkiintyneempiä verrattuna hulluimpiin aikoihin.


-Ulla Rautiainen-

Marie Antoinetten kakut

”Jos heillä ei ole leipää, syökööt kakkua”, kerrotaan Ranskan viimeisen kuningattaren lausuneen vallankumouksen aattona kun köyhäläiset piirittivät palatsia leipää huutaen. Lausunnon todenperäisyys on epävarmaa, mutta on jäänyt lentäväksi lauseeksi kuvaamaan ylemmässä asemassa olevan kyvyttömyyttä ymmärtää huonompiosaisten tarpeita.

Kuuluisa lausahdus kakuista ei Marie Antoinetten mielestä ollut tai olisi ollut älytön, sanoipa hän sen sitten tai ei. Hän eli aristokraattien suljetussa maailmassa, jossa maailma oli Versaillesin hovi ja jossa tuollaista saattoi sanoa ja vielä kuulostaa järkevältä.

Kakkulausahdus oli luultavasti aikansa käytöskoodistoon opastava ja käytetty aatelislapsien opettamiseen hovietiketin tapoihin. Runsaiden pitopöytien äärellä ei ollut hyvätapaista tökerösti kiinnittää huomiota siihen, mitä ei ollut, vaan jos joku ruokalaji sattui tilapäisesti loppumaan, ottaa jotain toista lajia puuttuvasta suurempaa numeroa tekemättä. Jos leipä tarjoiluvadilla sattuu loppumaan, ota jälkiruokatarjottimelta kakkua. Niin kiusallinen ongelma ratkaistaan hillitysti ja elegantisti.

Positiivista ajattelua siis: kiinnitä huomio siihen, mikä on hyvin, älä siihen mikä on huonosti.

Kuningattaren oletettu lausahdus tarkoituksella tai tarkoittamatta oli ovela veto siirtää huomio kansan vaatimuksista sen huonotapaisuuteen. Palatsin edessä möykkäävä rahvas ei osaa asiaansa oikealla tavalla esittää. Noin röyhkeästi elämöiville ei mitään tarvitsekaan antaa. Eihän pahatapaista lastakaan huonosta käytöksestä palkita. Opetelkoot moukat ensin kohteliaampaa esiintymistä.

Yleisesti käytetty taktiikka meidänkin päivinä. Vallanhaltija mitätöi altavastaajan valitukset verukkeella, että asia on jollain tavoin väärin esitetty. Kiinnitetään huomio muotoon, ei sisältöön. Lisäksi vallassa oleva osoittaa valtaansa: hänellä on oikeus määritellä mikä on oikea tapa asiaa esittää, ei tuolla toisella. Selvää on, että siinä pelissä ei altavastaaja milloinkaan voita.

Paitsi tällä kertaa voittivat. Kun sanallisesti esitetyt vetoomukset eivät vaikuttaneet, tehtiin vallankumous. Kuningaspari päätyi giljotiinin terän alle. Absolutistinen monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet lakkasivat olemasta ja tilalle astui vapaus, veljeys ja tasa-arvo – tai, no, ainakin pyrkimys sitä kohti.

Ranskan vallankumousta on kauhisteltu erikoisen verisenä. Pyövelit urakoivat tosissaan, kun aatelistoa harvennettiin. Vähemmän paheksuntaa on suunnattu Ancien régimen, vanhan hallinnon aikaan, jolloin säätyihin jaettu yhteiskuntajärjestys tuhosi alempaa kansanluokkaa ylhäisön loisiessa lokoisasti ylellisyydessä alempisäätyisten raataessa kurjuudessa ja puutteessa ylempiensä mukavaa elämäntapaa kustantaen.

Uhreja tuli siitäkin, mutta yhteiskuntajärjestyksen epäoikeudenmukaisuudessa ei nähdä samaa dramatiikkaa kuin giljotiinin katkaistessa aatelispään. Järjestelmän rakenteiden aiheuttama väkivalta ei äkkikatsomalta näytä niin pahalta kuin suora toiminta. Kun kuningas tai aatelinen ei suoraan omin käsin riistä leipää kurjan suusta, ei häntä niin selvästi nähdä syyllisenä, vaikka juuri he ovatkin luoneet tai ainakin ylläpitävät järjestelmää, joka riistää alempia ylempien hyväksi. Säätyjärjestelmä, jossa ihmisiä syntyperän mukaan lajitellaan erioikeuksisiin asemiin on helvetillinen järjestelmä luomaan kärsimystä ja tuhoamaan hierarkian alempaan asemaan jotuneiden elämänmahdollisuuksia.

Lisäksi se tuhoaa ylempien kyvyn nähdä tosiasioita. Oman paremmuutensa sokaisemalla ylhäisöllä ei kovin todenmukaista käsitystä ollut niistä valtakunnan oloista, joihin ei kakkua tarjottimelle riittänyt. Korkein aristokratia eli omassa suljetussa kuplassaan ilman todellista kosketusta kuplan ulkopuoliseen elämään. Tietoa tietysti olisi voinut hankkia, köyhät eivät kaukana olleet. Versaillesista Pariisin kurjimpiin kortteleihin ei ollut pitkä matka, mutta oman ylevyytensä itsevarmuudessa hallitsijat uskoivat jo tietävänsä kaiken tarpeellisen.

Ylhäisön jääräpäistä omahyväisyyttä pönkitti vielä se, että he olivat vetäneet teologian puolelleen. Säätyjakoa pidettiin Jumalan määräämänä järjestyksenä. Jumala oli säätänyt ihmiskunnan ylhäisön ylellisyyteen ja alempisäätyiset elättämään ja palvelemaan näitä ja kuninkaan Jumalan armoittamana ja jumalallisella oikeudella hallitsemaan. Alempien kuuluikin olla köyhiä, muu olisi merkinnyt, etteivät olleet antaneet tarpeeksi ylhäisten hyväksi. Niin oli oikea maailmanjärjestys ja joka sitä vastaan pullikoi, kapinoi itseään Jumalaa vastaan.

Silloin ei mieleenkään juolahtanut tuntea syyllisyyttä kansan alemman kerroksen tyytymättömyydestä. Marie Antoinettekaan ei pitänyt itseään syyllisenä. Kuolinaamunaan kirjoittamassaan kirjeessä hän ei häpeä eikä pidä itseään rikollisena. Lokakuun 16. puolenpäivän jälkeen 1793 hän nousee mestauslavalle tyynenä ja omatunto puhtaana. Hillittynä ja eleganttina loppuun asti.


-Ulla Rautiainen-