Gaddafin haaremi

”Hänen suunsa on voita sulavampi, mutta hänellä on sota mielessään; hänen sanansa ovat öljyä lauhkeammat, mutta ovat kuin paljastetut miekat.” (Psalmi 55:22)

Annick Cojeanin kirja Gaddafin haaremi on kylmäävää luettavaa. Itkin jo ensimmäisillä sivuilla, puoleen väliin päästessäni tunsin niin suurta kuvotusta, että pyörrytti, saatuani kirjan loppuun itkin, itkin, itkin....

Kirja on tosikertomus ihmishahmoisesta paholaisesta, hänen uhreistaan ja suunnattomasta valheesta.

Muammar Gaddafi (1942–2011) oli Libyan hallitsija, joka sai maailmalla paljon huomiota epätodellisine ulkonäköineen ja erikoisine ideologioineen. Erikoisine ottaen huomioon, että oltiin patavanhoillisessa maassa. jossa naiset oli tapana piilottaa koteihin ja huntujen alle; hänen missionaan kun oli parantaa naisten oloja.
Hän saarnasi miesten ja naisten tasa-arvosta, sääti naisten asemaa parantavia lakeja, avasi sotilas- ja yliopistokoulutuksen naisille ja kaiken kruunasi hänen henkilökohtainen naishenkivartijakaartinsa, Gaddafin amatsonit, joka todisti hänen luottamuksensa naisten kykyihin ja naisten innokkaan halun hengellään palvella ”kaikkien naisten suojelijaa, ystävää ja vapauttajaa”. Häntä kaikkialle seuraava naiskaarti oli kuin loistava lippu, joka liehui isäntänsä kunniaksi.

Kaikkialla maailmassa uutisoitiin Gaddafin urotöistä naisten hyväksi. Varsinkin Amatsonihenkivartijat hurmaannuttivat maailman median. Kuva puhtoisista neitsytsotureista, jotka olivat ammattitaitoisia tappajia ja joihin Gaddafi luotti enemmän kuin kehenkään miessotilaista oli liian ihastuttava, jotta kuvaa olisi katsottu tarkemmin.

Kukaan ei kysynyt, miksi ”ammattitaitoiset sotilaat” olivat kovin nuoria ja kaikki keskimääräistä kauniimpia. Miksi he tarkemmin katsottuna eivät edes käyttäytyneet kovin sotilaallisesti ja miksi monien silmissä oli niin tuskainen katse ja kasvoilla surullinen ilme. Kuka valtionjohtaja oikeasti luottaa henkensä teinityttölauman käsiin?

Ei tietenkään kukaan. Se kaikki olikin pelkkää bluffia. Naiskaarti, naisten vapautus, naisten yliopistokoulutus – kaikki. Muammar Gaddafi oli valmistanut valtaisan teatteriesityksen koko maailmalle. Libyan kansa kyllä tiesi, muttei uskaltanut puhua.

Annick Cojeanin kirja kertoo raa'an totuuden. Sen päähenkilönä on Soraya, yksi Gaddafin ”henkivartijoista”, oikeammin määriteltynä seksiorja. Niin kuin muutkin henkivartijatytöt.

Soraya kaapataan viisitoistavuotiaana, jo seuraavana päivänä hänet puetaan sotilaspukuun ja hän on esittämässä ”ammattisotilasta”. Todelliset henkivartijamiehet ovat koko ajan selustassa, kuvista pois rajattuina, vartioimassa sekä isäntänsä turvallisuutta että tyttöjen tottelevaisuutta.

Sillä nämä naiset mieluusti tappaisivat heitä kiduttavan hirviön, jos vain saisivat tilaisuuden.

Mielipuoli diktaattori on sadistinen raiskaaja, jolla on pakkomielteenä kerätä kauniita tyttöjä – ja myöskin poikia nöyryytettäväkseen. Kaikki hänen valtiossaan on valjastettu tätä päämäärää varten. Naisten vapauttamisen tarkoitus on tuoda naiset paremmin esiin ja helpommin hänen saalistettavakseen.

Kaikkialla missä hän liikkuu, hän panee merkille kauniit tytöt ja nämä toimitetaan hänen raiskattavakseen. Yliopistossa on erityinen huone, gynegologin klinikka, jossa hoidetaan kuntoon Gaddafin vierailujen jäljiltä vammautuneita opiskelijatyttöjä. Gaddafin palvelijat kiertävät hääjuhlia ja sieppaavat sieltä tyttöjä – joskus jopa morsiamen viedäkseen isäntänsä raiskattavaksi. Kukaan ei ole turvassa. Vaimot ja tyttäret yritetään pitää piilossa naistenkerääjiltä. Mikään ei kuitenkaan auta. Gaddafi kiristää alaisiaan. Seksi on Libyan Opastajalle vallankäytön väline: alistut ja tottelet minua tai raiskaan sinut, vaimosi ja tyttäresi. Ja vaikka alistutkin, raiskaan joka tapauksessa.

Tämän tarinan opetus on, kuinka heikosti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa nähdään silloinkin, kun se on aivan silmien edessä. Uhreja ei tunnisteta uhreiksi eikä kokonaiskuvaa ymmärretä.

Maailman johtavat ihmiset vierailivat Gaddafin palatsissa, näkivät läheltä sotilaspukuiset naiset – eivätkä kuitenkaan nähneet. Tony Blair vilkutteli iloisesti univormupukuisille tytöille. Daily Mailissä julkaistiin hauska kirjoitus naiskaartista... Gaddafin amatsonit oli jonkinlainen hupiuutinen länsimaissa. Olihan se niin viehättävää; söpön seksikkäitä ja tappavia typyjä, ihan kuin Charlien enkelit. Erikoisen itsevaltiaan erikoisuus, yksi positiivinen uutinen noista levottomista maista, joista yleensä tulee vain huonoja uutisia.

Tällä kertaa huono uutinen olikin, että maailma oli niellyt suunnattoman valheen.

Toinen huono uutinen on, että valheita on todennäköisesti vielä vaikka kuinka paljon paljastamatta.


-Ulla Rautiainen-

Oopiumia kansalle

Uskonto on oopiumia kansalle, määritteli Karl Marx, uudenaikaisen sosialismin ja kommunismin perustaja.
Vuonna 1917 kommunismia alettiin harjoittaa suuressa ja mahtavassa itänaapurissamme. Venäjän keisarikunnasta tuli Neuvostoliitto ja keisarista entinen.
Bolševikit tarttuivat hanakasti Marxin lauselmaan ja Neuvostoliitosta tuli ”taistelevan ateismin” ideologian toteuttaja. Uskovaisille koitti hankalat ajat. Julkisesti uskoaan sai harjoittaa hyvin rajallisissa puitteissa ja useat uskonyhteisöt painuivat maan alle toimimaan salaisesti.

Miksi niin kävi ja oliko paha vai hyvä?

Miksi uskonnosta haluttiin eroon?

Ei uskonnonvastustajaksi itsestään tulla. Yleensä uskonnoton ihminen on vain välinpitämätön uskontoa ja uskovaisia kohtaan. Ei ole syytä vainota jos ei uskoakaan. Aktiivisen vainoamisen takana tahtoo olla suuria pettymyksiä ja kipeitä kokemuksia.

Mikä siis oli Pyhän Venäjän uskonnollinen tila ennen vallankumousta?

Päätekijänä oli ortodoksikirkko, joka oli ajautunut tiiviisti valtion yhteyteen ja toimimaan valtion politiikan välikappaleena. Maassa oli suuria sosiaalisia ongelmia. Köyhä kansanluokka eli suunnattomassa kurjuudessa kokien kirkon ja sen korruptoituneen papiston vain vallanpitäjien käsikassaraksi pyhittämään ylhäisön etuoikeuksia ja pitämään alempaa kansaa kurissa.
Kansan keskuudessa taas kirkosta irrallaan toimi suuri joukko mitä eriskummallisempia hengenmiehiä ja herätysliikkeitä, joiden meno oli villiäkin villimpää.

Kuuluisin tällainen mystikko, profeetta ja ihmeidentekijä oli ”hullu munkki” Grigori Rasputin. Kuuluisin siksi, että pääsi viimeisen tsaariperheen suosioon ja myöhemmille sukupolville tunnettu, koska Boney M teki hänestä laulun (jonka lyriikassa on väärää informaatiota). Rasputin ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä lajiaan, oli vielä jotenkin salonkikelpoinen, mutta vielä oudompiakin tapauksia oli liikkeellä.
Seksin ja väkivallan yhdistäminen näyttää järestään olleen näitten pyhien missiona. Liika vaatimattomuus ei näitä jumalanmiehiä myöskään vaivannut.

Kuten esimerkiksi:

Hlystien (piiskaajien) uskonlahkon perustaja, 1600-luvun loppupuolella elänyt Daniil Filippovitš julisti olevansa ei vähempää kuin itse Herra Sebaot. Tässä lahkossa uskottiin runsaan synnin tekemisen vievän pyhitykseen. Hurmoksellisissa kokoontumisissa henkeä nostatettiin ruoskinnalla ja joukkoseksiorgioilla. Ideana oli, että yletön irstailu kuoletti synnillisiä lihanhimoja.

Toiseen ääripäähän meni skoptsien (kuohilaat) lahko. Yhteisössä toimittiin nimensä mukaisesti. Kondrati Selivanov (n.1732–1832) , joka ilmoitti olevansa Jumalan Pojan inkarnaatio Pietari III hahmossa ja tittelinsä "Jumalten Jumala ja Kuningasten Kuningas" julisti mahdollistaneensa uskovien pelastuksen kastraation välityksellä.
Naisilta leikattiin rinnat ja miehiltä kivekset ja innokkaimmilta pyhittäytyjiltä vielä peniskin, niin että nämä virtsatessa joutuivat käyttämään lehmän sarvea.

Oopiumi on huumausaine, jonka vaikutuksia ovat uneliaisuus, rentoutuminen, kipujen lievittyminen, jännityksen lievittyminen sekä valppauden ja koordinaation heikentyminen. Sanalla sanoen zompiemainen olotila. Käsitys ulkoisesta todellisuudesta katoaa ja huomio kääntyy sisäiseen hyväänoloon.

Yhteiskunnallisesti samantapainen vaikutus oli sekä ortodoksikirkolla, että siitä irronneilla liikkeillä. Kaikissa niissä uskontoa harjotettiin tavalla, joka käänsi katseen pois reaalielämän ongelmista ja siten esti puuttumasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

Korruptoitunut ortodoksikirkko oli langennut vallanpitäjien työkaluksi ja ylläpiti opetuksellaan epätasa-arvoista yhteiskuntarakennetta, jossa huonompiosainen kansanosa kärsi suunnattomassa kurjuudessa.

Hurmosliikkeissä taas huomio kiinnitettiin tuonpuoleiseen mystiikkaan niin tehokkaasti (ja epäterveellä tavalla), että tämänpuoleisen maailman asiat hämärtyivät toissijaisiksi. Kummastakaan ei apua ollut sosiaalisiin uudistuksiin.

Sillä tavalla nähden uskonnosta oli todellakin tullut puuduttavaa huumetta, joka jollain tasolla kyllä auttoi sietämään sietämättömiä olosuhteita ja lievittämään kärsimyksiä, muttei poistanut kärsimysten syitä, epätasa-arvoon pohjautuvaa rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Niillä ei ollut minkäänlaista parantavaa vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan.

Oikeudenmukaisuuden tajun menettänyt kirkko ja uskonnolliset yhteisöt eivät toimineet totuuden soihtuina edelläkäyden paljastamassa ja korjaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia vaan ennemminkin peittelivät ja normalisoivat vallitsevia vääryyksiä. Raamatullisesti sanoen; suola oli käynyt mauttomaksi. Ei siis ole yllättävää että tehtävässään epäonnistunut uskonnollisuus tallautui vallankumouksen jalkoihin ja heitettiin menemään.

Näin spekuloiden voi jopa ajatella, että ehkei ateistinen kausi ollutkaan pelkästään paha asia. Huono tietysti sinä aikana eläneille uskoville, mutta pitemmällä välillä katsottuna se puhdisti tehokkaasti pöydän pahimmista uskonnollisista vääryyksistä ja hullutuksista. Neuvostoliiton romahdettua ja uskonnonvapauden palattua oli hyvä aloittaa alusta ja puhtaammalta pöydältä.

Tämänpäivän Venäjällä ortodoksikirkko toivottavasti osaa olla paremmin koko kansan palvelija, eikä pelkästään ylhäisön myötäilijä, niin kuin tsaarienajoilla tapahtui ja vapaat herätysliikkeet ovat huomattavasti järkiintyneempiä verrattuna hulluimpiin aikoihin.


-Ulla Rautiainen-

Marie Antoinetten kakut

”Jos heillä ei ole leipää, syökööt kakkua”, kerrotaan Ranskan viimeisen kuningattaren lausuneen vallankumouksen aattona kun köyhäläiset piirittivät palatsia leipää huutaen. Lausunnon todenperäisyys on epävarmaa, mutta on jäänyt lentäväksi lauseeksi kuvaamaan ylemmässä asemassa olevan kyvyttömyyttä ymmärtää huonompiosaisten tarpeita.

Kuuluisa lausahdus kakuista ei Marie Antoinetten mielestä ollut tai olisi ollut älytön, sanoipa hän sen sitten tai ei. Hän eli aristokraattien suljetussa maailmassa, jossa maailma oli Versaillesin hovi ja jossa tuollaista saattoi sanoa ja vielä kuulostaa järkevältä.

Kakkulausahdus oli luultavasti aikansa käytöskoodistoon opastava ja käytetty aatelislapsien opettamiseen hovietiketin tapoihin. Runsaiden pitopöytien äärellä ei ollut hyvätapaista tökerösti kiinnittää huomiota siihen, mitä ei ollut, vaan jos joku ruokalaji sattui tilapäisesti loppumaan, ottaa jotain toista lajia puuttuvasta suurempaa numeroa tekemättä. Jos leipä tarjoiluvadilla sattuu loppumaan, ota jälkiruokatarjottimelta kakkua. Niin kiusallinen ongelma ratkaistaan hillitysti ja elegantisti.

Positiivista ajattelua siis: kiinnitä huomio siihen, mikä on hyvin, älä siihen mikä on huonosti.

Kuningattaren oletettu lausahdus tarkoituksella tai tarkoittamatta oli ovela veto siirtää huomio kansan vaatimuksista sen huonotapaisuuteen. Palatsin edessä möykkäävä rahvas ei osaa asiaansa oikealla tavalla esittää. Noin röyhkeästi elämöiville ei mitään tarvitsekaan antaa. Eihän pahatapaista lastakaan huonosta käytöksestä palkita. Opetelkoot moukat ensin kohteliaampaa esiintymistä.

Yleisesti käytetty taktiikka meidänkin päivinä. Vallanhaltija mitätöi altavastaajan valitukset verukkeella, että asia on jollain tavoin väärin esitetty. Kiinnitetään huomio muotoon, ei sisältöön. Lisäksi vallassa oleva osoittaa valtaansa: hänellä on oikeus määritellä mikä on oikea tapa asiaa esittää, ei tuolla toisella. Selvää on, että siinä pelissä ei altavastaaja milloinkaan voita.

Paitsi tällä kertaa voittivat. Kun sanallisesti esitetyt vetoomukset eivät vaikuttaneet, tehtiin vallankumous. Kuningaspari päätyi giljotiinin terän alle. Absolutistinen monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet lakkasivat olemasta ja tilalle astui vapaus, veljeys ja tasa-arvo – tai, no, ainakin pyrkimys sitä kohti.

Ranskan vallankumousta on kauhisteltu erikoisen verisenä. Pyövelit urakoivat tosissaan, kun aatelistoa harvennettiin. Vähemmän paheksuntaa on suunnattu Ancien régimen, vanhan hallinnon aikaan, jolloin säätyihin jaettu yhteiskuntajärjestys tuhosi alempaa kansanluokkaa ylhäisön loisiessa lokoisasti ylellisyydessä alempisäätyisten raataessa kurjuudessa ja puutteessa ylempiensä mukavaa elämäntapaa kustantaen.

Uhreja tuli siitäkin, mutta yhteiskuntajärjestyksen epäoikeudenmukaisuudessa ei nähdä samaa dramatiikkaa kuin giljotiinin katkaistessa aatelispään. Järjestelmän rakenteiden aiheuttama väkivalta ei äkkikatsomalta näytä niin pahalta kuin suora toiminta. Kun kuningas tai aatelinen ei suoraan omin käsin riistä leipää kurjan suusta, ei häntä niin selvästi nähdä syyllisenä, vaikka juuri he ovatkin luoneet tai ainakin ylläpitävät järjestelmää, joka riistää alempia ylempien hyväksi. Säätyjärjestelmä, jossa ihmisiä syntyperän mukaan lajitellaan erioikeuksisiin asemiin on helvetillinen järjestelmä luomaan kärsimystä ja tuhoamaan hierarkian alempaan asemaan jotuneiden elämänmahdollisuuksia.

Lisäksi se tuhoaa ylempien kyvyn nähdä tosiasioita. Oman paremmuutensa sokaisemalla ylhäisöllä ei kovin todenmukaista käsitystä ollut niistä valtakunnan oloista, joihin ei kakkua tarjottimelle riittänyt. Korkein aristokratia eli omassa suljetussa kuplassaan ilman todellista kosketusta kuplan ulkopuoliseen elämään. Tietoa tietysti olisi voinut hankkia, köyhät eivät kaukana olleet. Versaillesista Pariisin kurjimpiin kortteleihin ei ollut pitkä matka, mutta oman ylevyytensä itsevarmuudessa hallitsijat uskoivat jo tietävänsä kaiken tarpeellisen.

Ylhäisön jääräpäistä omahyväisyyttä pönkitti vielä se, että he olivat vetäneet teologian puolelleen. Säätyjakoa pidettiin Jumalan määräämänä järjestyksenä. Jumala oli säätänyt ihmiskunnan ylhäisön ylellisyyteen ja alempisäätyiset elättämään ja palvelemaan näitä ja kuninkaan Jumalan armoittamana ja jumalallisella oikeudella hallitsemaan. Alempien kuuluikin olla köyhiä, muu olisi merkinnyt, etteivät olleet antaneet tarpeeksi ylhäisten hyväksi. Niin oli oikea maailmanjärjestys ja joka sitä vastaan pullikoi, kapinoi itseään Jumalaa vastaan.

Silloin ei mieleenkään juolahtanut tuntea syyllisyyttä kansan alemman kerroksen tyytymättömyydestä. Marie Antoinettekaan ei pitänyt itseään syyllisenä. Kuolinaamunaan kirjoittamassaan kirjeessä hän ei häpeä eikä pidä itseään rikollisena. Lokakuun 16. puolenpäivän jälkeen 1793 hän nousee mestauslavalle tyynenä ja omatunto puhtaana. Hillittynä ja eleganttina loppuun asti.


-Ulla Rautiainen-

Tuulen viemästä Perikatoon

”Oliko milloinkaan niin kauan kuin maailmaa oli ollut olemassa, ollut sellaisia miehiä kuin nämä, niin sankarillisia, niin pelottomia, niin urheita, niin helliä? Voisiko niin oikean ja pyhän asian osalle kuin heidän tulla muuta kuin suurenmoinen voitto? He rakastivat sitä asiaa yhtä paljon kuin miehiään, palvoivat sitä käsin ja sydämin, puhuivat siitä, ajatteliat sitä, uneksivat siitä – ja he olivat valmiit, jos sitä vaadittiin, uhraamaan miehensä tämän asian puolesta ja kestämään menetyksensä yhtä ylpeinä kuin heidän miehensä kantoivat taistelulippua.”

Mikä oli näin suurenmoinen asia, joka vietti niin kunniakasta juhlaa näiden ihmisten sydämissä?

Margaret Mitchellin Tuulen viemää kirja ja Oliver Hirschbiegelin Perikato elokuva kertovat oikeastaan samasta asiasta: itseään ylevänä ja voittamattomana pitävän sivilisaation tuhosta, ihmisistä tuhon keskellä ja siitä kuinka nämä siitä selviävät tai eivät selviä. Ne kertovat myös ihmisen kyvystä valehdella itselleen omat pahat tekonsa hyviksi.

Tuulen viemää kirja mielletään yleensä rakkaustarinaksi, vaikka enemmänkin se kertoo Yhdysvaltojen sisällissodasta, joka vuosina 1861 – 1865 käytiin unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä. Kirja näyttää tapahtumat etelävaltiolaisten silmin katsottuna ja sen sanotaan olevan autenttisin ja tarkin olemassaoleva kuvaus niiden ihmisten kokemuksista. Saattaa ollakin, kirjailija kasvoi aikuiseksi kuunnellen sodan kokeneiden veteraanien tarinoita ja ilmeisesti ainakin osalla henkilöistä ja siitä mitä näille tapahtui on vastineensa todellisuudessa.

Tuulen viemää kirjaa ei nykypäivänä yksikään kustantamo uutena kirjana julkaisisi, niin kammottavan rasistinen se on. Perikato elokuva, joka kertoo natsisaksan viimeisistä hetkistä ennen tuhoa, taas on aiheuttanut paheksuntaa liiasta natsien aina Hitleriä myöten inhimillistämisestä tavallisiksi ihmisiksi sen sijaan, että heidät tavan mukaan kuvattaisiin sieluttomina hirviöinä.

Alussa oleva sitaatti on otettu Tuulen viemää kirjasta ja kuvaa etelävaltiolaisten asennetta sotaan. Suuri Asia, jonka puolesta sitaatissa kuvatulla jalolla urheudella taistelua käytiin, oli etelän oikeus pitää musta väestö orjuudessa.
Natsisaksa taisteli taas säilyttääkseen ylemmän arjalaisen rodun oikeuden puhdistaa ihmisrotu tuhoamalla kaikki alemmat rodut.

Kummatkin uskoivat olevansa hyvällä asialla. Kummatkaan eivät itse mieltäneet itseään ja aatettaan pahaksi. Kumpikin piti itseään sivistyneinä ja hyvinä ihmisinä. Kummatkin taistelivat asiansa puolesta suurin uhrauksin urheasti ja sankarillisesti.

Molemmat teokset kuvaavat ihmisen kyvyttömyyttä nähdä pahaa omassa elämäntavassaan. Natsien mielestä rodunjalostus hyödyttäisi tulevia sukupolvia luomalla ihmiskunnasta parempaa.
Etelän orjanomistajien mielestä heidän elämäntapansa oli kaunista ja hienostunutta. He uskoivat tosissaan, että ”orjat eivät olleetkaan onnettomia eivätkä hädänalaisia. Neekereillä oli paljon parempi olla orjuudessa kuin nyt vapaudessa”, että mustat ”Jumala on huostaani uskonut”, koska nämä ”ovat kuin lapsia ja heitä on varjeltava itseltään kuin lapsia”.
Heidän mielestään orjien ja isäntien suhde oli sydämellinen kuin perheenjäsenillä. Tosin isäntäväki eli orjien työn tuloksella ylellisyydessä toisin kuin mustat ”perheenjäsenet”, mutta ei Jumala ollutkaan tarkoittanut ihmisiä samantasoiseen elämään. Valkoiset herrasmiehet ja ladyt oli Jumala luonut leppoisaan, joutilaaseen huvitusten täyttämään mukavuuteen ja mustat palvelemaan näitä. Se oli oikea maailmanjärjestys ja kunnon kristityn (joina orjanomistajat itseään pitivät, hehän kävivät kirkossa ja pitivät kotona hartaushetkiä, joihin orjatkin saivat – ei nyt heidän joukossaan, mutta ovensuussa kyyristellen osallistua) olisi ollut synti käydä sitä järjestystä purkamaan.

Sitten tulivat pahat jenkit, voittivat sodan ja vaputtivat orjat. Ajat kävivät ankeiksi entisille orjanomistajille.

Raamatunsana (Obadja 15): ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi” alkoi toteutua kirjaimellisesti. Äkillisesti vapauteen päässeillä mustilla oli paljon kalavelkoja entisille orjuuttajilleen maksettavana ja niitä he totisesti makselivat.
Hienostuneet herrasmiehet ja ihanat ladyt joutuivat kokemaan mielivaltaista väkivaltaa turvattomina ja avuttomina ja itse raatamaan niissä töissä, joita olivat orjilla teetättäneet, mutta eivät näytä siitä mitään oppivan. Götterdämmerungissa (jumalten tuho, sananmukaisesti jumalten hämärä) valtansa kukkuloilta keikahtaneet jumalat eivät helposti sopeudu alemmalle asemalle saatikka käsitä ettei se, mitä he valtansa hybriksessä pitivät totuutena, ollutkaan totuus.
Jääräpäisesti he muistelevat entisen elämänmuodon ihanuutta yhä käsittäen omat toimensa mustia kohtaan suorastaan mielenvikaisen harhaisen vääristymän kautta. Vaikka he tekevät kaikkensa saadakseen vanhan järjestyksen, jossa mustat olivat orjina takaisin, ovat he omasta mielestään sitä mieltä, ”ettei heistä yksikään hakenut riitaa neekereiden kanssa”.

Omasta mielestään he yhä suhtautuvat lempeän hyväntahtoisesti mustaihoisiin (kunhan nämä vain ovat heidän käskyvaltansa alaisina). Heidän raivokas vihansa vapaita mustia kohtaan ei aiheuta heissä mitään epäilystä omasta hyväsydämisyydestään; eiväthän hyvät neekerit edes halunneet vapauteen. Vain huonot ja tyhmät neekerit, joiden mielen ilkeät jenkit olivat isäntiään vastaan myrkyttäneet karkailivat. Olisi neekereiden omaksi parhaaksi, että heidät palautettaisiin orjuuteen.

Perikadossa kuvataan, kuinka sodan häviämisen käytyä lopulta ilmeiseksi monet tekevät itsemurhan ennemmin kuin jäävät elämään maailmaan, jossa loistava kansallissosialismi ei enää ole vallassa. Arjalainen ylemmyys on heidän unelmansa ja he kuolevat mieluummin kuin luopuvat unelmastaan. Harvat katuvat tekojaan. Omasta mielestään he eivät ole tehneet mitään pahaa.

Vuonna 1962 SS-Obersturmbannführer Adolf Eichmann, kulissien takaiseksi pääpyöveliksi sanottu holokaustin toteutuksen organisoija sanoi israelilaisessa vankilassa juuri ennen teloitusta: ”En ole tehnyt syntiä. Välini Jumalan kanssa ovat selvät. En ole syyllinen. En ole tehnyt mitään väärää. En kadu. Sydämessäni on rauha. Itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten rauhallinen olen.”
Kun hän hirttokäysi kaulassa astui tyhjyyteen, ei mikään vielä ollut saanut häntä käsittämään, että kuuden miljoonan juutalaisen tappamisessa olisi ollut jotain väärää. Omasta mielestään hän oli hyvä ihminen.

Tuulen viemää ja Perikato ovat päteviä kuvauksia siitä, kuinka helposti käsitys hyvästä ja pahasta vaihtavat paikkaa ihmisen mielessä varsinkin silloin kun itse on etua saavalla puolella ja kuinka vaikeaa on muuttaa näkökulmaansa edes täydellisen romahduksen tapahtuessa.
Orjansa menettäneet valkoiset kokevat itsensä uhreiksi. Heillä on mahtava kyky kääntää asiat mielessään niin, ettei heidän tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään vaan päinvastoin kokevat, että heitä tässä sorretaan ja riistetään kun ovat orjansa ja elämäntapansa menettäneet.
Bunkkeriin piiloutunut Hitler syyttää kaikkia paitsi itseään sodan häviämisestä. Omasta mielestään hän on edelleenkin erehtymätön.

Tätä kokonaisvaltaista asennetta olla tunnistamatta tosiasioita kuvaa Tuulen viemän Ashley hyvin: ”Kirottu tapani väistää tosiasioita tekee minulle päivä päivältä yhä vaikeammaksi katsella uusia tosiasioita silmästä silmään.” ”...elämä ei ollut minulle sen todellisempaa kuin varjokuvien leikki. Ja sellaiseksi minä sen tahdoin. En pidä siitä, että ääriviivat ovat jyrkkiä, tahdon ne mieluummin pehmeän epäselviksi ja hämäriksi.”

Epäselvässä (jumalten) hämärässä voi luoda oman todellisuutensa. Nähdä onnellisia orjia iloisin mielin hyväntahtoista isäntää palvelemassa. Jyrkässä valossa orjien näkökulma asiaan voisi tulla kiusallisen selvänä esiin.

Juuri siksi molempien teosten lukeminen ja katsominen ovat opettavaisia kokemuksia. On houkuttelevaa ulkoistaa paha jonnekin inhimillisyyden ulkopuolelle sen sijaan että kysyttäisiin, missä olosuhteissa tavallinen ihminen siirtyy hämärän puolelle ja alkaa tehdä pahoja tekoja. Houkuttelevaa siksi, että seuraava kysymys olisi, missä olosuhteissa minä itse saattaisin siirtyä pahan palvelijaksi ja olenko ehkä jopa jo tehnyt niin.


-Ulla Rautiainen-

Joulunkertoja toisesta ajasta

Oletteko kuulleet ihmeellisintä tarinaa?
Kerran tapahtunutta, monesti kerrottua.
Kun taivas ja maa toisiaan koskettivat ja tulivat yhteen.

Näin se menee:
Täältä katsoen keskipäivän suuntaan oli maa,
siellä karjasuoja ja heinillä vuorattu seimi.
Oli sillä seudulla ruohoinen keto,
siellä lampaita ja niiden paimenia.
Ja tämän tarinan aikaan oli siellä enkeleitäkin.

Oli myös kirja,
johon oli kirjoitettu että oli tuleva
luvattu ja ihmeellinen, messiaaksi kutsuttu.
Oli kirjoitettu kaikki se, mitä tästä messiaasta tuli tietää.
Ja paljon sitä kirjaa luettiin.

Oli kirjan tuntevia oppineita,
jotka lukivat kirjantuntevien oppineiden tavalla.
Ja he odottivat tästä messiaasta, tästä luvatusta ja ihmeellisestä
perinnäislain ja temppelijärjestyksen ylläpitäjää.
Oli ylhäisiä hallitsijoita,
jotka lukivat hallitsijoiden tavalla
ja he odottivat (ja pelkäsivät) hallitsevaa kuningasta
pystyttämään valtakuntaansa.
Oli kaiken menettäneitä, päähänpotkittuja, katkeroituneita ihmiskurjia,
jotka eivät keneltäkään mitään hyvää olleet koskaan saaneet
ja jotka omaan käteensä olivat lain ja oikeuden ottaneet
ja he lukivat kapinoitsevien ryökäleitten tavalla
ja odottivat valtaapitävistä vapauttavaa kapinallisjohtajaa.
Ja oli niitä, jotka eivät päässeet kirjaa ollenkaan lukemaan
ja kyllä hekin jotain ymmärsivät ja odottivat,
mutta mitä, sitä ei kukaan tiennyt,
koska kukaan ei heitä kuunnellut (edes sitä vähää, mitä noita muita).

Me tiesimme millainen hänen tulisi olla.
Mutta tiesimmekö oikein?
Eikö käynyt niin,
että kukin omassa sydämessään
kuuli vain oman sydämensä rajoittuneet toiveet?
Omassa ahdingossansa
näki vain omat yksityiset ja ahtaat tarpeensa.
Ja sen mukaan muotoili oman kuvitelmansa,
odotuksensa siitä millainen tämän tulevan tulisi olla.
Valikoi ilmoituksesta itselleen sopivan osan
ja tulkitsi sillä kokonaisuutta
hyläten toisten todistuksen
korottaen oman näkemyksensä ainoaksi totuudeksi.
Ja niin jokaisella oli vain pala suuresta kuvasta.
Osatotuus, ei itsessään väärä,
mutta kokonaisuudeksi tulkittuna silti väärä.

Ja kun emme kuunnelleet toisiamme
ja ennenkaikkea emme kuulleet Jumalaamme
(runsaista rukouksistamme huolimatta)
me kaikki erehdyimme.
Vaikkakin lähtökohtaisesti olimme oikeassa,
silti johtopäätöksissämme päädyimme aina väärään.
Emmekä tunnistaneet Jumalaamme,
kun hän oli keskellämme.
Ja mitä me hänelle lopulta teimmekään!
Tälle odotetulle, ennaltailmoitetulle
messiaaksi kutsutulle,
jota sydämet kuumina kaipasimme tulevaksi.

Tiesimme hänen olevan sorretun kansan vapauttaja,
synneistämme pelastaja,
suurenmoinen kuningas hallitsemaan Daavidin istuimella.
Ja mitä kaikkea hänestä onkaan vielä sanottu?
Oi, Herra! Mitä me sinusta ymmärsimme?

Sinä kohoat kuin aamurusko pimeyden alta.
Kuin aamun ensimmäinen tähti nousevan auringon airuena.
Tulet voittoisana sankarina alttiin joukkosi eteen
sotaratsusi selässä kansasi ylistyksen keskelle.
Ja läimäytät kämmenelläsi
poskelle vihollistasi niin että hampaat suusta hajoavat
ja valtasi valtikalla
lyöt kimppuusi käyviltä ohimot murskaksi.
Niin palaat taistelun melskeestä tahriintumattoman kilven tuoden.
Kruunu päässäsi, monta kruunua.
Ja sinut ylennetään istuimellesi ympärilläsi seisovien yläpuolelle,
purppuraviittaan puettuna ja rikkaan huoneeseen asutettuna.

Mitä me tästä ymmärsimme?

Maan yössä oli ruohoketo verhoutuneena lammaslaumaan.
Rauhassa nukkuvia lampaita.
Kaikki virheettömiä, tarkastettuja, tarkoitustaan varten erotettuja eläimiä.
Eivätkä nämä suloiset ja avuttomat eläimet osaa tietää,
mikä niitä odottaa
matkallansa kohti pyhintä temppeliä ja sen uhrialttaria.
Päällekkäinladottujen puiden päälle vertansa vuodattamaan
ja viemään ihmiskunnan syntivammaa
Jumalalta unohduksiin.

Mutta kuinka paljon, kuinka monta lammasta vielä tarvitaankaan
ennen kuin löytyy se riittävän virheetön
ja langenneen maailman syntiturmeluksesta erottautunut lammas?
Joka lopulta kelpaa lopettamaan
tämän temppelin sisäisen mielettömän teurastuksen
ja tekee päätöksen alttarin päältä virtaavan veren tulvasta.
Joka tarvitaan huuhtomaan sitä paikkaa pyhäksi
jotta Jumalamme, jota vastaan olemme niin rikkoneet
voisi edes katsahtaa meihin päin.

Tämän pyhän temppelin,
joka turmeltumattomassa maailmassa,
jossa ei syntiinlankeemusta olisikaan tapahtunut
olisi kuulunut olla puhtaan rukouksen ja palvonnan,
juhlaveisuun ja ihanien suitsukkeiden
ja Jumalamme kasvojen ilmestymisen täyttämä.
Mutta joka pahuutemme takia on tullut
palavan uhrilihan ja veren löyhkän pesäkkeeksi.
Annettuna kuvana – ei Jumalamme julmuudesta
vaan pahuutemme seuraamuksesta,
oman kapinamme inhottavasta hedelmästä
joka tässä temppeliriitissä
paiskataan vasten kasvojamme
näyttämään omatekemämme syntimme inhottavuutta
ja toivomaan sille loppua ja ratkaisua.

Vartiossa valvovien paimenten ja nukkuvien lampaiden kedolla
yön pimeys halkeaa odottamattomaan valon ilmestykseen.
Kun ylimpien taivaiden henget
lävitse, ohitse syvimpien taivaiden kulkeneet
tulevat ilmoittamaan ihmiskunnalle
heitä koskevaa iloa.
Ja pyytävät, pyytävät ymmärtämään
ja ilolla iloitsemaan siitä armosta ja ihmeestä,
tästä arvaamattomasta teosta,
odottamattomasta merkistä
kun koko maailmankaikkeutta hallitseva voima
on sullonut itsensä eläinten syöttökaukaloon
ahtaiden lautojen ja kireiden kapaloiden sisään.
Sillä hän on tämä, jonka puhuma sana
luomisen päivänä mahtiäänen voimana
liikutti maan ja taivaan olevaksi
ja nyt, tässä ilmestymisen muodossaan
ei ole kykenevä ymmärrettävää äännettä lausumaan
ollen avuttomana,
ihmiskäsin liikuteltavana ihmisvauvana.

Mikä suunnaton ihme! Kuka sellaista olisi odottanut?
Kun asutit korkealla ja tulenpuhtaalla hengelläsi
itseluomasi ihmislihan.
Laitoit oman jumalallisen veresi virtaamaan
ihmsiruumiin suonissa
tässä kummallisessa liitossa ja yhdistymisessä,
jossa sidot itsesi ihmiskunnan elämään ja kohtaloon.

Ja nyt paimenet, jotka ovat tämän ilon kuulleet
riemusydämellä lähtevät
jalkaa kerkeästi nostavat,
iloaskelilla juoksevat
niin että maan kuiva tomu
karkeloi heidän jälkiensä nostattamassa pölinässä.
Ja lampaatkin seuraavat
perässä tullen kuin nuotalla vetäen.
Koko lauma kuin villakeräinen aalto vyöryy paimenten jäljessä.
Sillä ne ovat tottuneet seuraamaan paimeniaan
eivätkä jäisi kauaksi heistä.
Ja nämä paimenet, miehet kukkaroltaan köyhät
mutta rikkaammat sydämeltään
kun pääsevät näkemään
tässä ilmoitetussa vastasyntyneessä
ne Jumalan salattuna pitämänsä kasvot,
jotka hän ihmiskunnalle itsestään nyt haluaa näyttää.

Tulevat polvet, te ihmiset toisten aikojen:
älkää samaa erhettä tehkö kuin minkä me teimme.
Älkööt kukaan luulko kaikkea totuutta yksin omaavansa.
Kaikkea viisautta omassa yksityisessä helmassansa kantavansa.
Vaan kuunnelkaa toisianne,
oppikaa toisiltanne.
Oppineet yksinkertaisilta, yksinkertaiset oppineilta,
ylhäiset alhaisilta ja alhaiset ylhäisiltä.
Sillä monesti viisaus ilmoitetaan outoja teitä.
Niiden kautta, joilta sitä ei olisi odottanut.
Kuka olisi odottanut lasta seimessä?
Kuka sellaiseen oli varautunut?
Niin hän, joka viisautta meille jakaa
pitää meidät valppaina
kuulemaan viestissä enemmän hänen ääntänsä
kuin viestintuojan ääntä.
Sillä onhan vain yksi Ainoa Viisas jolla on kaikki;
hän jota me messiaaksi kutsumme.
Ja me muut olemme saaneet
vain hänen pöydältänsä pudonneita murusia,
kullekin vain palanen kokonaisuudesta.
Ja vasta kun sen tunnustamme
hän kääntää katseensa meihin
ja vastaa rukouksiimme.
Sillä ylpeitä hän ei siedä, vaan ainoastaan nöyrille,
oman vajavuutensa tunnustaville antaa armonsa.

-Ulla Rautiainen-

Deus ex machina

”Hyvä Jumala, ratkaise ongelmat, jotka haittaavat elämääni.”
Yksi varmaan eniten rukoilemiani rukouksia. Varmaan myös vähiten vastauksia saamani rukous.

Ongelmieni ratkaisemisen sijaan Kaikkivalta lähetti tietooni tämäntapaisen tietoiskun:

Apo mēkhanēs theos (ἀπὸ μηχανῆς θεός) on kreikankielinen ilmaisu, joka nykyään tunnetaan paremmin latinalaisessa muodossa deus ex machina. Suomeksi se yleensä käännetään ”jumalakone”.

Termi on peräisin antiikin Kreikan teatterista. Näytelmän juonen sotkeuduttua siihen pisteeseen, ettei siihen enää järjellistä ratkaisua löytynyt, ongelma selvitettiin laskemalla koneistojen avulla näyttämölle jumalia jotka ihmeenomaisesti ratkaisivat mahdottomiksi käyneet tilanteet.

Kerrontataiteessa menetelmää ei kovin arvosteta. Niin kirjallisuudessa kuin näyttämötaiteessa edellytetään juonen etenevän johdonmukaisesti ja tarinan oman sisäisen logiikan puitteissa. Jos tarinan maailmassa on yliluonnollisia tekijöitä, niiden olemassaolosta pitäisi ainakin antaa hyvissä ajoin vihjeitä ja ihmeiden toimia niin, että niillä on yhteyttä teoksessa aiemmin kehiteltyyn juoneen. Sankarin taloudellisia ongelmia ei voi ratkaista yllättävällä kulta-aarteen löytymisellä, ellei tarinan juoneen ole punottu aarteenetsintää eikä vainovihollista lyödä äkkiarvaamatta esiin vetäistyllä aseella, jonka olemassaolosta ei aiemmin mitään merkkiä ollut.

Selittämättömästi irrallisen ja ulkopuolisen tekijän ratkaisu koetaan epäuskottavana, epätyydyttävänä ja merkkinä kirjoittajan mielikuvituksen tyssäämisestä siihen kohtaan ellei tarkoituksena ole nimenomaan tehdä parodiaa. Huumorin lähteenä deus ex machina-juonenkäänteet toimivat kyllä mainioisti.

Ja sitten Kaikkivalta, joka on myös Suuri Tarinankertoja kysyi halusinko todella että Hän kirjoittaisi elämäni parodiaksi, jossa hölmöläisenä törmäilen ja aiheutan ongelmia, jotka Hän sitten ihmeenomaisesti ratkaisisi kuin jumalakone ikään ilman että minun tarvitsisi koskaan selvittää mistä ongelmani johtuvat eikä varsinkaan tehdä mitään elämänmuutoksia, jotka estäisivät vastaavien ongelmien uudelleensyntymisen?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Hänellä ei ollut aikomustakaan hyväksyä vastausta: ”Kyllä, haluan että vapautat minut omien tekojeni seurauksista elämään fantastista elämää, jossa mikään mitä teen ei muuta todellisuutta eikä mistään tarvitse oppia mitään.”

Koska, ensinnäkin Kaikkivalta Suuri Tarinankertoja on niin hyvä tarinankertoja, ettei suostu huonoihin juoniratkaisuihin ja toiseksi, koska Hän on tarinankertojan lisäksi Suuri Kasvattaja. Hän on Isä ja minä olen lapsi, jota Hän opettaa. Hyvä kasvattaja opettaa lapselle että elämässä ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” tai ”kun tuulta kylvät, niin myrskyä niität” tai ”minkälaisen hirven hiihdät, semmoisella taljalla makaat”.

Ja kolmanneksi, koska Hän ei ole kone vaan Persoona Jolla On Hyvin Vahvoja Mielipiteitä. Hänen pitää saada olla arkkitehti eikä remonttimies, käsikirjoittaja eikä oikolukija, sisustaja eikä toisten sotkujen siivooja.

Tietysti on ongelmia, joita et ole itse aiheuttanut, mutta niistä ei nyt puhuta tällä kertaa ja ne ovat eri asia, Hän jatkoi opettamistaan. Mutta itseaiheutettuun päänsärkyyn rukous menee näin: "Hyvä Jumala auta minua ymmärtämään, mistä huonoista valinnoistani elämäni ongelmat johtuvat ja muuttamaan tapaani elää niin että näitä ongelmia ei enää pääsisi syntymään".

Siinä, Hän sanoi, on yksi vähiten rukoiltuja rukouksia, mutta myös yksi eniten vastauksia saava rukous.


-Ulla Rautiainen-

Uskonpuhdistajan ongelmista

1469-1527 elänyt firenzeläinen filosofi ja valtiomies Niccolo Machiavelli sanoi: ”Ei ole olemassa vaikeampaa ja vaarallisempaa tehtävää kuin luoda asioille uusi järjestys. Kaikki ne vastustavat uudistuksia, joille vanhasta järjestyksestä on ollut etua ja sitä puolustavat laimeasti ne, jotka siitä ehkä hyötyisivät.”
Tässä asiassa Machiavelli oli oikeassa. Juuri missään uudistajan osa ei ole milloinkaan ollut ruusuinen. Vallankumoukset syntyvät vasta ääritilanteissa ja muutoksiin suostutaan vain kun olemassaoleva on käynyt sietämättömäksi. Siihen asti muutoksista puhuvat koetaan häirikköinä ja riidanhaastajina.

Martin Luther King sanoi saman asian näin: ”Mustien pahin vihollinen ei ole Ku Klux Klan vaan maltilliset valkoiset, joille järjestys on tärkeämpää kuin oikeus. He sanovat ”odota” mikä tarkoittaa ”ei ikinä”.”
Valkoiset sanoivat ”odota” koska heille vallassa oleva mustia sortava järjestys antoi etua. Siksi heillä ei ollut kiire purkaa sitä. Mitä kauemmaksi muutosta pystyi vitkuttamaan, sitä parempi heille.

Aina muutosvastarinnassa ei edes ole kysymys eduista kiinni pitämisestä vaan jonkinlaisesta oman mielen sisään lukkiutumisesta.

Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø kuvaa ärimmäistä muutosvastarintaa kirjassa Suruton näin: ”Omat aivonsa voi ohjelmoida ennalta seuraamaan jotain tiettyä toimintamallia. Aivot torjuvat muut ärsykkeet ja seuraavat etukäteen päätettyjä sääntöjä, tapahtuipa mitä tahansa... On olemassa menetelmiä, joilla ihmisen saa ohjelmoitua niin perusteellisesti, että hän ajautuu transsiin josta äärimmäinenkään ulkoinen ärsyke ei saa häntä ulos, menetelmiä joilla ihmisestä tulee eläviä robotteja. Kyse on siitä että joitakin ärsykkeitä päästetään sisään ja toiset suljetaan ulkopuolelle... Sitä kutsutaan myös itsehypnoosiksi.”

Ei tarvitse transsiin asti vajota, että ihminen yksinkertaisesti huomioi vain omia uskomuksia ja asenteitaan vahvistavia viestejä ja torjuu automaattisesti niitä haastavat. Tällainen ihminen luo ympärilleen suojaavan kuplan, jonka läpi ei pääse mikään, joka vaatisi muutosta ajattelussa tai käytöksessä.
Tällaisen ihmisen kanssa keskustelu on raivostuttavan turhauttavaa. Vaikka esittäisi kuinka järisyttäviä todisteita tai vakuuttavia perusteluja, mikään ei mene raudanlujan torjunnan lävitse jos ne eivät vastaa henkilön jo vakiintunutta ajatusmaailmaa.

Jääräpäisyyteen juuttuneesta ihmisestä jää tuntuma kuin hyökkäysvaunusta, joka jyrää terveen järjen alleen tai vaihtoehtoisesti heikomman henkilön kyseessä ollessa kuin otteen läpi kiemurtelevasta käärmeestä, joka liukkaalla luikertelullaan väistää kaikki mahdollisuudet virheellisten uskomustensa korjaamiseen. Muutokseen haastaja jää hämmentyneenä ihmettelemään, mikä hänen tavassaan ilmaista päivänselvää asiaa on vialla. Miksi selkokielellä ilmaistu sanoma jää ymmärtämättä?

Tällainen jääräpäisyys on eräänlaista suuruudenhulluutta. Henkilö uskoo omaavansa koko totuuden asiasta, päässeen lopulliseen viisauteen, jossa ei mitään korjausliikkeitä tarvitse tehdä. Hän halveksii muiden mielipiteitä, ymmärrystä ja näkemyksiä korottaen oman itsensä muiden yläpuolelle.

Kysymys on oikeastaan jo pahuudesta. Kuten M.Scott Peck kirjassa Pahan psykologia sanoo: ”Pahat ihmiset pitävät suorastaan sairaalloisesti kiinni persoonallisuutensa muuttumattomuudesta, sillä narsismissaan he pitävät omaa persoonallisuuttaan täydellisenä.”

Tähän mielentilaan saattaa myös kokonainen yhteisö langeta ja helpostikin, sillä joukossa tyhmyys tiivistyy kun samanmielisenä hymistelevä joukko ruokkii toistensa harhoja. Meidän kirkkokunta/herätysliike/uskonyhteisö on lopullisen oikeaoppinen. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Meidän seurakunnassamme ei mitään virheitä eikä ikäviä asioita tapahdu. Mitään muutoksia eikä uudistuksia ei siis tarvita.

Uskonpuhdistajan tehtävä tällaisessa paikassa on epäkiitollinen ja usein mahdotonkin toteuttaa. Liian monelle on vanhasta järjestyksestä etua (jos ei muuta niin ylemmyydentunnetta omasta erinomaisuudesta) ja uudistuksista hyötyvät taas pelkäävät muutoskauden ehkä aiheuttamaa kiusallista epäjärjestystä ja ajattelevat kuin Shakespearen Hamlet että parempi: "Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne".

Yritä siinä siten palaa muutosvoimaa ja edelläkävijän henkeä.

Siihen ei kannata ryhtyä, jos haluna on saada hyväksyntää ja arvostettua asemaa. Eliat ja johanneskastajat ovat asioiden alkuunlaittajia, kipinöiden sytyttäjiä ja tuuletusräppänöiden aukaisijoita niille jälkeentuleville, joiden on määrä saattaa työ loppuun. He ovat jo poissa kuvioista kauan ennen kuin työ saatetaan valmiiksi ja hedelmistä päästään nauttimaan. Mutta he ovatkin ensisijaisesti Jumalan palvelijoita ja niin syvällä Jumalassa etteivät odotakaan ihmisten tai ihmisjohtoisten yhteisöjen arvonantoa.

P.S Joka haluaa nähdä käytännössä tämänpäivän uskonpuhdistustoimintaa, voi käydä tässä tutustumassa helluntailaisuutta ravistelevaa nettisivustoa:
http://naispastori.blogspot.fi/
Järeää asiaa naisen asemasta herätysliikkeessä, jossa johtavat asemat ja päätäntävalta on katsottu pelkästään miesten eduksi.


-Ulla Rautiainen-