Jeesuksen sukuluetteloista

Niissä on kiinnostava yksityiskohta, joka kertoo kuinka tarkasti Jumala perimäasiat hallitsee. Jeesuksellehan on Raamatussa kolme sukuluetteloa; Matteuksella yksi ja Luukkaalla kaksi.
Matteuksen on Joosefilta, johon sukuun tämä ilman maallista isää oleva lapsi adoptoitiin. Luukkaan toinen on ilmeisesti Marian puolelta ja toinen 3:22 jakeen ”Sinä olet minun rakas poikani” ilmoittaa jumalallisen alkuperän.

Kahdessa maallisessakin sukupuussa on kiinnostavaa infoa. Molemmat sukuluettelot menevät Daavidin kautta (joka todistaa Jeesuksen messiaanisuuden) mutta etenevät eri Daavidin poikien kautta: Matteuksella Salomonin, mutta Luukkaalla Naatanin.

Merkityksellinen kohta on Matt.1:11 Jekonja joka on Salomonin sukulinjaa, mutta ei Naatanin.
Sillä Jeremia 22:30 Herra sanoo Jekonjasta: ”...ei kenellekään hänen jälkeläisistänsä sitä onnea tule, että istuisi Daavidin valtaistuimella ja hallitsi vielä Juudaa." (Jekonjaa kutsutaan siinä nimellä Konja, ja isätkin ovat eri nimisinä, Joosia ja Joojakim, mutta sama henkilö tässä kuitenkin on. Nimissä on käännösteknisistä ja muistakin syistä joskus vaihtelevuutta Raamatussa.)

Siksi piti Jeesuksen olla kahden sukulinjan kautta ihmiskuntaan linkittyneenä. Koska hänen tehtävänsä oli olla synninkantajana koko ihmiskunnalle, samaistui hän tämän ”kirotun” sukulinjan kauttakin ihmiskunnan syntiin (siksi tämä sukulinja on hänellä se biologinen, Marian kautta tuleva, koska se on hänen ihmisyysosaansa), mutta toinen sukulinja, joka Naatanin kautta ohittaa Jekonjalle langetetun kirouksen, oikeuttaa hänet Daavidilaiseen kuninkuuteen.

Näitten lisäksi on vielä neljäskin viittaus Jeesuksen sukujohtoon. Marian sanotaan olevan jotain sukua Johannes Kastajan äidille, Elisabetille (Luuk.1:36) , joka taas on leeviläistä sukukuntaa (Luuk.1:5).
Tämä on merkityksellistä siinä että pelkkä Juudan sukukuntaan kuuluminen ei olisi oikeuttanut Jeesukselle pappeutta. Mutta koska suku risteytyy myös leeviläisiin, niin Jeesus voi Mooseksen lakia rikkomatta olla Uuden Liiton ylimmäinen pappi.
Jeesuksessa siis näin laillisesti yhdistyy sekä kuninkuus että pappeus.

Lisää tästä aiheesta tuosta linkistä: https://apowiki.fi/wiki/Joosefin_kaksi_is%C3%A4%C3%A4?fbclid=IwAR1JirCbsO4AgbgrTBGsoh-UFP27bj8QgMy6m8HxlA5Z40Cve_pAMFiDhrU


-Ulla Rautiainen-

Jumalan ja Riidenliekon eroavaisuudesta

A: Herra puhui minulle... aloitus joka toimii tehokkaana sisäänheittäjänä ja antamaan painoarvoa sananjulistajan/raamatunopettajan/evankelistan saarnalle/tekstille. Harvemmin julistaja tieten valehtelee; yleensä kun noin sanoo, uskoo ainakin itse Herran puhuneen hänelle, jopa suorastaan sanelleen sanoman sisällön.

B: Suuri osa kirjailijoista kuulee henkilöhahmojensa ”puhuvan”, kokee hahmojensa äänet päänsä sisällä kirjoittaessaan, saa henkilöhahmoistaan näkö- tai muita aistihavaintoja ja tuntee hahmojensa oleskelevan samassa tilassa kanssaan kirjoittaessaan.

Kyseessä on aivotoiminnallinen juttu, aivojen luoma todellisuus. Mutta koska kaikki muukin ulkoisesta todellisuudesta aistien kautta saatu informaatio muotoutuu aivojen kautta ymmärrettäväksi näyttäytyy tämä kokemus miltei samankaltaisena ja yhtä todellisena kuin todellinen todellisuus.

Herää nyt kysymys ovatko nämä A ja B kokemukset sama ilmiö? Jos mieli askartelee ahkerasti Jumalaa ajatellen, niin tekevätkö aivot saman tempun ja luovat mieleen elävän ja kuuluvan kuvan ajatustensa kohteesta niin että ihminen kuvittelee tosissaan keskustelevansa Jumalan kanssa?

Koska minulla on pitkän aikavälin kokemusta molemmista niin voin tarjota vertailevaa analyysiä. Olen viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut useampia fiktiivisiä romaaneja (ei ole (vielä) julkaistu) ja jotkut luomistani hahmoista todellakin käyttäytyvät kohta B:ssä kuvatulla tavalla. Anra Lukinlapsi, Riidenlieko Suonvartija ja Valkoinen Prinssi Seireenisyntyinen ovat minulle todellisempia kuin jotkut todelliset ihmiset.

Mutta myös Jumala ottaa minuun silloin tällöin (aika useinkin) yhteyttä. Mistä tiedän, ettei nämä Jumalan yhteydenotot ole samaa aivojen huijausta kuin Riidenliekon kanssa seurustelu?

Juuri Riidenliekon takia tiedän. Jos en tuntisi Riidenliekoa, vakava epäilys olisi vallalla. Kun ei olisi vertailukohtaa.

Mutta olen kokenut molemmat eivätkä ne tunnu, näytä, kuulosta, ole sisällöltään eikä jälkiseurauksiltaan ollenkaan samankaltaisia. (On tietenkin tapauksia, joissa on kyse samasta asiasta, ihminen erehtyy kuvittelemaan omia ajatuksiaan ja mieleenjuohtumiaan Jumalan puheeksi, ”ottavat sanansa omalta kieleltään”, ”oman sydämensä näkyjä he puhuvat” kuten Raamatussakin varoitellaan valheprofeetoista.)

Mutta aito Jumalan yhteydenotto on laadullisesti ihan eri levelillä.

B-ilmiössä oikeasti keskustellaan itsensä kanssa. Vaikka kokemus olisikin luovan riemukas, niin kaikki, mitä siinä ulos tulee, on jotain mitä on sisälle joskus laitettu. Niin sanotusti maalataan vain niillä väreillä, joita paletissa on.

Silloinkin, kun näennäisesti saan Riidenliekolta ”uutta ideaa” se on jotain joka jossain aikaisemmassa vaiheessa on uponnut alitajuntaani ja pintamuistista unohtunut ja pulpahtaa nyt esiin tai järjestyy uudelle tavalle korkeintaan näyttäen tuoreelta ja ennenkokemattomalta. Monet tällaisista ”uusista ideoista” olenkin onnistunut jäljittämään mistä ne ovat aikaisemmin muistiini säilöytyneet.

Myöskin itseluomani hahmot toimivat minun omien asenteideni, arvojeni, moraalini ja maailmannäkemykseni puitteissa. Näennäinen ”villiintyminen” on vain jotain, joka korkeintaan uudelleenjärjestää eri ilmiasuun omia kokemuksiani ja näkemyksiäni.

Tärkeimpänä kaikista, luomani hahmot pysyvät mieleni sisällä. Niillä ei ole konkreettista kykyä muutella todellista todellisuutta. Rukouvastauksia ei tapahdu, ennustukset eivät toteudu, ei mitään, mikä vaatisi itsestäni riippumatonta asioihinpuuttumista tai olisi jo muutenkin itsestäänselvästi tapahtumassa.

A-ilmiössä sensijaan tapahtuu. Konkreettisia, todellisia asiota. Sellaista, jota en mitenkään oman mieleni voimalla voi aikaansaada. Joissa selvästi on vaikuttajana Ulkopuolinen Taho. Tulee informaatiota jota en mitenkään ole voinut mistään saada ja ideoita jotka saattavat olla täysin oman ajatteluni vastaista.

Tyypillistä myös on, että kun Jumala sanoo jonkun minulle uuden asian, niin vahvistus siihen tulee yleensä melko pian jostain muusta (itseni ulkopuolisesta) lähteestä että näin tosiaan on. Riidenlieko ei sitä koskaan ole tehnyt.

Sitten on vielä Se Tuntu. Mielikuvitusystävät ovat vahvimmillaankin kovin haileita ja hämäriä, ”läpinäkyvän kuultokuvamaisia” verrattuna siihen kallionlujaan jämeryyteen jolla Jumalan esiintulo tapahtuu. (Vain jos en olisi koskaan Jumalaa kohdannut, voisin luulla kokemuksia samankaltaisiksi.) Ei ole sellaista tietynlaista ”voiman läsnäolon tuntua”, vaikeasti selitettävää sille joka ei ole itse sitä kokenut, mutta jotka ovat, tietänevät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.

Pitkän tarinan lopuksi, kokemukseni on, että ei näitä kahta sekoita jos todellisia ovat.

Toinen tarina on, miksi ilmiö B on ihmisaivoihin luotu? Käsittääkseni mm. siksi, että olisi juuri esittämäni vertailukohde ja toiseksi siksi että siitä saisimme osviittaa ymmärtää mikä on Luojan suhde luotuihinsa. Luodun vapaan tahdon dilemma (kirjailijan hahmot saattavat ajoittain käyttäytyä aika omavaltaisesti) Luojan kaikkivaltiutta vastaan (kirjailija loppupeleissä hallitsee hahmojansa) ja vielä siksi että Luojamme kuvina meillä olisi samantapainen kyky luoda jotain jne... ...


-Ulla Rautiainen-

Kun Jeesus seurakunnasta karkuun lähti

”...(Jeesus) meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagogaan...”
Tätä Luukkaan 4 luvun lauseenpätkää käytetään usein vakuuttamaan seurakunnassa säännöllisesti käymisen välttämättömyydestä.
Että kun kerran Jeesuskin, niin pitää meidänkin tarpeeksi tiheään kirkkossa/rukoushuoneessa näyttäytyä.

Tähän tarkoitukseen sananpaikka ei kyllä ihan osuva ole. Siksi luku jätetäänkin varsin hyvästä syystä lukematta loppuun asti. Tarina kokonaisuudessaan kun ennemminkin kävisi varoituksena uskonyhteisöistä.
Senkin synagogakäynnin lopputuloksena seurakuntaväki kun yritti tappaa Jeesuksen. Ja kyseessä sentään oli Jeesuksen oma kotiseurakunta jossa lapsesta asti oli käynyt. Pieni yhteisö, jossa kaikki tunsivat kaikki.

Eikä jatkokaan parempaa luvannut. Missionsa alussa vielä tuntemattomana tekijänä saattoi jonkin aikaa kierrellä synagogasta toiseen saarnaamassa, mutta maineen levitessä pian ovet sulkeutuivat.
Eikä pelkästään Jeesukselta. Mustalle listalle infektoituivat myös fanittajansa. Joka erehtyi häntä Messiaana pitämään sai potkut uskonyhteisöstä. Eikä seurakunnasta erottaminen ollut mikään vähäpätöinen sanktio maailmassa, jossa sosiaalinen elämä keskittyi synagogaan.

Boikotoidun saarnamiehen oli ominluvin siirryttävä pitämään ulkoilmatilaisuuksia missä milloinkin sattui olemaan.
Jerusalemin temppeli oli niin iso laitos ettei sinne käytännön syistä saanut porttikieltoa laitettua, mutta eräänkin kerran oli kivitysuhan alta sielläkin piiloon lymyttävä ja karkuun karattava.
Ja mites koko tarinassa lopulta kävi?

Ei kerrota, kuinka Jeesus aikaisempina vuosina kotiseurakunnassaan pärjäili. Tuskin kuitenkaan mikään hylkiö oli, koska päästettiin puheenvuoroa pitämään. Näyttäisi siltä, että vaikeudet alkoivat vasta, kun Pyhä Henki lehahti päälle ja aloitti todellisen kutsumuksensa toteuttamisen.

Tämä kirjoitus nyt ei ole kielto hengailla seurakunnassa jos sellaisen hyväksi kokee.
Mutta ajatuksenaihetta ymmärtämään niitä jotka eivät niin hyväksi koe.
Ja lohdutukseksi niille, joille organisoitu hengellisyys ei oikein luonnistu.

Ja aika antisemitististä on ajatella että vain juutalaisilla oli huonoa jumalantunnistuskykyä. Että ei meillä kristillisissä seurakunnissa moista tapahtuisi.
Eikö?


-Ulla Rautiainen-

...mato enkä ihminen...

Tiedäthän sen Psalmi 22 joka alkaa sillä sydäntäsärkevällä huudolla: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ne sanat, jotka kuoleva Jeesus lausui ristillä. Koko tämä Psalmihan on kuvausta Golgatan tapahtumista.
Sanatarkasti.
Siinä on myös se "Mutta minä olen mato enkä ihminen...”.

Tätä olen kuullut selitettävän että ristillä riippuva kiemurtelee siinä kuin mato henkeä saadakseen.
Valitettavasti tämä selitys ei ihan hepreankielisen tekstin mukaan osu. Sellainen kiemurteleva mato olisi ”rimmah”. Se Psalmi 22 mato on Heprealaisessa Raamatussa ”tola”.
Mutta älkää olko pahoillanne, sillä tämä ”tola” on jotain vielä osuvampaa.
Ei Psalmin kirjoittaja erehtynyt.

Tämä ”tola” on tieteelliseltä nimeltään coccus ilicis. Eikä se oikeastaan ole mato vaan kirva. Sitä kutsutaan madoksi, koska naaraspuolinen otus menettää lopussa jalkansa. Se elää Välimeren alueella, quercus ilex -tammen lehdillä ja siitä saadaan karmosiininpunaista väriä. Suomeksi se on kermeskirva.
Roomalaiset värjäsivät sillä kenraalien viittoja ja juutalaiset ilmestysmajan kankaita ja ylipappien vaatteita ja sana esiintyy Raamatussa niissä yhteyksissä.

Ja tämän otuksen naaraspuolisen elämä natsaa hyvin Jeesukseen.
Siksi se sana Psalmiin onkin תולעת eli feminiinimuotoisena.

Kerran elämässään se tuottaa jälkeläisiä. Silloin se nousee puuhun ja kiinnittää ruumiinsa pitävästi puun pintaan ja tekee helakanpunaisen kuoren ympärilleen, jonka alla se munii munansa. Kun toukat kuoriutuvat, ne pysyvät suojassa emon kuoren alla, saavat ravintonsa syömällä äitinsä elävältä ja värjäytyvät myös pysyvästi punaisiksi emosta vuotavasta väriaineesta. Myös puu värjäytyy siitä kohdasta pysyvästi punaiseksi. Kun poikaset alkavat pärjätä itsekseen, emo kuolee. Kolmen päivän kuluttua kuolemastaan se kuivuu ja muuttuu valkoiseksi kuin lumi.

Symboliikkaa:
Nousee vapaaehtoisesti puuhun.
Puuhun kiinnitetty (naulattu), joka vuotaa punaista nestettä (verta).
Hänen lapsensa (me uskovat) olemme suojassa hänessä ja saamme ravintomme Hänestä (Joh. 6:53 ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.”)
Hänen verensä on pysyvästi meissä sovituksen liiton merkkinä.
Hän uhraa itsensä kuolemaan antaakseen lapsilleen elämän.
Kolmen päivän kuluttua Hänen ruumiinsa muuttui ylösnousemuksessa ja näyttäytyi loistavan valkoisena. (Ilm.1:14 ”Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi...”)

Tola esiintyy myös Jesaja 1:18 ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset tulevat ne villanvalkoisiksi.” Tässä purppuranpunainen on כתולע ”niin kuin tola”.

Ja sitten vielä ”tola” sanassa on t -kirjain alussa ja Psalmi 22:ssa myös lopussa. Vanhimmassa hepreassa t eli tav kirjain oli ristin muotoinen merkki. Niin että sekin on siinä vielä nähtävänä, jos vanhimmalla kirjoitustavalla lukee.

Niin että kyllä psalminkirjoittaja osasi yhteen sanaan sisällyttää koko pelastuskertomuksen.
Sattumaako? Tuskin.



-Ulla Rautiainen-

Historiallisesta lestadiolaisuudesta

Pohjoisen Suomen kristillistyminen ja minkälaiseen maaperään sitä aluksi oli istutettava on kiinnostava aihe.
Olen suurella mielenkiinnolla lukenut kirjoja Lars Levi Laestadiuksesta.

Lappalaisten mytologian katkelmia on Laestadiuksen itsensä kirjoittama teos. Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia taas on helppolukuinen kokoomateos sille joka ei viitsi kaikkea aiheesta kirjoitettua lukuisia kirjoja kahlata lävitse. Käsittelee pakana-aikaisen lappilaismytologian lisäksi lestadiolaisliikkeen alkuavaiheitakin.

Kerronpa nyt siitä:

Nykyään nimeään kantava herätysliike tunnetaan paremmin kuin itse liikkeen alullepanija.

Lars Levi oli muutakin kuin pappi ja herätyssaarnaaja. Kunnostautui kasvitieteilijänä niin että oli aikansa asiantuntevin tunturikasvien tuntija. Sen lisäksi hän kirjoitti tämän loistavan kirjan lappalaisten mytologiasta, joka on varmaan paras sen aihealueen tietoteos.

Koska tunsi aiheen. Lars Levi oli itse puolisaamelainen (saamelainen äiti), puhui saamenkieltä ja asui suurimman osan elämästään saamelaisalueella. Ja eli ajassa (1800-1861) jossa entiskansan tavat vielä olivat elävää elämää.

Nykypäivän lestadiolaisliike tunnetaan ikävästä suhtautumisesta naisiin. Vaimoisten ihmisten roolina on lähinnä synnyttää niin paljon lapsia kuin mitä ehkäisemättömälle sikiää. Johtopaikoille tai puhujiksi ei mitään asiaa ole. Raamatunselitys ja opetusoikeus on kirjaimellisen totaalisesti pelkästään miehenpuolilla.

Siinä sen näkee miten asiat muuttuvat kun vanhoista hyvistä ajoista edetään moderniin. Itse Lars Levi Laestadius kun ei niin naisvastainen ollut kuin nimeään kantavan herätysliikkeen myöhemmät vaikuttajat. Itse asiassa nykytermein voisi jopa sanoa että oli feministiteologi. (Mistä asiasta kyseinen herätysliike visusti vaikenee.)
Lars Levi ei estänyt naisia saarnaamasta. Päinvastoin herätyksen alkuaikoina oli naisia puhujina, kuten esim. Laestadiuksen oma tytärkin.
Vaikutti varmaan se että Laestadiuksen oma hengellinen herääminen tapahtui oppimattoman Lapin Mariaksi kutsutun saamelaisnaisen vaikutuksesta.

Laestadiuksen jumalakäsityskään ei ollut yksioikoisen macho-maskuliininen. Hän ei koskaan kutsunut Jumalaa Taivaan Isäksi, vaan korvasi sen Taivaan Vanhin -ilmaisulla.
(Laestadiuksen haluttomuus verrata Jumalaa isään saattaa selittyä hänen omalla väkivaltaisella ja juopolla isällään joka tärveli häneltä koko isä-käsitteen Jumalaan sopimattomaksi.)
Jumalaa hän kuvasi saarnoissaan synnyttämässä, hoivaamassa ja imettämässä rinnoillaan lapsiaan. Kuolinvuoteellaan kerrotaan Kristuksen ilmestyneen hänelle äidillisessä hahmossa. (Sitä kuvausta ei myöhemmistä teoksista sellaisena löydy vaan sensuuri on iskenyt ja muuttanut ukkoteologialle kiusallisia kohtia olennaisesti.)

Laestadiuksen sytyttämä herätysliike oli hänen luotsaamanaan muutenkin varsin erilainen kuin mitä se nykyajan mallissaan on.

Liikkeessä esiintyi runsaasti hurmoksellisia elementtejä ns. armonmerkkeinä koettuja liikutuksia. Niiden kuvauksista voi päätellä että hengellisyys yleensä tahtoo ottaa sitä ilmenemismuotoa jossa psykologisessa maisemassa ja kulttuurissa se esiintyy. (Jonka takia Raamattuakin pitäisi tulkita ja selittää sen kirjoittamiskulttuurin mukaisesti eikä omasta viitekehyksestään käsin.)

Nämä ”liikutukset” kun epäilyttävän paljon muistuttavat ns. arktista hysteriaa (pohjoisen kansalla entisaikaan ilmennyt erikoislaatuinen yleistä ahdistusta purkava sielullinen ilmiö) ellei peräti samaanien loveen lankeamisia. Skeptisesti voisi kuvitella että kyse on samasta psykologisesta ilmiöstä vain kristillisyyteen puettuna.

Jos ei niin umpiepäileväinen ole niin voisi miettiä että ehkä Jumalalla on tapana ilmestyä ja puhutella ihmisiä näiden oman tutun mentaliteettinsa puitteissa. Ettei Jumala ensitöikseen käy murtamaan ihmisen normaalia psykologista olotilaa joksikin toiseksi vaan antaa astiankin maistua että sisälle saa edes jotain kaadettua.
Että Jumalan kohtaaminen tapahtuu ensin ja siinä sielullisessa olotilassa, jossa kukin sattuu olemaan - ja ilmiasu on sitten sen mukaista – ja vasta sen kohtaamisen seurauksena alkaa kellä nopeammin, kellä hitaammin muutosta tapahtua.

Kiinnostavaa on Laestadiuksen oma uskomusmaailma. Kuinka paljon siihen oli sekoittuneena (pakanallistakin) maailmankuvaa kansanuskomuksista? Saarnoissaan hän puhuu maahisista ja muusta sen kaltaisista kuin todellisina asioina.
Nykylukijasta kumman tuntuista mutta toisaalta pistää miettimään kuinka paljon omaan kristillisyyteemme mukana samoin kulkee sekoittuneena ulkoraamatullisia elementtejä, joita emme vain oudoiksi huomaa kun ovat liian oman kulttuurimme tutuiksi tekemiä.

Laestadiuksen herätysliike oli alussa leimallisesti saamelainen, sitten leviten Ruijaan kveenien keskuuteen. Saamelaiskehitys taantui ns. Kautokeinon kapinassa 1852, jossa Kautokeinon hengellinen herätys yhdistyi 1700-luvulla ilmaantuneeseen maailmanloppua julistaneeseen Čuorvvut-liikkeeseen ja vinksahti epäterveille raiteille (yksikin piti itseään Neitsyt Mariana) ja ryöpsähti kansallistunteiksi nostattamaan saamelaisten kansannousun jossa protestoitiin porojen luontaiset jutamisreitit sulkenutta rajaa vastaan.

Kapina äityi väkivaltaiseksi mellakaksi, kaksi ihmistä kuoli ja lukuisia pahoinpideltiin. Kapina kukistettiin, pääjehuja pantiin vankilaan ja kaksi teloitettiin.

Näiden tapahtumien seurauksena herätysliike alkoi siirtyä suomalaisten haltuun ja naisten vaikutusmahdollisuuksia kavennettiin. Kas, kun kapinan kärjessä miesten rinnalla oli muutama nainenkin joista joittenkin mielissä saatiin kätevästi syntipukit koko katastrofiin.


-Ulla Rautiainen-

Haggain hakkaamaa vihjettä

”Katso, mies kantaa pyhää lihaa vaatteensa liepeessä ja koskettaa liepeellänsä leipää tai keittoa, viiniä, öljyä tai muuta ruokaa, mitä hyvänsä; tuleeko se siitä pyhäksi?" Niin papit vastasivat ja sanoivat: "Ei". Ja Haggai sanoi: "Jos joku, joka on kuolleesta saastunut, koskettaa jotakin näistä, tuleeko se saastaiseksi?" Niin papit vastasivat: "Tulee saastaiseksi". (Haggai 2:12-13)

Herran Sebaotin Haggain kautta tekemän kysymyksen tarkoitus on diagnosoida ihmiskunnan tilaa: "Sellaista on tämä väki, sellaista tämä kansa minun edessäni, sanoo Herra.”
Että saastuttamaan kyllä pystytään mutta pyhäksi tekemään ei.

Sitten aika kului ja eräs nasaretilainen alkoi tehdä asioita, joista Mooseksen lain mukaisesti olisi pitänyt saastaiseksi infektoitua. Koskettaa sairaita, esim. pitalisia ja verenjuoksua potevia ja vieläpä kuolleitakin.

Nykylukija monesti ei huomaa että nämä sairaat tai kuolleet eivät siinä kulttuurissa olleet vain sairaita tai kuolleita vaan saastaisia kohteita joihin koskeminen tai joiden koskettamaksi joutuminen tartutti saastaisuutta. Kosketuksiin joutunut joutui suorittamaan Mooseksen laissa ohjeistettuja monimutkaisia ja aikaa vieviä rituaaleja ennen kuin saattoi taas normaalielämään palata.
Eivätkä säännöt olleet suuntaa antavia vaan jotka eivät kyseisiä seremonioita noudata käsketään hävittämään Israelista.
(Tosin niinkin väkivaltaisena aikana mitä historialliset lähteet (kuten Josefus) sitä kuvaavat pistää kyllä epäilemään kuinka tarkasti noitakaan sääntöjä edes kyettiin käytännössä oikeasti noudattamaan.)

Tämän nasaretilaisen ei kuitenkaan tarvinnut mihinkään puhdistautumistoimenpiteisiin ruveta koska Hänen kosketuksessaan tapahtui semmoista kummaa että ne saastaiset (= sairaat tai kuolleet) lakkasivat olemasta saastaisia (= sairaita tai kuolleita).

Näyttäisi siis siltä että kaikki nämä kuolleistaherättämiset ja sairaidenparantamiset olivat muutakin kuin pelkkiä ystävällisiä tekoja niiden kohteille tai osoituksia Hänen supervoimistaan.

Että niiden tarkoitus oli myös viitata Haggain kysymykseen. Ilmoittaa että tässä nyt on semmoinen joka ei ole näitä joita Haggai kuvaa vaan Jeesus onkin jotain jossa puhtauden ja saastaisuuden kulkusuunta kääntyy toisinpäin kuin tavan ihmisillä.
Että Hän itse on se puhtauden lähde, johon lain rituaalit viittaavat.
Jota ei mikään ulkopuolinen edes voi saastuttaa.
Eli että hän on jotain muuta kuin tavalliset ihmiset.
Ihmiskunnan ulkopuolelta.
Vihje, josta Haggain lukeneet olisivat voineet vihjeen napata ja ymmärtää jotain.

Vihje nykylukijalle, että Vanha Testamenttikin kantsii tarkoin lukea niin saapi syvyyttä ja horisonttia Uuteen Testamenttiin.


-Ulla Rautiainen-

Puulaulu

Monesti rukoukseni ovat kuin vaivaisenvarpuja tuulisissa tuntureissa: matalina maata pitkin suikertavia hiirenkorvan kokoisin lehdin kun karu maa ei kasvunvoimaa enempään anna ja pohjoisen hyiset viimat kaiken korkeamman alas repivät.
Mutta kyllä Jumala, kaiken kasvattaja nekin näkee ja ottaa huomioonsa.
Siksihän Hän yöttömän kesävalon tuntureille ja sen kasvustolle elämänvoimaksi antoi.
Niin minunkin pienimmät rukoukseni elävät Hänen kasvojensa valossa ja tulevat Hänelle tunnetuiksi.

Mutta eivät rukoukseni aina vaivaisenvarpuja ole.
Tämän aamun rukoukseni oli korkealatvainen ja maailmantuulien yläpuolelle nouseva.
Koska Taivas ei ole kuuro eikä Pyhä Henki kaukana.
Annas kun kerron.

Tässä aamussa ensin rukoukseni oli vain osaamattomuutta rukoilla. Olematon ajatus ja sanaton säe mielenmyrskyssä joka painoi korkeamman kaipauksen äänettömäksi.
Sanoa vain: Pyhä Henki, anna Sinä niitä Sinun rukouksiasi. Niitä jotka nousevat taivaankattojen päälle ja syleilevät Jumalaa.

Ja sitten alkoi tapahtumaan.

(Hengen antamat rukoukset ovat minulle usein visuaalisia elämyksiä. Kuvitettuja tarinoita joita mieleni sisään striimataan ja joita suljetuin silmin katson kuin elokuvaa. Niin nytkin.)

Kuva oli tämä:
Oli puu.
Se kasvoi rukoukseni tahdissa.
Sen juurina oli Pyhä Henki kasvunvoimana.
Oksat työntyivät rungosta esiin, vihreys räjähti verhoamaan, purskahti kerkkiä, käpykukkia ja siemeniä. Kultaista pihkaa kaarnan alta puroina juoksi ja juurien nostattamat nesteet kohisten virtasivat ryöpyten puusuonissa koko puu väkevää elämää kuohuten.
Yleni voimalla ja nopeasti maan ilman lävitse, ohitse avaruuden ja Jumalan Taivaaseen.

Se puu oli arktisen maanalan havupuu. Kuusi, joka lehtiään ei pohjoisimman kylmimmissäkään pudota vaan runkosydän jäätyneenäkin ja lumikuormaa kantaessaan viheriöi talvikuiden pimeässä.
Siis minulle sopiva puu.
Rukoussanat tulvivat kuin ryöppyävä virta ja puu kasvoi kuin sata vuotta silmänräpäyttämässä.

Tartuin sen oksiin ja helposti kuin tikapuilla ja kerkeästi kuin virkeä orava kiipesin riemukkaasti puuta ylös tuuheiden oksien kohistessa rukouslaulua suuhuni ja mennessäni keräsin hedelmät oksilta viedäkseni ne lahjaksi ilahduttamaan Taivaallista Taattoani, joka puun latvasta kiinnipitäen ohjasi puutani kasvamaan Häntä kohti ja minun lähestyessäni ojensi kätensä, tarttui käteeni ja vetäisi viimeisen askeleen Hänen Taivaansa lattialle ja Hänen syliinsä ja olin kotona.

Ja sen Puun salaisuus, mikä, siis Kuka se oli on kirjattuna tuohon Raamatunkohtaan: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”

Tosin koska viinipuut eivät minun elämäni sääoloissa voisi olla, joten Hän nyt minulle näyttäytyi tällä kertaa supisuomalaisena ja kotoisana havupuuna.
Ja korvauksena siitä vajauksesta kun ei näin pieneen asuntoon voi joulukuusia sisälle mahduttaa niin sanoi että Hänessä on minulle ympärivuotisesti paljon parempaa kuusta tarjolla jos sellaisella haluan kotiani koristaa.
Ettei ole elämässäni mitään menetyksiä, joita Hän ei voisi omalla itsellään vielä paremmaksi korvata.
Amen.


-Ulla Rautiainen-