Etsikkoajasta

Suomalaisessa kristillisyydessä on takavuosina kummitellut ja vanhakantaisemmissa piireissä edelleenkin erikoislaatuinen, etsikkoajaksi nimitetty opinkappale.
Teesi menee suunnilleen niin että ihmiselämässä on kaksi tai kolme rajattua ajanjaksoa, jolloin Jumala vetää puoleensa ja jolloin voi tulla uskoon. Jos nämä kaksi tai kolme hetkeä ohitit niin sorry,  menetit mahdollisuutesi.

Oppi on ollut käytännöllinen herätyssaarnajien käytössä: kahdenvaiheilla olevia käännytyskohteita on peloteltu että tämä saattaa olla se viimeinen tilaisuus ja jos et siihen tartu niin loppuelämä onkin luisua kohti kadotusta.
Etsikkoaika-opista kiinnipitävät väittävät idean tulevan Raamatusta.
Hmmm. Mitenkähän lienee?

Koko oppi linkittyy Raamattuun kyllä aika löyhästi. Käytännössä vain kahteen jakeeseen.
Termi ”etsikkoaika” on poimittu Luuk. 19:44, jossa Jeesus profetoi Jerusalemin tuhon ja sanoo mm: ”eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.”

Asiayhteys on että Jerusalemin uskonnolliset johtajat eivät Jeesuksen maanpäällisessä vaikutusajassa tunnistaneet keskuuteensa tullutta messiasta.
Ihannetilassa, jos olisivat tunnistaneet, olisi juutalaisuus voinut jouhevasti muuntua messiaaniseksi ilman että kristinuskon olisi tarvinnut tehdä juuriltaan irtirepäisyä omaksi uskonnokseen. (Ehkä ristiinnaulitseminen olisi tapahtunut roomalaisten aloitteesta, koska sen nyt kuitenkin oli tapahduttava.) Tilaisuus kuitenkin meni ohitse ja sitten roomalaiset tuhosivat temppelin eikä juutalaisuus enää koskaan voinut olla sellaista kuin se temppeliaikana oli ollut. Se aika oli ohitettu.
Kyse siis oli kansallistasoisesta asiasta. Apostolien teoissa 6:7 kerrotaan että tämänkin jälkeen tuli vielä pappeja uskoon niin etteivät he henkilökohtaista uskoontulomahdollisuuttaan etsikkoajan ohitse mentyä suinkaan olleet menettäneet.

Varsinaisesti ”kahden tai kolmen tilaisuuden” teesi nojaa suomalaiseen 1933 Raamatun käännökseen Job 33:29-30 ”Katso, kaiken tämän tekee Jumala kahdesti ja kolmastikin ihmiselle, palauttaakseen hänen sielunsa haudasta ja antaakseen elämän valkeuden hänelle loistaa.”

Pelkästään tämän yhden jakeen perusteella on nyt sitten tiedetty että Jumala kutsuu ihmistä vain nuo kaksi tai kolme kertaa eikä yhtään enempää.

Tässä on nyt vaan lingvistinen ongelma. Termi ”kahdesti ja kolmastikin” heprealaisessa alkutekstissä pa'amayim shalosh on heprealainen sanonta, ja kuten sanonnat, se ei tarkoita sitä mitä se sanatarkasti tarkoittaa.
Hepreaa osaavat kääntävät sen ”kerran jos toisenkin” tai ”kerta toisensa jälkeen”. Usein ja uudestaan ja uudestaan monet monituiset kerrat.

King James Raamattukin kääntää tämän kohdan ”oftentimes” eli usein. (Siksi englantilaisessa maailmassa ei moista etsikkoaika-oppia tunnetakaan.)
Suomalainen 1992 käännös on tässä kohdassa korjannut 1933 palikkakäännöstä tarkemmaksi: ”kerran toisensa jälkeen” (josta etsikkoaika-oppiin ihastuneet ovat sitten suuttuneet että ei saa heidän dogmiaan vesittää).

Samantapaisia sanontoja on Raamatussa useampiakin. Aamoksen kirjassa 1933 käännöksessä toistetaan sanontaa ”...kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden...” Ei liene uskottavaa, että mainitut kaupungit olisivat tehneet kirjaimellisesti vain kolme tai neljä rikosta. 1992 kääntää tämänkin ”rikoksen rikoksen jälkeen”.

Samoin Matt.18:19-20 on samantapainen fraasi ”missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä". Ei kai ole järkevää ajatella että kolmea isommassa joukossa ei Jeesusta olisikaan mukana?

Joten itseasiassa, jos oikeasti raamatullisia ollaan (eikä vain Raamattua mielivaltaisesti omatekoisten oppien pönkittämiseen käyttäviä) niin koko asia kääntyykin päinvastaiseksi. Jumala kutsuu ihmistä loputtoman uudestaan ihan viime henkäykseen saakka. Ei heitä hanskoja tiskiin eikä pyyhettä kehään eikä ghostaa tavoittamattomiin kesken ihmiselämän että olkoot olojaan, ei kiinnosta enempää. EVVK.

Onneksi. On hyvä tietää, että kutsu on voimassa, eikä loppuunkulunut vaikka sen paristi tai kolmasti olisikin ensin erehtynyt torjumaan.


-Ulla Rautiainen-

Jeftan valinta

Tuomarien kirjan 11 ja 12 luvuissa kerrottu Jeftan tarina on yksi kiusallisimmista niille, jotka haluavat jaotella Raamatun henkilöt ja heidän toimensa mustavalkoisesti joko pelkästään esikuvallisiksi ja ohjeellisiksi tai läpimädiksi arkkipahiksiksi.
Heprealaiskirjeen 11 luvussa kun Jefta luokitellaan uskonsankareiden joukkoon ja Tuomareissa vielä kerrotaan että Herran henki tuli Jeftaan. Oliko siis kaikki Jeftan toimet Herran hengen vaikutusta?

Se hankala kohta tarinassa tiivistettynä menee näin:
Jefta oli sotaurho, joka lähti taistelemaan ammonilaisia vastaan.
Jefta teki lupauksen Herralle ja sanoi: "Jos sinä annat ammonilaiset minun käsiini, niin tulkoon kuka tulkoonkin minua vastaan taloni ovesta, kun minä voittajana palaan ammonilaisten luota, hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi"
Jefta palasi voittajana kotiin ja hänen tyttärensä tuli ulos häntä vastaan.
Jefta pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Kuka nyt haluaisi tämän uskonsankarin isäkseen?

Raamatunselityksissä Jeftan tarinasta kulkee kaksi linjaa. Toiset loiventavat biblikaanisen kauhutarinan niin että ei tämä Jumalan mies nyt suinkaan lastaan tappanut vaan uhraaminen tarkoittikin ettei tyttö ikänänsä naimisiin mennyt.
Toiset sanovat että kyllä se oli juuri niin kuin kirjoituksissa kerrotaan ja kyllä polttorovio roihusi kun kerran niin sanotaan.

Jälkimmäinen tulkinta herättääkin kysymyksiä.

Pitäisiko päätellä että tyttären hengen vaatinut lupaus oli Herran hyväksymä, ellei peräti yllyttämä?
Vai onko niin että Herran hengen ohjauksen lisäksi ohjattava keksii omiakin ideoita?
Jotka eivät niin hyviä olekaan.

Tilanne oli semmoinen että Moosekselta saadun lain tuntemus oli retuperällä ja juutalaisuskontoon sekoittunut niin paljon kanaanilaisuskontojen käytäntöjä että luultiin tosissaan - bona fide - että ihmisuhritpa ne vasta Herraa ilahduttaisivat.

Jeftahan ei nähnyt itse lupauksessaan mitään vikaa. Vika oli tytössä joka työntyi väärään aikaan väärään paikkaan: ”...sinä masennat minut maahan, nyt sinä syökset minut onnettomuuteen! Sillä minä avasin suuni Herralle enkä voi sanaani peruuttaa."

Miksei voinut peruuttaa? Onko ääliömäiset lupaukset pakko toteuttaa?

Niissä kanaanilaisuskonnoissa, joista oli vaikutteita otettu ei ilmeisesti voinut peruuttaa. Niissä jumalat olivat armottomia ja tilannetajuttomia ja vaativat ahneesti luvattuja lahjoja vaikka minkälaisen tuhon hinnalla. (Samanlaista suhtautumista vanhojen tarinoiden mukaan oli suomalaisillakin esikristillisillä jumalilla.)

Lisäksi kysymys oli sen maailman kunniakulttuurista jossa valan rikkominen oli suunnaton häpeä. Jeftan maine keikkui muutoinkin kiikkeränä. Veljiensä kotoa karkottama porton poika oli sosiaalinen hylkiö eikä hänellä ollut varaa menettää ainoaa mahdollisuuttaan kun viimeinkin oli sankariksi ylennyt.
Tyttären on pakko hyväksyä tilanne; jos perheenpää menettäisi kunniansa, syöksisi se koko suvun niin kestämättömään onnettomuuteen että parempi suostua suosiolla uhriksi.

Mutta oliko Herran tahto sama kuin aikansa kulttuurin vaatimukset?
Olisiko Jeftalla ollut uskonnollisessa mielessä ulospääsytietä?

Olisi ollut. Jos olisi paremmin Mooseksen lakia tuntenut.
Herra on kaukaa viisas ja oli jo järjestänyt perääntymismahdollisuuden hankalasta tilanteesta. Jumala oli asettanut lakiinsa ulospääsymahdollisuuksia hankaliksi käyneistä lupauksista.

Toinen oli ujutettu käytössä olleen ihmisten välisen hierarkiajärjestyksen sisään. Korkea-arvoisemmalla oli oikeus mitätöidä vallassaan olevan tekemät lupaukset; isällä tyttärensä ja aviomiehellä vaimonsa (4.Moos. 30). Siitä olisi Jumalaa pelkäävä mies voinut päätellä, että on se hänelläkin auktoriteetti yläpuolellaan: Jumala.
Ja koska Jumala oli ehdottomasti kieltänyt ihmisuhrit, olisi voinut järkeillä että Jumala ehdottomasti haluaa mitätöidä semmoiset typeryydet jotka niinkin räikeästi rikkovat hänen lakiaan.

Toinenkin mahdollisuus esitetään 3.Moos. 27. Lunastusmaksulla oli mahdollista ostaa luvattu takaisin. Jefta olisi voinut vain maksaa vaaditun rahan tyttärestään ja asia olisi ollut sillä selvä.

Kolmas mahdollisuus olisi ollut seurata Jumalan itsensä esimerkkiä. Siellä täällä Raamattua törmää kummallisiin kohtiin, jossa Jumala jotain päätettyään muuttaakin mieltään ja katuu suunnitelmiaan: vedenpaisumuksessa katuu koko ihmisten tekemistä, sitten erinäisiä suunnittelemiaan tuhotoimia kuten kultainen vasikka -jutussa, se tuhoojaenkeli -tapaus jebusilaisen Araunan puimatantereella, Joonan aikainen Ninive jne... Saulin kuninkuuttakin Jumala katuu ja esimerkkejä löytyy lisääkin.

Kuinka ihmeessä kaikkiviisas Jumala erehtyy että pitää jälkikäteen katua?
Ei erehdykään. Kyllä Kaikkiviisas tietää mitä tekee eikä mokaile.
Kyse on esimerkistä. 

Ja armollisuudesta.

Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään mitä ei itseltäänkään. Jos hän odottaa ihmisen katuvan virheitään, niin hän itsekin laittaa itsensä silloin tällöin katumaan. Jotta katuminen olisi ihmiselle hyvän esimerkin innoittamana helpompaa.
Siksi hän välillä ”katuu”, ”peruuttaa” ja ”korjailee” suunnitelmiaan. Näyttääkseen kuinka se tehdään, että ihmisetkin sitten osaisivat samaa mallia noudattaen katua virheitään ja korjata tekojaan.

Jefta olisi voinut ajatella, että jos kerran Jumalakin joskus katui lupauksiaan ja jätti ne toteuttamatta niin voisi hänkin niin tehdä. Jos Jumalan kunnia sen kesti niin miksei Jeftankin. Ei tarvitse olla Jumalaa jääräpäisempi. Eikä hölmöjä suunnitelmia pöhköpäisesti loppuun viedä.

Jefta ei katunut eikä muuttanut suunnitelmaansa. Hän pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Ympäröivä yhteisö näyttää hyväksyneen tapahtuman; Jeftasta tehdään Israelin tuomari ja tytöstä kansallissankari, jonka muistoa Israelin tyttäret lauluin ylistivät neljän päivän ajan joka vuosi.

Kun kansalla on tuommoinen oikeudentaju ja käsitys Herran tahdosta ei siitä hyvää seuraa.

Semmoista perimätietoa on että uhrattu tyttö olisi apoteoosittu jonkinlaiseksi puolipakanalliseksi jumalatarhahmoksi jota olisi niinä neljänä päivänä vuodessa palvottu ja näin saatu vielä yksi uusi epäjumala muiden epäjumalien rinnalle kansalle eksytykseksi ja lisäharminaiheeksi Herralle.

Jeftan menestyksekkäät sotatoimet ammonilaisia vastaan luisuivat sisällissodaksi jossa neljäkymmentäkaksi tuhatta efraimilaista tapettiin. Jeftalta ei jäänyt jälkeläisiä. Ei tietenkään kun tappoi sen ainoansa.

Jeesus sanoo vielä oman sanansa tähänkin episodiin liittyen: Matt. 5:33-37 antaa ohjeistusta että ei kannata ollenkaan valoja vannoa. Ettette tällää itseänne tilanteeseen jossa vahingokseen vannottuaan onkin sidottu mahdottomiin valintoihin joista vain pahaa seuraa.

Jumalan laki on aika arkijärkistä ja käytännönläheistä jos sen ottaa sellaisenaan eikä sotke siihen mitään kummallisuuksia.


-Ulla Rautiainen-

Sylinläheltä

On niitä profeettoja, jotka profetoivat tietämättään. Sanovat jotakin, joka tuleekin Jumalalta vaikka luulevat sitä ikiomaksi ideakseen (esim. Kaifas Joh.11:49-51).

On niitä profeettoja, joilla on oma idea siitä mitä pitäisi profetoida, mutta Jumala laittaakin profetoimaan jotain muuta (esim. Bileam 4Moos: 22,23,24).

Sitten on niitä, jotka käyvät dialogia Jumalan kanssa. Kysyvät, saavat vastauksia, kommentoivat, saavat Jumalan puolelta reaktiota, palautetta, informaatiota. Eivät saa vain sanomaa, vaan olemisen niin lähituntumassa Jumalaan että pääsevät tuntemaan itse Jumalan persoonaa ja näkemään maailman tapahtumat niin kuin Jumala ne näkee.

Profeettoja, jotka suljetaan Jumalansa syleilyyn.

Vanhan Testamentin Habakuk oli viimeksimainitun kaltainen. Nimensä חבקוק (Ḥavaqquq) etymologiasta on useampia mielipiteitä, mutta yleisimmin sanotaan merkitsevän ”syleilijää”.

Jumalan syleilijä tai Jumalan syleilemä.

Habakukin kirjan teksti saattaa vaikutta sekavalta jos ei ymmärrä, että kyseessä on dialogi Jumalan ja profeetan välillä. Osa on Habakukin sanoja, osa Jumalan vastauksia Habakukille. Niitä ei tekstissä ole eroteltu toisistaan, joten ne on tunnistettava huolellisella sisälukutaidolla.

Kokonaisuus kuitenkin menee niin että profeetta vaikertaa vaikeita aikoja kun kauheita tapahtuu. Jumala vastaa siihen kertoen että vaikka kauheita tapahtuukin niin homma on hänellä hyvin hanskassa ja etenee suunnitelmansa mukaan. Viimeisessä luvussa profeetta virittää kiitoslaulun koska näkee nyt tapahtumat Jumalan näkökulmasta. Että vaikka kauheita tapahtuukin niin kun kääntää katsantonsa Jumalan puolelta näkeväksi niin eipä hätiä mitiä.

Profetointi ei siis ole vain ennustamista, vaikka niin yleisin käsitys luulee eikä varsinkaan mekaanista saatujen sanojen toistamista. Profetointi on ennemminkin eksistentiaalinen kokemus hukkumisesta niin Jumalaan että tuntee niin kuin Jumala tuntee, omaksuu Jumalan mielipiteet asioihin ja näkee tapahtumat Jumalan perspektiivistä.

Sellainen näkökulma tulee sylilähellä Jumalaa olemisesta.
Kun vaan sellaiseen pääsisi.


-Ulla Rautiainen-

Paatunut faarao – osa 2

2Moos 4:21 sanotaan että Jumala vartavasten paadutti faaraon sydämen että pääsisi viskomaan vitsauksia egyptiläisten päälle. Miksi, sitä on kysytty useamminkin. Miksi ihmeessä faaraon piti olla niin paatunut? Eikö olisi ollut kaikille parempi, jos Jumala olisi paaduttamisen sijaan kääntänyt faaraon sydämen heprealaisten vapautushankkeelle suosiolliseksi? Valittu Kansa olisi marssinut maasta ulos ilman kelleen koituvaa vahinkoa.

Koska Jumala on ihmisjärkeä monitahoisemmin katsova, kauempaa viisas ja laaja-alaisemmin suunnitelmansa tekevä niin onhan siinä joku järki.

Yhdenlaista selitystä spekuloin jo aikaisemmassa Paatuneen faaraon ongelma -kirjoituksessani. Siinä näkökulma on egyptiläisten puolella ja katastrofispektaakkelin sanoma että olisi ollut kansalla saumaa hoksata ettei heidän jumalanaan palvoma faarao mikään jumala ollutkaan. Jutun voi lukea tuolta: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/paatuneen-faaraon-ongelma.html

Tässä tulee nyt jatkona sille toinen potentiaalinen selitys. Ja vastoin edellistä ei pelkästään minun älynväläystä, vaan vanhempaa juutalaista viisautta. Juutalaisilta rabbeilta oppii paljon. On pitemmät perinteet kuin meillä kristityillä ymmärtää VT:n tapahtumia, joten ovat ehtineet oivaltaa jo enemmän.

Kun siinä faaraon paatumuksen seurannaisena tapahtui muutakin kuin vitsauksia. Kruunupää tulkitsi päästä-minun-kansani-vetoomuksen niin että on heprealaisilla liikaa joutilasta aikaa ideoida vapaa-ajanviettorientoja ja käynnisti aktiivimallin, jossa työn määrä lisääntyi mahdottomaksi.

Hepreankielisessä Exoduksessa käytetään egyptiläisten juutalaisiin kohdistamasta sorrosta/pakkotyöstä sanaa סִבְלֹת (sov'lot). Juutalaiset oppineet sanovat että tässä jakeessa käytetty sana ”taakat” voidaan lukea myös ”passiivisuus” (s'vilut): ”Minä vapautan teidät orjuutenne passiivisuudesta...”

Tästä lähtee nyt tämmöinen idea:
Orjuus ylipäänsä on passivoivaa. Joku määrää miten olla ja mitä tehdä. Ei tarvitse itse ajatella juuri mitään. Tavallaan helppoa.
Varsinkin jos orjuus on jotenkuten siedettävää. Olot ei nyt niin kauheita, kyllähän tätä jaksaa ja mistä tietää vaikka vapauden villiydessä olisi pahempia ongelmia edessä. Onhan tässä ruoka ja majoitus työsuhde-etuna ja jos vastikkeeksi ruoskan alla pitääkin raataa niin jotainhan sitä jokatapaksessa olisi tehtävä. Voi suhtautua kuten Shakespearen Hamlet, että parempi: ”ett ennen kärsimme nää tietyt vaivat kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne”.

Ihminen ilman pakottavaa syytä on aika muutoshaluton. Tuttu tuntuu turvalliselta, vieras vaaralliselta. Muutokset sisältävät epävarmuustekijöitä. Ties mihin sitä joudutaan, totutussa ainakin tietää mitä on meneillään. Voi selitellä ettei status quo niin paha juttu ole, hyväksyä ja rationalisoida orjuuskin perustelluksi. Ei niin harvinaista ole, että alistetussa asemassa oleva jopa puolustelee olotilaansa eikä suostu vapautumaan vaikka vaihtoehtoja tarjottaisiin.

Ehkä ilman faaraon paatumuksen kiukussa tapahtunutta olojen pahenemista kestämättömiksi olisi liian moni funtsinut että kannattaakohon sitä moiselle retkelle lähteäkään. Että eipä nyt hötkyillä ja vanhassa vara parempi. Äkkilähtö erämaataipaleelle kohti tuntematonta ei välttämättä ole sen houkuttelevampi diili.

Ehkä vapautettavat oli ensin ajettava siihen pisteeseen jossa mikä tahansa muutos lupasi parannusta ja kun vapautuksen hetki koitti, ei änkyröity vastaan, jumitettu vitkastelemaan, jääty katastelemaan ja tuumailemaan vaan oitis siltä seisomalta reipasta rynnökkömarssia lähdettiin lyömään sandaalia maahan.

Joten tästä opiksi nykyjäkkäröille. Onko käynyt joskus että kun oikein on rukoiltu helpotusta johonkin ongelmaan niin tilanne onkin pahentunut? Ei välttämättä tarkoita että Jumala ei kuulisi. Päinvastoin voi tarkoittaa että kuulee erittäin hyvin ja onkin jo aloittanut asioidenuudelleenjärjestelyprosessin.

Onkin vain suunnitellut avustuspaketiksi senverran monumentaalisen reformin, että se vaatii tilanteessa olevalta isompaa muutosvalmiutta kuin mihin ilman rajumpaa motivointia olisi halua.

Sanotaanhan että hyvä on parhaan vihollinen. Että kun on kohtuullisen hyvin, niin parempaa ei kaivata. Ja sitten kun Jumala haluaa antaa parhaan, joskus se on tehtävä ensin pudottamalla se hyvä tila pahemmaksi ja siedettävä tosihädäksi että muutokseen suostuttaisiin.

Niin että rukoillessa kantsii huomioida että kiillotuksen sijaan saattaa tullakin juurihoito. Remontin tilalle uudisrakennus ja työehtoneuvottelut vaihtuvatkin alijaan ja muuttoon Luvattuun Maahan.


-Ulla Rautiainen-

Kuolemalla kuolemisen päivän arvoitus

Yksi kirjoitustaiteen ohjeita on, että kirjoittajan olisi hyvä kunnioittaa lukijoiden älyä ja kirjoittaa mieluummin hieman yli kuin ali lukijakunnan ymmärryksen menevästi että mielenkiinto säilyisi. On tympeää lukea tekstiä, josta paistaa että kirjailija pitää lukijoita tyhminä.

Yksi kirjamaailman eniten älyä haastavista teoksista on Raamattu. Ei mikään helppo kirja ymmärtää.
Mikä ei ihmekään ole, onhan sen sisältö sentään Maailmankaikkeuden Korkeimman Intelligenssin tuottamaa. Joka kirjallaan näyttää haastavan lukijakuntaakin venyttämään hoksaamiskykyään äärirajoille asti.

Raamatussa on siis paljon vaikeita kohtia. Päällepäin ristiriitaisilta ja virheellisiltä vaikuttavia outouksia ennen kuin niiden juju tulee hoksatuksi.

Yksi äkkilukemalta näyttävä kämmi on heti alussa kun Jumala varoittaa ettei hyvän- ja pahantiedon puusta tule syödä tai muuten: ”sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman" (1.Moos. 2:17). Hedelmä kuitenkin syötiin eikä samantien kaaduttu kuolleina maahan vaan elettiin vielä aika monta sataa post-paratiisillista vuotta.

Lapsus vai enigma?
Virhe vai salaisuus?

Oikeaoppisessa arvoituksessa ratkaisun täytyy löytyä arvoituksen sisältä. Kirjoitustaiteen ohjeita on myös että jos tarinaan sisältyy arvoitus, on siitä oltava johtolankoja tarinan sisällä. On huonoa kerrontaa jos esim. dekkarin murhaaja ei ole joku kertomuksessa esitellyistä henkilöistä.

Nyt siis hoksottimet toimimaan ja miettimään mysteeriä kuinka on mahdollista että kuolemalla kuollaan samana päivänä, vaikka kuitenkin eletään satoja vuosia sen päivän jälkeen.
Vihje: ratkaisu löytyy Raamatun sisältä.

No en minäkään sitä pelkästään Raamatusta keksinyt, vaan valaistuminen tuli vasta kun luin Riemuvuosien kirjaa jossa ratkaisu esitetään selkokielisesti että tyhmempikin tajuaa. (Riemuvuosien kirja ei ole kanonisoitua Raamattua vaan apokryfikirja. Kyllä apokryfeistäkin joskus jotain ideaa löytyy, vaikka varsinaisesti ovatkin enemmän fanfiction genreä kuin varsinaista Jumalan Sanaa.) Löytyy suomennettuna tuosta linkistä jos kiinnostaa lukea: http://apokryfikirjat.com/riemuv.htm?fbclid=IwAR2LXiELk2owojo7UhQqPuPLmJCckla7temvBXBInhI79Tm_R1ZYxxQxiZo

Annetaan nyt sitten vihjeitä.
Vihje yksi tässä (1.Moos. 5:5): ”Niin oli Aadamin koko elinaika yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta; sitten hän kuoli.”

Tästä pitäisi jo valo alkaa valjeta joten tätä miettimään.
Jos ei vielä auennut, niin Pietariin asti Bibliaa lukemalla pitäisi jo selvetä.

Siis vihje kaksi (2. Piet. 3:8): ”Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”.

Niinpä. Aadam eli ”vain” yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta. Seitsemänkymmentä vuotta jäi vaille tuhannesta. Joten jos tässä kohdin ”yksi päivä” luetaan tuhanneksi vuodeksi (jonkinlaisen taivaallisen kalenterin mukaan eikä maankierron mukaan) niin Aadam kuoli sen yhden päivän aikana. Sinä päivänä, joka alkoi jo Paratiisista ja jolloin hedelmävarkaissa käytiin.

Niin kuin se Riemuvuosien kirjassa sanotaan: ”Ja häneltä (Aadam) puuttui seitsemänkymmentä vuotta tuhannesta vuodesta; sillä tuhat vuotta on kuin yksi päivä taivaiden todistuksessa, ja siksi on kirjoitettu tiedon puuhun liittyen: ’Sinä päivänä, kun syötte siitä, te kuolette.’ Tästä syystä hän ei täyttänyt tämän päivän vuosia, vaan kuoli sen aikana.”


-Ulla Rautiainen-

Valtakunnanomenasta haukattua

Raamatun alussa kerrotaan hyvän- ja pahantiedon puusta. Siinä tarinassa ei oikein hyvin käynyt. Tuli karkotus paratiisista ja se olikin lopun alkua.

Herättää yksityiskohdistaan rutkasti kysymyksiä. Niin kuin mikä tämä hyvän- ja pahantiedon hedelmä tarkalleen ottaen oli? Oliko kielto syödä puusta kielto pelkästään kiellon takia? Tottelevaisuustesti? Olisiko kielto voinut yhtähyvin koskea mitä muuta tahansa?

Oliko hedelmä vain symboli vai oliko siinä itsessään jotain muutoksentekijää joka aiheutti draamaattiset seuraukset? Miksi puu edes oli olemassa? Jos eivät kiellettyä evästä olisi ominpäin käyneet ottamassa, niin olisiko ehkä toisessa tilanteessa, luvan kanssa ja myöhemmin sillä voinut olla jotain käyttöä?

Ja mitä hyvä- ja pahatieto tässä tarkalleen ottaen on? Eivätkö ylipäänsä tienneet hyvän ja pahan käsitettä? Vai tarkoittaako että teoriatiedosta on nyt siirrytty käytännön harjoituksiin ja nyt tiedetäänkin oikein kokemusperäisesti mitä se on kun pahasti on tehty?

Sellaistakin joku on esittänyt että se hedelmä olisi ollut eräänlainen regaali, valtuuksien antaja ja hedelmän omistaja se, jolla oli oikeus laatia lait. Niin kuin myöhempien monarkkien valtakunnanomena hallintavallan tunnuksena.

Puun jättäminen Jumalalle olisi siis ollut tunnustus Jumalan oikeudesta määrittää hyvä ja paha. Hedelmän ottaminen vallankaappaus, omiminen itselleen oikeus luoda omatekoinen moraali ja itsetehty eettisyys.
Jos niin oli, niin rikosnimike oli vakavampi kuin pelkkä toisen omaisuuteen kajoaminen. Kyse oli vallankaappauksesta ja maanpetoksesta.
Tyyliin, nyt me päätetään itse mikä on hyvää ja mikä pahaa ja otetaan oikeus fixata Jumalan määräämät säännöt mieleisemmiksi.

Ei ihmekään että ihmiskunta on huonossa jamassa. Ihminen on aika huono itse arvioimaan omien tekojensa hyvyyttä ja pahuutta.

Ääriesimerkin ihmisen sokeudesta itseään kohtaan ja kyvystä selittää pahat tekonsa puhtaiksi antaa esim. Barbara U.Cherishin kirja Isäni, Auschwitzin komendantti.
Teoksen kirjoittajan isä ei ole kuka tahansa jokamies, vaan Arthur Liebehenschel, mies joka toimi kaikkien aikojen pahamaineisimman tuhoamisleirin johdossa ja joka 1948 tuomittiin hirtettäväksi sotarikollisena.

Kirja sisältää runsaasti otteita Liebehenschelin kirjeistä ja kuulustelupöytäkirjoista. Niissä lukija sukellutetaan todella outoon mielenmaastoon. Liebehenschelin oma käsitys tekojensa luonteesta on kuin absurdin irvokasta vaihtoehtoistodellisuutta kun tietää mikä paikka Auschwitz oli.

Keskitysleiriä johtanut komendantti ei myönnä syyllistyneensä minkäänlaiseen pahantekoon. Omien sanojensa mukaan hän:
“ei käyttänyt asemaansa pahantekoon”
“johti leiriä ja sen ihmisiä kunniallisesti ja inhimillisesti”
“teki hyviä tekoja Auschwitzissa”
“ei ollut koskaan vahingoittanut ketään eikä tarvinnut pyytää mitään anteeksi”
ja että hän se tässä olikin vainottu ja väärinkohdeltu viaton uhri.

Omasta mielestään hän jopa auttoi ja pelasti juutalaisia ja näki vangit niin kiitollisina ja kiintyneinä komendanttiinsa että yksikin karannut vanki muka palasi takaisin leiriin vain koska “ei halunnut aiheutta vaikeuksia komendantille.”

Ihmisen kyky selittää asiat itselleen parhain päin näyttää olevan loputon.

Totta tosin oli, että Liebehenschel teki joitakin yksittäisiä lievennyksiä vankien oloihin. Kyse kuitenkin oli kokonaisuuteen katsottuna mitättömistä asioista tai puolitotuuksista. Se, ettei nimenhuudossa vankien tarvinnut riisua lakkia päästä ei muuttanut sitä että vangit olivat edelleen vankeja ja matkalla kaasukammioon.
Ja jos ystävällisesti kävikin kyselemässä “miltä keitto maistuu” ei se parantanut ruokahuoltoa eikä estänyt leiriläisiä kuihtumasta luurankohahmoiksi.
Ja kun hän kehuu hyväksi työksi että otti pakkotyöhän vain parempikuntoisia vankeja, niin jättää mainitsematta, että ne huonompikuntoiset lähetettiin kaasutettavaksi.

Kysyä tietysti voi, oliko Liebehenschel todella niin kyvytön erottamaan pahaa hyvästä vai yrittikö selittelyillään vain pelastaa nahkansa. Oliko kyse kaksilla korteilla pelaamisesta? Varsinkin sodan loppupuolella viisaimmat alkoivat nähdä mitä oli tulossa ja yrittivät pahimman varalle järjestää itselleen puolustusta hankkimalla ystäviä vainottujen puolelta.

Oli myös selvää että leirillä harjoitettiin “hajota ja hallitse” politiikkaa. Vankien kapinaan mahdollistava yhtenäisyys murrettiin eriarvoisella kohtelulla. Osalle annetut etuoikeudet toisten kustannuksella eivät olleet hyväntekeväisyyttä vaan keino ajaa vangit toisiaan vastaan.

Lisäksi kyse on vertailuharhasta. Äärimmäisen pahan keskellä vähemmän paha alkaa näyttää hyvältä.

Ehkä hän omaa omatuntoaan rauhoittaakseen pieniä auttamistekoja tekikin, mutta ei milloinkaan mitään, joka olisi itse järjestelmää muuttanut tai hänen omaa urakehitystään natsieliitin huipulla estänyt.

Hän myös selitti että yritti muuttaa vikoja sisältäpäin (yleinen selitys natseilla, kun sodan jälkeen joutuivat vastaamaan teoistaan). Kysyä vain sopii, kuinka paljon sisältäpäin on oikeasti mahdollista parantaa niinkin jättiläismäisiä vikoja vai onko vaikutus järjestelmän ylläpitäjänä suurempi.

Hämmentävintä on että ainakin oman todistuksensa mukaan Auschwitzin komendantti oli hartaasti Jumalaan uskova. Kirjeet ovat niin täynnä kauniita mainintoja Jumalasta että äkkiä luulisi lukevansa hartauskirjaa.
Jumalaan uskominen ei siis automaattisesti estä ihmistä luisumasta pahan puolelle. Joskus se voi jopa pahentaa. Jääräpäinen usko että Jumala onkin puolellani teinpä mitä tahansa sokeuttaa virheilleen.

Siksi ajan rajan takana tapahtuva Viimeinen Tuomio on tarpeellinen että hyvän ja pahan ero tulee kunnolla selvitettyä. Kun me ihmiset emme itse kykene oikein tekojemme luonnetta arvioimaan on lopputilintarkastus tehtävä firman ulkopuolelta.

Paras siis vapaaehtoisesti ojentaa sen tiedon hedelmä takaisin sille, joka sitä oikein osaa käyttää ja tuomiovalta sille Ainoalle Viisaalle, joka omalla synnittömällä elämällään todisti kykynsä oikein tunnistaa hyvä ja paha.

Ettei taas tule Hänen kasvojensa edestä karkotetuksi.

Lisää syyllisyydenvälttelystä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pahan-jalkeen.html

Ja tuolta vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/07/eichmann-jerusalemissa.html


-Ulla Rautiainen-

Sumerin kielestä opittua

Aleksi Sahalan kirja Johdatus sumerin kieleen suurella kiinnostuksella luettu.
Kirjassa opetetaan sumerin kieltä. Siis sitä nuolenpääkirjoitusta, joka puhuttuna kielenä oli käytössä Mesopotamiassa joskus 3000-1700 eKr.
Kielinäyte: eren-be gig gal-e im-mi-ku, ”hän laittoi suuret kirveet leikkaamaan setripuuta”.
Kirjoitusnäyte takakannesta: 

 

Kirja alkaa historiatiivistelmällä.
Kiinnostavaa, koska kuvatut asiat ajoittuvat ja maantieteellisesti sijoittuvat yhteen VT:n kanssa.
Abrahamin olemisen ajankohta sijoitetaan yleensä jonnekin 2000- 1700 eKr. eli Isin-Larsan aikakauteen.

- Hesekielin maininnat Jerusalemista, jonka isänä on amorilainen, saa selityksen. Isin-Larsaa edeltäneet Urin kolmannen dynastian aikana (2112-2000 eKr) Mesopotamiaan vaelsi amorilaisia. Kansainvaellusta pidettiin niin suurena uhkana, että Urin kuningas Šū-Sîn rakennutti muurin (!!!!) Tigriin ja Eufratin väliin estääkseen maahantulon.
Tämä siis ennen Abrahamia. Joten voi ajatella, että oliko patriarkan suku näitä amorilaisia ennemminkin kuin kanta-urilaisia?

- Seurasi sekasortoa: sotia, nälänhätää ja kulkutauteja. Joten Abrahamin päätös lähteä kotikonnuiltaan päämäärättömään vaelteluun vieraaseen maahan saattoi olla Herran käskyn lisäksi olosuhteidenkin motivoimaa.
Herran kannalta käsky myös oli järkevä jos kerran aikoi uutta uskontoa perustaa. Urin koko talous ja oikeastaan kaikki mahdollinen oli niin sumerilaisen uskonnon temppeleiden alaisuudessa, että olisi käytännössä ollut mahdotonta yrittää olla olematta niiden kanssa tekemisissä. Voidakseen keskittyä vain Herran palvelemiseen oli pakko lähteä fyysisesti pois.

Historian jälkeen seuraa yhteenvetoa mitä löytyneissä nuolenpääkirjoitustaulujen tekstisisältönä on.
Mm. että ennen oli kaikki paremmin. Ihannoidaan vanhoja hyviä aikoja ja paheksutaan nuorison rappiollisuutta.
Muuta kiinostavaa:

- Hymnit ja ylistysrunot kinnnostavat, koska niissä rakenteen puolesta on samankaltaisuutta Raamatun Psalmirunouteen. Hymnit luokitellaan säestyssoittimien, laulujen esittäjien, esitystyylien, sävellajien, soitinten viritysten tai rytmitysten perusteella. Myös monien Psalmien alkulauseena on tämmöistä luokittelua.
Runoriimityksessä tyypillistä ovat toistot, joka on tyypillistä myös Psalmeissa.

- Kertomuksia unientulkinnoista. Että ei ollut ainutlaatuista sekin Raamatun kohta jossa Daniel tulkitsee Nebukadnessarin unia. Unien ymmärtäminen jumalallisiksi ilmoituksiksi, joita sitten ammattimaiset tulkitsijat selittivät kuului sumerilaiseen uskontoon.
Tässä Daniel-jutussa Jumala otti siis Nebukadnessariin yhteyttä tavalla, joka ensialkuun oli kuin suoraan sumerilaisuskonnon oppikirjasta. Se, ettei nyt oltukaan sumerilaisjumalien kanssa tekemisissä paljastui vasta, kun tietäjät eivät kyenneetkään selittämään unta, mutta Daniel osasi.
Opetus nykyaikaankin: ei pidä arvioida sanomaa sen muodon vaan sisällön mukaan. Ja että Jumala ei kammoksu käyttää niitäkään keinoja, joilla päältäpäin näyttäisi olevan linkitystä johonkin pakanalliseen juttuun vaan päinvastoin voipi kaapata väärässä käytössä olleen käytännön omaan käyttöönsä.

- Sananlaskuja ja viisauksia. Niissäkin on samankaltaisuutta Raamatun sananlaskujen kanssa. Niin sisällöllisesti kuin tyylillisesti. On mm. ns. ruhtinaspeili-tyyliä, jossa hallitsijat antavat elämänohjeita perillisilleen.

- Näistä voi päätellä, että Raamattu on kirjoitettu tapahtumakuvausaikakautensa tyypilliseen tyyliin. Juuri niin kuin siihen aikaan oli tapana kirjoittaa.

- Tokenit. Olivat pieniä, asioita kuvaavia patsaita. Kun kauppias lähetti karavaanin mukana tavaraa, laittoi hän lähetyksen mukaan näitä tokeneita, jotka kuvasivat, mitä tavaraa lähetyksessä piti olla. Vastaanottaja näki sitten vastasiko saapunut kuorma lähetettyä sisältöä, vai oliko joku pöllinyt jotain matkan varrella.
1 Samuelin kirjan 6 luvussa on ilmeisesti tämmöisiä tokeneita; kultahiiriä ja kulta-ajoksia, jotka filistealaiset lähettävät liitonarkin mukana israelilaisille. Tietysti se oli myös lahja, koska olivat kultaisia, tavallisesti tokenit olivat savesta, mutta ehkä idea saatiin niistä.


-Ulla Rautiainen-