Sylinläheltä

On niitä profeettoja, jotka profetoivat tietämättään. Sanovat jotakin, joka tuleekin Jumalalta vaikka luulevat sitä ikiomaksi ideakseen (esim. Kaifas Joh.11:49-51).

On niitä profeettoja, joilla on oma idea siitä mitä pitäisi profetoida, mutta Jumala laittaakin profetoimaan jotain muuta (esim. Bileam 4Moos: 22,23,24).

Sitten on niitä, jotka käyvät dialogia Jumalan kanssa. Kysyvät, saavat vastauksia, kommentoivat, saavat Jumalan puolelta reaktiota, palautetta, informaatiota. Eivät saa vain sanomaa, vaan olemisen niin lähituntumassa Jumalaan että pääsevät tuntemaan itse Jumalan persoonaa ja näkemään maailman tapahtumat niin kuin Jumala ne näkee.

Profeettoja, jotka suljetaan Jumalansa syleilyyn.

Vanhan Testamentin Habakuk oli viimeksimainitun kaltainen. Nimensä חבקוק (Ḥavaqquq) etymologiasta on useampia mielipiteitä, mutta yleisimmin sanotaan merkitsevän ”syleilijää”.

Jumalan syleilijä tai Jumalan syleilemä.

Habakukin kirjan teksti saattaa vaikutta sekavalta jos ei ymmärrä, että kyseessä on dialogi Jumalan ja profeetan välillä. Osa on Habakukin sanoja, osa Jumalan vastauksia Habakukille. Niitä ei tekstissä ole eroteltu toisistaan, joten ne on tunnistettava huolellisella sisälukutaidolla.

Kokonaisuus kuitenkin menee niin että profeetta vaikertaa vaikeita aikoja kun kauheita tapahtuu. Jumala vastaa siihen kertoen että vaikka kauheita tapahtuukin niin homma on hänellä hyvin hanskassa ja etenee suunnitelmansa mukaan. Viimeisessä luvussa profeetta virittää kiitoslaulun koska näkee nyt tapahtumat Jumalan näkökulmasta. Että vaikka kauheita tapahtuukin niin kun kääntää katsantonsa Jumalan puolelta näkeväksi niin eipä hätiä mitiä.

Profetointi ei siis ole vain ennustamista, vaikka niin yleisin käsitys luulee eikä varsinkaan mekaanista saatujen sanojen toistamista. Profetointi on ennemminkin eksistentiaalinen kokemus hukkumisesta niin Jumalaan että tuntee niin kuin Jumala tuntee, omaksuu Jumalan mielipiteet asioihin ja näkee tapahtumat Jumalan perspektiivistä.

Sellainen näkökulma tulee sylilähellä Jumalaa olemisesta.
Kun vaan sellaiseen pääsisi.


-Ulla Rautiainen-

Paatunut faarao – osa 2

2Moos 4:21 sanotaan että Jumala vartavasten paadutti faaraon sydämen että pääsisi viskomaan vitsauksia egyptiläisten päälle. Miksi, sitä on kysytty useamminkin. Miksi ihmeessä faaraon piti olla niin paatunut? Eikö olisi ollut kaikille parempi, jos Jumala olisi paaduttamisen sijaan kääntänyt faaraon sydämen heprealaisten vapautushankkeelle suosiolliseksi? Valittu Kansa olisi marssinut maasta ulos ilman kelleen koituvaa vahinkoa.

Koska Jumala on ihmisjärkeä monitahoisemmin katsova, kauempaa viisas ja laaja-alaisemmin suunnitelmansa tekevä niin onhan siinä joku järki.

Yhdenlaista selitystä spekuloin jo aikaisemmassa Paatuneen faaraon ongelma -kirjoituksessani. Siinä näkökulma on egyptiläisten puolella ja katastrofispektaakkelin sanoma että olisi ollut kansalla saumaa hoksata ettei heidän jumalanaan palvoma faarao mikään jumala ollutkaan. Jutun voi lukea tuolta: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/paatuneen-faaraon-ongelma.html

Tässä tulee nyt jatkona sille toinen potentiaalinen selitys. Ja vastoin edellistä ei pelkästään minun älynväläystä, vaan vanhempaa juutalaista viisautta. Juutalaisilta rabbeilta oppii paljon. On pitemmät perinteet kuin meillä kristityillä ymmärtää VT:n tapahtumia, joten ovat ehtineet oivaltaa jo enemmän.

Kun siinä faaraon paatumuksen seurannaisena tapahtui muutakin kuin vitsauksia. Kruunupää tulkitsi päästä-minun-kansani-vetoomuksen niin että on heprealaisilla liikaa joutilasta aikaa ideoida vapaa-ajanviettorientoja ja käynnisti aktiivimallin, jossa työn määrä lisääntyi mahdottomaksi.

Hepreankielisessä Exoduksessa käytetään egyptiläisten juutalaisiin kohdistamasta sorrosta/pakkotyöstä sanaa סִבְלֹת (sov'lot). Juutalaiset oppineet sanovat että tässä jakeessa käytetty sana ”taakat” voidaan lukea myös ”passiivisuus” (s'vilut): ”Minä vapautan teidät orjuutenne passiivisuudesta...”

Tästä lähtee nyt tämmöinen idea:
Orjuus ylipäänsä on passivoivaa. Joku määrää miten olla ja mitä tehdä. Ei tarvitse itse ajatella juuri mitään. Tavallaan helppoa.
Varsinkin jos orjuus on jotenkuten siedettävää. Olot ei nyt niin kauheita, kyllähän tätä jaksaa ja mistä tietää vaikka vapauden villiydessä olisi pahempia ongelmia edessä. Onhan tässä ruoka ja majoitus työsuhde-etuna ja jos vastikkeeksi ruoskan alla pitääkin raataa niin jotainhan sitä jokatapaksessa olisi tehtävä. Voi suhtautua kuten Shakespearen Hamlet, että parempi: ”ett ennen kärsimme nää tietyt vaivat kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne”.

Ihminen ilman pakottavaa syytä on aika muutoshaluton. Tuttu tuntuu turvalliselta, vieras vaaralliselta. Muutokset sisältävät epävarmuustekijöitä. Ties mihin sitä joudutaan, totutussa ainakin tietää mitä on meneillään. Voi selitellä ettei status quo niin paha juttu ole, hyväksyä ja rationalisoida orjuuskin perustelluksi. Ei niin harvinaista ole, että alistetussa asemassa oleva jopa puolustelee olotilaansa eikä suostu vapautumaan vaikka vaihtoehtoja tarjottaisiin.

Ehkä ilman faaraon paatumuksen kiukussa tapahtunutta olojen pahenemista kestämättömiksi olisi liian moni funtsinut että kannattaakohon sitä moiselle retkelle lähteäkään. Että eipä nyt hötkyillä ja vanhassa vara parempi. Äkkilähtö erämaataipaleelle kohti tuntematonta ei välttämättä ole sen houkuttelevampi diili.

Ehkä vapautettavat oli ensin ajettava siihen pisteeseen jossa mikä tahansa muutos lupasi parannusta ja kun vapautuksen hetki koitti, ei änkyröity vastaan, jumitettu vitkastelemaan, jääty katastelemaan ja tuumailemaan vaan oitis siltä seisomalta reipasta rynnökkömarssia lähdettiin lyömään sandaalia maahan.

Joten tästä opiksi nykyjäkkäröille. Onko käynyt joskus että kun oikein on rukoiltu helpotusta johonkin ongelmaan niin tilanne onkin pahentunut? Ei välttämättä tarkoita että Jumala ei kuulisi. Päinvastoin voi tarkoittaa että kuulee erittäin hyvin ja onkin jo aloittanut asioidenuudelleenjärjestelyprosessin.

Onkin vain suunnitellut avustuspaketiksi senverran monumentaalisen reformin, että se vaatii tilanteessa olevalta isompaa muutosvalmiutta kuin mihin ilman rajumpaa motivointia olisi halua.

Sanotaanhan että hyvä on parhaan vihollinen. Että kun on kohtuullisen hyvin, niin parempaa ei kaivata. Ja sitten kun Jumala haluaa antaa parhaan, joskus se on tehtävä ensin pudottamalla se hyvä tila pahemmaksi ja siedettävä tosihädäksi että muutokseen suostuttaisiin.

Niin että rukoillessa kantsii huomioida että kiillotuksen sijaan saattaa tullakin juurihoito. Remontin tilalle uudisrakennus ja työehtoneuvottelut vaihtuvatkin alijaan ja muuttoon Luvattuun Maahan.


-Ulla Rautiainen-

Kuolemalla kuolemisen päivän arvoitus

Yksi kirjoitustaiteen ohjeita on, että kirjoittajan olisi hyvä kunnioittaa lukijoiden älyä ja kirjoittaa mieluummin hieman yli kuin ali lukijakunnan ymmärryksen menevästi että mielenkiinto säilyisi. On tympeää lukea tekstiä, josta paistaa että kirjailija pitää lukijoita tyhminä.

Yksi kirjamaailman eniten älyä haastavista teoksista on Raamattu. Ei mikään helppo kirja ymmärtää.
Mikä ei ihmekään ole, onhan sen sisältö sentään Maailmankaikkeuden Korkeimman Intelligenssin tuottamaa. Joka kirjallaan näyttää haastavan lukijakuntaakin venyttämään hoksaamiskykyään äärirajoille asti.

Raamatussa on siis paljon vaikeita kohtia. Päällepäin ristiriitaisilta ja virheellisiltä vaikuttavia outouksia ennen kuin niiden juju tulee hoksatuksi.

Yksi äkkilukemalta näyttävä kämmi on heti alussa kun Jumala varoittaa ettei hyvän- ja pahantiedon puusta tule syödä tai muuten: ”sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman" (1.Moos. 2:17). Hedelmä kuitenkin syötiin eikä samantien kaaduttu kuolleina maahan vaan elettiin vielä aika monta sataa post-paratiisillista vuotta.

Lapsus vai enigma?
Virhe vai salaisuus?

Oikeaoppisessa arvoituksessa ratkaisun täytyy löytyä arvoituksen sisältä. Kirjoitustaiteen ohjeita on myös että jos tarinaan sisältyy arvoitus, on siitä oltava johtolankoja tarinan sisällä. On huonoa kerrontaa jos esim. dekkarin murhaaja ei ole joku kertomuksessa esitellyistä henkilöistä.

Nyt siis hoksottimet toimimaan ja miettimään mysteeriä kuinka on mahdollista että kuolemalla kuollaan samana päivänä, vaikka kuitenkin eletään satoja vuosia sen päivän jälkeen.
Vihje: ratkaisu löytyy Raamatun sisältä.

No en minäkään sitä pelkästään Raamatusta keksinyt, vaan valaistuminen tuli vasta kun luin Riemuvuosien kirjaa jossa ratkaisu esitetään selkokielisesti että tyhmempikin tajuaa. (Riemuvuosien kirja ei ole kanonisoitua Raamattua vaan apokryfikirja. Kyllä apokryfeistäkin joskus jotain ideaa löytyy, vaikka varsinaisesti ovatkin enemmän fanfiction genreä kuin varsinaista Jumalan Sanaa.) Löytyy suomennettuna tuosta linkistä jos kiinnostaa lukea: http://apokryfikirjat.com/riemuv.htm?fbclid=IwAR2LXiELk2owojo7UhQqPuPLmJCckla7temvBXBInhI79Tm_R1ZYxxQxiZo

Annetaan nyt sitten vihjeitä.
Vihje yksi tässä (1.Moos. 5:5): ”Niin oli Aadamin koko elinaika yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta; sitten hän kuoli.”

Tästä pitäisi jo valo alkaa valjeta joten tätä miettimään.
Jos ei vielä auennut, niin Pietariin asti Bibliaa lukemalla pitäisi jo selvetä.

Siis vihje kaksi (2. Piet. 3:8): ”Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”.

Niinpä. Aadam eli ”vain” yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta. Seitsemänkymmentä vuotta jäi vaille tuhannesta. Joten jos tässä kohdin ”yksi päivä” luetaan tuhanneksi vuodeksi (jonkinlaisen taivaallisen kalenterin mukaan eikä maankierron mukaan) niin Aadam kuoli sen yhden päivän aikana. Sinä päivänä, joka alkoi jo Paratiisista ja jolloin hedelmävarkaissa käytiin.

Niin kuin se Riemuvuosien kirjassa sanotaan: ”Ja häneltä (Aadam) puuttui seitsemänkymmentä vuotta tuhannesta vuodesta; sillä tuhat vuotta on kuin yksi päivä taivaiden todistuksessa, ja siksi on kirjoitettu tiedon puuhun liittyen: ’Sinä päivänä, kun syötte siitä, te kuolette.’ Tästä syystä hän ei täyttänyt tämän päivän vuosia, vaan kuoli sen aikana.”


-Ulla Rautiainen-

Valtakunnanomenasta haukattua

Raamatun alussa kerrotaan hyvän- ja pahantiedon puusta. Siinä tarinassa ei oikein hyvin käynyt. Tuli karkotus paratiisista ja se olikin lopun alkua.

Herättää yksityiskohdistaan rutkasti kysymyksiä. Niin kuin mikä tämä hyvän- ja pahantiedon hedelmä tarkalleen ottaen oli? Oliko kielto syödä puusta kielto pelkästään kiellon takia? Tottelevaisuustesti? Olisiko kielto voinut yhtähyvin koskea mitä muuta tahansa?

Oliko hedelmä vain symboli vai oliko siinä itsessään jotain muutoksentekijää joka aiheutti draamaattiset seuraukset? Miksi puu edes oli olemassa? Jos eivät kiellettyä evästä olisi ominpäin käyneet ottamassa, niin olisiko ehkä toisessa tilanteessa, luvan kanssa ja myöhemmin sillä voinut olla jotain käyttöä?

Ja mitä hyvä- ja pahatieto tässä tarkalleen ottaen on? Eivätkö ylipäänsä tienneet hyvän ja pahan käsitettä? Vai tarkoittaako että teoriatiedosta on nyt siirrytty käytännön harjoituksiin ja nyt tiedetäänkin oikein kokemusperäisesti mitä se on kun pahasti on tehty?

Sellaistakin joku on esittänyt että se hedelmä olisi ollut eräänlainen regaali, valtuuksien antaja ja hedelmän omistaja se, jolla oli oikeus laatia lait. Niin kuin myöhempien monarkkien valtakunnanomena hallintavallan tunnuksena.

Puun jättäminen Jumalalle olisi siis ollut tunnustus Jumalan oikeudesta määrittää hyvä ja paha. Hedelmän ottaminen vallankaappaus, omiminen itselleen oikeus luoda omatekoinen moraali ja itsetehty eettisyys.
Jos niin oli, niin rikosnimike oli vakavampi kuin pelkkä toisen omaisuuteen kajoaminen. Kyse oli vallankaappauksesta ja maanpetoksesta.
Tyyliin, nyt me päätetään itse mikä on hyvää ja mikä pahaa ja otetaan oikeus fixata Jumalan määräämät säännöt mieleisemmiksi.

Ei ihmekään että ihmiskunta on huonossa jamassa. Ihminen on aika huono itse arvioimaan omien tekojensa hyvyyttä ja pahuutta.

Ääriesimerkin ihmisen sokeudesta itseään kohtaan ja kyvystä selittää pahat tekonsa puhtaiksi antaa esim. Barbara U.Cherishin kirja Isäni, Auschwitzin komendantti.
Teoksen kirjoittajan isä ei ole kuka tahansa jokamies, vaan Arthur Liebehenschel, mies joka toimi kaikkien aikojen pahamaineisimman tuhoamisleirin johdossa ja joka 1948 tuomittiin hirtettäväksi sotarikollisena.

Kirja sisältää runsaasti otteita Liebehenschelin kirjeistä ja kuulustelupöytäkirjoista. Niissä lukija sukellutetaan todella outoon mielenmaastoon. Liebehenschelin oma käsitys tekojensa luonteesta on kuin absurdin irvokasta vaihtoehtoistodellisuutta kun tietää mikä paikka Auschwitz oli.

Keskitysleiriä johtanut komendantti ei myönnä syyllistyneensä minkäänlaiseen pahantekoon. Omien sanojensa mukaan hän:
“ei käyttänyt asemaansa pahantekoon”
“johti leiriä ja sen ihmisiä kunniallisesti ja inhimillisesti”
“teki hyviä tekoja Auschwitzissa”
“ei ollut koskaan vahingoittanut ketään eikä tarvinnut pyytää mitään anteeksi”
ja että hän se tässä olikin vainottu ja väärinkohdeltu viaton uhri.

Omasta mielestään hän jopa auttoi ja pelasti juutalaisia ja näki vangit niin kiitollisina ja kiintyneinä komendanttiinsa että yksikin karannut vanki muka palasi takaisin leiriin vain koska “ei halunnut aiheutta vaikeuksia komendantille.”

Ihmisen kyky selittää asiat itselleen parhain päin näyttää olevan loputon.

Totta tosin oli, että Liebehenschel teki joitakin yksittäisiä lievennyksiä vankien oloihin. Kyse kuitenkin oli kokonaisuuteen katsottuna mitättömistä asioista tai puolitotuuksista. Se, ettei nimenhuudossa vankien tarvinnut riisua lakkia päästä ei muuttanut sitä että vangit olivat edelleen vankeja ja matkalla kaasukammioon.
Ja jos ystävällisesti kävikin kyselemässä “miltä keitto maistuu” ei se parantanut ruokahuoltoa eikä estänyt leiriläisiä kuihtumasta luurankohahmoiksi.
Ja kun hän kehuu hyväksi työksi että otti pakkotyöhän vain parempikuntoisia vankeja, niin jättää mainitsematta, että ne huonompikuntoiset lähetettiin kaasutettavaksi.

Kysyä tietysti voi, oliko Liebehenschel todella niin kyvytön erottamaan pahaa hyvästä vai yrittikö selittelyillään vain pelastaa nahkansa. Oliko kyse kaksilla korteilla pelaamisesta? Varsinkin sodan loppupuolella viisaimmat alkoivat nähdä mitä oli tulossa ja yrittivät pahimman varalle järjestää itselleen puolustusta hankkimalla ystäviä vainottujen puolelta.

Oli myös selvää että leirillä harjoitettiin “hajota ja hallitse” politiikkaa. Vankien kapinaan mahdollistava yhtenäisyys murrettiin eriarvoisella kohtelulla. Osalle annetut etuoikeudet toisten kustannuksella eivät olleet hyväntekeväisyyttä vaan keino ajaa vangit toisiaan vastaan.

Lisäksi kyse on vertailuharhasta. Äärimmäisen pahan keskellä vähemmän paha alkaa näyttää hyvältä.

Ehkä hän omaa omatuntoaan rauhoittaakseen pieniä auttamistekoja tekikin, mutta ei milloinkaan mitään, joka olisi itse järjestelmää muuttanut tai hänen omaa urakehitystään natsieliitin huipulla estänyt.

Hän myös selitti että yritti muuttaa vikoja sisältäpäin (yleinen selitys natseilla, kun sodan jälkeen joutuivat vastaamaan teoistaan). Kysyä vain sopii, kuinka paljon sisältäpäin on oikeasti mahdollista parantaa niinkin jättiläismäisiä vikoja vai onko vaikutus järjestelmän ylläpitäjänä suurempi.

Hämmentävintä on että ainakin oman todistuksensa mukaan Auschwitzin komendantti oli hartaasti Jumalaan uskova. Kirjeet ovat niin täynnä kauniita mainintoja Jumalasta että äkkiä luulisi lukevansa hartauskirjaa.
Jumalaan uskominen ei siis automaattisesti estä ihmistä luisumasta pahan puolelle. Joskus se voi jopa pahentaa. Jääräpäinen usko että Jumala onkin puolellani teinpä mitä tahansa sokeuttaa virheilleen.

Siksi ajan rajan takana tapahtuva Viimeinen Tuomio on tarpeellinen että hyvän ja pahan ero tulee kunnolla selvitettyä. Kun me ihmiset emme itse kykene oikein tekojemme luonnetta arvioimaan on lopputilintarkastus tehtävä firman ulkopuolelta.

Paras siis vapaaehtoisesti ojentaa sen tiedon hedelmä takaisin sille, joka sitä oikein osaa käyttää ja tuomiovalta sille Ainoalle Viisaalle, joka omalla synnittömällä elämällään todisti kykynsä oikein tunnistaa hyvä ja paha.

Ettei taas tule Hänen kasvojensa edestä karkotetuksi.

Lisää syyllisyydenvälttelystä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pahan-jalkeen.html

Ja tuolta vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/07/eichmann-jerusalemissa.html


-Ulla Rautiainen-

Sumerin kielestä opittua

Aleksi Sahalan kirja Johdatus sumerin kieleen suurella kiinnostuksella luettu.
Kirjassa opetetaan sumerin kieltä. Siis sitä nuolenpääkirjoitusta, joka puhuttuna kielenä oli käytössä Mesopotamiassa joskus 3000-1700 eKr.
Kielinäyte: eren-be gig gal-e im-mi-ku, ”hän laittoi suuret kirveet leikkaamaan setripuuta”.
Kirjoitusnäyte takakannesta: 

 

Kirja alkaa historiatiivistelmällä.
Kiinnostavaa, koska kuvatut asiat ajoittuvat ja maantieteellisesti sijoittuvat yhteen VT:n kanssa.
Abrahamin olemisen ajankohta sijoitetaan yleensä jonnekin 2000- 1700 eKr. eli Isin-Larsan aikakauteen.

- Hesekielin maininnat Jerusalemista, jonka isänä on amorilainen, saa selityksen. Isin-Larsaa edeltäneet Urin kolmannen dynastian aikana (2112-2000 eKr) Mesopotamiaan vaelsi amorilaisia. Kansainvaellusta pidettiin niin suurena uhkana, että Urin kuningas Šū-Sîn rakennutti muurin (!!!!) Tigriin ja Eufratin väliin estääkseen maahantulon.
Tämä siis ennen Abrahamia. Joten voi ajatella, että oliko patriarkan suku näitä amorilaisia ennemminkin kuin kanta-urilaisia?

- Seurasi sekasortoa: sotia, nälänhätää ja kulkutauteja. Joten Abrahamin päätös lähteä kotikonnuiltaan päämäärättömään vaelteluun vieraaseen maahan saattoi olla Herran käskyn lisäksi olosuhteidenkin motivoimaa.
Herran kannalta käsky myös oli järkevä jos kerran aikoi uutta uskontoa perustaa. Urin koko talous ja oikeastaan kaikki mahdollinen oli niin sumerilaisen uskonnon temppeleiden alaisuudessa, että olisi käytännössä ollut mahdotonta yrittää olla olematta niiden kanssa tekemisissä. Voidakseen keskittyä vain Herran palvelemiseen oli pakko lähteä fyysisesti pois.

Historian jälkeen seuraa yhteenvetoa mitä löytyneissä nuolenpääkirjoitustaulujen tekstisisältönä on.
Mm. että ennen oli kaikki paremmin. Ihannoidaan vanhoja hyviä aikoja ja paheksutaan nuorison rappiollisuutta.
Muuta kiinostavaa:

- Hymnit ja ylistysrunot kinnnostavat, koska niissä rakenteen puolesta on samankaltaisuutta Raamatun Psalmirunouteen. Hymnit luokitellaan säestyssoittimien, laulujen esittäjien, esitystyylien, sävellajien, soitinten viritysten tai rytmitysten perusteella. Myös monien Psalmien alkulauseena on tämmöistä luokittelua.
Runoriimityksessä tyypillistä ovat toistot, joka on tyypillistä myös Psalmeissa.

- Kertomuksia unientulkinnoista. Että ei ollut ainutlaatuista sekin Raamatun kohta jossa Daniel tulkitsee Nebukadnessarin unia. Unien ymmärtäminen jumalallisiksi ilmoituksiksi, joita sitten ammattimaiset tulkitsijat selittivät kuului sumerilaiseen uskontoon.
Tässä Daniel-jutussa Jumala otti siis Nebukadnessariin yhteyttä tavalla, joka ensialkuun oli kuin suoraan sumerilaisuskonnon oppikirjasta. Se, ettei nyt oltukaan sumerilaisjumalien kanssa tekemisissä paljastui vasta, kun tietäjät eivät kyenneetkään selittämään unta, mutta Daniel osasi.
Opetus nykyaikaankin: ei pidä arvioida sanomaa sen muodon vaan sisällön mukaan. Ja että Jumala ei kammoksu käyttää niitäkään keinoja, joilla päältäpäin näyttäisi olevan linkitystä johonkin pakanalliseen juttuun vaan päinvastoin voipi kaapata väärässä käytössä olleen käytännön omaan käyttöönsä.

- Sananlaskuja ja viisauksia. Niissäkin on samankaltaisuutta Raamatun sananlaskujen kanssa. Niin sisällöllisesti kuin tyylillisesti. On mm. ns. ruhtinaspeili-tyyliä, jossa hallitsijat antavat elämänohjeita perillisilleen.

- Näistä voi päätellä, että Raamattu on kirjoitettu tapahtumakuvausaikakautensa tyypilliseen tyyliin. Juuri niin kuin siihen aikaan oli tapana kirjoittaa.

- Tokenit. Olivat pieniä, asioita kuvaavia patsaita. Kun kauppias lähetti karavaanin mukana tavaraa, laittoi hän lähetyksen mukaan näitä tokeneita, jotka kuvasivat, mitä tavaraa lähetyksessä piti olla. Vastaanottaja näki sitten vastasiko saapunut kuorma lähetettyä sisältöä, vai oliko joku pöllinyt jotain matkan varrella.
1 Samuelin kirjan 6 luvussa on ilmeisesti tämmöisiä tokeneita; kultahiiriä ja kulta-ajoksia, jotka filistealaiset lähettävät liitonarkin mukana israelilaisille. Tietysti se oli myös lahja, koska olivat kultaisia, tavallisesti tokenit olivat savesta, mutta ehkä idea saatiin niistä.


-Ulla Rautiainen-

Mitä Minna Canth sanoi?

”Kumpi vaarallisempaa: antaa vääryksien hallita ja vallita, antaa epäkohtien kasvaa peittojen suojassa, koettaa vaan ennen kaikkea säilyttää suloista rauhaa. Vaiko: pelkäämättä katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen? Paraneeko mätähaava sillä, että sitä pinnalta koetetaan umpeen saada, vai täytyykö olla uskallusta juuria myöten käyvän leikkauksen tekoon. Ja kristinoppia vastaanko sotisi pyrintö, jonka perusteeena on: ihmisrakkaus, oikeus ja totuus?”  (Minna Canth)

Minna Canth on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on saanut oman liputuspäivän, 19. maaliskuuta. Liputuspäivän virallisena nimenä on Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä.
Suomen Messusäätiö on rahoittanut Minna Canth -palkinnon, joka myönnetään vuosittain ”yhteiskuntamme ravistelijalle”. Palkinnon suuruus on 5000 euroa.
Norwegian Air Shuttle maalautti Canthin kuvan yhden Boeing 737-800 -koneensa pyrstöön vuonna 2013.

Suvi Ahola on kirjoittanut kirjan Mitä Minna Canth todella sanoi? Loistava kokoomateos, joka esittää tiivistetysti mitä Canthilla oli maailmalle sanottavaa.
Tämän kirjan löytäminen oli minulle riemastuttava, voimaannuttava ja uskoa palauttava lukuelämys. Löysin hengenheimolaisen, soulmaten, sielunsiskon.
Jos olisin kaikkivaltainen diktaattori, määräisin jokaikistä maailman ihmistä lukemaan tämän kirjan.

Omana aikanaan Minna Canth (1844- 1897) oli aikansa vihatuimpia naisia.

”Kyllä saan jo vähitellen ruveta tyytymään. Kun 1. Helsingin kirkoissa varoitetaan seurakuntaa minusta, kun 2. Yliopiston professorit antavat arvonimen ”rietas nainen” ja kun 3. ne jotka ovat likemmin oppineet tuntemaan, kuvaavat juorujen jumalattareksi ja vertaavat Potipharin emäntään, niin alkaa tuo jo riittää. Laskut selvänä maailman kanssa! Emme tule toisiamme kaipaamaan…”

Miksi tällainen vihakampanja?

Minna Canth ei ollut mikään korrektin silottelevasanainen, joka olisi säästänyt lukijoitansa epämiellyttäviltä tosiasioilta. Hänellä ei näyttänyt myöskään olevan sellaista itsesuojeluvaistoa, jolla olisi loiventanut sitä suorapuheisuuttaan jolla saattoi itsensä vaikutusvaltaisten vihoihin. Hän ennemminkin piti oikeana kristillisyytenä itsensä uhraamista aatteen takia ja iskujen vastaanottamista heikompien puolesta.

Hän sivalsi ja kovaa yhteiskuntajärjestyksen epäkohtia ja nimeltä mainiten näitä epäkohtien ylläpitäjiä. Sanoi asiat niin kuin hän ne näki kumartelematta tahoja joilla oli valta aiheuttaa hänelle hankaluuksia.

”Piispa Johansson tosin paimenkirjeessään vakuuttamistaan vakuutta, että tämä kaikki on ”Jumalan pyhä maailman järjestelmä”. Mutta minä puolestani uskon, että herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vaan on miesten laittama, ei se muutoin olisi niin luonnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.”

Canthin keskeisempänä missiona oli sukupuolten tasa-arvo, siveellisen seksuaalimoraalin vaatiminen myös miehenpuolilta, juopottelun hillitseminen ja raittiusaate, eriarvoistavan säätyjaon purkaminen ja köyhyyden syiden korjaaminen.

1800-luvulla raittiusaatetta pidettiin syntinä, sukupuolten ja säätyjen eriarvoisuutta Jumalan märäämänä järjestyksenä, miesten vapaata rietasteluoikeutta miesten biologisena ominaisuutena ja köyhyyttä köyhien laiskuudesta johtuvana.

Siispä moisen ohjelman julistuksesta Minna sai Jumalaa vastaan kapinoitsijan, pakanan ja ateistin maineen. Häntä sanottiin yhteiskuntarauhaa ja jumalallista oikeutta rikkovaksi anarkistiksi. Kirkoissa rukoiltiin Jumalaa vaientamaan Minna Canthin.
Canth omasta mielestään oli syvästi uskova kristitty, joka toiminnallaan nimenomaan toteutti Jeesuksen antamaa mallia.

”Kristinoppi, joka alkujaan oli sorretun turvana sortajaansa vastaan, on nyt sortajan kädessä aseena, jolla kansaa pakoietaan tyvenesti kärsimään sorron painoa. Niin pitkälle on päästy, että Kristuksen perkaama ura on melkein umpeen kasvettunut.”

Ei Minna tietenkään erehtymätön ollut. Hän oli aikansa lapsi vaikkakin useassa asiassa kykenikin nousemaan aikansa maailmanhengen yläpuolelle. Lisäksi hänen aikansa maailma oli käytännössä niin erilainen kuin omamme, että jotkin meidän mielestämme virheelliset mielipiteet tulevat ymmärretyiksi kun sovitetaan ne senaikuisiin olosuhteisiin eikä meidän tilanteeseemme.

Esim. nykykristittyä hätkähdyttää hänen harhapolkunsa spiritismiin. Kuitenkaan 1800-luvulla ei spiritismiä välttämättä yleisemmässä mielipiteessä mielletty jumalattomaksi touhuksi.
Raamattua tulkittiin pitkään tavalla että koska sieltäkin löytyy kuvaus nekromanciasta (kuningas Saul En-Dorin henkienmanaajan luona) niin täytyyhän sen olla ihan OK. Asiaa pidettiin lähinnä sivistyneistön seuraleikkinä, johon kaikki osallistuivat.

Mielestäni yleisesti ottaen Minna Canth on esikuva, jolla oli suorastaan profeetallinen näkemys oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta.
Ja huimaavan kahlitsematon rohkeus ja usko tuoda julki näkyään.


-Ulla Rautiainen-

Linnunradan ihme

"Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme syntyy uskosta. Jos realisti kerran uskoo, niin hänen on juuri realisminsa vuoksi pidettävä mahdollisena myös ihmettä."                                                Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Tämä kirjoitus sisältää tosikertomuksen Jumalasta ja ihmeestä. Joten alarm! Jotka eivät suurin surminkaan tahdo maailmankuvaansa käsitystä todellisuudessamme interaktiivisesti toimivasta Jumalasta, kantsii lopettaa lukeminen tähän.

Tämä tapahtui eilispäivänä.
Minä nyt arkielämääni leijailen muutoinkin toistodellisissa vyöhykkeissä, mutta tässä tapahtui semmoista, että jopa aviomiehenikin, joka on aika skeptinen mitä ”Jumalan puheen kuulemiseen” tulee (mikä minun vastaparinani on hyvä että pitää tervettä kriittisyyttä yllä eikä hyväksy muita kuin niitä tapauksia joissa selvästi konkreettisesti tapahtuu jotain todistettavasti totta) oli niin ällikällä lyöty että välittömästi avasi viinipullon ja halusi että nyt tämän kunniaksi nostetaan maljat Le Chaim ja Le Jeshua Adonai.
Että juhlat pystyyn.

Tapahtui siis näin:
Minulla oli isompi eksistentiaalinen kriisi jylläämässä mitä kirjoittamiskutsumukseeni tuli. Että onko edes mitään kutsumusta ja jos on niin onko sillä mitään onnistumisen mahdollisuutta, kuinka pahasti olen jo epäonnistunut ja ennen kaikkea mitä JUMALA touhuiluistani ajattelee? Joko kohta heittää kuuman kiven taivaasta päähäni?
Siinä sitä onkin monumentaalisen kokoista kriisiä kun alkaa epäillä jo Jumalankin olevan vastaan.

Autoradiossa soi Juha Tapion laulu Kuka näkee sut.

Siinä alkoi Jumala puhella minulle (Jumalan puhe ei siis ole semmoista korvilla kuultavaa vaan enemmänkin henkeen syötettyä kaiken kielellisyyden ohittavaa ymmärrystä jossa on semmoinen itsensä ulkopuolelta tuleva hyvin vahva ja tunnistettava Läsnäolon tuntu - Jumalan paino sieluni sisällä - jota on ihan mahdoton selittää semmoiselle joka ei vastaavaa ole kokenut).

Siis alkoi puhella ja semmoista että alahan kuunnella tarkkaan tätä biisiä sillä niissä sanoissa on juuri se, mitä Hän haluaa minulle nyt sanoa sen suhteen siitä mitä kirjoitushommiini tulee.
No joo, tuohon asti olisi vielä voinut olla että kriisinsä järkytyksessä alkaa kuvittelemaan omia mielenliikkeitään Jumalan puheeksi, mutta tämän tarinan kohokohta on vasta tulossa.

Ei käskenyt pelkästään siinä autossa kuuntelemaan Juha Tapion laulua vaan sanoi vielä että heti kun pääset kotiin niin avaat tietokoneen ja YouTuben ja etsit sieltä tämän biisin ja katsot sen videon ja siitä tiedät että juuri tämä biisi on se, minkä sanoilla Hän haluaa minulle minun facebook- ja blogikirjoittelustani puhua.
Heti!

Tein sitten heti niin kun pääsin kotiin.
Yllätys, joka oli pudottaa tuolilta.
Sitä ei olisi vilkaskaan mielikuvitus voinut luoda.
(Enkä siis ole nähnyt tätä videota koskaan aikaisemmin.)

Että kuinka tilastollisesti todennäköistä, että YouTube jonossa ensimmäisenä tästä biisistä tarjolla oli video, jossa kuvituksena on tämä kuva.
Siis Tämä Kuva!!!!
Juuri tässä biisissä kaikista miljardeissa maailman biiseistä.
Jonka videota Jumala oli juuri äsken käskenyt katsomaan.
On kaikista netissä ajelehtivista miljardeista kuvituskuvista videon tekijä laittanut kuvitukseksi juuri Tämän Kuvan.
Tismalleen se sama Linnunradan kuva, joka on minun blogini taustakuvana!!!!
Netissä ajelehtii miljardeja kuvia ja Linnunradastakin paljoonia kuvia.
Niistä kaikista valittu tähän juuri Tämä Kuva.
Melko epätodellinen tilastollinen yhteensattuma.

Että juuri kun Jumala puhuu minulle että tässä biisissä on se mitä Hän minulle haluaa blogikirjoittelustani sanoa ja videon katsottuani tietäisin että tämän laulun sanat minun kuulemana ja blogikirjoitteluni kuuluvat yhteen.
Vahvistus että se on totta.

Eikä tietenkään ole yhtään epäselvää, kuka tämä laulun Kuka on ainakin silloin kun minä sitä kuuntelen.
Hän, Hän, Hän itse tietysti.
Jeshua Adonai, Lnnunradan, musiikin, kirjoitustaidon ja tilastollisten epätodennäköisyyksien Luoja.
Minun Jumalani.

PS. biisissä mainitaan se kahvikin, joka on se minun äärimmäisten turhautumisien hetkien lääke, jota äärimmäisissä epätoivon hetkissä jolloin en Jumalaa tavoita sorrun käyttämään päästäkseni eskapistiseen liitoon tästä maailmantodellisuudesta irti. Ei hyvä. Mitään jumalankorvikkeita ei pitäisi olla. Ne vain sotkevat kaikkea entistä sekavammaksi.


-Ulla Rautiainen-