Metamorfoosi

Olen perhosen toukka
joka ei kyennytkään
kutomaan koteloa ympärilleen
ennen kuin muodonmuutos alkoi.
Ja niin hajosin palasiksi
ilman mahdollisuutta koota itseäni
siihen uuteen ihanaan muotoon
johon minut oli tarkoitettu.
Ja tuuli levitti tomuni
eikä minua enää ollut.


Mutta yhä tiedän:
maailmanaikojen lopussa
kun aika pysähtyy
Sinä kokoat tuulet kouriisi.
Seulot tomun sormiesi lävitse
ja käsiesi suojassa
muotoilet minut uudelleen.
Kieräiset kokoon ruumiini,
vedät esiin siipeni
ja levität ne hengittämääsi tuulta vasten nojaamaan,
nostat tuntosarveni
silmiesi tasalle sinne
missä katseesi voima liikkuu
ja laajoilla verkkosilmilläni näen
moninkertaistettuna Sinun kuvasi.

 

-Ulla Rautiainen-

Kun angstaaja sai terapiaa

Joskus on kurjaa. Niin kurjaa että yöunetkin menevät murheita tuskaillessa.
Niin kävi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kahteen asti yötä pyörin sängyssä angstaamassa ja unettomana raivoamassa hiljaa kiehuvassa mielessäni elämäni hankaluuksia.
Kahdelta yöllä Jumala katsoi että nyt angstaus riittää ja sanoi että avaa facebook ja katso mitä sinne on yön aikana postattu.
Eipä olisi itselle tullut mieleen, en todellakaan usko facen parantavaan voimaan unettomuutta hoitamaan.

Avasin kuitenkin naamakirjan ja shema - katso ihmettä, ensimmäinen postaus, joka esiin tuli oli Se, joka oli luettavakseni tarkoitettu.
Minulla on kaveri, joka onkin vähän erikoisempi persoonallisuus. Hänelläkin näytti sinä yönä keittäneen yli ja oli laittanut suorasanaisen listan Oikaisuja Vääriin Olettamuuksiin.
Oli sitten niiiin terapeuttista lukea kaverin julkaisua.
En siis ole ainoa väärinymmärretty friikki, joka ei vaan tule hyväksytyksi normaali-ihmisten joukossa.
Vähän samankaltainen muistutus, jonka Elia sai Hoorebin luolassa kun luuli olevansa ainoa lajiaan. Että on niitä muitakin.
Siinä kaverin postauksessa oli siihen tilanteeseen jotain hirvittävän hilpeyttä herättävää.
Että kaikenlaisiin älyttömyyksiinhän sitä törmää ja kyllähän niistä hermot menee.

Jumalalla näyttää sitten Suomussalmelle muutettuani (tapahtui puoli vuotta sitten) olevan projektina sosiaalistaa minua ja saattaa ihmiskunnan pariin. Enemmänkin oma mieleni on ollut orientoitua pelkästään Jumalaan ja yrittää pysyä mahdollisimman piilossa ihmisiltä. Olen alkanut täällä (pitkästä aikaa) käydä seurakunnassakin ja jopa puhua ihmisten kanssa (vaikeaa on).

Opetus oli ettei ole väärin olla friikki jos sellaiseksi kerran on syntynyt.
Ettei tarvitse pitää persoonaansa piilossa, vaikka tulisikin väärinymmärretyksi.
Ja että saa olla tunteissaan rehellinen. Ei tarvii yrittää Jumalalta salailla huonompia mielialojaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Siinä vapautuksen riemastuksessa Jumala pudotti päähäni vielä runon. Kirjoitin sen vihkoon että muistaisin vielä aamullakin. Se menee näin:

Jumala,
se on Sinun asiasi avata niitä ovia,
joista haluat minun kulkevan.
En jaksa enää maalata ovien kuvia seiniin
ja lyödä päätäni niihin,
kun ne eivät aukeakaan.

Sitten sammutin facen ja humahdin semmoiseen rauhaan ja lepoon kuin vain Jumalan kädellä köllöttäessä. Nukahdin kuin halolla iskettynä ja nukuin aamuun asti.

Että kiitos vaan sille facekaverille. Etpä taida tietääkään miten yllättävällä tavalla tietämättäsi Jumalan työkaluna joskus toimit.

Siitä herättyä ja siitä lähtien (tänään on tiistai) Jumala on yhtä soittoa luukuttanut mieleeni soimaan Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -biisiä alleviivaten riimiä ”täällä pärjää ei luovuttamalla”.

 Että relax, hei! Ei tarvii manata vaikka tuntuu että mikään ei onnistu. Kyllä Herra manageroi jutut ja antaa ohjausta ja tilaisuutta.
Ja kyllä Hän friikkinsä hoitaa, ei tarvii angstata.

Semmoista on jumalallinen terapia.

-Ulla Rautiainen-

Vater Unser rujommalla volyymilla

”Ei sitä pidä mitään örinälauluhevimusiikkia kuunnella”, sanoi yksi ihminen minulle. Minun musiikkielämyksiinihän ei tuo ihminen rajoja laita, tietenkin oitis ajattelin.
En oikein tarkkaan tiedä mitä örinälauluhevi on, mutta kokeilin tätä
E Nominen Vater Unser biisiä. Ei se tainnut varsinaista örinää olla, koska sanoista saa selvän. Lyriikka koostuu kokonaan Isä Meidän-rukouksesta saksankielellä. Väliin kertosäettä latinankielellä ”nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen”.

Tätä monumentaalista musiikkia kuunnellessani alkoi päässäni tapahtua. Kuvavirta pyyhkäisi mieleni lävitse ja muodosti tarinan, jonka kerron tässä:

Kuvitellaan maanalainen kaivos, syvään kallioon suljettu, maanaliseen kiveen louhittu ahtaiden kuilujen maailma laskemassa alas syvyyteen sen auringottomaan, kuuttomaan ja tähdettömään ikiyöhön, jossa pimeys on niin raskasta, että sen paine murtaa luita.
Kuvitellaan olentoja,
syntymästään kuolemaan
suljettuina sinne kaivokseen
elämäntehtävänään louhia, kaivaa ja kovertaa
syvään kallioon, maanaliseen kiveen kuiluja ja tunneleita.
Tuntemaan maan ja kiven paino päällänsä, hengittämään kivipölyä ja raskasta pimeyttä joka pusertaa keuhkoja kasaan.
Kuullen ainoana äänenä työkoneiden korviavihlovaa kirskuntaa, pauketta ja jyskettä. Hakkujen, porien, kivisahojen ja väkivasaroiden iskujen melua kun ne lohkovat ja jyrsivät kiveä.

Kuvitellaan nämä olennot,
syvälle kallion sisään eristetyt jotka tietävät olevaisesta vain pimeän ja kiven,
heräävän eräänä hetkenä luomaan rusennetusta sielustaan ensimmäisen rukouksen joka sieltä koskaan on noussut.
Se rukous ei ole kaunisääninen eikä sulosävelin esitetty.
Ei, se rukous sieltä on karhea, karkea, kivipölyn täyttämien keuhkojen ääni. Rukous kuin lohkeavan kiven pauketta, terästä, lekaniskuja ja kivisahan jyrinää. Työkoneiden kirskuntaa, kalketta ja jyskettä. Liian raskaan paineen rusentaman ruumiin rääkäisy. Katkera ärjäisy, raivokas karjaisu jota ei rukoukseksi tunnistaisi muusta kuin sanojen sisällöstä.

Mutta silti se on rukous.
Syvästä paineesta ja pimeästä noussut ja tunnistettava.
In nomine patris et filii et spiritus sancti
Amen


-Ulla Rautiainen-

Teologiaa varkaiden mukaan

Opin hepreantaitoiselta kaveriltani mitä rabbi Y.Nachanon on sanonut:

”Heprean kielessä on kaksi sanaa varkaalle, gazlan ja ganav. Ganav varastaa huomaamattomasti, gazlan näkyvästi. Gazlan ei välitä ihmisistä sen enempää kuin Kaikkivaltiaastakaan. Hän tekee syntiään avoimesti ja peittelemättä. Ganav pelkää ihmisiä, joka näkyy siinä tosiasiassa, että hän tulee huomaamatta, mutta hän ei välitä Kaikkivaltiaasta.”

Tästä nyt innoittua pohtimaan, kumpi on törkeämpää rötöstelyä, gazlan vaiko ganav?

Äkkiä ajatellen voisi funtsia, että gazlan on näistä se röyhkeämpi, koska julkeuttaan ei rikoksiaan edes välitä peitellä. Näyttää pitkää nenää hillitsemään pyrkiville ja heittää piutpaut niin ihmisten kuin Jumalankin tuomioille. Varsinaista hävyttömyyttä.

Ganavin lkitöiden salailut kuitenkin osoittavat pelkoa sanktioista. Eli tunnustaa ja kunnioittaa tuomiovoiman mahtia ylitsensä. Ja ymmärtää, että teko on rankaisun väärti.

Kysymyksestä saa kuitenkin mutkikkaamman, jos ajatellaan teologisesti.

Koska vastaushan riippuu näkökulmasta, miltä taholta asiaa katsotaan.

Edellinen ratkaisu on ihmisnäkökulmainen. Ganav huomioi ihmisten reaktiot ja välttää psykopaatin diagnoosin toisin kuin gazlan-röyhkimys. Se että piittaa, mitä muut hänestä ajattelevat, saa ganavin vaikuttamaan sympaattisemmalta.

Jumalalähtöisesti ajatellen tästä tulee hankalampaa. Lähtökohta kun on sama; kumpikaanhan näistä ei pelkää Jumalan tuomiota. Jos pelkäisi, niin ei rötöstelisi lainkaan.

Yksinkertaisin selitys voi tietysti kummallakin olla, etteivät pidä Taivaallista Prinsiippiä huomionarvoisena, koska eivät pidä sellaisen olemassaoloa todennäköisenä.

Mutta oletetaan, että pitävät.

Silloin asia kääntyy kerrassaan toisenmoiseksi. (Monet asiat kääntyvät toisenmoisiksi, kun otetaan Jumala huomioon.)

Gazlan talloo lucifermaisella ylpeydellä niin ihmisten kuin Jumalankin lait jalkoihinsa ja sylkee silmille mahdollisuutta, että kumpikaan näistä voisi rankaisuja hänelle toimittaa. 

Ei hyvä, kysyttiinpä sitten ihmisiltä tai Jumalalta.

Mutta entä ganav? Hän on peittelyhommillaan tunnustanut ihmisten vallan rankaista, jos synnit tulisivat ilmi. Täytyy hänen kuitenkin tietää, että Jumalalta mitään ei voi salata, mutta se ei häntä pysäytä. Ganav siis pelkää ihmisiä, muttei Jumalaa.

Ei todellakaan hyvä, sillä eikö ole suurempi loukkaus Jumalaa kohtaan kun näkee vaivaa piilottaakseen ilkityönsä ihmisiltä, mutta ei arvota Jumalaa sen pätöiseksi, että pelätä pitäisi? Käytännössä nostaa ihmiset Jumalan yläpuolelle ja tärkeämmäksi tekijäksi. Niin että ihmisten mielipide kiinnostaa, mutta Jumalan ei.

Gazlan sentään pitää itselleen ihmiset ja Jumalan samalla viivalla ja kohtelee samalla tavalla.

Ganav alentaa Jumalan ihmisten alapuolelle ja vähemmän tärkeäksi.

Joten näin ajateltuna aikaisempi arvio heittääkin päälaelleen. Ganavin majesteettirikos onkin huimaavasti gazlania törkeämpi.

Kuten rabbi Y.Nachanoni sanoo:

”Jos ihminen tekee syntiä salassa, se on sama kuin heittäisi pois Pyhän Hengen ja tietoisesti näyttää, ettei Kaikkivaltias näe ja seuraa maailmaa”.

Tästä tuleekin mieleen äskeinen Ristin Voitossa ollut Mika Yrjölän kirjoitus, jossa hän pyytää anteeksi herätysliikkensä sisällä tapahtuneita väärinkäytöksiä: https://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/paakirjoitukset_/vainojen_uhrit/

Tämä on merkittävä suunnankorjaus uskonyhteisön vaikuttajalta. Takavuosina kun pääintressinä ennemminkin on ollut pitää kulisseja ihmisten suuntaan katseenkestävinä ja (ainakin yrittää) lakaista ikävät asiat näkymättömiin.
Mutta jos seurakunta vaikenee ja piilottelee keskuudessaan tapahtuneita väärintekoja, niin se on tämmöinen ganav-tekijä, joka luulee, että asiat ovat hyvin, jos onnistuu salaamaan ikävät jutut ihmisiltä. Ganav-seurakunta ei ajattele (tai piittaa) että Jumala kuitenkin näkee kaiken, ja että vaikka väärinteot pidettäisikin ihmisiltä piilossa, niin Jumalan takia ne pitäisi kuitenkin selvittää.

Koska jos jollekin, niin seurakunnalle pitäisi aina ja kaikissa tilanteissa ykkösintressin olla se, miltä näytetään Jumalan silmissä.

Ja Jumalan alentaminen arvossa ihmisten alapuolelle on uskonyhteisölle varsin takuuvarma tie menettää Jumalan siunaukset. 

-Ulla Rautiainen-

Wanhoia hywie? aicoia

Käytätkö asustuksessasi harmaata huivia? Tiedätkö, mitä se sata vuotta sitten olisi kertonut sinusta?

Yksi asia, joka minua erityisesti tympäisee, on “vanhojen hyvien aikojen” paatoksellinen kaipailu.
Uskovat harrastavat sitä erityisen paljon. Jostain syystä konservatiivisuudesta on joillekin tullut suorastaan kristillisyyden synonyymi.
Tympäisee siksi, että ainakaan minun muistojeni ja historiantietojeni perusteella eivät ne entisajat nykyistä kasevampia olleet.
Mikään aikaisempi vuosiluku ei ole sellainen, johon haluaisin palata takaisin.

Kun tällainen entisaikoihin hinkuaminen ei juuri koskaan perustu todelliseen entisaikojen tuntemiseen. Kyseessä on retrotopiaksi nimetty ilmiö, jossa viitataan menneisyyteen, joka mielikuvissa on hienompaa kuin mitä menneisyys koskaan todellisuudessa on ollutkaan ja tulevaisuuden suunnittelun sijaan palataan nostalgiseen entisyyteen. Valikoivasti muisteltu, ihannoitu utopia siirtää ja eristää huomion ja läsnäolon pois olemassaolevasta tilanteesta. Eräänlaista todellisuuspakoisuutta siis.

Epäilyttävästi tämä haluttu historianhetki, johon kaiken kehityksen haluttaisiin seisahtuvan yleensä on se, johon oman elämän parhaat ajat sijoittuivat. Se aika, jolloin osattiin, jaksettiin, oltiin kukkona tunkiolla ja parhaassa vauhdissa.
Sitten tuli uudet asiat, joita ei enää jaksettaisi eikä osattaisi opetella, uusi sukupolvi syrjäyttämään vanhat konkarit ja kelkasta putoaminen. Ei ihme, jos tuntuu että ennen oli kaikki paremmin.

Ongelma tästä kaihoilusta tulee, jos seurakunnassa tosissaan aletaan toteuttamaan ajan pysäyttämistä. Ensinnäkin, mikä on se tarkka vuosiluku, johon halutaan jämähtää? Eri ikäisillä “vanhat ajat” tarkoittavat eri aikoja. Jo muinaiset roomalaiset pitivät omaa aikaansa rappion aikana, ja kaihosivat kadonneeseen kultaiseen kauteen, jolloin moraali oli korkeampaa, miehet urheampia ja tavat uljaampia.
Ja eikö myös ole aika suuruudenhullua kuvitella, että juuri minun mieleiseni vuodet olisivat historian kulminaatiopiste ja Jumalan viimeinen sana vuosituhansia jatkuneelle muutokselle?
Entisaikaan juuttuneesta yhteisöstä tulee Amerikan amishien kaltainen kummajaisuus, jolla ei outoutensa takia enää ole mitään mahdollisuutta saavuttaa evankeliumilla ulkopuolista maailmaa.

Suurin ongelma kuitenkin on, että entisajat eivät oikeasti ole olleet parempia. Aika kultaa muistoja ja ikävät puolet häipyvät unohduksiin. Ehkä huonommin olleita asioita ei ole edes huomioitu. Ei oman aikansa kaikkia ilmiöitä välttämättä tunne tai niitä liian lähellä oleminen sokeuttaa ymmärtämästä niiden merkitystä.
Oikeasti historiaa tuntevista tuntuu omituiselta, että joku (varsinkin kristillisen moraalin takia) vasiten haluaisi takaisin ajat, jolloin Suomessakin esim:

• naisilla ei ollut äänioikeutta
• perheväkivalta oli suositeltavaa
• heroiinia sai ostaa apteekista
• lapsia joutui nykyistä useammin seksuaali- ja henkirikosten uhreiksi
• prostituoituja oli enemmän kuin nykypäivänä
• kunniallinen perheenisä piti velvollisuutenaan opastaa poikansa bordellien asiakkaaksi

Mielestäni yksi Pyhän Hengen ohjauksessa olemisen merkki on, että pystyy olemaan missä tahansa ajassa, johon Jumala on asettanut (koska Jumala ei ole sidottu mihinkään yksittäiseen aikakulttuuriin) ja soljumaan jouhevasti muuttuvissa tilanteissa ja tavoissa kristillistä identiteettiään silti menettämättä.
Mielestäni maailmanhenkisyyttä on, että juuttuu johonkin yksittäiseen maailmanaikaan niin ettei kykene olemaan luontevasti siinä hetkessä, jossa tosiasiallisesti on tarkoitus olla.

Sillä kuinka voimme vaatia parannuksentekoa jumalattomilta, jos itse annamme esimerkin muutoskyvyttömyydestä ja jästipäisestä tottumuksiin jumiutumisesta. 
Ja eikö aidosti jumalallisessa ohjauksessa olevan pitäisi olla kulttuurillisesti edelläkävijä, uudenluoja ja ympäröivää maailmaa muuttava voima eikä perässälaahaaja, valmiita latuja hiihtävä ja jälkijunassa myöhästelijä?

Niin, se harmaa huivi. Se oli 1800 luvulla annetussa keisarillisessa ohjesäännöksessä suosituksena merkiksi, jotta asiakas tunnisti kadulta seksiä myyvät naiset.


-Ulla Rautiainen-

Adonai

Kuinka Sinusta voisi olla innostumatta?
Rakastamatta niin että maailmat kääntyvät?
Menet veriini,
lävistät sielun ja sydämen,
valtaat unet ja valveet,
pyyhit menneet ja kuvitat tulevat.
Olet tuli luissani,
liekki sielussani,
iloni ja kyyneleeni,
viisauteni ja hulluuteni,
aamunnousuni ja illanlaskuni,
taivaani keskustähti,
jota kohti kompassini osoittaa.
Sinä Elämänhenkäykseni
olet puhunut sydämelleni
ja ottanut asuntoosi.
Siinä kodissa ovat
seininä Sinun syleilevät käsivartesi,
kattona kämmenesi pääni päällä
ja lattia laitettu askeleittesi jäljistä.
Sellaisen kodin Sinä minulle laitoit
ja siitä kodista
minä maailmankiertolainen,
muukalainen tässä maailmanpiirissä
en joudu lähtemään pois milloinkaan.

 

 

-Ulla Rautiainen-

...sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.

Hän on istuttanut valtaistuimensa ihmissydämeen,
nostanut lyhdyt ja lamput
valaisemaan sydänholvien salaisuuksia.
Vetämään esiin pimeän loukoista
ne elämänvoimaa ahmivat hirviöt
jotka kutsuvat putoamaan pimeän portaisiin,
kaunaisiin, katkeriin, vihamielisiin,
niihin mielen alimpiin jätekuiluihin
joissa vain ruumismadot ja haaskanjärsijät juhlivat.

Hän häätää hirviöt ulos,
lopettaa kuoleman pidot,
huuhtoo valollaan roskat pois
tekee siistiä jälkeä perimmäisiin nurkkiinkin.

Sitten Hän nostattaa valopilareita,
rakentaa niistä korkealle katsovia tornihuoneita
(joissa on valoa kuin auringossa).
Laittaa niihin pitosaleja,
kattaa pöydät,
tarjolle leivät ja viinit (ja muutakin),
orkesterin soittamaan, laulajat laulamaan,
kutsuu muitakin juhliin liittymään.
Juhlapuvut päälle!
Sitten tanssitaan niin että taivas heiluu.

Jumalan valtakunta on tullut.

 

-Ulla Rautiainen-