Helluntain päähenkilö

 "Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi." Psalm. 121:5-6

Minulla on ikivanha opas. Hän oli olemassa jo ennen maailman luomisen alkua ja on nähnyt läpi koko ajan historian.
Ja aikaa edeltävänkin.
Kaiken ja kaikki.
Ylivertainen siis tiedoissa.
Siksi ollessani tekemisissä hänen kanssaan yritän enemmän kuunnella kuin puhua.
Sillä mitä informaatiota minä hänelle voisin antaa?
Hän sensijaan voi antaa minulle kaiken.

Hän on:
Ystävä
Opettaja
Suunnannäyttäjä
Vartija
Sielunisyleilijä
Puolustaja
Ei nähtävänä, mutta aina lähelläolevana.
Ja kaikkialla.

Verrataan Aurinkoon, sen näkymättömään ulottuvuuteen. Onhan harha-aistimus kuvitella aurinkokuntamme keskimmäisen tulitähden loppuvan siihen kohtaa, johon sen näkyvä osa rajautuu. Tosiasiassa kiinteää ainesta vailla oleva kaasutähti vain harvenee kauempana näkymättömäksi ja leviää moninkertaisesti näkyvää pintaansa pitemmälle sulkien näin sisäänsä ja syliinsä koko joukon muita taivaankappaleita.
Niin hänkin.

Joskus kyllä joillekin esiintynyt näkyvänä hahmona.
Kuten:
kyyhkysenä.
tulisina kielinä.
tai jonain muuna.
Hänellä, henkiolennolla ei ole lihaan tullutta muotoa, ja siksi voi esiintyä missä muodossa tahansa, miten mihinkin tilanteeseen ja näyttäytymisensä vastaanottajalle sopii.

Siksi ei ole mieltä kertoa, millaisena minäkin hänet rukoussilmilläni näen. Se tuskin on hänen oikea muotonsa, vain jotain, jolla tekee itsensä minulle jo valmiiksi tutuksi, luotetuksi ja helpommaksi vastaanottaa.
Ja on osa henkilökohtaista viestiä, kertoo minulle ymmärrettävimmin hänen luonteestaan.
Jollekin toiselle toisella tavalla, enkä minun siitä tarvitse mitään tietää.

Ei muodolla siksikään väliä ole – joka sellaista pääsee näkemään – koska kuin auringolla, on hänelläkin ulottuvuutta pitkälle näytettyjen hahmonrajojensa ulkopuolelle. Tai niin kuin varjo pitenee kuvastamastaan kohteesta hänen näytettävän olomuotonsa ollessa vain kiinnekohta, jonkinlainen maali jonka hän kanssaan seurustelevalle pelkästä kohteliaisuudestaan tämän omaksi mukavuudekseen antaa.
Jotta olisi edes jotain, johon saattaisi henkensäsilmät kiinnittää hänen itsensä samaan aikaan ollessa kaikkialla ja jokapuolella.

Vahvasti ja kiireettömästi lähelläolevaisen läsnä, mutta samalla myös yhtä aikaa jossain muualla seurustelemassa joidenkin toisten henkilöiden kanssa toisista asioista toisessa paikassa (ja ehkä ajassakin).
Hänen läsnäolonsa ei kuitenkaan milloinkaan ole poissaoloa jostain muualta eikä niinkään että hänen yhtäaikainen muuallaolonsa tekisi vähäänkään vaillinaiseksi hänen täälläoloaan.

Hänessä on iloa, innostusta, energisyyttä, eloisuutta, yllätyksellisyyttä ja riemukasta leikillisyyttä – jotka tiukkapipoisen tosikkomieliset, jotka vaativat pyhältä pelkkää tönkkövakavuutta saattavat kokea hämmentäväksi, jopa ilkikurisuudeksi.
Mutta myös surua, vakavaa ja synkkää kuin pimeyden lähteen pohjassa.
Ja järkkymättömän voiman ja varmuuden takaaman tyynen rauhallisuuden takana räjähtävän kiihkeää intohimoa.
Hän ei suhtaudu mihinkään penseän välinpitämättömästi. On jämerä kuin ukkosenjyrähdys ja lempeä kuin lounatuuli.
Ajoituksen mestari, aina askeleen edessä mitä tahansa tapahtuukin, eikä totisesti koskaan myöhästy tai ole toimintakyvytön.
Suojaava kilpi edessäni.
Miekka taistelemassa puolestani.
Lähellä kuin syleilyssä.
Sieluani käsivarrellaan pitäen,
sydäntäni kämmenellään.
Iloitsee minunkin ilojani ja itkee minun surujani.
Antaa minun tuntea hänen ilojaan ja hänen surujaan.

Kolminaisuuden kolmas persoona.
Hepreaksi רוח הקודש Ruach HaKodesh
Pyhä Henki.

Aiempi kirjoitukseni Pyhästä Hengestä: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2018/01/sieluni-vartija.html


-Ulla Rautiainen-

Luomisen Pilarit

Maailmankaikkeus viittanaan
taivas valtaistuimenaan
Maa jalkojensa astinlautana
Luomisen pilarien pystyttäjä
liikkuu tähtien myrskyssä.
Hän
joka on painanut sinettinsä
yhteen planeettaan avaruuden meressä.
Silloin kun verensä kerran hukkui syntiseen Maahan.
 – Sinun edestäsi vuodatettu.

 Tämän runon inspiraatio lähti tästä Hubble-avaruusteleskoopin ottamasta kuvasta.

-Ulla Rautiainen-

Sanamagiaa

 

”Emme kuulleet minkäänlaisia huhuja emmekä myöskään vihollisen radiolähetyksiä. Ei ollut muita asenteita, ei minkäänlaista oppositiota. Oli vain yksi mielipide ja yksi vakaumus ja joskus minusta jopa tuntui siltä, että kaikki ihmiset käyttivät samoja sanoja ja ilmauksia. Minun täytyi kokea katkera loppu ja palata normaaliin elämään ennen kuin tajusin tuon kaiken näin selkeästi. Tuohon aikaan kärsin vain epämääräisestä tyytymättömyyden tunteesta, ahdistuksesta, jolle ei löytynyt nimeä, koska päivittäinen kanssakäyminen Hitlerin kanssa ei antanut moisille ajatuksille jalansijaa.”

Traude Junge, Viimeiseen saakka; Hitlerin sihteerin muistelmat

Kliseillä puhuminen on erinomainen suoja toisten sanoja, läsnäoloa ja todellisuutta vastaan. Pahimmillaan se on kyvyttömyyttä tuottaa normaalia puhetta. Keskusteluyritys fraasilingon kanssa on hämmentävä ja turhauttava kokemus.

On kuin keskustelisi koneen kanssa, joka tuottaa vain ohjelmoituja lauseita ilman että juurikaan reagoisi keskustelukumppaniinsa mitenkään – tai ymmärtäisi itsekään suoltamiensa kliseiden sisältöä.

Suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, niin kuin missä tahansa suljetussa ryhmässä kehittyy helposti oma sisäinen slanginsa, oma sanastonsa ja puheenpartensa, jolla asiat ilmaistaan. Tarpeeksi pitkälle mentyään omasta jargonista tulee este kommunikoida ulkopuolisten kanssa.

Joskus se on tarkoituskin. Pidetään sisäpiiri suljettuna. Oma kieli toimii shibbolet-testinä, jolla kätevästi tunnistetaan omat vieraista ja pidetään vieraat loitolla.
Pahemmassa käytössä omasta kielestä tulee keino valehdella. Sanoille kehitetään toisia merkityksiä, kuin mitä niillä normaalikielessä on ja niin tätä sisäpiirikieltä taitamattomat ulkopuoliset tulevat harhautetuiksi.

Natsit käyttivät tätä kehittäessään ns. kielisäännöstön, (Sprachregelund). Asiat, joita ei haluttu tulevan julki, nimettiin toisella sanalla. Normaalikielessä se olisi tarkoittanut valehtelua.
Tunnetumpi esimerkki on Orwellin 1984 kirjan uuskieli, jota käytetään todellisuuden naamiointina.
Naamionti ei ollut uuskielen ainoa tehtävä.
Tarkoituksena oli myös tehdä toisinajattelu ja poliittinen kapinallisuus mahdottomaksi viemällä kansalaisilta käsitteet, joilla ilmaista poliittisesti vääräoppisia mielipiteitä.

Autoritaarisissa uskonyhteisöissä, joissa on jotain ulkopuolisilta salattavaa nämä lienevät myös tavoitteina. Kun ihminen saadaan muutettua kliseeautomaatiksi, ei hän enää ajattele omaehtoisesti eikä niin ollen keikuta venettä. Ja jos joku ulkopuolinen tulee kyselemään vinossa olevista asioista, voidaan hänelle hyvällä omallatunnolla valehdella.

Kliseeautomaatiksi alistuminen toki on palkitsevaakin. Saa tuntea itsensä viisaaksi kun vastaukset ovat aina valmiina kysyttiinpä mitä hyvänsä. (Se ei tätä automaattia häiritse, että vastaukset eivät välttämättä liity kysymykseen.) Kliseeeautomaatti myös yleensä voittaa väittelyt saamalla viimeisen sanan, kas kukaan kun ei yleensä pitkään jaksa jankata konemaisen järjettömästi argumentoivan kanssa.

Kristilliset somepalstat ovat täynnä esimerkkejä pelkillä raamatunlauseilla (jotka eivät aina edes liity asiaan) keskustelijoista. Kun pyytää tarkennusta, mitä hän tällä jakeella tarkoittaa, saa vastaukseksi toisen jakeen. Kun huomauttaa, että raamatunlauseella on useampikin tulkintamahdollisuus, saa ryöpyn uusia raamatunlauseita.

Kolikon toinen puoli on epäluuloisuus omasta kommunikointitavasta eroavaa ilmaisua kohtaan. Auta armias, jos siinä seurassa erehtyy sanomaan asiansa väärillä sanoilla. Näyttää siltä, että näissä piireissä uskotaan (vaikkei sitä ikinä ääneen tunnustetakaan) pakana-aikaiseen sanamagiaan. Oppiin, että sanat itsessään sisältävät väkeä, voimaa jolla on itsenäistä mahtia muuttaa todellisuutta.

Siksikin väärinsanoja koetaan vaarallisena.
Ja vaarallinen hän tietysti onkin. Eri tavalla sanoitettuna tutustakin asiasta saattaa aueta uutta oivallusta.
Joka on vaarallista yhteisössä, joka kieltää minkä tahansa muutoksen.


-Ulla Rautiainen-

Reliikki

Näytit minulle huoneen...
...Ei pelkkä huone – isompi tila.
Avarailmainen sali suuresta linnasta.
Tumman kiviset seinät kohosivat kuin pystyjyrkät vuoren sivut.
Varjoja keräävä katto kasvaen kaarevia holveja kuin taivaanpiiri maan yllä.
Niin iso tila, että mahtuisi vaikka tuulia syntyä.

Sinä seisoit siellä huoneen kivisellä lattialla
kuin yksinäinen valonsäde,
loistavana kuin salamanleimaus
eloisin kasvoin,
hymyssäsi auringon säteitä
ja silmäsi tähtiensytyttäjät
sen avarailmaisen ja kiviseinäisen salin elävänä lamppuna ja sydämenä.
Sinä!

Mikä minä olen lähestymään Sinua?
Astumaan huoneeseesi?
Kävelemään samoilla kivillä kuin Sinun jalkasi seisovat?
Enkö murskautuisi katseesi alle?
Ruumiinihan on vain hengittävää tomua,
sieluni saastuneen likaista sotkua.
Minä, syntinen ihminen!

Mutta silti
hymysi kutsui lähestymään kuin lassolla vetäen
eikä katseesi kivittänyt minua,
kun riensin eteesi ja painuin kasvojesi alle.
Ojensit kätesi,
kauniin ja vahvan minun siihen tarttua ja rakkaudella suudella.
Niin kaunis se käsi!

Vaikka,
siinä kädessä,
kauhistuttava,
läpilyöty haava
toiselta puolelta toiselle
lävistetty avonainen reikä
ison naulanvarren kokoinen
vanha lihan ruhje, mutta umpeutumaton, yhä tuoreen veripunaisena.

Älä säiky, älä arkaile koskea siihen,
niin minulle siinä huoneessa sanottiin.
Nämä haavat
olivat maailmassa suurin häväistys.
Mutta nyt taivaissa ja taivaitten taivaissa
kaikkien pyhimmäksi palvotuin asia.

-Ulla Rautiainen-

Betaniasta kuuluvaa

Betanialainen Maria oli nainen, joka aiheutti skandaaleja, kohua, hälyä ja hälinää. Eikä yksin. Kohukäyttäytymisen sytyttimenä oli Galileasta tullut kiertelevä rabbi. Aina kun nämä kaksi kohtasivat, alkoi tapahtua asioita, joista totisesti puhuttiin ja pitkään.
Sillä rabbilla oli sellainen vaikutus, moniin muihinkin. Repäisi irti tavallisesta ja sinkosi epätavalliseen.

Mutta puhutaan nyt betanialaisesta Mariasta. Koska se rabbi antoi oikein sellaisen ohjeenkin, että tästä naisesta (eikä hän kenestäkään muusta niin sanonut) on sitten puhuttava missä ikinä kaikessa maailmassa tätä evankeliumia saarnataan (Matt. 26:13).
Eli kaikkialla.
Niin että puhutaan nyt sitten.

Ensin oli se emansipoitunut tunkeutuminen miesten alueelle, joka jäi historiaan Martta ja Maria-tapauksena ja josta kerron vähemmän esilleotettuja taustoja aikaisemmassa kirjoituksessani Betanialainen skandaali, löytyy tuolta: http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2016/08/betanialainen-skandaali.html

Sitten oli se Lasarus-tapaus (Joh.11:1-44). Marian veli sairastui ja Maria sisarensa kanssa keksi kutsua rabbin hätiin. Sattui vain niin, että veli kuoli ennen kuin apu ehätti paikalle. Mikä ei sille rabbille probleema ollut; ei muuta kuin kutsumaan kuollut haudasta ulos.

Neljättä päivää kuolleena olleen kalmistosta ulos kävelyttäminen se vasta sensaatio olikin. Kohu-uutinen kantautui laajalle ja aina ylipapeille asti.
Jotka eivät ilahtuneet.
Ylipappien mielestä kuolleistaherääminen oli niin paha juttu, että päättivät tappaa Lasaruksen. Kuolleitten ei kuulunut kuleksia elävien keskuudessa, varsinkaan:

1.  koska ylipapit saddukeuksina eivät uskoneet kuolleistaheräämisiin.
2.  jos kunnia siitä koitui sille galilealaiselle maanvaivalle, joka ennemmin olisi pitänyt saada hiljennettyä.

Raamattu ei kerro, miten Lasarukselle lopulta kävi. Perimätiedot väittävät hänen paenneen Kyprokselle pappien tappouhkauksia pakoon.

Kolmannen kerran Maria oli silmätikkuna kun se rabbi oli taas kylässä käymässä (Matt.26:6-16, Mark14:3-11, Joh.12:1-8). Hän oli juuri rikkonut alabasteripullon ja kaatanut sen sisältämän huimankalliin nardusöljyn vierailevan rabbin päähän.
”Mitä haaskausta”, pauhasivat rabbin opetuslapset, eräs Juudas ilmeisesti etunenässä. Naisraiska oli tyhmyyksissään tehnyt väärin, holannut hyvän rahanlähteen hukkaan. Miksei myynyt arvoainetta ja antanut rahoja parempaan käyttöön? Maria ja hänen hyvä tarkoituksensa häväistiin miesvoimin koko vierasjoukon edessä.
Tästä päästäänkin sitten tämän blogijutun asiaan. Mitä kunnon uskovainen tekee kun näkee toista loukattavan?

Aikaisemmassa kirjoituksessani Hengellistä väkivaltaa http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2018/04/hengellista-vakivaltaa.html mainitsin vakavaksi hälytysmerkiksi uskonnollisessa yhteisössä sellaisen lojaalisuuden puutteen, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan. Puuttumattomuus kun tekee käytännössä väkivallasta hyväksyttyä.
Yleinen ilmiö maailmassa.
Levinnyt maailmasta hengellisiin yhteisöihinkin.

Kuitenkin, ”...kaiken, jonka jätitte tekemättä...” (Matt. 25:45)
Synti ei ole vain sitä mitä tehdään, vaan myös mitä jätetään tekemättä.

Joissain tilanteissa ei riitojen ja rettelöiden vältteleminen ole rauhanomaisuutta vaan vääryyden mahdollistamista. Joskus vanhurskautta on olla se ikävä ihminen, joka rohkenee uhmata vääryydentekijää, menee väliin ja ottaa iskut vastaan heikomman puolesta.

Mitä se galilealainen teki, kun näki Mariaa loukattavan? Oliko varovaisen hiljaa ettei tilanne äityisi vielä pahemmaksi? Yrittikö kääntää huomiota johonkin muuhun, että ikävä välikohtaus unohtuisi? Olla kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan, niin ehkä muutkin lakkaisivat vaahtoamasta? Hätistää onnettomasti huomion kohteeksi itsensä ängennyt nainen näkymättömiin, ehkäpä riidanaiheen poistuttua tilanne rauhoittuisi?

Ehei, ei tämä rabbi.
Tällä rabbilla oli Mielipiteitä.
Ja pokkaa lykätä lisää vettä myllyyn.
Olihan hän sanonut joskus: ”Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan...” (Luuk.11.23). Kun kerran vaati sillä tavalla itseensä suhtauduttavan, niin toki hän itsekin samaa ehdottomuutta muihin toteutti.

Ei korottanut ja eristänyt itseään tilanteiden koskemattomuuteen ja tapahtumien yläpuolelle, vaan oli tehoisan läsnäolevana ympärillään toraaville ihmisille.
Hän saneli ytimekkäästi ja terävin sanoin kenen puolella oli ja mitä arvosti. Että Mariaa toruvat olivat pahasti väärässä, että Marialla oli muista opetuslapsista poiketen älliä ymmärtää mitä tulossa oli ja vieläpä käski oikein puhumaan Marian teosta aina kun evankeliumia missä tahansa julistaisivat.
Laittoi pystyyn oikein koko maailmanajan kestävän KehuMariaa-kampanjan.

Loukatun puolustamisen vaarana on, että loukkaajien raivo kääntyykin puolustajaa kohtaan.
Niin siinä tässäkin kävi. Puolustuspuheen vaikutus näyttää olleen, että ”siitä hetkestä hän (Juudas Iskariot) etsi sopivaa tilaisuutta kavaltaakseen hänet (Jeesuksen)”. Jonkinlainen kulminaatiopiste Juudakselle, viimeinen pisara, ehkä pitkään kahden vaiheilla keikkuneen päätöksen lopullinen kypsyminen.

Mutta Betanian Maria ei olisi voinut suuremman huomion kohteeksi päätyä. Maailman vaatiessa naiseläjiltä näkymättömyyttä ja kuulumattomuutta tästä koko kylän puheenaiheesta tuli koko kristikunnan puheenaihe.


-Ulla Rautiainen-

Rujo runo

Runot jyrisevät päässäni.

Ei mitään hempeitä säkeitä

tuulesta, auringosta tai kukkien tuoksusta.

Näissä runoissa

aurinko on tulinen pätsi,

tuuli metsiä kaatava myrsky

ja kukkakedot kasvavat vasta myrskyn raivaamille aukeille.

Näitä runoja kirjoittaessani

kynäni karjuu

ja muste polttaa paperia rikki.

Kuka haluaa niitä lukea?

Kuka tohtii kuulla?

Eivät ne ole 

mieltä hellivää viihdettä,

ei niitä lukemalla mieli rauhoitu.

Kuka sanoo 

että runojen on kerrottava vain kauneudesta?

Vuori puhuu kallion kieltä,

kivivyöryjen jyminää,

jään halkomien paasien pauketta,

tuulen jyminää vuorten kupeissa.

 Rajuja runoja rajuista aiheista.

Vastenmielisiä niille

jotka haluavat pysyä kesänkauniilla kukkaniityillä.

Nämä runot ovat niille

jotka menevät talvimyrskyisiin erämaihin,

autioille vuorille

ja leviathanien asuttamille merenselille.

Nämä runot ovat

kotka syöksymässä saaliin kimppuun.

Repii lihat luista,

halkaisee luutkin ja juo ydinmehut.

Nämä runot ovat jäniksen kirkaisu

kotkan kynsien tarttuessa

 avuttomaan lihaan,

 repiessä elämän ulos.

Nämä runot ovat 

pesään kuolevat jäniksenpoikaset

kun emon veri on levinneenä kotkan sulille.

Nämä runot ovat 

kotkanpoikasten elämä

kun ne pitkän nälän jälkeen saavat ruokaa pesäänsä.

Minkä osan näistä runoista haluat kuulla? 

-Ulla Rautiainen-

Hengellistä väkivaltaa

Olin mieheni kanssa viikonloppuna eräässä helluntaiseurakunnassa Hengellinen väkivalta-seminaarissa. Enimmäkseen tuttua asiaa, olen lukenut siitä aiheesta kaiken käsiin saamani mitä suomenkielellä on julkaistu. Asiaan on tutustuttu myös kokemusperäisesti; on kierretty monenlaista seurakuntaa, hengellistä yhteisöä ja uskonnollista kokoonpanoa ja nähty, tehty ja koettu kaikenlaista.
Todella ikäviä juttujakin.
Semmoisia joita ei todeksi uskoisi ennen kuin omalle kohdalle kolahtaa.

Toiveita herättävää edistystä on, että seminaarin järjestänyt uskonyhteisö on havahtunut asiaan niin että halusi olla järjestämässä seminaaria aiheesta. Tilaisuus oli erittäin onnistunut, asiantunteva ja asioista oikeilla nimillä puhuva. Tuntui hyvältä saada vahvistusta omille havainnoille.

Yleisesti ottaen hengellisen väkivallan voi määritellä niin, että se on pahantekoa Jumalan nimissä ja mukamas Jumalan valtuuttamana.
Sen takia siihen sisältyy erityinen pirullisuus verraten muunlaiseen väkivaltaan. Se tavalla tai toisella rikkoo tai ainakin vääristää uhrin jumalasuhteen – saa Jumalan näyttämään ja tuntumaan enemmän paholaiselta kun hyvältä.
Muussa väkivallassa, fyysisessä, henkisessä, seksuaalisessa uhri voi vielä hakea turvaa, lohtua ja apua Jumalalta, mutta hengellisen väkivallan kohteeksi joutunut helposti kokee, että Jumalakin on pahantekijän puolella ja mites siinä sitten apua siltäkään taholta pyydät?

Jollain tavalla väärinkäytöksiä esiintyy kaikissa uskonyhteisöissä, ihmisistä kun ne koostuvat eikä pelkästään täydellisten ihmisten yhteisöä vielä ole missään kokoontunut.
Mielestäni kaksi asiaa kuitenkin on, jotka määrittelevät, onko yhteisö terve ja turvallinen vai ei:

•  Onko väkivalta yhteisön oppi-, sääntö- valta- ja käytäntörakenteissa (kirjoitetuissa tai kirjoittamattomissa). Jos väkivalta sisältyy jo yhteisön rakenteisiin, sitä vastaan on aika vaikea yksittäisen ihmisen puolustautua tai toivoa saavansa oikeutta ja korjausta asiaan.
• Jos yhteisössä vallitsee sellainen lojaalisuuden puutteen mentaliteetti, jossa kukaan ei nouse puolustamaan loukattua, seisomaan näkyvästi rinnalla ja korottamaan ääntänsä väärintekoa vastaan, tekee se käytännössä väkivallasta hyväksyttyä. Kuten psykiatri Jorma Tähkä sanoo: ”Vaikeneminen ja puuttumattomuus tarkoittavat hyväksymistä. Jos yhteisö sallii vakavan kiusaamisen, yhteisössä vallitsee passiivinen sadismi.” Sama kuin koulukiusaamisjutuissa: yksi kiusaa ja muu joukko katsoo passiivisena vierestä tekemättä mitään uhrin auttamiseksi.

Epäterveen yhteisön tunnusmerkeistä on niin erinomaisen hyvin Perttu Pulkkinen kirjoittanut omassa blogissaan ettei minun tarvitse toistaa samoja asioita. Nostan näytteeksi yhden hyvän pointin: ”Ahdistavassa uskonnollisuudessa hyljätyksi tulemisen pelkoa käytetään hyväksi ihmisten kontrolloimisessa. Rikkinäisillä ihmisillä hyljätyksi tulemisen pelko on suuri ja tällä on helppo pelata huomaamattomasti.” Loput pääsee lukemaan tästä linkistä, suosittelen:
https://perttupulkkinen.wordpress.com/2010/12/04/terve-ja-epaterve-uskonnollisuus/


-Ulla Rautiainen-