Kun ylipappi nuttunsa repäisi

"Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"

Siinä ylipappi Josef Bar Kaifas profetoi, vaikkei itse tiennytkään profetoivansa, vaan luuli lausuneeksi ihka oman ajatuksen (Joh. 11:50-51).
Joskus käy niinkin.
Jumala laittoi tekemään edes jotain oikein kun mies kerran ylipappi oli.
Paljoa muuta ei siinä viranhoidossa sitten oikein mennytkään.

Kaifas oli edellisen ylipappi Hannas ben Sethin vävypoika. Avioliitto ylipapilliseen perheeseen oli suurempana ansiona uranousussa kuin varsinaiset hengelliset hyveet. Nepotismi ruletti.

Tilanne oli vain siitä kiusallinen, että appiukko Hannas oli edelleen elossa ja hyvin toimintakykyisenä. Niin ei olisi pitänyt olla. Ylipapin viran olisi kuulunut olla elinikäinen ja kasukan siirtyä seuraajalle vasta edellisen kuoltua. Raamatussa molempia miehiä kutsutaan ylipapeiksi, joten käytännössä ylipappeja oli siis kaksi.

Vielä vaikeammaksi asian teki, että Hannas ei ollut luopunut asemastaan vapaaehtoisesti, vaan roomalainen hallinto oli erottanut hänet ja nimittänyt Rooman kannalta yhteistyökykyisemmän Kaifaan tilalle. Raamattu antaa ymmärtää, että Hannas ei suinkaan ollut vetäytynyt syrjään eläkepäivien viettoon vaan sekaantui aktiivisesti vävynsä viranhoitoon. Oli läsnä kuulustelemassa Jeesustakin (Joh. 18:13, 19-24).

Sekä Talmud että historioitsija Josefus antavat molemmista ylipapeista kuvauksen rahanahneina kiristäjinä ja oikeudenkäyntien manipuloijina. Nämä miehet eivät olleet mitään vaatimattomia kansanpalvelijoita, vaan temppelin varoilla ylellistä ylhäisöelämää eleleviä juutalaismaailman aristokraatteja.

Teologialtaan Kaifas lukeutui saddukeuksiin, sen aikakauden liberaaliteologiseen suuntaukseen. Saddukeukset eivät uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään, enkeleihin, henkiin, messiaan tulemukseen eivätkä ylipäänsä että Jumala liiemmin maailman asioihin puuttuisi.

Ylipappina oli siis mies, joka hädintuskin edes uskoi Jumalaan.

Sitten Jumala tuli hänen eteensä seisomaan.
Sanhedrinin, Jerusalemin temppelin pappeinneuvoston kokoontumiseen, jossa Kaifaan piti päättää mitä tuomiolle tuodusta miehestä sanoisi.

Oli hän sen päättänyt jo aikaa sitten.
Kuolemantuomio jumalanpilkasta.

Kuinka paljon Jumalaa marginaalitekijänä pitävä mahtoi Jumalan pilkkaamisesta oikeasti välittää? Ennemminkin tuomion motiivi oli sekä henkilökohtainen että poliittinen. Kateus, kun vangitun kansansuosio oli suurempi kuin hänen itsensä (Mark. 15:10). Sen lisäksi pelättiin hankaluuksia roomalaisten kanssa (Joh.11:48).

Ylipapin oli kuitenkin esitettävä suurta tyrmistystä vangin väittäessä itseään Jumalaksi. Perinteinen tapa juutalaiskulttuurissa oli repäistä vaatteensa mielipahan merkkinä.

Niin Kaifaskin siinä teki (Matt.26:65). Vaikuttava ele jolla lietsoa kiihtymystä vankia vastaan.
Asiassa oli vain yksi mutta, jonka Kaifas siinä tohinassa unohti.
Tai ehkä hänen meriitteihinsä ei kuulunut kovin tarkka perehtyneisyys uskonnolliseen lakiin.
Mooseksen laki nimittäin kielsi ylipapilta vaatteensa repimisen (3Moos.21:10).
Tuomitessaan toisen hän siis itse rikkoi lakia.
Kaifaan onneksi neuvosto enimmältään koostui lakiin suurpiirteisemmin suhtautuvista saddukeuksista kuin laki-intoilevista fariseuksista.
Oli se silti skandaali.


Siirrytäänpä ajassa hieman eteenpäin toiseen kohtaukseen.

Risteillä roikkuu kolme kuolevaa miestä. Sotilaat jakavat heidän vaatteitansa. Kangas oli siihen aikaan kallista, kyllä niille ottajia kelpasi, alusvaatteita myöten. Kuka ottaa mitäkin, jos jako ei mene tasapuolisesti, revitään vaatteet niin että kukin saa palan.

Sitten jakoon tulee ihokas, saumaton, kauttaaltaan ylhäältä asti kudottu, eihän sitä raaski repimällä pilata, heitetään siis arpaa ettei tarvitse palasiksi pilkkoa (Joh.19:23).

Repimätön vaate on sen keskimmäisellä ristillä riippuvan miehen, joka tästä lähin ja aina ikuisuuksiin on oleva se todellinen ylimmäinen pappi.

Kaifas jatkaa vielä jonkin aikaa virassaan, mutta se on enää ulkoinen muodollisuus. Jumala ei siinä enää ole mukana. Pappeus on repäisty toiselle, vaikkei Kaifas sitä itse käsitäkään.

Sille, joka ei lakia rikkonut missään kohdassa.


-Ulla Rautiainen-

Historian kuuluisin oikeusmurha

Sillä galilealaisella miehellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Tuomio oli jo ennakkoon päätetty, koko oikeudenkäynti oikeuden irvikuva ja lopputulos viattoman miehen oikeusmurha.

Tai sitten galilealaisella oli kaikki mahdollisuudet. Sanoi voivansa kutsua enemmän kuin kaksitoista legionaa enkeleitä (Matt. 26:53). Yksi roomalainen legiona käsitti 4000-6000 sotilasta. Yhden enkelin kerrottiin lyöneen kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta (2. Kun. 19:32-37). Jos osakin niistä enkeleistä olisi samaa kaliberia niin voimasuhteet olisivat ehdottomasti galilealaisen puolella.

Se oikeudenkäynti ei kenenkään mielestä mennyt niin kuin olisi toivottu.

Ongelma oli, että kukaan ei olisi halunnut tuomita syytettyä. Käytiin kaikki tahot läpi, vankia retuutettiin edestakaisin juutalaisen pappisneuvoston, neljännesruhtinas Herodeksen ja roomalaisen maaherra Pilatuksen väliä. Jokainen odotti jonkun toisen tekevän päätöksen.

Rooman vallan alaisuudessa juutalaispapeilla ei tietysti ollutkaan virallista lupaa kuolemantuomioiden langettamiseen, mutta äkkiäkös ovelat miehet olisivat järjestäneet – niin kuin Stefanoksenkin tapauksessa (Apt:7:59) – ”spontaanisti” villiintyneen kansanjoukon suorittamaan kivityslynkkauksen.
Jostain syystä he kuitenkin halusivat hoitaa ongelman virallisia teitä tai ehkä syytetyn kansansuosio oli niin suunnaton, ettei salamurhasuunnitelmat onnistuneet.

Nukkehallitsija Herodeksen asema Rooman alaisuudessa oli sen verran kiikkerä, että häntä kiinnosti enemmän välien kuntoon saaminen maaherran kanssa kuin vangin syyllisyys tai syyttömyys.
Yhdeltä profeetalta hän oli juhlahumussa pannut pään poikki ja lietsonut Kastajan kannattajia levottomuuksiin.
Kannattiko siis enempää valloittajien varpaille käydä astumaan heidän oikeusjärjestelmäänsä ohittamalla? Tämän vangin lähettäminen takaisin Pilatukselle oli alamaisuudenele, joka toimikin. Herodes ja Pilatus tulivat sinä päivänä ystäviksi keskenään; he olivat näet ennen olleet toistensa vihamiehiä (Luuk.23:12).

Roomalainen maaherra Pilatus piti galilealaista syyttömänä mihinkään oikeaan rikokseen ja juutalaisuskonnon teologiset kiistat eivät häntä kiinnostaneet. Hän tajusi koko jutun olevan keitetty kokoon papiston kateudesta eikä hän aikonut antaa hyväksikäyttää itseään näiden keskinäisessä valtapelissä. Asiasta tuli arvovaltakysymys, hänen viranhoitoaan eivät juutalaispapit ohjailisi.

Oikeudenkäynneissä ei edes keksitty kunnollista syytä, mistä mies tuomita. Juutalaisneuvoston edessä todistajat sekoilivat puhumalla toisiaan vastaan, olivat ilmiselvästi lahjottuja valehtelemaan eikä mitään pitävää saatu esille. Herodes löi koko jutun leikiksi ja keskittyi eteensä raahatun miehen pilkkaamiseen. Pilatus kieltäytyi ottamasta kantaa uskonnollisiin kiistoihin.

Mahdollisuudet saada galilealainen rabbi ristinpuulle alkoivat huveta kuin vesi seulasta. Raukeaisiko yritys tyhjään? Siinä oli syy hätääntyä – tuomioistuimen molemmin puolin.

Kahlehdittu galilealainen ei ollut ollenkaan niin avuton kun miltä päällepäin näytti. Saarnamiehestä kuolemaantuomituksi vajoaminen ei ollut vahinko, onnettomuus eikä työtapaturma. Tosiasiassa koko tilanne oli yksityiskohtia myöten hänen itsensä tarkasti suunnittelema.
Tätä vartenhan hän tänne maankamaralle oli astelemaan tullutkin, eräänlaiseen itsemurhatehtävään, jossa kuoleminen oli missionsa pääkohta, koko ihmiseksitulo-operaation kliimaksi. Jos se jäisi nyt tekemättä, silloin olisi piru merrassa ja koko hanke mennyt mönkään.

Galilealaisen nähdessä, että ei tästä valmista tulisi ilman apua, hän sitkeän vaikenemisen jälkeen puhkeaa puhumaan ja tarjoaa kuin tarjottimella hyvän syyn tuomioonsa: "Olen (Jumalan Poika); ja te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman (eli Jumalan) oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvissä". Siinä on, ottakaa nyt siitä niin päästään lopultakin itse asiaan.

Se riittää juutalaisneuvostolle jumalanpilkaksi, mutta ongelmana on vielä Pilatus. Ei roomalaista hetkauta, jos joku peräkylän hurmahenki kuvitteleekin olevansa jumalsukuinen. Roomalaisilla oli varsin vapaamielinen suhtautuminen jumaliin. Ei niiden lukumäärää tarvinnut rajoittaa. Maaherraa varten pitää keksiä eri syyte. Poliittisempi.

”Galilealainen väittää olevansa juutalaisten kuningas, ja jos sen sallit, niin et ole keisarin ystävä.” Se tepsii ja Pilatus säikähtää. Kantelevat vielä keisarille ja sitten onkin piru merrassa.
Keisarina on vainoharhainen Caprin saarelle eristäytynyt Tiberius, joka tunnettiin mielivaltaisen väkivaltaisena ihmisvihaajana. Pilatuksen nimi liitettiin jo ikävästi salaliitosta teloitettuun Sejanukseen ja lisäepäilykset uskollisuudesta olisivat kuolemaksi. Pilatus tekee mitä tehtävä on, vaikka peseekin kätensä moraalisesta vastuusta.

Syytetty on tyytyväinen, saatinhan homma hoidettua, vaikka välillä näyttikin epätoivoiselta. Mutta kyllä siinä taas nähtiin, että eivät ihmiset itsekseen mitään saa aikaan, edes Jumalaa ristinpuulle naulittua.


-Ulla Rautiainen-

Sanctum

Joskus
sielun pimeässä yössä
rukoukset ovat huutoa tyhjyyteen
vastassa Jumalan hiljaisuus.


Joskus
rukoukset ovat sielun sulkevien muurien takomista.
Sanoja, jotka eivät synny eivätkä kasva
tomuruumiini vankeudesta ulos.



Sanctum


Joskus
sielun hiljaisuudessa
sanattomassa olemisessa
tuntea Jumalan paino sieluni sisällä.

Silloin olla kuin puu, jonka oksiston lävitse tuuli käy
kuin seisoa lentävän linnun siipien päällä
tomuruumiini pyhään tuleen pukeutuneena.

Lausuen sitä rukousta,
jossa Kolminaisuus keskustelee keskenään
ja olla
sivustakuulijana kokemassa ihmettä
kun Jumala virtaa lävitseni.

-Ulla Rautiainen-

Galilealainen arvoitus

2000 vuoden takaisessa Galileassa riideltiin. Oli epäselvyyttä tuosta omavaltaisesta nasaretilaisesta saarnaajasta. Mikä hän oikein miehiään oli? Mielipiteet jakautuivat ääripäihin; osa piti häntä Jumalan lähettämänä messiaana, osa demonien riivaamana sekopäänä.

”Tutki ja näe, ettei Galileasta nouse profeettaa." joku kirjanoppineista ratkaisi kiistan (Joh 7:52). Uskonnolliset johtomiehet olivat tyytyväisiä, asia oli saatu selväksi.

Päättelyketjussa vain useampikin kohta meni vikaan:

1. Se että jotain ei ole tapahtunut aikaisemmin, ei takaa ettei sitä voisi tapahtua myöhemmin.  
2. Itse asiassa olikin tapahtunut. Kirjanoppinut ei ollutkaan niin kirjoituksia tunteva kuin mitä luuli  olevansa. Galileasta oli ennenkin noussut profeetta. Se kuuluisa kalan nielaisema Joona Amittain poika oli kotoisin Gat-Heferin kylästä, vain nelisen kilometrin päästä Nasaretista. (2. Kun. 14:25) 
3. Väitteen esittäjällä ei ollut kaikkea tietoa nasaretilaiseksi sanotun miehen syntypaikasta. Asiantuntevat olivat ilmeisesti visusti salanneen Betlehemin osuuden tapahtumaan. Mikä viisasta olikin, Betlehemin lastenmurhan määränneen kuninkaan poika oli vallassa ja olisi saattanut saada ikävän idean jos olisi kuullut isänsä järjestämän verilöylyn varsinaisen kohteen olevan edelleen elossa ja hyvinvoivana.

Tässä tarinassa opetus on, että luulo ei ole tiedon väärti eikä kannata luulla tietävänsä asiasta, ennen kuin todella tietää asiasta.


-Ulla Rautiainen-

Profeetan palkasta

Luuliko joku että profeetaksi kannattaa hakea, että saisi arvokkaan, ehkä jopa palkatun aseman ja viran seurakunnassa, että saisi vaikuttaa asioihin, saada jotain tärkeää aikaan, tulla suosituksi ja saada paljon kavereita?

Ei kannata.
Kysy vaikka Aamokselta, siltä joka viljeli metsäviikunapuita, jolla oli lammaslaumoja Tekoassa ja joka näki näkynsä kaksi vuotta ennen maanjäristystä.

Aamokselle kävi näin: ”Amasja, Beetelin pappi, lähetti Jerobeamille, Israelin kuninkaalle, tämän sanan: "Aamos on tehnyt salaliiton sinua vastaan Israelin heimon keskuudessa. Ei maa kestä kaikkea, mitä hän puhuu. … Ja Amasja sanoi Aamokselle: "Sinä näkijä, mene matkaasi ja pakene Juudan maahan, syö leipäsi siellä ja ennusta siellä. Mutta Beetelissä älä ennusta enää, sillä se on kuninkaan pyhäkkö ja valtakunnan temppeli." (Aam.7:10,12-13)
Aamos vaiennettiin seurakunnassa, karkotettiin maasta ja lähetettiin henkipattona pakenemaan kuninkaan vihaa.
Niin siinä kävi.
Oli vallassa semmoinen mentaliteetti että ”... ymmärtäväinen vaikenee tänä aikana, sillä se on paha aika.” (Aam. 5:13)
Että parempi viisaan pitää päänsä kiinni jos ei halunnut vaikeuksia.
Ja Aamoksenkin sanoa "En minä ole profeetta...”, vaikka olikin profeetta. (Aam.7:14) Olosuhteet kun oli semmoiset, ettei siinä profetiuttaan kannattanut hirveästi mainostaa.

Eivät muutkaan profeetat Raamatussa juhlineet.

Ei Jesajankaan arvokkuutta parantanut kun Jumala komensi profeettansa riisumaan vaatteensa ja esittämään havainnollistavaa performanssia nöyryytetyistä sotavangeista joita kuljetetaan alasti takapuolet paljaina. Eikä se ollut mikään lyhyt viuhahdus vaan näytelmää piti ylläpitää kolme vuotta. (Jes. 20:2-4)
Mikähän nykyseurakunta nyt toteutettuna tunnistaisi moisessa touhussa Pyhän Hengen ohjauksen?
Eivät tietenkään tunnistaneet silloinkaan.
Se ero on profeetassa ja muissa. Profeetta tunnistaa Jumalan vaikutuksen vaikka se kuinka arvaamattoman erikoislaatuista olisi.
Ja yleensä joutuu sen seurauksena vaikeuksiin niiden muiden taholta.
Kuningas Hiskia sentään uskoi Jesajaa vaikka tämä toikin ikävän sanoman.
Vaatii uhkarohkeutta mennä sanomaan kuninkaalle: ”Sinä kuolet.” (Jes. 38:1)
Semmoisesta saattoi sanomantuojakin kuolla.

Muillekin ”Herran koskettamille” kasaantui ongelmia.

Muutamia esimerkkejä:
Miikaa Sidkia, Kenaanan poika löi ja kuningas laittoi vankilaan. (1.Kun. 22:24, 27)
Jeremian vastoinkäymiset ovat jo niin pitkä luettelo, ettei tähän kannata laittaa.
Johannes Kastajalta lyötiin pää poikki.
Ja se Raamatun suurin profeetta lyötiin ristinpuulle.

Enimmäkseen profeetat saivat palautteeksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja sanomansa vähättelyä.

Mutta tämä kaikkihan on Vanhan Liiton aikaa. Kyllä nykyseurakunnissa oikeat profeetat tunnistetaan ja annetaan arvo.

Höh. Noinkohan?
Ei jumalallisen kipinän tunnistaminen niin itsestään selvää nykyuskonyhteisöissäkään ole.

Profeetan palkka ja motivaattori onkin jotain muuta kuin maanpäällisiä etuisuuksia. Herran koskettamalle Herran kosketus on riittävä ja jopa ylenmääräinen palkka. Sen takia ottaa vastaan vaikka minkälaisia hankaluuksia.

Joten kyllä profetaalisuutta kannattaa tavoitella.



-Ulla Rautiainen-

Hylätty

Tuntuu kuin olisin saanut turpiini.
Ovet suljettiin edessäni,
ihmiset hylkäsivät.

Ja silti
näen Sinun nauravan rohkaisevasti,
levittävän käsivartesi kutsuvasti
sylisi avoimena.

Ja tunnen itseni vapaaksi
kuin häkistä lentoon päässyt lintu.

Nyt kun minulla on vain Sinut.

-Ulla Rautiainen-

Joelin kirja

Mistä ihmeestä Petuelin poika oikein puhuu ja kuka hän edes on? Alkuesittelyssä ei kerrota muuta kuin oma nimi ja isän nimi.
Joelin nimi ( יואל‎ ) tarkoittaa ”Herra on Jumala”. ‎ Ehkä se onkin ainoa tarpeellinen tieto profeetasta: keskittykää sanomaan, älkää sanomantuojaan.

Joten heti toisesta jakeesta lähteekin profetiavyörytystä liikkeelle johdantona ensin kohderyhmän määrittely (eikä liian vaatimattomasti): kaikki maan asukkaat ja tulevat sukupolvet, jatkuen siitä jouhevasti sirkkaeläinten syömätapojen esittelyyn.

Höh????

Vanhan testamentin kolmelukuinen Joelin profeettakirja on yksi hankalammin tulkittavista raamatunpaikoista. Teksti on verbaalista ilotulitusta, lyyrisiä metaforia, sanaleikittelyä ja vauhdikasta kerrontaa kuten profeettakirjoissa yleensäkin. Olisipa elämys osata lukea sitä alkukielisenä. Mikä tahansa käännös on aina ”suudelma hunnun läpi”, kauhtunut versio originaalista. Sanaleikkejä kun on aika mahdotonta muille kielille kääntää.

Mutta mistä siinä puhutaan?

Yksi mahdollinen selitys on, että se olisi eräänlainen hengästyttävävauhtinen pikakelaus koko Raamatusta. Huipputiiviisti pakattu referaatti, kooste, lyhennelmä, synopsis.

Ensimmäinen luku kertoisi siitä kehnosta tilanteesta, johon ihmiskunta on suhteessa Jumalaan joutunut. Hengellinen elämä on kuihtunut surkeaksi, jumalanpalveluksia ei toimiteta asianmukaisesti ja kansa harhailee kuin tuhoutuneilla laitumilla nälkiintyvät karjalaumat.

Toisessa luvussa Kaikkivaltias saa tarpeekseen jumalattomasta menosta. Rangaistus rynnistää hyökkäävien armeijoiden muodossa, sitten perikadon keskellä ollaankin jo Herran päivässä, jossa ”maa vapisee ... aurinko ja kuu kävyvät mustiksi” (onko siinä pysäytyskuva yhdestä hetkestä Golgatan kivikummulta?) , jonka jälkeen tarjotaan mahdollisuutta katumukseen, parannuksentekoon, armoon, anteeksiantoon ja siunauksiin. Sitten siirrytäänkin jo Hengenvuodatukseen (jonka Pietari Apt: 2:16-21 linkittää heidän aikaansa, joten siitä ainakin saadaan yksi kiinnekohta).

Kolmas luku sisältää paljon samankaltaisuutta Ilmestyskirjan kanssa, joten ilmeisesti ollaan jo loppulaskennassa. Viimeiset jakeet ovatkin enää autuuden kuvausta Herran asuessa Siionissa.

Eli jos ei viitsi koko Isoa Kirjaa läpikahlata, niin siinä on pääkohdat tarjolla vähemmällä luennalla.
Tai ehkä se on perpektiivi historiasta siltä jolle ” yksi päivä on niinkuin tuhat vuotta".


-Ulla Rautiainen-