Ja Jumala loi fantasian

Pohjoisissa maissa on iät kaiket kerrottu kansantarinoita myyttisistä olennoista, selkieistä, hyljeihmisistä. Asuvat meressä, mutta voivat nousta maihinkin. Varsinkin rakkaussuhteista selkieiden ja ihmisten välillä on romanttisia ja traagisia satuja.
Mutta satujahan ne tietenkin ovat. Eihän mitään hyljeihmisiä oikeasti pohjoisen merissä polski.

11 Maaliskuuta 1984 islantilainen kalastusalus uppoaa. Viisi kalastajaa jäävät 5 asteiseen veteen. Siinä kylmyydesssä kuoleman tuleminen lasketaan minuuteissa. Neljä heistä menehtyykin hypotermiaan pian. Yksi, Guðlaugur Friðþórsson ui kuusi tuntia hyisessä vedessä ja maihin päästyään läpimärkänä ja avojaloin kävelee vielä pari tuntia lumista tundraa kaupunkiin.

Miten tämä on mahdollista?
Aluksi kukaan ei uskokaan Gullin tarinaa uintiretkestään, mutta laivan uppoamispaikan todennuttua ihme käy ilmeiseksi. Maailman johtavat hypotermia-asiantuntijat alkavat tutkia miestä. Ilmenee ennenkuulumaton asia: miehen ihonalainen rasvakerros on käytännössä hylkeen rasvaa. Siitä yliluonnolliselta tuntunut kylmyydensieto.
Islantilaiset ovat tehneet tästä tositarinasta elokuvankin Djúpið, The Deep, suomessa esitetty nimellä Syvyys.

Vampyyritarinoissa kerrotaan, että vampyyrinpureman saanut ei vanhene. Jää ikuisesti siihen ikään, jossa silloin oli.

Äskettäin tuli telkkarista dokumenttiohjelma, jossa kerrottiin oudoista lapsista, jotka eivät ikäänny. Yksikin oli elänyt jo parikymmentä vuotta, mutta oli niin henkisesti kuin fyysisesti sama kuin 5 vuotiaana, jolloin kaikki kasvu ja kehitys oli lakannut. Äidillä oli hankaluuksia selittää ihmisille, että tämä viisivuotiaan näköinen onkin oikeasti 22 vuotias.

Satukirjojen kuvissa menninkäisillä, haltioilla ja muilla fantasiaolennoilla on usein suippokorvat. Vainko satukirjoissa – no, elokuvissakin, mutta eihän oikeasti?

Minä kyllä tunnen henkilökohtaisesti ja läheisesti ihmisen, jolla syntyessään oli oikeaoppiset fantasiaolennon suippokorvat. Valitettavasti lääkäri synnytyslaitoksella päätti, ettei kukaan ihminen niin fantastiselta saa näyttää ja leikkasi korvat tavallisen pyöreälaitaisiksi.

On ihmisiä, jotka ovat syntyneet sini-ihoisina, hännällisinä, erikoisilla kyvyillä varustettuna (esim. savant-ihmiset) ja muilla satumaisilla ominaisuuksilla. Yleensä nämä satumaisuudet korjataan (niin kuin ne suippokorvat), mikäli mahdollista, joten fantasiahahmojen näköisiä olentoja ei kuljeskele keskuudessamme niin paljoa kuin mitä niitä syntyy.

Jumalan pilaako?

Ehkä Jumala pitää niin fantasiasta, ihmisten mielikuvituksesta ja luomistamme tarinoista (Jumala on paljon hyväntahtoisemmin kiinnostunut kaikesta mitä teemme kuin mitä ahtaaksi pingotettu uskonnollisuus tahtoo myöntää) että haluaa silloin tällöin tehdä todeksi tarinoitamme ja luo osalle ihmisistä tarinoiden mukaisia ominaisuuksia.
Onhan luovuus se Jumalan ominaisuuksista, jolla hän itsensä ensimmäiseksi ihmiskunnalle esitteli. Ja luovuus jumalallinen ominaisuus, jota hän siksi suosii ihmisissä, Jumalan kuvaksi tarkoitetuissa.

Niin kuin hänkin loi maailman ja sen elämän, niin mekin mielikuvituksessamme luomme maailmoja ja kansoitamme ne keksimillämme olennoilla ja sillä tavalla osin toteutamme Jumalan kuvana oloa ja sitä tietä pääsemme ymmärtämään ja tutustumaan vaikka osin Hänen Luoja-persoonaansa.

Kuten J.R.R.Tolkien Mythopoeija -runossa (löytyy kokonaisuudessaan kirjassa Puu ja lehti) sanoo: ”Kuten meidät kerran luotiin, me itse yhä luomme”.


-Ulla Rautiainen-

Verhon läpi puhuttua

Farther west than west
beyond the land
my people are dancing
on the other wind.

Ursula Le Quin

Fantasiamaailma on olemassa (se kadonnut Paratiisi). Oli leiskuvasiipisiä lohikäärmeitä (kyllä, heprean paratiisin käärmettä tarkoittava sana voidaan kääntää myös lohikäärmeeksi), taikapuita, kuolemattomat kansalaiset ja kaikkia niitä muita... Oli hyvä ja pahan välinen taistelu, niinkuin fantasiatarinassa kuuluukin olla (mutta me hävisimme jo ensimmäisen erän).

Hyvä fantasia on tarinoita Paratiisista, Paratiisin kaiku, joka jäi huutamaan maailmaan leimuavamiekkaisen vartijan suljettua portin sinne. Ja kuinka monet haluavatkaan sen kaiun vaientaa, jotta unohtaisimme alun...

J.R.R.Tolkien sanoi että fantasia on kirjallisuudenlajeista filosofisin ja oikeassa oli. Fantasian ymmärtäminen vaatii tietynlaista älyä.
Joillakin on matemaattista älyä, joillakin kielellistä älyä, joillakin fantasiaälyä.
Se on älyä nähdä sanojen ja käsitteiden taakse. Älyä ymmärtää suuria teemoja: toistodellisuutta, jumaluutta, luomista, loppua, elämää, kuolemaa, hyvää ja pahaa.

Tolkien sanoi myös, että on erityisen kristillinen tehtävä kirjoittaa fantasiatarinoita. Siinäkin oli oikeassa. Fantasiakielellä on helppo puhua tai ymmärtää niin fantastisesta asiasta kuin Jumalasta. Ilmaista asioita dramaattisemmin, isommin, tunteiden läpi käyvemmin. Sellaisella monumentaalisella aksentilla, joka paremmin kuvaakin Jumalaa ja jota varsinkin fantasiaälyyn suuntautunut väki paremmin käsittää kuin latteaa arkipuhetta.

Fantasiakerronnassa ei tarvitse alleviivaten osoitella eikä ratakiskosta taivutella. Kirjoittaja tarkoittaa mitä tarkoittaa ja lukija ymmärtää mitä ymmärtää mutta verhon lävitse. Siinä on riskinsä, lukija voi ymmärtää eri asiaa kuin kirjoittaja tarkoitti. Joskus johtaen hyvään, joskus pahaan.

Ursula Le Quinin tai George R.R. Martinin kristillisyydestä en menisi vannomaan, mutta itse kristittynä luen tekstin lävitse asioita, joita nämä kirjailijat eivät välttämättä ole tarkoittaneet.

Muistatko sen kohdan Ursula Le Quinin Toinen Tuuli-kirjassa, jossa Tehanu syttyy liekkiin, muuttaa hahmoaan ja liekkisiivillä yhdessä Kalessinin kanssa lentää toiseen tuuleen? Aina kun minä luen sitä, itken valtoimenaan ja ajattelen että se kuvaa kauniimmin kuin mikään kuolemista ja ylösnousemusta. Niinkuin että Kalessin on kuin Jeesus, jonka kanssa todellisessa hahmossamme lennämme ylös valoon ja valkeaan tuuleen.

Tai kun George R.R. Martinin yövartiat vannovat: ”Minä olen miekka pimeydessä, vartija muurilla, tuli karkottamassa kylmyyden, valo tuomassa aamun, torvi herättämässä nukkujat, kilpi suojaamassa. Elämä ja kunnia yövartion käytössä”, näen sen kuvaavan uskovan asennetta Jumalalta saamaansa kutsumukseen Hänen tehtävässään ja palveluksessaan.


-Ulla Rautiainen-

Joosefilainen kostovyörytys

Olen törmäillyt merkillisiin raamatuntulkintoihin, joissa VT:n Joosefin tarinaa (1Moos. 37-50, siis se, jossa pahanilkiset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjakauppiaille ja Joosef kohoaa Egyptin kakkosvaltiaaksi) kerrotaan esimerkillisenä hyvän ihmisen anteeksiantamiskuvauksena.

Omituista, minä luen kyllä Raamatustani ihan muuta.

Kyllähän Joosef lopuksi jollain tavalla antaa anteeksi veljillensä, mutta kyllä se aikaa ottaa ja sitä ennen lataa melko ilkeää revanssia veljiensä menneistä synneistä.
Tarinan lukeminen hyväsydämisen miehen kauniiksi anteeksiantamuskertomukseksi vaatii kyllä melko lujaa tekstinohitulkintaa ja isojen osioiden poissaksimista.

Ensimmäinen kysymys herää, miksei Joosef jo aikaisemmin lähde kertomaan isälleen ja veljilleen että on elossa ja hyvinvoivana? Matka Egyptistä kotikonnuille ei järin pitkä ole, varsinkaan upporikkaan miehen järjestää.

Ajatteleeko että kosto on parasta kylmänä?
Ja että sen takia kannatta uhrata isän mielenrauhakin?
Eikö halua kohdata sukuaan, kun nämä vielä ovat voimiensa tunnossa ja menestyneitä vaan odottaa kuin hämähäkki verkonlaidalla kunnes saalis on avuttomassa tilassa ja sitten onkin saumaa iskeä?

Avuton tila tulee, kun nälänhätä iskee ja syötävä loppuu veljeksiltä. Hädän ahdistamien veljesten heittäytyessä maahan kasvoilleen Egyptin vallanpitäjän eteen lähtee kostovyörytys liikkeelle. Joosef tekeytyy vieraaksi, puhuttelee ankarasti, syyttää vakoojiksi, heittää vankilaan, uhkaa kuolemalla, ottaa yhden veljen panttivangiksi, lavastaa muut varkaiksi ja ylipäätään kyykyttää, pelottelee, nöyryyttää ja alistaa kuin pahin vihamies.

Onpa stressaavia vierailuja Egyptissä. Veljekset eivät ymmärrä, mitä oikein on tapahtumassa. Hehän tulevat vain viljaa ostamaan, mutta egyptiläinen ylimys osoittautuu kauhistuttavan arvaamattomaksi isännäksi. Välillä osoittaa kummallisen tuttavallista suosiota, välillä koleutuu tylyksi että saa henkensä puolesta pelätä. Välillä ollaan vankilassa, välissä palatsissa syömingeissä ja juopottelemassa ja sitten jo asemiesten takaa-ajamina.

Lopulta arvoitus ratkeaa ja itketään kaulakkain. Joosef pitää pitkän puheen kuinka Jumala käänsi pahan hyväksi. Veljesten vastauksista Joosefille ei Raamattu mainitse mitään. Ehkä siinä olikin parempi pysyä varovaisen hiljaksiin.

Varsinaisista anteeksiantosanoista ei siinä tilanteessa vielä mitään pukahdeta. Tilanne jää kiusallisesti roikkumaan ja veljekset epävarmuuteen mitä tuleman pitää. Isä-Jaakobin kuoltua tuleekin veljille hätä käteen. Ehkä isän olemassaolo oli hillinnyt kaltoinkohdeltua veljeä. Nyt on sitten sitäkin enemmän syytä pelätä alkavaa vainoa ja kostoa. Olihan Joosef jo aikaisemmin osoittautunut varsin arvaamattomaksi toimissaan.

Taas oli lähdettävä lankeamaan maahan Joosefin eteen, anomaan anteeksiantoa ja julistautumaan tämän orjiksi. Vielä tässäkään Joosef ei lausu ”annan anteeksi” -taikasanoja, vaan pitää puhetta miten Jumala laittoi veljesten pahan tarkoituksen menemään mönkään ja hänen asiansa hyvälle tolalle.
Vähän silleen että hähähää, ettepä onnistuneet ja katsokaas kuka nyt on niskan päällä.

Niin ettei tästä tarinasta minun ymmärrykseni mukaan hirveän hyvää anteeksianto-opetusta saa, jos tekstiä lukee niin kuin se kirjoitettu on. Ennemminkin kertomus kovapäisten miesten törmäilystä kaunan, katkeruuden ja pitkävihaisuuden hetteiköissä.


-Ulla Rautiainen-

Liekkiniminen

Jumalan Pojan nimi on suomeksi Jeesus. Englantia puhuvat sanovat Tsiisös, arabialaiset Issa ja espanjalaiset Hessus. Raamattua käännettäessä on yleensä nimetkin käännetty kyseisen kielen mukaisiksi. Jotkut nimet alkuasussaan olisivatkin vaikeita toiskielisen yrittää suustansa ulos vääntää. Jo Uuden Testamentin kirjoittaneet tekivät niin. Siellä galilealainen rabbi on selvällä kreikankielellä  Ιησους (Iēsous).

2000 vuoden takaisessa Nasaretissa rakentajan poika tunnettiin hepreankielisellä nimellä ישוע. Nimi tarkoittaa “pelastus” ja se äännettin jotenkin siihen suuntaan kuin Jeshua. Tuhansien vuosien takaisesta vokaalivajaasta kirjoituksesta on mahdoton näin jälkikäteen tarkasti tietää, miten sanat siihen aikaan oikeasti äännettiin.

Nimen hepreankielinen kirjoitusmuoto on visuaalisestikin mielenkiintoinen. Hepreankieltä on sanottu ”liekkikirjoitukseksi” koska kauniilla kirjoitustavalla monet kirjaimet muodostavat päällensä liekkikuvia.
Juutalainen (Raamatun ulkopuolinen) legenda kertoo, että liekkikirjoitus syntyi, kun tulenhehkuinen Jumala Siinain vuorella raapusti omakätisesti Moosekselle antamiensa laintaulujen kirjoituksen.

Jeshua-sana ישוע kuvallisesti katsottuna muodostaa seitsemän rivissä palavaa liekkiä.
 

Siitä tulee paljon mielleyhtymiä. Juutalaisessa pyhäkössä oli seitsenhaarainen lampunjalka, menora, jossa paloi seitsemän liekkiä. Ilmestyskirjassa Jeesus käyskelee seitsemän lampunjalan keskellä (Ilm. 2:1) ja taivaasta näkyy valtaistuimen edessä seitsemän tulisoihtua, jotka ovat ne seitsemän Jumalan henkeä (Ilm.4:5). 

 Kun laittaa päällekkäin ישוע kuvan ja kuvan menorasta, saa tulokseksi seitsemällä liekillä
palavan lampunjalan. Siitä voisi ajatella vaikka että kun laitetaan lampunjalka, joka kuvaa seurakuntaa (ainakin Ilm.1:20) ja Jeesus yhteen, niin saadaan pimeyttä valaiseva kokonaisuus. Maailman valkeushan (tai valo, niin kuin alkutekstissä sanotaan) Jeesushan sanoikin olevansa (Joh 8:12).



-Ulla Rautiainen-

Osallistui ihmisten iloon

Kaanaan häissä.
Se tyyppi teki ylitse viisisataa litraa viiniä.
Jo valmiiksi juopuneelle porukalle.
Ja sellaista viiniä, josta juovutaan lisää.
Siitä mahtoi tulla melkoiset bileet.
Tanssittiin niin että taivas heilui,

debkaa niin että maa järkkyi,
ja orkesteri soitti, kuin olisi juuri keksinyt musiikin.
Se tyyppi osaa laittaa juhlat pystyyn.
Juo, juovu, solkota hänelle kaikki salaisuutesi,
häpeällisimmätkin, niin hän sanoo antavansa anteeksi,
ja sammu hänen syliinsä.
Kyllä hän pitelee tukkaasi kun oksennat,
etsii kadonneet kamppeesi,
tilaa taksin ja vie kotiin.
Hänen kotiinsa.
Eikä kenenkään muun viini enää tunnu miltään sen jälkeen.

-Ulla Rautiainen-

Teesejä ja vastateesejä eli kuinka puhun kielillä

Joskus vuonna -96 tai -97 kerroin innoissani läheiselleni, että minulle on tapahtunut sama kuin Raamatun apostoleille, olen saanut lahjan rukoilla kielilläpuhuen. Läheinen kauhistui: ”Entä jos se kohtaus tulee kun olet ajamassa autoa?”

Tyypillinen suhtautumistapa. Vuosien vieriessä olen koko ajan vähemmän kertonut rukoustavastani ihmisille, jotka itse eivät ole asiaan vihkiytyneet. Miten selittää sokealle mikä on punainen? Varsinkin jos se sokea ei kirveelläkään suostu luopumaan uskomuksesta, että punainen on märkä.
Ei läheisenikään suostunut uskomaan, ettei kyse ole ennalta-arvaamatta iskevästä tajuttomuuskohtauksesta.

Olen siis puhunut kielillä miltei päivittäin parikymmentä vuotta, kuullut seurakuntia kiertäessäni tuhansia muiden ihmisten kielilläpuhumisia. Silti oma kokemukseni ei tunnu merkitsevän mitään, kun henkilöt, jotka eivät itse kielilläpuhu eivätkä ole koskaan kuulleet kenenkään toisen puhuvan kielillä, alkavat selittämään suunnattoman itsevarmalla tietämyksellä minulle että:

• kielilläpuhuminen tapahtuu hurmos-, tai transsitilassa, jossa tietoisuus katoaa- kielilläpuhumiskohtausta ei voi kontrolloida, vaan se yllättää kuin epilepsiakohtaus milloin tahansa, eikä kohtauksen tultua sitä voi pysäyttää
•  kielilläpuhumis kyvyn saa kiihottamalla mielensä suunniltaan itse- tai joukkosuggestiolla
•  kielilläpuhumista esiintyy vain hämäräperäisissä ja sulkeutunuthenkisissä lahkoissa
•  kielilläpuhuminen on epämääräistä tavujen uudelleenjärjestämistä puhujan äidinkielestä
•  kielilläpuhutussa kielessä ei ole äänteitä, joita puhujan omassa kielessä ei olisi
•  kielilläpuhuja toistaa samoja äänteitä suppeasti
•  kielillä puhuttu mongerrus ei ole mitään oikeaa kieltä

Nämä kaikki ovat VÄÄRIÄ oletuksia.

Onhan ilmiöstä toki tehty tieteellistäkin tutkimusta. Niihin tutkimuksiin tutustuessani koen vain aikamoista hämmennystä. Ensimmäiset tutkimukset osoittivat, että kielilläpuhujat ovat mielisairaista, myöhemmin siitä diagnoosista on sentään jo luovuttu. Muita edellämainittuja uskomuksia vieläkin esitetään täytenä totena tieteen nimissä.

Tieteentekijätkin ovat inhimillisiä ihmisiä, joilla on ennakko-oletuksia asioista. Jos jumalallinen tekijä jo alunperin suljetaan pois asiassa, jossa vaikuttajana nimenomaan on jumalallinen tekijä, se kyllä ohjaa tutkimusta outoihin tuloksiin.

Eikä pelkästään loppupäätelmissä, joittenkin tutkimusten kulussakin on ollut outoja piirteitä. Yhdessäkin tutkimuskohteet laitettiin ensin laulamaan ylistyslauluja. Miksi ihmeessä? Jos tutkitaan juoksijan lihasten toimintaa, laitetaanko koehenkilö ensin laulamaan? Tutkijoilla näyttäisi olleen ennakko-oletus, että kielilläpuhumista aikaansaadakseen pitää ensin psyykata mieltä, pumpata oikeata tunnetta esiin.

Lisäksi tutkimuksissa kummastusta herättävää on oudon pienet otannat. Aivan kuin kielilläpuhuminen olisi niin harvinaista, että sitä taitavia olisi kiven alta kaivettava esiin. Maailmalla on isoja karismaattisia megaseurakuntia, joissa voi tavata kerralla kymmeniätuhansia kielilläpuhujia. Se ei ole harvinaista.

Korjaan tässä nyt oman kokemukseni pohjalta muutamia virheoletuksia.

•  Kielilläpuhuessani olen täydessä tajuissani, toimin ja havainnon ympäristöäni yhtä hyvin kuin tavallisestikin puhuessani. Olen rukoillut kielillä autolla ajaessa eikä se ole ajokykyyn vaikuttanut.
•  Kielilläpuhumiseni on täydessä kontrollissani samoin kuin mikä tahansa muukin puhuminen. Voin aloittaa ja lopettaa sen milloin itse haluan.
•  Minun ei tarvitse mitenkään valmistella eikä viritellä mieltäni kielilläpuhumiseen.
•  Tunnen kielilläpuhujia sekä tavallisesta luterilaisesta kirkosta että pienemmistä yhteisöistä. Itse sain kielilläpuhumisen lahjan tavallisessa epäkarismaattisessa luterilaisen kirkon sunnuntaijumalanpalveluksessa.
•  Mikä tahansa oikea kieli koostuu rajallisesta määrästä tavuja, joita eri sanoihin järjestetään eri tavoin.
•  Omassa rukouskielessäni on sellaisia kähiseviä kurkkuäänteitä, joita suomen kielessä ei ole. Aikaisemmin yritin opetella arabian kielen sanoja (kuului senaikuiseen työnkuvaani) ja sitten kävin heprean kielen kurssilla, yrittäen kaikin voimin opetella ääntämään juuri niitä äänteitä koskaan onnistumatta. Kielilläpuhuessani ne tulevat helposti.
•  Kielilläpuhumisen sisältönä harvemmin on toistaa kyseisen kielen koko sanastoa läpi. Koska kyseessä on rukous, se rajoittuu tiettyyn aihealueeseen, jolloin sanojen toistoa tietenkin esiintyy
•  Ennenkuulematon vieras kieli kuulostaa yleensä mongerrukselta. Miltä esimerkiksi kuulostaa tämmöinen äännelitania: Tzav la-tzav, tzav la-tzav, kav la-kav, kav la-kav z'eir sham, z'eir sham? Tämä on kuitenkin lause hepreankielisestä Raamatusta Jesaja 28:10.

Kuka osaa kaikki maailman kielet, myös kuolleet ja tulevaisuuden kielet (ja vielä lisäksi taivaalliset kielet) niin että voisi tunnistaa ettei joku puhe ole oikeaa kieltä? Joka ei tietäisi mitään vaikkapa kanarialaisesta vihellyskielestä, afrikkalaisista naksutus- ja maiskautusäänteisistä kielistä tai viittomakielestä, mahtaisiko edes tunnistaa niitä oikeiksi kieliksi? Ennen Monty Robertsia kukaan ei edes tiennyt että hevosillakin on oma ruumiineleistä koostuva kieli, jolla viestivät toisilleen ja jonka ihminenkin voi oppia.

Lisäksi sekä itselläni että tuttavillani on lukuisia kokemuksia, joissa on kuullut jonkun alkavan kielilläpuhua oikeaa tunnistettavaa kieltä. Joskus paikalla on ollut kieltä oikeasti osaavia ihmisiä, jotka ovat tulkanneet puheen sisällön.

Yksi tällainen veretseisauttava todistus löytyy pastori Esa Hyvösen kertomana tästä linkistä:

http://eksegeesi.blogspot.fi/2009/09/tasta-olen-kuullut-mutta-en-ennen.html

Ymmärrettävää tietysti on, että kun on kyse näin syvästä pyhän mysteeristä, puolueeton suhtautuminen tuskin kellekään on mahdollista. Asiaan joko uskoo tai sitten ei. Nämäkään todisteluni tuskin niiden mieltä muuttavat, jotka ovat jo päättäneet olla uskomatta mysteeriin.



-Ulla Rautiainen-

Joikaamaan Hengessä

Olisipa komeata osata joikata. Tuntea ikivanha lappilaisten laulutapa suussansa, kierittää kieleltänsä pitkiä vokaaleja kuin tuulenrosseja tunturissa, veisata avaraa ääntä kuin revontulien kirjavoittamaa taivaankattoa, sommittaa säkeitä kuin tunturijonoiksi poimuttunutta Lapin maata.
Saamelaissielun säveltä.

Ostin kirjankin, Minna Riikka Järvinen: Maailma äänessä, tukimus pohjoissaamelaisesta joikuperinteestä. Luettuani opin, että joiku on vaikea laululaji. Ei mitään mielivaltaista nunnuka lailaa jollotusta, vaan siinä on tarkat ja monimutkaiset säännöt. Ei sitä tahdo oppia, ellei ole syntynyt ja kasvanut joikukulttuurin keskellä tai saanut henkilökohtaista opetusta aidolta joikumestarilta.
Se siitä siten, ei tule minusta joikaajaa. Olipa omituinen unelma, mistä lie etelän ihminen moista mieleensä kehittänytkin?

Vaan tulipa sittenkin! Onhan minulla henkilökohtaisena opettajana sellainen kaikenosaaja, joka äkkiä pani etelänihmisenkin joikaamaan. Hän näes arvostaa monikulttuurisuutta ja rajojen rikkomista. Itsekin melkoinen aitojen kaataja ja esteiden nurin potkija.

Minä puhun kielillä. Pyhän Hengen antamia rukouskieliä, josta en pääsääntöisesti mitään ymmärrä. Kielitieteitä opiskeleva tyttäreni sanoi, että kyllä rakenteeltaan kuulostaa oikealta kieleltä, jonnein Lähi-idän alueelle viittavaa, jotain seemiläissanoja olen sieltä itsekin tunnistanut. Niinkuin Jeshua, tiuhaan toistuvan sanan.

Enkä pelkästään puhu, usein laulankin. Sanat kääntyvät säveleksi, saavat melodian ja rytmin, joskus kuin ortodoksipappien tai juutalaisrabbien resitointia, joskus jotain ylistysmusiikilta kuulostavaa. Viimeisimpänä uutuutena ohjelmistoon ilmestyi joiku.

Yllättäen, pyytämättä, osaamatta valmistautua pohjoiseen elämykseen.
Joiku jokena juoksi, pohjoisen virsi vetenä vieri, taivaanlaulu tahditti rukouskieleni.
Se joiku oli revontulitaivaan avaruus, pohjanpalojen intohimo, puhtaan, syvän lumen valkea hehku ja pää korkealla juoksevan pororaidon jalkojen tahti ja rytmi.
Sanojen sisällöstä ei ole aavistustakaan, paljon L-kirjaimia ja vokaaleja, pehmeätuntuista kuin höytylumi. Saamelaiskieltä? Ehkä.

Niin että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.

Mitä iloa hengessä rukous voikaan olla! Mahdollisuutta sukeltaa itselleen vieraaseen, kokea muuten tavoittamatonta, omistaa koko maailma.
Miksei yhteyttä Pyhään Henkeen arvosteta enemmän? Tavoitella kuin Graalin maljaa, kuin miljardiaarretta, kuin ikiliikkujan teko-ohjetta? Kannattaisi.
 
Hengessä musisoiminen on ihan raamatullista. 1. Aik. 25:1 kerrotaan että Aasafin, Heemanin ja Jedutunin pojat hurmoksissa soittivat Herran temppelissä kanteleilla, harpuilla ja kymbaaleilla. Ja jotkut raamatunkääntäjät sanovat, että Kol. 3:16 mainitut hengelliset laulut olisi tarkemmin käännettynä (Pyhän) Hengen antamia lauluja, eli siis hengessä laulamista.

Joikaamisesta on tehty väitöskirjakin. Löytyy kokonaisena luettavaksi tuosta linkistä, jos kiinnostaa joikun saloihin syventyä:
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66791/978-951-44-8551-0.pdf


-Ulla Rautiainen-