Eichmann Jerusalemissa

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä on viimeinkin suomennettu. Jo oli aikakin, sillä englanniksi se ilmestyi jo vuonna 1963.

Pitkä viive on kummallista. Teos on hyvin tunnettu ja sen väitteisiin ja viittauksiin törmää vähänväliä missä jotenkin pahuuden olemusta tutkitaan ja käsitellään. Saattaa olla, että kirjan ajoittain sarkastinen tyyli ja purevan terävät huomiot koettiin kiusallisiksi suomalaisissa kustantamoissa. Suomi kun kuitenkin oli ollut Natsi-Saksan liittolainen.

Kirja on nyt lopultakin suomeksi saatavissa ja on sisällöltään erinomaisen ajatuksia herättelevä.
Teos on kertomus juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille vastanneen Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä. Eikä pelkästään siitä, vaan arvostelma ”koko 1900-luvun eurooppalaisesta poliittisesta kulttuurista ja sitä vaivanneesta itsepetoksen sävyttämästä arvostelukyvyn puutteesta”, kuten takakansiteksti sanoo.

Hannah Arendt loi käsitteen ”pahuuden arkipäiväisyys”. Pahuudesta, josta todellakin puuttuu kaikki mefistomainen loistokkuus, vaan joka on pelkkää tyhmyyttä, ajattelun puutetta ja auktoriteettien sokeaa tottelemista.

Tietysti herää kysymys, oliko Eichmann todella niin puupää, millaisena Jerusalemissa esiintyi. Ehkä vanha valehtelija joko yritti kerätä myötätuntoa yksinkertaisen hölmän imagollaan tai käsitti tilanteensa toivottomuuden ja piti koko oikeutta pilkkanaan höpisemällä mitä sattuu.

Jokatapauksessa kirja on kiinnostava (ja varoittava) tutkielma Eichmannin persoonasta. Siitä, kuinka tavallinen ihminen sopivissa olosuhteissa muuttuu pahan ruumiillistumaksi.

Itse sitä huomaamatta.
Viimeiseen asti Eichmann itse nimittäin kiisti syyllisyytensä. Omasta mielestään hän oli ”harhaluulojen uhri”, hän ei koskaan ollut juutalaisvihaaja, päinvastoin hän oli ”auttanut”!!!! ja ”pelastanut”!!!! juutalaisia. Hän oli vain syyllistynyt käskyjen tottelemiseen ja totteleminenhan oli hyve, muut natsijohtajat olivat käyttäneet hyväksi hänen hyveellisyyttään. Hän kärsi muiden tekojen puolesta, oikeudenkäynti oli epäreilu ja tuomio epäoikeudenmukainen... jne... jne...
Siitä voikin pohdiskella, kuinka pätevä itsekukin on omaa itseään arvioimaan.

Eichmann on tietenkin äärimmäinen esimerkki itsepetoksesta.
Vai onko?

Eichmannissa hätkähdyttävää on juuri hänen tavallisuutensa. Hän ei ollut murhanhimoinen hullu (hänet tutkineet psykiatrit julistivat hänet mieleltään terveeksi) eikä erityisen pahantahtoinen. Hän vain oli mies, joka halusi olla kunnon kansalainen ja tehdä työnsä hyvin. Hän oli ratas byrokratian koneistossa, virkamies, joka ei kokenut olevansa vastuussa ylemmältä taholta tulleiden käskyjen toteuttamisesta.

Eichmannin moraalisen romahduksen mahdollistaneita luonteenpiirteitä olivat:
mielikuvituksen puute,
kyvyttömyys nähdä asioita muiden näkökulmasta,
todellisuudesta vieraantuminen (jopa teloituspaikalta hänestä jäi sellainen mielikuva, ettei hän täysin käsittänyt näitten olevan hänen hautajaisensa),
valheellisuus (koko oikeudenkäynnin ajan aina teloituspaikalle asti hän puhui niin pahasti ristiin että tuomarit olivat ihmeissään hänen absurdien toinen toistaan kumoavien lausuntojensa kanssa)
ja ennenkaikkea auktoriteettien kyselemätön totteleminen, joka sokaisi moraalisen arvostelukyvyn.
Hänen pahuutensa ei ollut varsinaista häijyyttä vaan ajattelun puutetta. Hän ei koskaan pysähtynyt miettimään, mitä oikeastaan teki eikä sitä, oliko valmis kantamaan vastuun tekojensa seurauksista.

Ei mitenkään epätavallisia ominaisuuksia.
Sitä on syytä miettiä.
Että kuinka moni meistä samoissa olosuhteissa...?

Eichmannin onnettomuus oli, että hän päätyi häviäjien puolelle. Jos sodan lopputulos olisi ollut toinen, voimme kuvitella vastaavanlaisen oikeudenkäynnin Japaniin, jossa atomipommin pudottamisen organisoineet olisivat olleet tuomittavina ja kansakuntien kauhisteltavina.

Arendtin kirjan paras anti ei olekaan pelkän yhden miehen tarkasteleminen, vaan lukijan haastaminen miettimään laajemmin yksittäisten tekojen moraalisia valintoja. Kuinka itse olisit toiminut vastaavissa olosuhteissa? Tai kuinka selkeästi näet omissa olosuhteissasi hyvän ja pahan eron ja kuinka valitset niiden välillä?

Vai valitsetko lainkaan?
Juuri se, valitsemattomuus nimittäin oli Eichmannin ydinsynti, joka teki hänestä pahan käsikassaran. Hän antoi olosuhteiden viedä ja mukautui vallalla olleeseen toimintatapaan.


-Ulla Rautiainen-

Tähtiruno

Sinä iltatähden ohjaaja,
ja aamutähden nostattaja.
Oma syyllisyytenikö
saa näkemään Sinut
lainlaatijana,
tuomarina,
kostajana,
ankarana isäntänä
paheksumassa kelvottomia palvelijoitasi.

Vaikka juuri Sinä olet se,
joka peset tähdet,
sytytät ne loistamaan,
ja kohennat niiden kirkkautta.

Sinä, joka olet
itse kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys.
Sillä ilman armoasi
palava oikeudenmukaisuutesi
olisi jo aikaa sitten tuhonnut meidät.

-Ulla Rautiainen-

Jumala armahtaa

”...hän (Jeesus) oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh 1:14)

Armo on:
Mitä Jumala pitelee kädessään tarjoten ihmiskunnalle.
Pakotie tuomituille jotka eivät ikinä pystyisi velkaansa maksamaan.
Puhtaampaa kuin valo.
Kirkkaampaa kuin tuli.
Viaton veri puuta pitkin valumassa synnin saastuttamaa maata puhdistamaan.

Anteeksianto on uhrien tehtävä, ei jonkun sivullisen. Jos A tekee pahaa B:lle, ei C voi antaa anteeksi, koska ei ole asianosainen. Se olisi röyhkeätä B:n oikeuksien loukkausta.
Siitä Jumalalle tuli ongelma. Koska ihmisten pahanteko kohdistuu toisiin ihmisiin, ei Jumalaan, joka on liian ihmisten kosketuksen ulottumattomissa, ettei häntä ihmisvoimin voisi mitenkään vahingoittaa.
Siksi Jumalan piti tulla ihmiseksi, kärsiä ihmisten tekemä paha omaan ruumiiseensa kohdistuen ja lunastaa siten asiavaltuutus anteeksiantoon. Ristille naulittu Jumala ei enää ollut ulkopuolinen maailman kärsimyksiin, ei henkilö C, vaan uhrien joukossa.

Ja Raamattu antaa ymmärtää, että siinä ristiepisodissa ei hän kärsinyt pelkästään itseensä kohdistuvaa pahantekoa, vaan kaikki maailman synti, menneet, olevat ja tulevat paiskattiin hänen kannettavakseen, eli kaikki paha mitä maailmassa on ikinä tehty ja tultaisiin tekemään.
Se antoi hänelle oikeuden anteeksiantoon sellaisestakin, joka ei siinä hetkessä suoranaisesti hänen henkilöönsä kohdistunut.
Koska se kuitenkin jollakin ihmissymmärrystä mystisemmällä tavalla kuitenkin kohdistui juuri häneen.
Ja jollain vielä mystisemmällä tavalla hän siinä samassa oli myös henkilö A, sijaiskärsijä kaikista maailman synneistä, jota rangaistiin kaikkien muiden puolesta. Hänellä totisesti on näkökulmaa rikoksen molemmille puolille.

Armahdus ilman totuutta on kuitenkin mielivaltaisuutta, jossa oikeus sivuutetaan ja pahuus hyväksytään. Siksi tuomionkin täytyy tulla. Anteeksipyyntö ei ole keino vaientaa uhrit ja livahtaa tekojansa seuraavasta vastuusta. Paha täytyy tunnistaa pahaksi. Uhrien kärsimysten täytyy tulla näkyviksi ja pahantekijöiden tultava tietoisiksi aiheuttamastaan kärsimyksestä. Katumuksen täytyy olla aitoa ja sisältää halun hyvittää aiheutetut vahingot. Vasta sen jälkeen voi oikea anteeksianto ja armo olla mahdollinen.

Jumalan Tuomio on luultavasti sellainen. Tilaisuus, jossa jokaikisen maaplaneetalla eläneen ihmisen sekä kokemat että tekemät niin hyvät kuin pahat teot tuodaan esille, tarkastellaan, punnitaan ja arvioidaan.
Ehdottoman oikeudenmukaisesti lähtökohdat, olosuhteet ja edellytykset huomioiden.
Jokainen, joka on kärsinyt vääryyttä, saa lohdutuksen, että hänen kärsimyksensä on huomioitu ja tunnustettu todeksi. Jokainen väärintekijä joutuu syytetyksi tekemästään vääryydestä, niistäkin, joita ei ollut eläessään edes huomannut tai käsittänyt vääriksi.
Kaikki selvitetään, mitä on tehty niin välillisesti kuin välittömästi ja miten se on vaikuttanut muihin elollisiin.

Niille, jotka jo eläessään ovat ottaneet tarjotun armon vastaan, tuomio on vapauttava. Niille jotka eivät, niin mitä..?

Ehkä helvetti on eletyn elämän kaiku, olotila, jossa kaikki se paha, jota on eläessään muille tehnyt, kimmahtaa vastaan ja tapahtuu nyt itselle. Niin kuin Obadjan 15 jakeessa sanotaan: ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi”.
Siinä olisi kyllä oikeutta.

Ja totuutta niille, jotka ovat niin kovapäisiä, etteivät tunnista pahaa pahaksi ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Kosto ei siinä tapauksessa ole jotain, jolla uhrit vuorostaan pääsevät aggressioitaan toteuttamaan, vaan niin kutsuttua kokemuksellista oppimista.

Sitten herää kysymys, miksi anteeksipyyntö pitää tehdä jo tässä elämässä. Eikö armonanomusta itse tuomioistuimen edessä jouda jättämään?
Voisihan odottaa kunnes kortit on käännetty ja katsoa, onko sitä lopputilintarkastusta tulossa ollenkaan, ettei tarvitsisi turhaan tuhlata elämäänsä siivosti elämiseen.

Niinpä. Siksi.
Ehkä Jumalalla on senverran kyyninen käsitys ihmisistä, ettei luota kovinkaan monen pelkästä rakkaudesta häneen viitsivän hänen alkeellisimpiakaan käskyjä noudattaa. Joka tilanne johtaisi maailman vielä pahempaan kaaokseen kuin missä se nyt on.

Ehkä olisi hyvä, että anteeksipyyntö olisi aito katumus. Oloissa, joissa se vielä on vapaaehtoista ja joissa on vielä mahdollista hyvittää jotain tai ainakin lopettaa väärinteko. Ehkä sitten, kun seisomme sielu paljaana ja syytettyinä liekkivaltaistuimisen Jumalan kaikkinäkevän silmän edessä, ei katumus enää ole todellista, sillä siinä jokainen jokatapauksessa tunnustaa mitä tahansa omasta mielipiteestään riippumatta.

Mitä merkitystä tai järkeä kuolemaaedeltävällä elämällä muutoin edes olisi?


-Ulla Rautiainen-

Jumala ragee

”Hänellä (messias) on viskimensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatantereensa ja kokoaa nisut aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa. Antaen myös muita kehoituksia hän (Johannes Kastaja) julisti kansalle evankeliumia.” (Luuk.3:17-18)

Jos tämä oli evankeliumi eli ilosanoma, niin mitkä mahtoivat olla huonot uutiset? Ei ihme, että Kastajalta pantiin pää poikki kun uhkaili polttamisella sammumattomassa tulessa.
Ilmestyskirjastakin löytyy outo kohta viidennen sinetin avaamisen aikana. Uskonsa tähden surmatut sielut huutavat taivaassa:

”Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta meidän veremme niille, jotka maan päällä asuvat?” (Ilm.6:9-10)

Mitä ihmettä? Eikös pyhien pitäisi olla pelkkää laupiasta anteeksiantamusta eikä vaatia kostoa?
Ja kun koko Vanha Testamenttikin hirvittää vihaisen Jumalan vyöryttäessä sivu toisensa jälkeen kauheaa raivoansa, niin kuka sellaista Jumalaa haluaa olemassaolevaksi?

Niin, kuka? Kenelle rankaiseva Jumala on ilosanoma?
Pitäisikö nyt kysyä, onko Raamattua ehkä luettu väärästä näkökulmasta?

Jokaisella tarinalla on aina näkökulmansa josta se on kerrottu ja jos tarinan lukija/kuulija asettaa empatiansa ja näkökulmansa eri puolelle kuin kertoja on tarkoittanut, tarina vaikuttaa oudolta.
Niin on Raamatulle tainnut käydä. Siksi Jumalan viha vaikuttaa kummalliselta.

Yleensä ihmisten tekemä historiantallennus kun on kirjoitettu voittajien, vahvojen ja valtaapitävien tekemänä. (Niinkuin natsisaksan propagandaministeri Goebbels ennakoi v. 1943: "Me jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina valtiomiehinä tai rikollisina".)
Se, mitä oikeasti tapahtui, ei niinkään merkitse, vaan se, kuka pääsee kertomaan tarinan. Niinpä näkökulma on äänekkäimpien ja vaikutusvaltaisimpien näkökulmaa ja heidän tulkintaansa tapahtumista.
Olemme niin tottuneita siihen että empatiamme automaattisesti on sillä puolella ja pahastumme, kun samaistumisemme kohteelle raivotaan.

Sensijaan, että kysyisimme mistä asioista Jumala Raamatussa raivoaa?
Näistä:
köyhiä ja kurjia sorretaan
leskiä ja orpoja riistetään
puolustuskyvyttömiä vainotaan
väkivaltaa tehdään
ryöstetään, raiskataan ja murhataan
eivätkä uhrit saa apua eivätkä oikeutta

Eikö ole muka syytä raivota?
Olisiko Jumala oikeudenmukainen, jos ei piittaisi näistä? Jos uhrien kokemus sivuutettaisiin?

Mutta silti, eikö uhrien olisi laupiaampi vain antaa anteeksi eikä katkerana huudella kostoa? Eivätkö nisut voisi olla vain tyytyväisiä, kun pääsivät autuuden aittaan ja siitä ilosta pyytää viskimenheiluttajaa säästämään ne ruumenparat sammumattomalta tulelta?

Holokaustin uhrit ovat hyvä esimerkki selventämään tätä asiaa. Sodan jälkeen keskitysleireiltä palasi syvästi traumatisoituneita ihmisraunioita. Heillä oli kauheita tarinoita kerrottavana, mutta juuri kukaan ei vain halunnut kuulla heidän kärsimyksistään saati että niitä olisi jotenkin hyvitetty. Koko asia oli niin hirmuinen, ettei sitä tahdottu edes uskoa tapahtuneeksi ja ennenkaikkea – liian paljon syyllisiä oli vielä elossa, joiden etuna oli asiasta vaikeneminen.

Sitten vuonna 1960 Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi Argentiinaan paenneen koko holokaustin organisoineen Adolf Eichmannin. Järjestettiin oikeudenkäynti Jerusalemissa.
Huhtikuusta joulukuuhun asti kestänyttä tapahtumaa seurasi koko maailma median kautta. Päivä toisensa, viikko toisensa, kuukausi toisensa jälkeen keskitysleireiltä selvinneitä ihmisiä nousi loputtomana virtana todistajanaitioon purkamaan koko sydämensä tuskaa kertomalla niistä hirmuteoista, joita olivat nähneet, kuullet ja kokeneet. Suurelle valkokankaalle heijastettiin valokuvia ja elokuvatallenteita luurankomaisista vangeista, polttouuneista ja ruumiskasoista kaikkien nähtäville. Murskaavan todistusaineiston perusteella Eichmann tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

Uhrit ovat kertoneet, että tämä tapahtuma oli heille terapeuttinen kokemus, joka vasta mahdollisti toipumisen alkamisen. Heidän kärsimyksensä oli nyt tullut näkyväksi. Nyt he saattoivat puhua kokemuksistaan ja heitä kuunneltiin. Vihdoinkin ihmiset tajusivat, mitä heidän käsivarsiinsa tatuoidut numerosarjat tarkoittivat. Lopultakin ihmiset ymmärsivät, miksi he huusivat öisissä painajaisissaan. Sodan jälkeinen hiljaisuus oli murtunut.
Ja syyllinen oli tuomittu. Oikeus oli tapahtunut. Tämä pahantekijä ei enää lekotellut jossain piilopaikassa nauttien elämästään vailla huolia sillä aikaa kun uhrit yhä jatkoivat kärsimistään kauheiden muistojen piinatessa kidutettuja mieliä.

Siksi Jumala on vihainen. Koska Raamatussa Jumalan näkökulma on uhrien puolella ja sanoma on, että hän näkee kärsivien tuskan ja reagoi siihen. Se on ilosanoma uhreja kohtaan.
Viimeinen Tuomio on kuin Eichmannin oikeudenkäynti. Kaikki maailman paha, mitä koskaan on tehty, tuodaan esille. Kaikkien aikojen uhrien kärsimykset tulevat näkyviksi ja tosiksi tunnustetuiksi, nekin joista tämän maailman historiankirjat vaikenevat. Uhrit, joiden kärsimystä tässä elämässä on vähätelty ja mitätöity kokevat armona sen, että itse Maailmankaikkeuden Ylin Tuomari ottaa heidän asiansa käsittelyyn, ottaa tosissaan heidän kokemansa tuskan ja vääryyden, on vihainen heidän puolestaan ja toimittaa oikeuden.
Näin asiaa katsottuna vihaisen Jumalan äänessä kuuluu rakkaus. Kiivas ja intohimoinen rakkaus kaltoinkohdeltuja uhreja kohtaan.
Joka näyttäytyy lohdutuksena niille, jotka eivät tässä maailmassa oikeutta saa.


-Ulla Rautiainen-

Lakeja ja käskyjä

Yksi Raamatun lempikohtiani on Psalmi 119. Se on koko Raamatun pisin luku, 176 jaetta ja sisältönä pelkkää Jumalan lakien hypetystä.
Psalmin kertojaminä on erikoinen persoona, viimeisen päälle lakifriikki, jonka suurimpana riemunaiheena ja elämänilostuttajana on pilkuntarkasti tutkia ja noudattaa Jumalan säätämiä lakeja ja käskyjä.
Paino sanalla noudattaa. Laki-intoilijoita toki nykyseurakunnatkin ovat väärällään, mutta yleensä intressi kohdistuu ennemminkin kanssakulkijoiden lainkuuliaisuuden vahtimiseen kuin omien käsiensä ja tiensä puhtaana pitämiseen.
Siksi Psalmin ”minä” on kiinnostava.
Henkilö, joka vimmaisella kiihkolla haluaa yltää moraaliseen täydellisyyteen.

Kirjoittajan henkilöllisyyttä ei tässä Psalmissa kerrota. Arvailla voi.
Ja vielä: kirjoittaja ei välttämättä ole sama kuin tekstisisällön kertojaminä.

Villi arvaus: kirjoittajalla (kuka tahansa olikin) oli tässä profetaalinen hetkensä nähdä salatuista salatuimpaan, itse Jumalan sydämeen.
Että tämä ”minä” on tuleva Messias, Jumalan inkarnaatio ihmislihaan.
Että tässä on jonkinlainen välähdys Jeesuksen päänsisäiseen elämään ja sielunliikkeisiin maanpäällisen elämänsä aikana. (Ainutlaatuinen sellainen, sillä evankeliumithan ovat tiivistettyjä toimintakuvauksia, joissa ei päähenkilönkään sisäisiä ajatustenrientoja liiemmin esitellä.)

No, ongelmakohta tähän teoriaan on jae 67, jossa kertojaminä on eksyksissä ennen kuin joutuu nöyryytetyksi. Mutta jos sen linkittää Heprealaiskirjeeseen 5:8-9 jossa Poika kärsimällä oppii kuuliaisuutta ennen täydelliseksi tuloaan niin onhan siinä samankaltaisuutta, josta - jos niin haluaa -  saattaa jotain osviittaa tuohon ongelmakohtaan saada.

Jos niin on, niin siinä näytetään selitystä siihen arvoitukseen, kuinka ihmeessä Hän onnistui elämään maanpäällisen ihmiselämänsä täysin synnittömänä. Ilman pienintäkään rikettä, ilman mitään, mitä olisi pitänyt harmitella, katua tai anteeksipyydellä.
Miten ihmeessä niin absoluuttinen suoritus onnistui?
Sehän olisi kuin jos yksi urheilija kaikki haamurajat ylittäen, kaikki tyylipisteet saaden, kaikki maalit ja keskitaulun osumat tehden ja kaikki ennätykset rikkoen voittaisi olympialaisissa kaikkien lajien kultamitalit.

Psalmi 119 voisi antaa siihen kysymykseen ratkaisua.
Koska Hän kiihkeästi rakasti puhtautta, täydellisyyttä ja rikkeettömyyttä.
Laki ei ollut Hänelle negaatio, jotain, joka vie pois jotain, ei menetys tai kadotettu mahdollisuus eikä syömättä jäänyt kakku vaan apuväline, rakennustelineet, tikapuut, rakentajan työkalut, soturin aseistus, kartan reittiohje jolla saavuttaa sen, mitä kaiken muun ylitsekäyden ja kaikkein palavammin himoitsee.
Ja Jeesus kaikkein palavammin himoitsi saada suorittaa sen mission, jonka Isä hänelle oli uskonut.
Ja siinä missiossa tärkein osuus oli synnittömänä pysyminen. Sillä ilman sitä Hänen kuolemansa olisi ollut yhtä tehoton ottamaan maailman syntiä pois kuin niiden samaan aikaan hänen vierelleen ristiinnaulittujen ryökäleitten.

Lisäksi synti, vähäisinkin oli Hänelle jotain äärimmäisen epämiellyttävää johon oli halua yhtä paljon kuin työntää päänsä paskaan.

Siinä on ero meidän ja Hänen välillään. Ja ero siinä, miksi me sorrumme vähän väliä synteihin, mutta Hän ei.
Koska meille liian usein on asenne niin päin, että syntien vältteleminen on kuin dieetillä olemista jossa herkut jäävät syömättä. Sen sijaan, että herkku olisikin se puhtaus, jota synnit eivät ole pilaamassa.
Emme koe, että moraalisesti puhdas elämä olisi itsessään nautinto, täyteys ja palkinto, vaan harmittelemme, mitä kaikkea jäämme vaille, jos alamme tosissaan lakia noudattamaan.

Lisäksi pidämme viattomuutta naiviutena ja tietämättömyytenä eikä voimana ja parempana ymmärryksenä. Emme arvosta sitä tietoa ja viisautta, joka tulee Jumalan tahdon mukaisesta elämäntavasta.

Ja sitten on vielä niin paljon epäselvyyttä siinä, mitä Jumalan laki oikeastaan sisältää. Miten mitäkin raamatunpaikkaa pitäisi nykyaikana tulkita? Mitkä ovat oikeasti Jumalan lakeja ja mitkä ihmistekoisia vaatimuksia?

Juuri siksi oikeasti Jumalan tahdosta kiinnostunut innolla tutkii Raamatun käskyjä ja kieltoja. Ettei tarvitsisi turhaan itseään rasittaa ihmisten tekemillä joutavanpäiväisillä säädöksillä, vaan voisi kaiken energiansa keskittää siihen millä on merkitystä, siihen mitä Jumala haluaa.
Silloin pääsee helpommalla, sillä Jumalan laeissa on järkeä ja ne on tehty elämänlaatua parantaviksi, kun taas ihmisten perinnäissäännöt tekevät elämää ahdistavaksi ja hankalaksi.

Ja on vielä yksi syötti niille, jotka kaikesta mielestään ja kaikesta voimastaan ovat Jeesukseen rakastuneita. Sellaiselle on ilo noudattaa Hänen lakiaan, elää hänen tavallaan ja sillä tavoin päästä lähemmäksi Häntä ja Hänen kaltaisuuttaan. Sillä silloin oppii ymmärtämään ja tuntemaan Hänen mielenlaatuaan, ja on suunnaton suru ja katastrofaalinen menetys, kun ei siihen minkä asian tahansa takia kykene, eikä mikään korvaa sitä menetystä.

Hänen kaltaisuudessaan (vaikkemme täysin siihen yltäisikään, niin edes etäisesti) on mahdollisuus oppia tuntemaan Häntä, Hänen henkensä ja sielunsa mysteeriä samanmielisyyden kautta. Mahdollisuus päästä Hänen, Sielujen Rakastajan syleilyyn Hänen sydäntään vasten painettuna ja Hänen sydämenlyöntinsä kuullen, hengittämään Hänen hengitystään, kuulemaan Hänen äänensä kuiskailut lähellä korviaan, saamaan Hänestä läheisistä läheisimmän ystävän.


-Ulla Rautiainen-

Syntilistoja

Tuomiosta ja helvetistä on nyt varoiteltu useammassa kirjoituksessa. Vaan onko sanottu, kuinka niitä vältetään?
Sanotaan tässä; kahdella tavalla. Ensimmäinen on ettei ikänänsä tee yhtäkään, pienintäkään syntiä edes epähuomiossa eikä siten joudu syytetyksi mistään. Se on se hankalampi tapa, vain yksi ihminen koko ihmiskunnan historiassa on siinä onnistunut (lukuunottamatta niin varhaisessa iässä kuolleita etteivät syyntakeisiksi ehtineet).
Toinen tapa on reilusti tunnustaa ilkityönsä ja anoa anteeksiantoa siltä yhdeltä Ihmisen Pojalta, joka onnistui maanpäällisen elämänsä synnittömästi suorittamaan.
Jos muita vaihtoehtoja on niille, jotka eivät tästä Ihmisen Pojasta mitään tiedä, eivätkä niin ollen osaa tämän puoleen asiassaan kääntyä, niin sitä ei ole meille Raamatun omistaville ja lukemaan kykeneville kerrottu. Se on sitten heidän ja Jumalan välinen asia, miten heidän kohtansa hoidetaan.
Suomenkieltä osaavissa niitä kuitenkin aika niukasti on, joten tämä kirjoitus etenee sen vaihtoehdon ohittaen.

Tähän asti selvää kauraa. Mutta tästä se lähteekin mutkikkaammaksi.
Nimittäin, mitkä asiat niitä syntejä ovat?
Siitä onkin niin paljon erimielisyyttä, että helposti tekee mieli heittää pyyhe kehään ja sanoa että mahdotonta edes yrittää säällisesti elää.

Jokaisella uskonnolla, kirkkokunnalla, herätysliikkeellä ja hengellisellä yhteisöllä on jonkinlaiset säännöt, joita pitäisi noudattaa ettei käy kalpaten. Säännöt, kiellot ja käskyt vaihtelevat eri yhteisöissä vallitsevan aikakauden, kulttuurin ja yhteisön sisäisten tarpeiden mukaan. Yhteistä kaikille on, että niiden väitetään olevan Jumalalta saatuja lakeja.

Jotkut lait ja syntilistat ovat kyllä aika outoja Jumalan antamiksi.
Entisaikaan syntiä on ollut mm:
ikkunaverhot (maailmallista koreilua)
alushousujen pukeminen hameen alle (epäsiveellistä)
Isämeidän-rukouksen lukeminen 9 kertaa peräkkäin (loitsuamista)
Raamatun lukeminen jos et ole pappi (kerettiläisyyttä)
haarukalla syöminen (paholaisen talikko)
kravatti (juudaksen hirttoköysi)
hymyileminen, nauramisesta puhumattakaan (kevytmielisyyttä)
peseytyminen (itsensä hemmottelua)

Nykypäivän suomalaiset kristityt riitelevät mm. näitten asioiden syntisyydestä:
veriletut
alkoholipitoiset juomat (paitsi sima, piimä ja kotikalja)
kahvi
fantasiakirjat
televisio
nuorison suosimat musiikkityylit
tanssiminen
jotkut vaate- ja tukkamuodit
korvakorut
meikkaaminen
tatuoinnit

Syntilistat voivat olla seurakunnan järjestyssääntöihin virallisesti kirjattuja, sanallisesti esitettyjä tai sanattomia käyttäytymiskoodeja. Viimeksi mainitut ovat hankalimpia. Niiden olemassaoloa ei ainakaan ryhmän ulkopuolisille usein myönnetä olevaksikaan ja sisäpuolinenkin huomaa ne vasta, kun alkaa niitä rikkomaan.
Mutta kun niitä rikkoo, silloin niiden olemassaolon totisesti huomaa.

Naisille on enemmän kieltoja kuin miehille, opettajan ja johtajan paikat vallanneet miehet kun ovat niitä kieltoja olleet tehtailemassa.
Kaikki uudet keksinnöt ja tuntemattomat asiat on yleensä ensin luokiteltu synniksi, kunnes ne jonkun sukupolven jälkeen normalisoituvat hyväksytyiksi, jopa suositeltavaksi (kuten ne alushousut).

Minulla on kyllä vahva epäilys, että noihin edellämainittuihin liittyvät kiellot ovat enemmänkin ihmistekoisia kuin Jumalan lakeja.
Mutta kyllä Jumalakin lakeja on ihmisille antanut. Yhteiskunta, jossa jokainen tekee mitä haluaa eikä mitään rajoituksia ole on vaarallinen paikka yhteisön heikoimmille (ja myös hölmöimmille, jotka käyttävät vapauttaan itsensä vahingoittamiseen).

Siksi Jumalakin on antanut ohjesäännöstön. Eikä toisenlaisesta maineesta huolimatta mikään laki-intoilija ole, sillä ensimmäiselle ihmisparille määräsi vain yhden lain: Älä Syö Siitä Puusta. No, siinä kävi niin kuin kävi ja sen jälkeen alkoikin lakeja tulla lisää.
Tiivistetyin niistä on Siinain vuorella saatu kymmenen käskyä.
Mooseksen laki kokonaisuudessaan on tarkoitettu vain vanhan liiton juutalaisille. Esim. eläinten uhraamiseen, pukeutumis- ja ruokarajoitteisiin liittyvät määräykset kumottiin uuden liiton myötä. (Enää ei siis tarvitse tehdä takinhelmaan tupsuja ja letaa-eläintäkin saa syödä, jos joku tietää mikä otus se sellainen on.)

Harvempi on huomannut, että Jeesuskin antoi syntilistan ihmistä saastuttavista asioista. Se löytyy Markus 7:21-22 ja menee näin:

pahat ajatukset
haureudet
varkaudet
murhat
aviorikokset
ahneus
häijyys
petollisuus
irstaus
pahansuonti
jumalanpilkka
ylpeys
mielettömyys (joka ei siis tarkoita synnynnäistä heikkopäisyyttä, jolle ei mitään voi, vaan tahallista hölmöilyä -  viisauden, harkinnan ja järkevyyden torjumista)

Pannaanpa nyt vertailuun Jeesuksen esittämä syntilista ja vaikkapa tuo tekemäni nykypäivän suomalaiset kristityt riitelevät-lista.
Jotenkin Jeesuksen lista tuntuu painavammalta.
Enemmän järkevältä ja asiapitoisemmalta.
Silti monessa seurakunnassa käytännössä keskitytään enemmän tuon toisen listan asioihin.
Tuleepa mieleen, että mitä enemmän seurakunnan sisällä syyllistytään Jeesuksen listassa mainittuihin, sitä enemmän huomiota kiinnitetään tuohon toiseen. Ja mitä enemmän huomiota kiinnitetään tuohon toiseen, sitä enemmän löytyy Jeesuksen mainitsemia.
Ihmistekoisilla säännöillä on siis ovela tarkoitus: viedä huomio varsinaisista synneistä, joita on vaikeampi hallita. Lisäksi ne ovat enimmäkseen semmoisia, joita on helpompi vahtia, shibbolet-testejä, joilla voi tunnistaa tosiuskovat ja keino luoda yhteishenkeä tekemällä kulttuurista eroa meidän ja muiden välille.

Kannattaisiko kuitenkin siis ennemmin keskittyä Jeesuksen listan mukaisia syntejä välttelemään?
Kun Jeesus sanoi: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt.15:13)
Joka tarkoitti ettei ihmistekoisiin perinäissääntöihin tarvitse takertua, varsinkin jos ne ovat hölmöjä eivätkä sisälly Jumalan lakiin.
Jumalan säätämät lait sen sijaan eivät ole vain suuntaa antavia neuvottelukysymyksiä, vaan todellisia lakeja, joita Kaikkivaltias edellyttää noudatettavan ja joihin sen syystä on asiaankuuluvalla ja vakavalla hartaudella aihetta suhtautua.
Ettei Viimeisellä Tuomiolla kävisi kalpaten.


PS: Kalpaten käyminen tarkoittaa muuten epäonnista luiskahtamista kuten: ”kirves kalppas jalkaan” tai ”rattaat kalppasi portinpieleen”.


-Ulla Rautiainen-

Apokryfinen Apokalypsi

Aamuauringon säteet siivilöityvät kirkon lasisten ikkunoiden läpi luoden värikkään kuvaelman kiviselle lattialle, jossa eriväriset valot tanssivat toistensa ympärillä. Valon luomaa taideteosta ei näe kukaan ja tuhansien valovuosien ajan valmisteltu kosminen taideteos katoaa pian maapallon pyörimisliikkeen mukana, kenenkään siitä tietämättä. Kirkon penkillä istuu kyyryssä huppuunsa piiloutunut hahmo, pää painuneena joko rukoukseen tai mietiskelyyn. Usein niillä ei ole niin suurta eroa kuin ihmiset ajattelevat, tietää vanha kirkkoherra joka lähestyy yksinäistä hahmoa kirkon perällä.

”Voinko auttaa?” Vanha mies kysyy, toivoen että vastaus on kyllä. Hetken päästä hupun varjoista esiin työntyvät vanhan naisen väsyneet kasvot. Ryppyiset sormet laskevat hupun naisen niskaan ja viittovat pappia istumaan naisen viereen.

”Jos avulla tarkoitat: haluaisinko kuuntelevan korvan murheilleni, niin vastaus on kyllä.” Pappi asettuu naisen viereen kovalle puupenkille ja nojaa taaksepäin tyyni ilme kasvoillaan. ”Kuuntelevan korvan pystyn aina lainaamaan kenelle tahansa, mistä olen ikuisesti luojalle kiitollinen.”

”Sietääkin olla. Jos Luoja ei olisi antanut ihmiskunnalle kykyä kuunnella toistensa murheita, ei ihmiskunnalla olisi juuri mitään minkä syystä elää. Näen että olet mies, joka on Luojalle kiitollinen monista asioista. Se on hyvä, sillä minä en ole. Olen pitkään yrittänyt. Olen yrittänyt ymmärtää, ja sen jälkeen olen yrittänyt hyväksyä, ja sen jälkeen olen yrittänyt löytää tarkoitusta Jumalan suunnitelmassa. Pelkään etten vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ole löytänyt yhtään vastausta.”

”Et ole ainoa. Luulen että tämä sama hämmennys yhdistää meitä ihmisinä.”

Nainen pyyhkäisee hiussuortuvan otsaltaan. Kirkkoherra haluaisi nähdä suortuvan harmaana, muttei täysin pysty. Hiussuortuva on väritön. Hiussuortuva on kaikki maailman värit yhteen yhdistettynä. Hiussuortuva on hallava.

”Minulla on kolme sisarusta; Onko sinulla sisaruksia?”

”Pelkään olevani ainut lapsi.”

”Silloin sinun on ehkä vaikea kuvitella sisarusten välistä rakkautta, ja vielä vaikeampi kuvitella kipua jota joutuu tuntemaan nähdessään sisarustensa kärsivän. Joskus kiroan Jumalaa kaikkein eniten siksi että minä olen ainut joka ei menettänyt mieltään, että olen ainut, joka joutuu muistamaan ja katsomaan sivusta, siivoamaan heidän jälkiään. Minä olen se, joka katsoo, kun nuoremmat sisarukseni harhojen kourissa yrittävät koota sirpaleisia muistojaan ja minä olen se, joka katsoo kun nuorimmainen manian vallassa uskoo omiin harhakuvitelmiinsa.”

”Olen pahoillani perheesi puolesta. Joskus emme voi muuta kuin rukoilla ja uskoa siihen, että me emme pysty aina Herran tietä ymmärtämään.”

”No. Sinä luultavasti saat sen selville ennen minua.” Nainen sanoo ja kääntyy kohtaamaan vanhan kirkkoherran täysin kasvoista kasvoihin. ”Kysy minun puolestani.”

Kirkkoherra löydettäisiin puolen tunnin päästä; sydänkohtauksen jälkeen.

Nuori komea sotilaspoika tarjoaa nuorelle naiselle komeimman hymynsä ja punaisiin pukeutunut kaunotar vastaa omalla hurmaavalla hymyllään. Yhdessä he nousevat tanssilattialle, missä tytön terävät korot napsuttavat tahtia kuin konetuliaseet ja pojan sydän pamppailee jännityksestä nopeatempoisessa pyörityksessä. Yhdessä heidän tahtinsa kiihtyy ja hiki alkaa virrata pojan selkää pitkin tämän yrittäessä pysyä tytön mukana. Rat-tat-tat-tat tytön korot iskevät kiivaammin ja kiivaammin kunnes poika ei enää pysty seuraamaan vaan kompastuu omiin jalkoihinsa, kaatuen maahan ja nähden vain kylmän pettymyksen partnerinsa punaruskeissa silmissä. Nopeasti tytön kapea jalka nousee ja astuu pojan rinnan päälle. Kohottaen punaisen leninkinsä helmoja tyttö astuu pojan yli, kapea korko jättäen yhden pyöreän, verta valuvan, reiän pojan rintaan.

Tomuun kaatunut poika saattaa vain katsoa kuinka punainen neste valuu pyöreästä reiästä hänen rinnastaan ja kuinka punaisiin pukeutunut nainen kävelee hänestä poispäin aavikon kuivalla kamaralla, jättäen pojan jälkeensä kuten loputkin armeijasta oli jättänyt.

”Olenko- Luuletko että vielä lisää?” Kysyy tyttö yhä uudestaan ja uudestaan vieraaltaan joka seisoo hänen peilikuvansa takana. ”Hmm. Kyllä. Vielä vähän lisää niin olet sopiva.” Nuori mies vastaa. Hänellä on viljapeltojen väriset hiukset ja silmät jotka eivät aivan pysty keskittymään mihinkään. Käsissään hän hypistelee rikkinäistä käsivaakaa. Tyttö katselee komeaa nuorta poikaa nälkäisesti; Hän on hiukan rakastunut. ”Haluan että sinä pidät minua kauniina.” Tyttölapsi kuiskaa vieraalleen. Ainoastaan silloin kun vieras on hänen kanssaan saattaa tyttö olla onnellinen. Kun vieras saapuu hänen luokseen, muuttuu maailma kevyeksi ja lasinkuultavaksi. Ainut asia mitä hän haluaa maailmassa, on pystyä pitämään vieras rinnallaan, jotta he voivat käsi kädessä kulkea eteenpäin. Piittaamatta katseista jotka heitä seuraavat, piittaamatta niistä jotka kateellisina käskevät tyttöä jättämään rakkaansa.

Tyttö kääntyy peilinsä puolesta tietokoneensa äärelle ja lataa uuden kuvan itsestään foorumille: anoreksia ei ole sairaus, anoreksia on elämäntapa. Hän on tavannut monia uusia ystäviä kyseisen nettisivun kautta. Kaikki ystäviä jotka kuulevat komean vieraan kuiskaukset korvissaan.  

Alakerrassa tytön äiti kutsuu tytärtään syömään, mutta tyttö lukitsee ovensa. Hän ei halua, että kukaan vie hänen rakastaan häneltä.

”Vaarallisia?!”

”Kyllä! Ainakin voivat olla. Kaikenlaisia tutkimuksia on tehty. Kyllä. Tutkimuksia, monenlaista on tutkittu. Koskaan ei tietenkään voi olla täysin varma mistään, mutta voitaisiin sanoa, että se vaara on olemassa.”

Nuori äiti katsoo alas vauvansa nukkuvaa hahmoa ja sitten taas sympaattista miestä edessään. Miehellä on avoin katse ja tuttavallinen ääni. Valkotakkisten tohtorien ympäröimänä nuori äiti on onnellinen, että hänellä on ystävällinen juttukaveri sairaalan steriileillä käytävillä. Toisin kuin kliiniset tohtorit, tämä mies on valmis lohduttamaan nuorta äitiä ja tämän huolia.

”Kaikkihan on myös paljolti kiinni luonteesta. Luulisin. Tiesitkö että tuhansia vuosia sitten ihmiset elivät ilman rokotteita. Se tarkoittaa jotain. Moniakin asioita. Kaikenlaista tapahtui tuhansia vuosia sitten.”

Äiti nyökkää ja pitelee vauvastaan tiukemmin. Hän tietää, että lääkärit eivät välittä hänen vauvastaan, kunhan he vain saavat pistää tähän rokotteensa ja kemikaalinsa. Mutta tämä mies on paljon helpommin ymmärrettävissä, hänellä on maalaisjärkeä ja luotettavan näköiset kasvot.

”Kyllä. Kannattaisi kokeilla palata lähemmäksi luontoa. On tehty tutkimuksia jotka sanovat kaikenlaista. Monet ovat myös tunteneet itsensä paremmaksi luonnossa. Ainakin jotkut. Luultavasti luonto on kuitenkin parempi kuin rokote. Oletko nähnyt autismia luonnossa? Kyllä, tuhansia vuosia sitten oli erilaista.”

Mies hymyilee hajamielisesti ja korjaa lehdistä punottua pääkoristettaan. Nainen hymyilee takaisin ja puristaa lastaan hellästi rintaansa vasten. Hänen lapsensa tulisi kasvamaan luonnollisesti.

Vanhin sisaruksista asteli nuorempien sisarustensa jalanjäljissä, siivoten kärsivällisesti kaiken jälkeenjääneen rikkinäisen. Aavikolta vanhin käy noutamassa sotilaan, pehmeästä vuoteesta vanhin käy noutamassa kauniin tytön, ja kätkyestä vanhin käy noutamassa vauvan.

Sotilas näyttää nöyryytetyltä, kuten vain pojat jotka ovat tehneet itsestään typeryksiä kauniiden tyttöjen takia osaavat näyttää. Häpeissään poika astelee vanhimman vierellä. ”Taisin tehdä itsestäni oikean hölmön?”

”Kyllä.”

”Tiedätkö se on hassua. Läheltä katsottuna hän ei edes ollut ollenkaan niin kaunis.”

”Pikkusiskoni tuhlaa miljoonia ja miljoonia ehostuksiin joilla saa itsensä näyttämään kauniimmalta, houkuttelevammalta, seksikkäämmältä. Hän on diiva joka rakastaa esiintyä televisiossa ja elokuvissa ja kirjoissa. Pikkusiskoni ajaa imperiumit perikatoon pakottamalla ne ihailemaan itseään. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen jonka hän suutelee ja unohtaa.”

”Pikkusiskosi on ämmä.”

”Monet yksin kotiin jääneet vaimot ovat sanoneet samaa.”

Kaunis tyttö ei ollenkaan yhtä kaunis huutaessaan ja kiroillessaan, mutta hän on hurmaava raivossaan. ”Kusipää! Kusipää! Kusipää! Veljesi on täysi kusipää!!”

”Sitä hän välillä on.”

”Välillä!! Minä luotin häneen! Hän oli ensi rakkauteni! Hän lupasi tehdä minusta kauniin, mutta hän teki minusta vain kuolleen ja lähti! Kusipää!!”

Tyttö on kaksitoista vuotta vanha ja täynnä tulta joka olisi pelastanut hänet elämässään, mutta jonka vanhimman nuorempi veli oli sammuttanut hiljaisilla kuiskauksilla peilin takana seisoessaan. ”Miksei kukaan tee hänelle mitään? Miksei kukaan lopeta häntä? Mikset sinä estä häntä?!” Tyttö vaatii vanhimmalta sisaruksista.

”Koska hän on veljeni. Eikä se ole minun paikkani. Minä vain siivoan.”

”Pelkuri.” Tyttö sähisee. ”Veljesi on kusipää ja minä ansaitsin parempaa!”

Vauva ei sano mitään, kun vanhin nostaa sen kehdostaan. Norsumobiili ei liiku kehdon yllä, eikä huoneessa liiku mikään muukaan, paitsi äidin hartiat hiljaisten nyyhkäyksien mukana.

Joskus, niittäessään, vanhin sisko näkee ilmestyksiä Jerusalemista joka ei ole morsian eikä portto vaan vaimo. Joka ei ole vanha ja likainen ja ihmiskunnan raiskaama, mutta ei myöskään juhla-asuinen ja sulhastaan varten kaunistettu. Ilmestysten Jerusalem on kotoisa, tuttu ja turvallinen, kuin vastapestyt lakanat. Profeetoille on annettu lahja nähdä se mitä on jo tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan, mutta silloin tällöin vanhin sisko nappaa mukaansa myös kuolleita profetioita asioista joita ei ole koskaan tapahtunut, joita ei tapahdu, eikä tule koskaan tapahtumaan. Näissä profetioissa hän näkee maailman jossa Eeden on vain yksi puutarha muiden joukossa, jossa ihmiskunta ei koskaan kaivannut synninpäästöä, jossa kukaan ei ole koskaan saanut tietää totuutta siitä kuinka kielletyn puun hedelmä maistuu tomulta, jossa ihmiskuntaa hoivaavat neljä ratsastajaa joiden ei ole koskaan tarvinnut tuntea sitä vihlovaa kipua kun aamutähti sammui ja muuttui mustaksi aukoksi imien mukanaan ne jotka jäivät liian lähelle ja sylki heidät sitten toiselta puolelta ulos vääristyneinä ja rikkinäisinä.

Pojan viljapellon väriset hiukset melkein hukkuvat taustaansa vasten hänen kävellessään pellon reunaa pitkin mutaisissa saappaissaan, toinen käsi pidellen tumman takin helmoja litisevän saven yläpuolella ja toinen käsi pitäen käsivaakaa koholla silmiensä edessä. Vaaka on täydellisessä tasapainossa, kuten sen aina kuuluu ollakin, poika pitää työllään huolen, ettei toinen kuppi koskaan pääse laskemaan toista alemmas. ”Hei!” Hän huikkaa isosiskolleen ja vilkuttaisi jos hänellä olisi käsiä vapaana. ”Jos haluamme säilyttää tasapainon, pohjoinen tulee tarvitsemaan enemmän mineraaleja ja etelässä tarvitaan enemmän kosteutta, muttei liian paljon tai käy niin kuin viimeksi ja ainoastaan riisi säilyy, lisäksi kuljetusta täytyy katsoa sillä, kun ottaa huomioon-”

”Rauhoitu.” Sisko keskeyttää nuoremman veljensä nopeudeltaan kiihtyvän puheen, ennen kuin se karkaa kokonaan, ja pörröttää tämän hiuksia. ”Viljelykset eivät kaadu, jos tulet kanssani kaupunkiin yhdeksi illaksi. Meillä on perhetapaaminen.” Poika siristää silmiään tavalla joka tarkoittaa, että hetken ajan epäilys siitä, että viljelykset todellakin kaatuvat, ellei hän ole valvomassa ja tarkkailemassa niiden elintärkeää tasapainoa, on vilahtanut hänen mielessään. Kulmakarvaansa uhkaavasti nostaen, vanhempi nainen tarkoituksellisen huolettomasti toteaa: ”Tietenkin voin lähettää pikkusiskon hakemaan sinua myöhemmin, jos haluat.”

”Se ei ole ollenkaan tarpeellista.”

”Hyvä valinta.”

Pikkusiskon läsnäolon tunnistaa yleensä ensimmäisenä äänestä ja seuraavana siitä tunteesta, kun joku taklaa sinut takaapäin keskellä katua.

”Hahaa, hitaat refleksit kuten aina veli!”

Tämä sisko on sisarusparven nuorin, mutta ei ole silti koskaan tuntenut minkäänlaista kunnioitusta veljiään kohtaan. Toki, isosiskoaan kohtaan hän tuntee tarpeeksi pelonsekaista ihailua, että tämä on säästynyt nöyryyttäviltä hyökkäyksiltä, mutta kukaan muu ei ole turvassa punatukkaiselta kestävyystestiltä joka voi iskeä milloin ja mistä vain. Tyttö nousee takaisin ylös ja kuin vahingossa nostaa myös veljensä takaisin ylös, mielenkiinto jo kohdistettu siihen veljeen jota ei ole vielä taklattu katuun. Hänen punainen hiuspehkonsa on joskus ollut koottuna letille, mutta suortuvat ovat hiljalleen paenneet omille teilleen. Hänen silmänsä hehkuvat sisäistä tulta, sitä samaa tulta joka ihmisillä tulee ja menee. Kiilto joka tulee adrenaliinin mukana. Nainen on sydämensyke, joka tulee voiton mukana, euforia joka on saavutettavissa vain hiki otsalla ja raudanmaku suussa. Sisaruksista hän on inhimillisin, sillä hän asuu vain ihmisten aivojen synapsien välissä; kehottaen ihmisiä kerääntymään yhteen, kamppailemaan toisiaan vastaan, juhlistavan oman ryhmänsä lippua ja värejä, laulamaan lauluja oman joukkonsa tueksi ja kuitenkin samalla astuen kentälle etsimään omaa yksityistä kunniaansa.

Hän nyrjäytti nilkkoja ja antoi ihailijoilleen mustia silmiä ja he kaikki rakastivat häntä sitä enemmän mitä rankemmin hän heitä retuutti.      

Hänen veljensä eivät ole koskaan täysin ymmärtäneet siskonsa viehätystä, mutta ovat joutuneet hiljaisuudessa hyväksymään, että joitain asioita ei voinut järjellä selittä. Heidän siskonsa on inhimillinen ja kaikkihan tiesivät, että ihmiset ovat hiukkasen hulluja.

Ei millään pahalla sille jonka kuvaksi heidät on luotu.

”Ah, Leipä ja sirkushuvit ovat siis viimein saapuneet.” toteaa tummatukkainen veli valkoisessa takissaan, katse vielä kertaalleen pyyhkien papereita käsissään, tarkistaen vielä kertaalleen, että laskutoimitukset ovat paikallaan. Myöhemmin hän pyytäisi kaksostaan lukemaan bakteerikannan muutokset läpi hänen kanssaan ja kysyisi tämän mielipidettä solukannan mutaatioihin ja olisiko se kannattavampi keino uudistaa immuunijärjestelmää kuin kokonaan uuden viruskannan läpikäyminen.

Vanhin sisko nappaa paperit veljensä käsistä, ennen kuin veljekset pääsevät vertailemaan numeroita. He ovat molemmat tasapainottelun ammattilaisia ja jakavat monia mielenkiinnon kohteita. Nuorin sisko kuvaili noita kiinnostuksen kohteita usein sanoilla ”Tylsyyden kiteytymät.”

”Hei!”

”Saat ne takaisin myöhemmin. Nyt meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”

Kävellessään vanhin sisar ohi mennessään nappaa vanhan ja nuutuneen kukan jalkakäytävän reunalta ja asettaa sen nuorena nuppuna kasvamaan suihkulähteen vierellä seisovaan ruukkuun.

Läpi vuosituhansien vanhin sisar kerää profeettoja jotka ovat saarnanneet ihmiskunnalle viestiä pelastuksesta. Maailmasta joka luotaisiin uudelleen vanhan päälle, joka olisi parempi kaikin tavoin. Jossa ihmiskunta niittäisi anteeksiantonsa.

Koskaan ei ole profetoitu anteeksiantoa ja uutta maailmaa ihmiskunnan syntien ruumiillistujille.

Pommitetun kaupungin luurangossa kävelee nainen punaisissa, vältellen isosiskonsa katsetta joka seuraa häntä jokaisen kadun päästä ja jokaisen romahtaneen talon sisältä. Nuorin ei ole niin kuin hänen veljensä, jotka vieläkään eivät täysin ymmärrä mitä heille on tapahtunut. Henkilökohtaisesti nuorin uskoo, että hän on sisaruksista ainoa joka tietää totuuden, joka on löytänyt vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin joita isosisko edelleen etsii hiljaisuudesta ja tähtien takana piilevästä pimeydestä. Nuorin on löytänyt omat vastauksensa taistelukenttien metelistä ja veren katkusta.

”Minne päin olet menossa seuraavaksi?” Isosiskon ääni yllättää naisen rikkinäisen kadun päästä. Joskus naiselle käy näin, hän ei aina huomaa ympäristöään yhtä tarkasti kuin hän luulee. ”Kaikkialle.” Nainen vastaa, kuten hän vastaa aina. ”Kaikkialle, niin kuin minun täytyy.”

”Olisit paljon mukavampi, jos edes viitsisit myöntää olevasi joskus väärässä.”

”Minä en ole koskaan väärässä, minä olen aina oikeutettu.” Sanat jotka on lausuttu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes niitä ei enää tarvitse edes ajatella, kunnes ne ovat tulleet osaksi naista, piirtyneet syvälle hänen sisimpäänsä. ”Minä teen maailmasta parempaa paikkaa.”

Hänen isosiskonsa katsoo häntä syvillä mustilla silmillään, joissa tähdet syttyivät ja kuolivat. Pikkusisko inhosi tuota katsetta, se sai hänet tuntemaan kuin hänellä täytyisi aina olla joku jalo selitys tekoihinsa.

”Minä tuon vapauden orjille! Minä kannustan ihmiskuntaa luomaan uutta! Minä työnnän ihmisiä rajoilleen, tulemaan joko parhaimmiksi tai pahimmiksi versioiksi itsestään, minä tuon ihmiskunnalle rauhan!” Aina siskonsa kanssa puhuessaan punatukkainen nainen suunnitteli esittävänsä näkökulmansa arvokkaasti ja rauhallisesti, mutta päätyi aina huutamaan ja sylkemään ääni käheänä ja hampaat irvistettynä. Jokin hänessä oli rikkoutunut kauan sitten, jyskyttäen ikuisesti hänen päässään ja kohisten suonissaan. Hän tiesi olevansa oikeassa, hän tiesi aina olevansa oikeassa, ongelmana vain oli, että muut eivät aina olleet samaa mieltä hänen kanssaan.

Tummasilmäinen isosisko kääntyi ja liukui pois, hiljaisena kuten aina. Nainen punaisissa sylkäisi maahan missä hänen siskonsa oli hetki sitten seisonut ja kääntyi sitten itsekin.

Pommit olivat tuhonneet melkein kaiken tieltään, mutta suorastaan makaaberisti koripallo-teline oli jäänyt seisomaan pystyyn romahtaneiden talojen keskelle. Koripallo joka oli veren ja lian kuorruttama istui kivimurskan vierellä kuin kutsuen käsiä nostamaan sen ylös ja heittämään. Joskus joukko lapsia oli pelannut tuolla pallolla. Kilvoitellen ja esitellen toisilleen taitojaan, nauttien huumasta jonka ystävien kannustus toi, veren huminasta jäsenissään, kun jokainen yritti jaksaa toista pidempään ja lopulta tyydytyksestä joka tuli onnistumisen ja hyvällä tuurilla voiton mukana. Nyt samat pojat oli ajettu leirille, jossa he saivat erilaisen lelun käteensä ja saivat kilvoitella paljon suuremman aatteen puolesta.

 Itsekkään olematta varma miksi, nainen nosti pallon, pompautti sitä kerran ja heitti sen kauniissa kaaressa suoraan verkkoon. Pallo solahti verkon läpi ja laskeutui maahan vääntyneiden metallitankojen ja muun romun keskelle. Hetken aikaa jyskytys naisen päässä hiljeni, jättäen jälkeensä onton tyhjyyden ja epävarmuuden. Kuten aina, nainen vastasi pelkoon vihalla, tallaten pallon puhki ja narskutellen hampaitaan.

Korot rätisten ja hameenhelmat likaista tulta iskien nainen punaisissa jatkoi marssiaan kohti uusia kaupunkeja, tallaten sekä pallot, maalit että kentät alleen tärkeämpien aatteiden tieltä.

Vaaka ei ole tasan, vaaka ei koskaan ole tasan. Vaikka hän kuinka yrittää täyttää vaakaa se aina kippaa toiselle puolelle, tuhannet litrat viljaa valuvat toiselta puolelta yli ja toinen jää tyhjäksi, hänen täytyy tasoittaa vaaka, mutta vaaka ei tottele. Hän täyttää vaakaa, mutta tuhannet rekkalastilliset kippaavat mädäntyneet ylijääneet vihannekset kaatopaikalle. Hän tyhjentää vakaa ja yksinhuoltaja äiti tuijottaa kaupan hyllyllä istuvia hedelmiä ja tietää ettei hänellä ole varaa ostaa yhtäkään. Kaikkialla suurien pöytien ääressä todetaan, että logistiikka on liian monimutkaista, että jakaminen olisi liian sekavaa. Hämmentyneet hyväntekijät kaivavat kaivoja jotka vaativat enemmän työvoimaa käyttää kuin likaiselle joelle käveleminen.

 Isosisko on pettynyt, kaikki ovat pettyneitä, maa hänen allaan kuivaa ja halkeilee, jotain pitäisi tehdä hän ei muista mitä, jossain äidit huutavat yöhön: Miksei minun lapselleni riitä! Joskus hän olisi tiennyt mikä on vialla, mutta nyt hänen käsissään on vain vaaka joka ei koskaan asetu-  

Läpi vuosituhansien mies lehväseppeleessään kulkee ympäri maailmaa jakaen hyviä neuvojaan. Hän istuu Strasbourgissa, seuraten kievarin likaisen ikkunan läpi kuinka pitkänokkaista maskia käyttävät tohtorit vaeltavat melkein tyhjiä katuja pitkin.

”Jokin selitys siihen täytyy olla.” Hänen vieressään istuva mies mutisee tuoppiinsa.

”Aivan. Niin täytyykin.” lehväseppelöity mies vastaa. ”Luultavasti heidän tekosiaan. Tiedäthän? Olethan kuullut? Kaikki sanovat, että he ovat paholaisen kätyreitä. Tai ainakin jotkut sanovat. Pesevät käsiään aina ennen ruokailua, tiesitkö sen? Vähintäänkin epäilyttävää. Tai jotain. Luulisin, että jotain se tarkoittaa. Varmaan vain paholaisen kätyrit pesevät käsiään. Tai niin ainakin sanotaan. Sinuna välttäisin sellaista paholaisen palvontaa.”

Hän istuu kahvilassa New Yorkissa, katsoen kuinka hevosen vetämät kärryt keikkuvat mutaisen tien yli. Kadunkulmassa mies kaupittelee pienissä lasisissa pulloissa eliksiiriä, joiden tulisi parantaa kaikki sairaudet, myös sen yhden josta ei voinut puhua.

”Sen tietää kyllä millaiset ihmiset tuota litkua ostavat.” Sanoo vanha mies, sanomalehtensä takaa.

”Aivan,” hänelle vastataan pöydän toiselta puolelta. ”Pormestari on varmasti oikeassa kieltäessään lääkäreitä edes puhumasta siitä. Jos sen pystyisi parantamaan, niin ihmiset alkaisivat tehdä entistä enemmän syntiä. Ehkä, niin ainakin puhutaan. Se ainakin kuulostaa järkevältä. Varmasti se sairaus on rangaistus syntisille. Sen parantaminen olisi syntiä itsessään. Tai ainakin niin voisi ajatella. Ja elohopeanhan siihen kuuluisi muutenkin auttavan. Kaikki alkemistit sanovat niin. Niin ne syntiset voivat sitten itse hoitaa sen pois elohopealla. Ehkä. Luulisin.”

Hän istuu savuisessa Pubissa Lontoossa, vetäen syvän henkäyksen savukkeestaan. ”Mitä minuun tulee, niin en usko ollenkaan siihen mitä ne ovat alkaneet väittää. Lääkäritkään eivät ole samaa mieltä. Ainakin luulen niin. Olen kuullut. Tiedäthän, ainakin ne sanovat televisiossa, etteivät ne syöpää aiheuta. Ainakin mainokset sanovat. Tai jotkut.”

”Eivätkös ne sano, että tutkimukset ovat ristiriitaisia, tai jotain. Varmaan jonkinlainen lääkärien salaliitto koko juttu.” Hänen vieressään istuva nainen vastaa.

”Tai jotain.” Lehväseppelöity mies myöntyy. ”Tai jotain. Luultavasti jonkinlainen valhe koko juttu."

Aina vuosituhansien vaihteessa vanhin sisko käy sivelemässä sinettejä, yrittäen löytää jonkinlaista merkitystä universumista ja oikein pahalla päällä ollessaan käy vankilan porteilla kuuntelemassa, mutta aina turhaan. Sisältä kuuluu pelkkää hiljaisuutta. Hiljaa sinettejä sivellessään hän pelkää, odottaa ja kuuntelee josko hän saattaisi jo kuulla trumpettien kaiut.  



-Equna