Tulen valtakunta

 ”Savu suitsusi hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustansa, palavat hiilet hehkuivat hänestä. Hän notkisti taivaat ja astui alas, synkkä pilvi jalkojensa alla. Ja hän ajoi kerubin kannattamana ja lensi, ja hän liiti tuulen siivillä; hän pani pimeyden verhoksensa, majaksensa yltympäri: mustat vedet, paksut pilvet. Hohteesta, joka kävi hänen edellänsä, purkautuivat pilvet rakeiksi ja palaviksi hiiliksi. Ja Herra jylisi taivaassa, Korkein antoi äänensä kaikua, tulla rakeita ja palavia hiiliä. Hän lennätti nuolensa ja hajotti heidät, paljon salamoita ja kauhistutti heidät.” (Psalmi 18:9-15)

Psalmilaulajan kuvaus Jumalasta saattaa yllättää, ainakin jos käsitys Korkeimmasta on jäänyt pyhäkoulutasolle, eikä aikuisena ole tullut Raamattua avattua.
Lapsille on ihan oikein kuvailla lempeästi kaikki lapset syliinsä sulkeva Taivaallinen Isä, mutta aikuisen on jo syytä käsittää, että Maailmankaikkeuden Ylimmällä Tuomarilla on ankarakin puolensa, jonka kanssa ei kannata pelleillä: ”puhdasta kohtaan sinä olet puhdas, mutta kieroa kohtaan nurja.” (Psalmi 18: 27)
Vähän kuin Mustanaamio; kova koville.

Totta, että hänessä on hienotunteista herkkyyttä, kun hän liikkuu heikon ihmisen sielussa varovasti kuin yksiöisellä jäällä kävelisi ja pitelee pelosta sykkivää sydäntä hellästi kuin perhosta niin ettei yksikään sen siipisuomu irtoa.
Mutta hänen nimensä on myös, kuten Psalmi 76:12 sanoo, Peljättävä, eikä syyttä.

"Minun sitä katsellessani valtaistuimet asetettiin ja Vanhaikäinen istuutui. Hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi ja hänen päänsä hiukset kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta. Tulivirta vuoti, se kävi ulos hänestä; tuhannen tuhatta palveli häntä, ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen edessänsä. Oikeus istui tuomiolle, ja kirjat avattiin." (Dan 7:9-10)

Keskiajalta periytyvä traditio ja nykyinen populaariviihde antavat virheellisen käsityksen, että tulenlieskat olisivat jotenkin paholaisen ominaisuus. Itse asiassa se on Jumalan ominaisuus. Paholainen vain haluaisi näyttää Jumalalta ja on siksi varastanut rekvisiittaa.

  ”Sillä Herra, sinun Jumalasi, on kuluttava tuli, kiivas Jumala.” (5.Moos.4:24)

Ehkä siksi helvetti onkin helvetti. Ehkä lieskat sinne tulevatkin ylhäältä eivätkä alhaalta. Ehkä on niin, että kun ihmissielu on raastettu irti lihakuorestansa, ei hän voi kohdata Jumalaa muuten kuin Taivaallisen Karitsan uhriveren suojaamana (tästä aiheesta tulee sitten seuraava kirjoitus), ja jos tätä suojaa ei ole, muuttuu Jumalan läsnäolossa oleminen helvetiksi.

Ehkä taivas ja helvetti ovat sama paikka. Ehkä ero kokemuksessa on vain siinä, kuinka sinne tullaan. Niin kuin ero palomiehellä, joka astuu liekkeihin asbestipuku päällä ja sillä, joka joutuu samaan paloon ilman suojavarustusta. Tai niin kuin siinä Danielin kirjan 3.luvun tarinassa jossa Sadrak, Meesak ja Abednego paiskataan tuliseen pätsiin (kun eivät kumarra Nebukadnessarin kuvapatsasta) ja käveleskevät huolettomina samassa tulessa, joka tappaa heidät sinne vievät sotilaat.

Siinä on sitten todella pitkälle menevää spekulaatiota, pelkkää outoa pohdintaa ja ajatuskääntelyä niistä tuonpuoleisen olosuhteista, joita maahan sidotun ymmärryksen on tuskin vielä mahdoton täysin oikein käsittää.

Toinen selitys on, että helvetti on helvetillinen siksi että siellä ollaan erossa Jumalasta. Ja koska Jumalassa on kaikki hyvä, niin paikassa, jossa Jumala ei ole, on pelkkää pahaa ja siksi helvetti on niin kaamea paikka. Vaikka populaariviihde joskus sitäkin väittää, että hornassa olisi hyvätkin bileet menossa, se on harhaanjohtavaa mainontaa.
Niin kuin myös väittää, että helvetti olisi paholaisen hallitsema kuningaskunta. Raamattu kyllä antaa ymmärtää, että helvetti on paholaisen rangaistuspaikka, jonne joutumista sekin kauhulla kammoaa.
Ettei kadotuksen tulijärvi alkuaan edes olisi tehty ihmistä varten, vaan taivaan hyljänneille enkeleille (Matt 25:44). Mutta jos kerran on ihmisiäkin, jotka väenvängällä päättävät haluta viettää iäisyytensä ennemmin paholaisen kuin Jumalan seurassa – niin, no, sitä saa mitä tilaa.

Miten tahansa, kannattaa asiansa niin järjestää, että tuonpuoleisen olotilaa pääsee kokemaan enemmänkin taivaan kuin helvetin päästä katsottuna.


-Ulla Rautiainen-

Merikansat

Yksi historian isoista mysteereistä on salaperäinen merikansa. Joskus 1200 eKr Lähi-itään rantautui mystinen merikansaksi kutsuttu valloittaja- ja ryöstelijäjoukkio. Kukaan ei tiedä tarkalleen (erilaisia teorioita on) keitä nämä merikansat olivat ja mistä tulivat (jopa Skandinaviaa on ehdotettu arvauksissa).
Yhtäkkiä vain saapuivat, sotivat ja valtasivat Lähi-idän aluetta ja aikansa riehuttuaan yhtä mystisesti kuin olivat tulleet katosivat. Eli tulivat, hävittivät paikalliset hallinnot ja sitten joko lähtivät pois tai tuhoutuivat (jos niin, niin ilmeisesti sodassa egyptiläisiä vastaan).

Ainakin suurimmaksi osaksi. Joitakin jäi jäljelle, heidät tunnetaan filistealaisina, Israelin pahimpana viholliskansana.
Mielenkiintoista on, että ajoitus täsmää siihen, että kun israelilaiset 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen Joosuan johdolla tulivat luvattuun maahansa, ei siellä ollut kovin vahvaa vastusta vastassa kun tämä merikansa juuri oli heikentänyt alueen hallinnon hajanaisiksi ja heikoiksi kaupunkivaltioiksi, jotka israelilaisten oli sitten helppo yksi kerrallaan napsia valtaansa.

Tuleepa mieleen, että näinkö Jumala liikutteli kansoja ja järjesteli maailmanhistoriaa ettei hänen kansansa joutunut liian kovan vastuksen eteen, vaan olot järjestyivät sopiviksi tällä tavalla.


-Ulla Rautiainen-

Kirjan kansa

Monesti kuulee esitettävän kysymyksen, miksi ei Raamatun henkilöistä tai tapahtumista ole mainintoja muissa sen aikakauden historiankirjoissa.

Michael Axworthyn tietokirjassa Iranin historia Mielen valtakunta on mielenkiintoinen huomio. Lähi-Idän historian tutkijoilla on hankaluutena, että persialaisten, egyptiläisten, heettiläisten tai assyrialaisten valtakunnista ei ole säilynyt historiankirjoja. Joko ne ovat täysin hävinneet, tai sitten niitä ei ole tehtykään.

Syystä, että uskonnolliset vaikuttajat, maagit pitivät kirjoittamista jopa pahana ja ylhäisön ihmiset taas liittivät kirjallisen kulttuurin väheksyttyyn alempaan kirjuriluokkaan tai alamaiskansoihin.
Luultavasti kuninkaat myös huonosti suvaitsivat muita muistiinmerkintöjä kuin omat monumenttikirjoituksensa. Eikä niiden tarkoituksena ollut todenmukainen tapahtumien kerronta, vaan hallitsijan mahtailu ja asioiden kuvaaminen enemmänkin sellaisena kuin kuningas toivoi niiden olevan kuin mitä ne olivat.
Sotilaalliset häviöt ja muut epäonnistuneet hankkeet käännettiin voitoiksi ja kaikenlaiset ikävyydet poispyyhittiin. Todellisuus ei ollut sitä, mitä oikeasti oli, vaan mitä kulloinenkin hallitsija halusi sen olevan. Ja kun hallitsija tai hallitsijan mieli muuttui, niin aikaisemmat kirjoituksetkin korjattiin vastaamaan viimeisintä näkemystä.

Joten syy, miksi Vanhan Testamentin henkilöistä tai tapahtumista ei ole infoa Israelin ympärysvaltojen historiankirjoissa on, ettei niitä historiankirjoja ole olemassakaan. Tietysti jotain irrallisia tekstipätkiä on jäljellejääneenä, ei siellä nyt täysin kirjoittamatta oltu – keksiväthän he sentään hieroglyfit ja nuolenpääkirjoituksen, muttei mitään laajempia yhtenäisiä annaaleja.

Tätä voi nyt verrata kaikkien näiden kirjoitushaluttomien kansojen keskellä samaan aikaan eläneeseen Kirjojen Kansaan, jolla oli sitäkin suurempana vimmana kirjata kaikki muistiin. Saivat sitten aikaan Vanhan Testamentin.

Joskus tuskastuneenakin ihmetellään, miksi siellä Raamatussa pitää ne kaikki sukuluettelot, kuningasluettelot ja tarkat selvitykset sodankäynneistä, maarajoista, vallanvaihdoista ja hallinnoista olla. Eikö tarvittava hengellinen anti saataisi ilmankin Joosuaa, Tuomarien kirjaa, Samuelin kirjoja, Kuningasten kirjoja, Aikakirjoja? Eihän ne juuri muuta ole kuin juutalaisten historiankertomusta. Mitä merkitystä niillä on?

Niiden arvon älyää, kun tajuaa, ettei muilla samanaikaisilla ympäryskansoilla sellaisia ole. Historiantutkijat ovat joutuneet turvautumaan jopa niihin roomalaisten ja kreikkalaisten lähteiden lisäksi, että edes jotain tietoa juutalaisia ympäröivistä valtioista saisi. Esim. Ester, Jesaja, Jeremia, Daniel, Esra ja Nehemia sisältävät arvokkaita mainintoja niistä hallitsijoista, jotka eivät itse historiaansa tallentaneet.

Raamatun historiankerronnan erona on vielä sekin, että kun muiden ne vähäisetkin muistiinmerkinnät näyttävät olevan enemmänkin hallitsijoiden tilaustöitä majesteettien maineen korottamiseksi, juutalaiset kirjoitukset eivät näytä olleen valtaapitävien liekanarussa.
Kuninkaita ja papistoa ei ajan tavan mukaan ylisanoin ylistetä, vaan papisto esitetään oikeiden profeettojen vainoajina ja kuninkaat marssitetaan esiin toinen toistaan epäkelvompina ja pahempina. Jopa rakastetun sankarikuningas Daavidin kaapista kolistellaan luurangot esille muiden mahtipäiden näyttäytyessä kauhukabinetin jäsenistöltä.

Vanhan Testamentin erityislaatuisuus kannattaa siis huomioida – ja innostua lukemaan.


-Ulla Rautiainen-

Mytologiaa

”Siunattuja ovat tarinankertojat loruinensa,
joiden aihetta ei historiankirjoitus tunne.”
J.R.R.Tolkien: Mythopoeia

Kaikilla maailman kansoilla on sukupolvelta toiselle siirtyviä maailmanselitystarinoita, myyttejä, mytologioita, kansansatuja, taruja ja kertomuksia. Aikojen kuluessa ja kertojien vaihtuessa tarinat polveillessaan menettävät osia, saavat lisäyksiä, sulautuvat toisiinsa, jakautuvat useammiksi ja muuntuvat vallitsevan kulttuurin mukaisiksi.

Esimerkiksi, muistatko sadun, jossa tyttö suutelee sammakkoa, joka muuttuu prinssiksi? Siitä on olemassa vanhempi versio, jossa ritari suutelee lohikäärmettä, joka muuttuu naiseksi. Muinaisegyptiläinen Tuhkimo ei hukannut lasikenkää vaan tohvelinsa ja alkulumikki ei päätynyt 7 kääpiön luokse, vaan 40 lohikäärmeen, vanhempaa prinsessa Ruususta ei prinssi herättänyt suudelmalla, vaan kuningas raiskasi hänet.

Kiinnostavaa on, että tietyt perustarinat näyttävät löytyvän joka puolelta maailmaa eri muunnoksina.
Näitä tarinoita on sitten tutkittu. Yksi asialle omistautuneista on E.J Michael Witzel, joka otti asiakseen tutkia yhteneväisyyksiä eri kulttuurien myyttien välillä. Ja etsiä, mikä olisi se Alkumyytti, joka kaikkien maailman myyttien pohjalta löytyisi? Mikä olisi se Ensimmäinen Tarina, josta kaikki muut tarinat ovat versonneet, lähteneet kiertämään maailmaa, aikojen kuluessa ja sukupolvien ja kulttuurien vaihtuessa kokeneet muutoksia, hajonneet sirpaleiksi monien tarinoiden joukkoon, mutta josta vielä saattaisi kuulla alun kaikua etsimällä yhteisiä tekijöitä eri tarinoista?

Witzel kokosi kaikkien maailmojen kansojen myytit ja kirjoitti tuloksesta paksun kirjan: The Origins of the World´s Mythologies. Sitä ei valitettavasti ole suomennettu, on vaikeasti luettavaa akateemista kieltä ja hankalasti saatavanakin muualta kuin yliopistojen kirjastoista. Joka osaa sen englanniksi lukea, saa mielenkiintoista ajateltavaa. En minäkään niin paljoa osaa, mutta minulla on tytär, joka referoi kirjan tiedot kielipuoliäidilleen.

Näyttää siltä, että kaikkien maailman mytologiat aina Tyynen meren saarilta Eurooppaan, Tulimaasta Lappiin, Afrikasta Aasiaan, intiaaneista aboriginaaleihin ja viikingeistä inuiitteihin missä ikinä tarinoita kerrotaan sisältävät hämmästyttävän paljon tällaista materiaalia:

On olemassa Ylijumala, joka luo taivaan ja maan. Maailma syntyy vedestä, pimeydestä, kaaoksesta tai sukeltajan avulla joka nostaa maan vedestä. Taivas ja maa erotetaan, erottavana välineenä toimii jokin esine esim. maailmanpuu. Luodaan valo ja valmistellaan maa ihmisen luomista varten.
Ylijumala lähettää jonkinlaisen toisen jumaluuden – joka on usein hänen poikansa – maahan luomaan ihmisen, usein savesta tai puusta. Ensimmäiset ihmiset tekevät jotain mitä ei saisi tehdä, yleensä syövät jotain kiellettyä ja pahuus ja kuolema saapuvat maailmaan. Alemmat jumalolennot tai Jumalan pojat sekaantuvat ihmisiin joiden jälkeläisistä tulee sankariolentoja. Ihmisten lisääntyessä pahuuden, ihmisten ylpeyden ja näiden sankariolentojen aiheuttamat ongelmat selvitetään erilaisilla tavoilla. Usein vedenpaisumuksen avulla, josta selviytyy pieni joukko ihmisiä, monesti yksi perhe laivan tai vuoren avulla. Jossain vaiheessa tuhotaan käärme tai lohikäärme. Tarina johtaa lopulta maailmanloppuun, sen jälkeiseen uuteen taivaaseen ja uuteen maahan ja ikuiseen onneen.

Kuulostaako tutulta? Muistuuko mieleen toista tarinaa, jossa kaikki edellisen useista tarinoista kootut aihesirpaleet ovat yhtenä kokonaisuutena? Tarina, jossa Luojajumala Poikansa kautta luo taivaan ja maan ja valon erottamaan päivää ja yötä. Asettaa maailmaan erityisen Puun ja muotoilee maa-aineksesta ensimmäisen ihmisen jne... jne...

Voi tietysti sanoa, että Raamatun kirjoittajat ovat saaneet vaikutteita ympärillä velloneista kansantarinoista ja sepittäneet sinne vain yhden version muinaisten tarinaniskijöiden iltanuotioviihteestä.
Tai sitten voi sanoa, että mytologiat ovat lähteneet liikkeelle ihmiskunnan yhteisestä muistijäljestä todellisiin tapahtumiin, joita on Aadamista alkaen toistettu sukupolvelta toiselle, jotka matkaa tehdessään ovat osin muuntuneet, mutta säilyttäneet vielä tähänkin asti sirpaleisena menetetyn tiedon ihmiskunnan alkuperästä, ja että Raamattu olisi se kirja, johon Jumala säilöi ja varjeli Suuren Tarinan kokonaisessa, muuttumattomassa ja alkuperäisessä muodossa.

Kaksi mahdollista selitystä. Valinta siitä, mihin haluaa uskoa.

Jos alkoi kiinnostaa, niin tuosta linkistä löytyy vedenpaisumusmyyttejä koottuna:
https://dash.harvard.edu/bitstream/handle/1/8460265/Witzel_PanGaeanFlood.pdf?sequence=1

Ja essee Witzelin kirjasta löytyy tuolta:
http://faculty.uml.edu/whitley_kaufman/Witzel.htm


-Ulla Rautiainen-

Kivinen valtameri

”...sinä päivänä puhkesivat kaikki suuren syvyyden lähteet...” (1Moos 7:11)

Niin sanotaan Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa. 40 vuorokautta vettä satoi maan päälle ja syöksysi jostain maan alta ja maa peittyi veden alle vuorten huippuja myöten ja Nooa seilasi arkillaan tulvan ylitse.

Johan on tarina.
Vai että vettä vielä jostain syvyyksistä sellaisia määriä tulvehti. Vain umpipöhkö pölypääkreationistirukka uskoo älyttömään satuun, että Jumala muka maailmaa luodessaan olisi maan syvyyksiin laittanut semmoisia vesimääriä, jotka voisivat aiheuttaa vedenpaisumuksen. Järkevä valistunut ihminen tietää tieteen sanovan, että vesi maapallolle tuli avaruudesta komeetan tuomana.

Paitsi ettei enää sanokaan.
Ainakin jos uskomme Bayreuthin yliopiston geologi Fei Hongzhaniin ja Science Advances-lehdessä julkaistuun tutkimukseen.
Eilispäivän Helsingin Sanomissa oli siitä juttu. Sanottiin, että tieteen viimeisin sana onkin, että maan sisällä 410-660 kilometrin syvyydessä on kivinen valtameri, kostea vyöhyke, jossa on ringwoodiitti-nimistä vetistä kiveä, johon on sitoutuneena yhtä paljon vettä kuin maan päällä valtamerissä. Ja että vesi maan päälle ei tainnutkaan tulla minkään komeetan mukana vaan näistä syvyyden lähteistä.

Niin että palataanpa taas Genesikseen... Siis, ...sinä päivänä puhkesivat...


-Ulla Rautiainen-

Mitä helvettiä!

”… peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt.10:28).

 "Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin..." (Matt.13:41-42)

Käsitys rakastavasta Taivaan Isästä grillaamassa ihmissieluja kadotuksen tulipätsissä on monelle helvetillinen kompastuskivi kristillisessä teologiassa. Tai edes ajatus, että Jumalaa pitäisi peljätä. Eikös Yläkerran Isäntä ole se hupsu ukkeli pilven päällä istumassa, semmoinen kuin cocacolajoulupukki, joka leikillisesti kyselee onko täällä kilttejä lapsia, mutta jakelee yhtälailla lahjapaketteja niille tuhmillekin?

Nykypäivän länsimainen mentaliteetti kallistuu yhä enemmän suhtautumiseen, että rikollisia pitäisi enemmän terapioida kuin rangaista.
Vanhemman ajan väkivaltaa suosivammassa maailmassa taas ajatus Kaikkivaltiaasta, jolla ei olisi kanttia panna pahantekijöitä kunnolla kärsimään, olisi ollut epäuskottava. Keskiajan kirkkojen seinät oli kuvitettu eloisilla näkymillä tuonelan tuskista ja syntisiä motivoitiin parannuksentekoon tulikivenkatkuisilla uhkauksilla ikuisesta piinasta.

Herää kysymys, miksi kiinnostuksen kohde on siirtynyt rangaistuksesta armoon?

Tietysti helvetin pelote toimi kirkolle erinomaisena vallankäytön työkaluna, mutta miksi tavallinen rahvaskin lähti niin innolla trendiin mukaan?

Uhrit yleensä toivovat oikeutta, pahantekijät taas armoa.
Olisiko siis niin, että menneessä maailmassa suurempi osa ihmisistä koki itsensä kaltoinkohdelluiksi uhreiksi, joita ajatus, että heidän kiusaajilleen ja sortajilleen tuonpuoleisessa kostettaisiin auttoi kestämään tämän maailman epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä se oli hyvinkin terapeuttinen elementti  sortoyhteiskunnan alistamalle ihmiskurjalle.
Nykyajan länsimaisessa hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa elävälle taas saattaa mieleen juolahtaa, että me olemmekin niitä sortajia ja pahantekijöitä, ainakin jos vertaa itseään vaikkapa kehitysmaiden ihmispoloihin, joita länsimaat sumeilematta riistävät. Silloin toivoo, että Viimeisessä Tilintasauksessa armo kävisi oikeudesta.

Helvettiä ei kuitenkaan vielä ole maltettu kokonaan hylätä. Jos kirkot sitä vähemmän enää pitävät esillä, kunnostautuu kauhuviihde niin kirjallisuuden, musiikin, pelien kuin elokuvankin alalla sitäkin paremmin pitämään infernon ideaa ihmiskunnan tietoisuudessa.
Ehkä on käynyt niin, että kun uskovat vaikenevat, niin kivet huutavat.
Sillä Jeesus kyllä useassa paikassa Raamattua puhuu helvetistä, joten sen asian, niin ikävä kuin se onkin poispyyhkiminen vaatii melkoista karsintaa Pyhän Kirjan tekstistä.

Sitten kysymys kuuluu, mitä tarkalleen ottaen helvetillä tarkoitetaan?
Mikä ja millainen paikka se on?
Onko ikuisesti polttava tuli oikeata tulta ja todella ikuista?
Miten ruumista irtireväisty sielu minkäänlaisen tulen kokee?

Jeesus puhui helvetistä nimellä Ge Hinnom, 'Hinnomin laakso'. Se oli todellinen ja pahamaineisena tunnettu paikka: Jerusalemin eteläpuolella sijaitseva rotko. Vanhan Testamentin aikaan siellä toimitettiin epäjumalanpalvelusta polttamalla lapsia uhreina Molokille (2. Aikak 28:3; 33:6, Jer 7:31-32).
Jeesuksen aikana se oli jätteiden hävityspaikka, jonne vietiin myös itsestään kuolleiden eläinten ja rikollisten ruumiit poltettavaksi. (Jonne ilman Joosef Arimatialaisen väliintuloa luultavasti Jeesuksen ruumiskin olisi ristiltä paiskattu palamaan.) Ge Hinnomista eli Gehennasta tuli siten synonyymi merkitsemään tuomittujen kuolemanjälkeistä rangaistuspaikkaa.

Jeesuksella oli kyllä tapana elävöittää opetuksiaan tutuilla esimerkeillä kuvaillessaan oudompia asioita, joten ihan ei rajantakaista Gehennaa voi kuitata ajanlaskun alun kaatopaikaksi. Enemmänkin näytteeksi, että jos tuokin jätehävittämö noin kaamea on, niin kait maailmankaikkeuden vastaava on sitä kaikkea useampaan potenssiin korotettuna.

Silti herää kysymyksiä. Onko tulisen järven tuomio ikuisine kärsimyksineen juuri niin kamala paikka, joksi keskiaikainen teologia sen kuvaa vai voiko ajatella, että Jeesuksen puheet tässäkin asiassa olivat vain samanlaisia tarinaa mielenkiintoisemmaksi tekeviä hyperbolia (liioittelevia ilmaisuja) kuin vaikkapa kameli neulansilmästä tai malkahirsi silmässä?
Entä onko ”ikuinen” kärsimys todella ikuista, vai ennemminkin ”lopullista”, tarkoituksena pahojen sielujen tuhoaminen?
Onko rangaistus kaikille sama tulimeri, vai onko eritasoisille synneille eritasoisia rangaistuksia?
Mikä rangaistuksen idea edes on? Onko se varoitus taivaan asukeille ettei siellä syntyisi kapinaliikkeitä, vai onko rangaistavien tarkoitus oppia jotain ja jos niin, mitä ja missä tarkoituksessa? Onko mahdollista, että jossain Ilmestyskirjan jälkeisissä tapahtumissa helvetti kuitenkin vielä tyhjennettäisiin ja äärimmäisessä koulussa jumalanpelkoa oppineille annettaisiin uusi mahdollisuus?

Jokatapauksessa, oli miten oli, Jeesus puhui helvetistä aina senverran varoittavaan sävyyn, että siitä voi ymmärtää kadotuksen olevan niin ikävä miljöö, ettei sinne kannata itseään vasiten tällätä.
Ja jos sieltä jokin poispääsyn mahdollisuus olisikin, sitä ei ole Raamatussa kerrottu, vaan kaikki siihen viittaava pohdiskelu on pelkkää toiveikasta arvailua, jonka varaan ei kannata mennä onneaan kokeilemaan.


-Ulla Rautiainen-

Viimeisen rajan arvoitus

Sitten kun olen kuollut, laittakaa muistokirjoitukseksi: ”Palautetaan lähettäjälle”.
Henki sille, joka sen on antanut.
Sielu sille, joka sen on luonut.
Ruumiista ei ole väliä. Sehän on vain sulatusastia, jossa sieluani valetaan ikuisuutta vastaanottamaan.

Kuolema on arvoitus, josta ei paljoa tietoa ole.
Kertomuksia kyllä enemmän.
Kaikki uskonnot yrittävät antaa siihen jonkinlaista vastausta. Suurin osa sanoo, että jotakin viimeisen rajan takana vielä on. Ettei se tähän lopu. Ettei se kaikki vielä tässä ollut.
Ja että jonkinlainen tilintarkastus päätepysäkillä on. Viimeinen Tuomio, jossa hyvät erotellaan pahoista ja rangaistukset ja palkinnot eletyn elämän teoista jaetaan. Käsitys taivaasta ja helvetistä, hyvästä ja pahasta osastosta eri lailla ilmaistuina kuuluvat useampiin uskontoihin kuin vain kristinuskoon.

Vaikka on sellaistakin uskoa, joissa kaikki, maailmanhistorian pahimmatkin Hitleriä ja Idi Aminia myöten saavat yhtäläisen pääsylipun autuuden asuntoihin lekottelemaan – ja sitten sellaistakin, jossa kaikki päätyvät sinne pahempaan paikkaan.

Joillakin on vielä kolmaskin vaihtoehto, kuten katolisilla kiirastuli tai hindulaisilla jälleensyntymän kierto, josta on mahdollisuus aikansa kärsittyään tai hyvää karmaa kerättyään (mikä muuten takaa, että hyvää karmaa kertyy enemmän kuin pahaa? Että seuraavassa elämässä eläisin niin paljon paremmin, että se puhdistaisi aikaisempaa eikä kävisikään juuri päinvastoin?) siirtyä parempaan olotilaan. Ja neljäntenä vaihtoehtona on kaiken tietoisuuden sammuminen ikuiseen olemattomuuteen – joka joidenkin mukaan on se palkinto ja toisten mielestä taas rangaistus.

Tyhjiin raukeamisesta ei paljoa sanottavaa ole. Muista vaihtoehdoista sitäkin enemmän.
Yleinen oikeustaju toivoo jonkinlaista tilintasausta, jossa maallisen oikeuden välttäneet pahantekijät joutuisivat vastaamaan ilkitöistään ja uhrit saisivat ansaitsemaansa hyvitystä.
Se olisi hyvä uutinen, jos sattuu olemaan se uhri eikä pahantekijä. Uhrit yleensä toivovat oikeutta, pahantekijät taas armoa.

Kristinusko lupaa molempia. Pahantekijälle ilosanoma on, että sovitus on jo suoritettu, verivelat ristillä lunastettu ja katuvalle syntiselle riittää anteeksipyyntö Jeesuksen nimessä taivaan porttien avaamiseksi.
Elämässään kärsineille uhreille taas lohdutus lienee, etteivät heidän kiduttajansa ihan kuin koira veräjästä luikahda, vaan kyllä Taivaan Isän helmaan armahdetuiltakin kaikki maanpäällinen tekeminen sittenkin tarkastellaan ja punnitaan ja kyllä siitäkin jonkinlainen, vaikkakin vielä määrittelemätön tilintasaus tulee sen mukaan mitä hyvää tai pahaa on tullut tehtyä.

Mutta entä jos ei ole kristinuskosta ikinä kuullutkaan? Jos ei Jumalan Karitsan puhdistavasta uhriverestä mitään tiedä? Lankeaako helvetintuomio tietämättömän pakanan päälle, jos kristityt noudattivat lähetyskäskyä huonosti?
Tai entä jos tarkoituksella taktikoi niin, että ensin rellestää elämänsä pahanteossa ja kuolivuoteella suorittaa muodollisen anteeksipyyntöseremonian ja sillä on sitten kaikki kuitattu? Onnistuuko niin syömään ja säästämään kakun yhtä aikaa?

Voi vain sanoa, ettei Jumala ole hölmö eikä huijattavissa. Kyllä Kaikkiviisaalla Ylituomarilla joku oikeudenmukainen systeemi näitten tapausten varalle on valmiina, vaikkei sitä meille ole kertonutkaan. Ei Raamatussa kaikkea kerrota, Jumalallakin on omat salaisuutensa.

Ihmisille on vain kerrottu se, mikä tarvitseekin tietää: että kannattaa laittaa ajoissa välit kuntoon Yläkerran Isännän kanssa ennen sen viimeisen rajan ylitse astumista.


-Ulla Rautiainen-