Michael Axworthyn tietokirjassa Iranin historia Mielen valtakunta on mielenkiintoinen huomio. Lähi-Idän historian tutkijoilla on hankaluutena, että persialaisten, egyptiläisten, heettiläisten tai assyrialaisten valtakunnista ei ole säilynyt historiankirjoja. Joko ne ovat täysin hävinneet, tai sitten niitä ei ole tehtykään.
Syystä, että uskonnolliset vaikuttajat, maagit pitivät kirjoittamista jopa pahana ja ylhäisön ihmiset taas liittivät kirjallisen kulttuurin väheksyttyyn alempaan kirjuriluokkaan tai alamaiskansoihin.
Luultavasti kuninkaat myös huonosti suvaitsivat muita muistiinmerkintöjä kuin omat monumenttikirjoituksensa. Eikä niiden tarkoituksena ollut todenmukainen tapahtumien kerronta, vaan hallitsijan mahtailu ja asioiden kuvaaminen enemmänkin sellaisena kuin kuningas toivoi niiden olevan kuin mitä ne olivat.
Sotilaalliset häviöt ja muut epäonnistuneet hankkeet käännettiin voitoiksi ja kaikenlaiset ikävyydet poispyyhittiin. Todellisuus ei ollut sitä, mitä oikeasti oli, vaan mitä kulloinenkin hallitsija halusi sen olevan. Ja kun hallitsija tai hallitsijan mieli muuttui, niin aikaisemmat kirjoituksetkin korjattiin vastaamaan viimeisintä näkemystä.
Joten syy, miksi Vanhan Testamentin henkilöistä tai tapahtumista ei ole infoa Israelin ympärysvaltojen historiankirjoissa on, ettei niitä historiankirjoja ole olemassakaan. Tietysti jotain irrallisia tekstipätkiä on jäljellejääneenä, ei siellä nyt täysin kirjoittamatta oltu – keksiväthän he sentään hieroglyfit ja nuolenpääkirjoituksen, muttei mitään laajempia yhtenäisiä annaaleja.
Tätä voi nyt verrata kaikkien näiden kirjoitushaluttomien kansojen keskellä samaan aikaan eläneeseen Kirjojen Kansaan, jolla oli sitäkin suurempana vimmana kirjata kaikki muistiin. Saivat sitten aikaan Vanhan Testamentin.
Joskus tuskastuneenakin ihmetellään, miksi siellä Raamatussa pitää ne kaikki sukuluettelot, kuningasluettelot ja tarkat selvitykset sodankäynneistä, maarajoista, vallanvaihdoista ja hallinnoista olla. Eikö tarvittava hengellinen anti saataisi ilmankin Joosuaa, Tuomarien kirjaa, Samuelin kirjoja, Kuningasten kirjoja, Aikakirjoja? Eihän ne juuri muuta ole kuin juutalaisten historiankertomusta. Mitä merkitystä niillä on?
Niiden arvon älyää, kun tajuaa, ettei muilla samanaikaisilla ympäryskansoilla sellaisia ole. Historiantutkijat ovat joutuneet turvautumaan jopa niihin roomalaisten ja kreikkalaisten lähteiden lisäksi, että edes jotain tietoa juutalaisia ympäröivistä valtioista saisi. Esim. Ester, Jesaja, Jeremia, Daniel, Esra ja Nehemia sisältävät arvokkaita mainintoja niistä hallitsijoista, jotka eivät itse historiaansa tallentaneet.
Raamatun historiankerronnan erona on vielä sekin, että kun muiden ne vähäisetkin muistiinmerkinnät näyttävät olevan enemmänkin hallitsijoiden tilaustöitä majesteettien maineen korottamiseksi, juutalaiset kirjoitukset eivät näytä olleen valtaapitävien liekanarussa.
Kuninkaita ja papistoa ei ajan tavan mukaan ylisanoin ylistetä, vaan papisto esitetään oikeiden profeettojen vainoajina ja kuninkaat marssitetaan esiin toinen toistaan epäkelvompina ja pahempina. Jopa rakastetun sankarikuningas Daavidin kaapista kolistellaan luurangot esille muiden mahtipäiden näyttäytyessä kauhukabinetin jäsenistöltä.
Vanhan Testamentin erityislaatuisuus kannattaa siis huomioida – ja innostua lukemaan.
-Ulla Rautiainen-
Aika hauskaa, että Raamattua voi lukea nörttiasenteella. :)
VastaaPoistaSanottakoon roomalaisista mitä hyvänsä, niin he olivat tehokkaita hallinnoijia,lainsäätäjiä ja hyviä historiankirjoittajia. Minkä ihmeen takia jostain perähikiän Chrestuksesta olisi yleensä edes vaivauduttu mainitsemaan mitään?
Paavalikin tunsi hyvin Rooman lain ja kansalaisena jopa vetosi siihen. Jeesuskin, näin on sanottu, tulkitsi Tanakhia roomalaisen oikeuden sääntöjen mukaan. Ei kuten fariseukset, saddukeuksista nyt puhumattakaan.
P.s. Enpä olisi uskonut että alkaisin lukemaan kristillistä blogia..tää on vaan niin hyvä!
T: Anomuumi Muumio