tiistai 7. tammikuuta 2020

Puulaulu


Monesti rukoukseni ovat kuin vaivaisenvarpuja tuulisissa tuntureissa: matalina maata pitkin suikertavia hiirenkorvan kokoisin lehdin kun karu maa ei kasvunvoimaa enempään anna ja pohjoisen hyiset viimat kaiken korkeamman alas repivät.
Mutta kyllä Jumala, kaiken kasvattaja nekin näkee ja ottaa huomioonsa.
Siksihän Hän yöttömän kesävalon tuntureille ja sen kasvustolle elämänvoimaksi antoi.
Niin minunkin pienimmät rukoukseni elävät Hänen kasvojensa valossa ja tulevat Hänelle tunnetuiksi.

Mutta eivät rukoukseni aina vaivaisenvarpuja ole.
Tämän aamun rukoukseni oli korkealatvainen ja maailmantuulien yläpuolelle nouseva.
Koska Taivas ei ole kuuro eikä Pyhä Henki kaukana.
Annas kun kerron.

Tässä aamussa ensin rukoukseni oli vain osaamattomuutta rukoilla. Olematon ajatus ja sanaton säe mielenmyrskyssä joka painoi korkeamman kaipauksen äänettömäksi.
Sanoa vain: Pyhä Henki, anna Sinä niitä Sinun rukouksiasi. Niitä jotka nousevat taivaankattojen päälle ja syleilevät Jumalaa.

Ja sitten alkoi tapahtumaan.

(Hengen antamat rukoukset ovat minulle usein visuaalisia elämyksiä. Kuvitettuja tarinoita joita mieleni sisään striimataan ja joita suljetuin silmin katson kuin elokuvaa. Niin nytkin.)

Kuva oli tämä:
Oli puu.
Se kasvoi rukoukseni tahdissa.
Sen juurina oli Pyhä Henki kasvunvoimana.
Oksat työntyivät rungosta esiin, vihreys räjähti verhoamaan, purskahti kerkkiä, käpykukkia ja siemeniä. Kultaista pihkaa kaarnan alta puroina juoksi ja juurien nostattamat nesteet kohisten virtasivat ryöpyten puusuonissa koko puu väkevää elämää kuohuten.
Yleni voimalla ja nopeasti maan ilman lävitse, ohitse avaruuden ja Jumalan Taivaaseen.

Se puu oli arktisen maanalan havupuu. Kuusi, joka lehtiään ei pohjoisimman kylmimmissäkään pudota vaan runkosydän jäätyneenäkin ja lumikuormaa kantaessaan viheriöi talvikuiden pimeässä.
Siis minulle sopiva puu.
Rukoussanat tulvivat kuin ryöppyävä virta ja puu kasvoi kuin sata vuotta silmänräpäyttämässä.

Tartuin sen oksiin ja helposti kuin tikapuilla ja kerkeästi kuin virkeä orava kiipesin riemukkaasti puuta ylös tuuheiden oksien kohistessa rukouslaulua suuhuni ja mennessäni keräsin hedelmät oksilta viedäkseni ne lahjaksi ilahduttamaan Taivaallista Taattoani, joka puun latvasta kiinnipitäen ohjasi puutani kasvamaan Häntä kohti ja minun lähestyessäni ojensi kätensä, tarttui käteeni ja vetäisi viimeisen askeleen Hänen Taivaansa lattialle ja Hänen syliinsä ja olin kotona.

Ja sen Puun salaisuus, mikä, siis Kuka se oli on kirjattuna tuohon Raamatunkohtaan: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”

Tosin koska viinipuut eivät minun elämäni sääoloissa voisi olla, joten Hän nyt minulle näyttäytyi tällä kertaa supisuomalaisena ja kotoisana havupuuna.
Ja korvauksena siitä vajauksesta kun ei näin pieneen asuntoon voi joulukuusia sisälle mahduttaa niin sanoi että Hänessä on minulle ympärivuotisesti paljon parempaa kuusta tarjolla jos sellaisella haluan kotiani koristaa.
Ettei ole elämässäni mitään menetyksiä, joita Hän ei voisi omalla itsellään vielä paremmaksi korvata.
Amen.


-Ulla Rautiainen-