torstai 13. helmikuuta 2020

Kun Jeesus seurakunnasta karkuun lähti


”...(Jeesus) meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagogaan...”
Tätä Luukkaan 4 luvun lauseenpätkää käytetään usein vakuuttamaan seurakunnassa säännöllisesti käymisen välttämättömyydestä.
Että kun kerran Jeesuskin, niin pitää meidänkin tarpeeksi tiheään kirkkossa/rukoushuoneessa näyttäytyä.

Tähän tarkoitukseen sananpaikka ei kyllä ihan osuva ole. Siksi luku jätetäänkin varsin hyvästä syystä lukematta loppuun asti. Tarina kokonaisuudessaan kun ennemminkin kävisi varoituksena uskonyhteisöistä.
Senkin synagogakäynnin lopputuloksena seurakuntaväki kun yritti tappaa Jeesuksen. Ja kyseessä sentään oli Jeesuksen oma kotiseurakunta jossa lapsesta asti oli käynyt. Pieni yhteisö, jossa kaikki tunsivat kaikki.

Eikä jatkokaan parempaa luvannut. Missionsa alussa vielä tuntemattomana tekijänä saattoi jonkin aikaa kierrellä synagogasta toiseen saarnaamassa, mutta maineen levitessä pian ovet sulkeutuivat.
Eikä pelkästään Jeesukselta. Mustalle listalle infektoituivat myös fanittajansa. Joka erehtyi häntä Messiaana pitämään sai potkut uskonyhteisöstä. Eikä seurakunnasta erottaminen ollut mikään vähäpätöinen sanktio maailmassa, jossa sosiaalinen elämä keskittyi synagogaan.

Boikotoidun saarnamiehen oli ominluvin siirryttävä pitämään ulkoilmatilaisuuksia missä milloinkin sattui olemaan.
Jerusalemin temppeli oli niin iso laitos ettei sinne käytännön syistä saanut porttikieltoa laitettua, mutta eräänkin kerran oli kivitysuhan alta sielläkin piiloon lymyttävä ja karkuun karattava.
Ja mites koko tarinassa lopulta kävi?

Ei kerrota, kuinka Jeesus aikaisempina vuosina kotiseurakunnassaan pärjäili. Tuskin kuitenkaan mikään hylkiö oli, koska päästettiin puheenvuoroa pitämään. Näyttäisi siltä, että vaikeudet alkoivat vasta, kun Pyhä Henki lehahti päälle ja aloitti todellisen kutsumuksensa toteuttamisen.

Tämä kirjoitus nyt ei ole kielto hengailla seurakunnassa jos sellaisen hyväksi kokee.
Mutta ajatuksenaihetta ymmärtämään niitä jotka eivät niin hyväksi koe.
Ja lohdutukseksi niille, joille organisoitu hengellisyys ei oikein luonnistu.

Ja aika antisemitististä on ajatella että vain juutalaisilla oli huonoa jumalantunnistuskykyä. Että ei meillä kristillisissä seurakunnissa moista tapahtuisi.
Eikö?


-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

...mato enkä ihminen...


Tiedäthän sen Psalmi 22 joka alkaa sillä sydäntäsärkevällä huudolla: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ne sanat, jotka kuoleva Jeesus lausui ristillä. Koko tämä Psalmihan on kuvausta Golgatan tapahtumista.
Sanatarkasti.
Siinä on myös se "Mutta minä olen mato enkä ihminen...” kohtakin.

Tätä olen kuullut selitettävän että ristillä riippuva kiemurtelee siinä kuin mato henkeä saadakseen.
Valitettavasti tämä selitys ei ihan hepreankielisen tekstin mukaan osu. Sellainen kiemurteleva mato olisi ”rimmah”. Se Psalmi 22 mato on Heprealaisessa Raamatussa ”tola”.
Mutta älkää olko pahoillanne, sillä tämä ”tola” on jotain vielä osuvampaa.
Ei Psalmin kirjoittaja erehtynyt.

Tämä ”tola” on tieteelliseltä nimeltään coccus ilicis. Eikä se oikeastaan ole mato vaan kirva. Sitä kutsutaan madoksi, koska naaraspuolinen otus menettää lopussa jalkansa. Se elää Välimeren alueella, quercus ilex -tammen lehdillä ja siitä saadaan karmosiininpunaista väriä. Suomeksi se on kermeskirva.
Roomalaiset värjäsivät sillä kenraalien viittoja ja juutalaiset ilmestysmajan kankaita ja ylipappien vaatteita.

Ja tämän otuksen naaraspuolisen elämä natsaa hyvin Jeesukseen.

Kerran elämässään se tuottaa jälkeläisiä. Silloin se nousee puuhun ja kiinnittää ruumiinsa pitävästi puun pintaan ja tekee (helakanpunaisen)kuoren ympärilleen, jonka alla se munii munansa. Kun toukat kuoriutuvat, ne pysyvät suojassa emon kuoren alla, saavat ravintonsa syömällä äitinsä elävältä ja värjäytyvät myös pysyvästi punaisiksi emosta vuotavasta väriaineesta. Myös puu värjäytyy siitä kohdasta pysyvästi punaiseksi. Kolmen päivän kuluttua emo kuolee. Kuoltuaan se kuivuu ja muuttuu valkoiseksi kuin lumi.

Eikös olekin symbolista?
Nousee vapaaehtoisesti puuhun.
Puuhun kiinnitetty (naulattu), joka vuotaa punaista nestettä (verta).
Hänen lapsensa (me uskovat) olemme suojassa hänessä ja saamme ravintomme Hänestä (Joh. 6:53 ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.”)
Hänen verensä on pysyvästi meissä sovituksen liiton merkkinä.
Hän uhraa itsensä kuolemaan antaakseen lapsilleen elämän.
Kolmen päivän kuluttua Hänen ruumiinsa muuttui ylösnousemuksessa ja näyttäytyi loistavan valkoisena. (Ilm.1:14 ”Ja hänen päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi...”)

Ja sitten vielä, juuri tuossa Psalmin kohdassa tuo sana ”tola” onkin kirjoitettu ”tola'at. Siis t lopussa. Ja vanhemmassa hepreassa t eli tav kirjain oli ristin muotoinen merkki. Eli siinä sanassa on se ristikin näkyvissä.

Niin että kyllä psalminkirjoittaja osasi yhteen sanaan sisällyttää koko pelastuskertomuksen.
Sattumaako? Tuskin.


-Ulla Rautiainen-

Historiallisesta lestadiolaisuudesta


Pohjoisen Suomen kristillistyminen ja minkälaiseen maaperään sitä aluksi oli istutettava on kiinnostava aihe.
Olen suurella mielenkiinnolla lukenut kirjoja Lars Levi Laestadiuksesta.


Lappalaisten mytologian katkelmia on Laestadiuksen itsensä kirjoittama teos. Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen Saamelaisten mytologia taas on helppolukuinen kokoomateos sille joka ei viitsi kaikkea aiheesta kirjoitettua lukuisia kirjoja kahlata lävitse. Käsittelee pakana-aikaisen lappilaismytologian lisäksi lestadiolaisliikkeen alkuavaiheitakin.

Kerronpa nyt siitä:

Nykyään nimeään kantava herätysliike tunnetaan paremmin kuin itse liikkeen alullepanija.

Lars Levi oli muutakin kuin pappi ja herätyssaarnaaja. Kunnostautui kasvitieteilijänä niin että oli aikansa asiantuntevin tunturikasvien tuntija. Sen lisäksi hän kirjoitti tämän loistavan kirjan lappalaisten mytologiasta, joka on varmaan paras sen aihealueen tietoteos.

Koska tunsi aiheen. Lars Levi oli itse puolisaamelainen (saamelainen äiti), puhui saamenkieltä ja asui suurimman osan elämästään saamelaisalueella. Ja eli ajassa (1800-1861) jossa entiskansan tavat vielä olivat elävää elämää.

Nykypäivän lestadiolaisliike tunnetaan ikävästä suhtautumisesta naisiin. Vaimoisten ihmisten roolina on lähinnä synnyttää niin paljon lapsia kuin mitä ehkäisemättömälle sikiää. Johtopaikoille tai puhujiksi ei mitään asiaa ole. Raamatunselitys ja opetusoikeus on kirjaimellisen totaalisesti pelkästään miehenpuolilla.

Siinä sen näkee miten asiat muuttuvat kun vanhoista hyvistä ajoista edetään moderniin. Itse Lars Levi Laestadius kun ei niin naisvastainen ollut kuin nimeään kantavan herätysliikkeen myöhemmät vaikuttajat. Itse asiassa nykytermein voisi jopa sanoa että oli feministiteologi. (Mistä asiasta kyseinen herätysliike visusti vaikenee.)
Lars Levi ei estänyt naisia saarnaamasta. Päinvastoin herätyksen alkuaikoina oli naisia puhujina, kuten esim. Laestadiuksen oma tytärkin.
Vaikutti varmaan se että Laestadiuksen oma hengellinen herääminen tapahtui oppimattoman Lapin Mariaksi kutsutun saamelaisnaisen vaikutuksesta.

Laestadiuksen jumalakäsityskään ei ollut yksioikoisen macho-maskuliininen. Hän ei koskaan kutsunut Jumalaa Taivaan Isäksi, vaan korvasi sen Taivaan Vanhin -ilmaisulla.
(Laestadiuksen haluttomuus verrata Jumalaa isään saattaa selittyä hänen omalla väkivaltaisella ja juopolla isällään joka tärveli häneltä koko isä-käsitteen Jumalaan sopimattomaksi.)
Jumalaa hän kuvasi saarnoissaan synnyttämässä, hoivaamassa ja imettämässä rinnoillaan lapsiaan. Kuolinvuoteellaan kerrotaan Kristuksen ilmestyneen hänelle äidillisessä hahmossa. (Sitä kuvausta ei myöhemmistä teoksista sellaisena löydy vaan sensuuri on iskenyt ja muuttanut ukkoteologialle kiusallisia kohtia olennaisesti.)

Laestadiuksen sytyttämä herätysliike oli hänen luotsaamanaan muutenkin varsin erilainen kuin mitä se nykyajan mallissaan on.

Liikkeessä esiintyi runsaasti hurmoksellisia elementtejä ns. armonmerkkeinä koettuja liikutuksia. Niiden kuvauksista voi päätellä että hengellisyys yleensä tahtoo ottaa sitä ilmenemismuotoa jossa psykologisessa maisemassa ja kulttuurissa se esiintyy. (Jonka takia Raamattuakin pitäisi tulkita ja selittää sen kirjoittamiskulttuurin mukaisesti eikä omasta viitekehyksestään käsin.)

Nämä ”liikutukset” kun epäilyttävän paljon muistuttavat ns. arktista hysteriaa (pohjoisen kansalla entisaikaan ilmennyt erikoislaatuinen yleistä ahdistusta purkava sielullinen ilmiö) ellei peräti samaanien loveen lankeamisia. Skeptisesti voisi kuvitella että kyse on samasta psykologisesta ilmiöstä vain kristillisyyteen puettuna.

Jos ei niin umpiepäileväinen ole niin voisi miettiä että ehkä Jumalalla on tapana ilmestyä ja puhutella ihmisiä näiden oman tutun mentaliteettinsa puitteissa. Ettei Jumala ensitöikseen käy murtamaan ihmisen normaalia psykologista olotilaa joksikin toiseksi vaan antaa astiankin maistua että sisälle saa edes jotain kaadettua.
Että Jumalan kohtaaminen tapahtuu ensin ja siinä sielullisessa olotilassa, jossa kukin sattuu olemaan - ja ilmiasu on sitten sen mukaista – ja vasta sen kohtaamisen seurauksena alkaa kellä nopeammin, kellä hitaammin muutosta tapahtua.

Kiinnostavaa on Laestadiuksen oma uskomusmaailma. Kuinka paljon siihen oli sekoittuneena (pakanallistakin) maailmankuvaa kansanuskomuksista? Saarnoissaan hän puhuu maahisista ja muusta sen kaltaisista kuin todellisina asioina.
Nykylukijasta kumman tuntuista mutta toisaalta pistää miettimään kuinka paljon omaan kristillisyyteemme mukana samoin kulkee sekoittuneena ulkoraamatullisia elementtejä, joita emme vain oudoiksi huomaa kun ovat liian oman kulttuurimme tutuiksi tekemiä.

Laestadiuksen herätysliike oli alussa leimallisesti saamelainen, sitten leviten Ruijaan kveenien keskuuteen. Saamelaiskehitys taantui ns. Kautokeinon kapinassa 1852, jossa Kautokeinon hengellinen herätys yhdistyi 1700-luvulla ilmaantuneeseen maailmanloppua julistaneeseen Čuorvvut-liikkeeseen ja vinksahti epäterveille raiteille (yksikin piti itseään Neitsyt Mariana) ja ryöpsähti kansallistunteiksi nostattamaan saamelaisten kansannousun jossa protestoitiin porojen luontaiset jutamisreitit sulkenutta rajaa vastaan.

Kapina äityi väkivaltaiseksi mellakaksi, kaksi ihmistä kuoli ja lukuisia pahoinpideltiin. Kapina kukistettiin, pääjehuja pantiin vankilaan ja kaksi teloitettiin.

Näiden tapahtumien seurauksena herätysliike alkoi siirtyä suomalaisten haltuun ja naisten vaikutusmahdollisuuksia kavennettiin. Kas, kun kapinan kärjessä miesten rinnalla oli muutama nainenkin joista joittenkin mielissä saatiin kätevästi syntipukit koko katastrofiin.


-Ulla Rautiainen-

Haggain hakkaamaa vihjettä


”Katso, mies kantaa pyhää lihaa vaatteensa liepeessä ja koskettaa liepeellänsä leipää tai keittoa, viiniä, öljyä tai muuta ruokaa, mitä hyvänsä; tuleeko se siitä pyhäksi?" Niin papit vastasivat ja sanoivat: "Ei". Ja Haggai sanoi: "Jos joku, joka on kuolleesta saastunut, koskettaa jotakin näistä, tuleeko se saastaiseksi?" Niin papit vastasivat: "Tulee saastaiseksi". (Haggai 2:12-13)
Herran Sebaotin Haggain kautta tekemän kysymyksen tarkoitus on diagnosoida ihmiskunnan tilaa: "Sellaista on tämä väki, sellaista tämä kansa minun edessäni, sanoo Herra.”
Että saastuttamaan kyllä pystytään mutta pyhäksi tekemään ei.

Sitten aika kului ja eräs nasaretilainen alkoi tehdä asioita, joista Mooseksen lain mukaisesti olisi pitänyt saastaiseksi infektoitua. Koskettaa sairaita, esim. pitalisia ja verenjuoksua potevia ja vieläpä kuolleitakin.

Nykylukija monesti ei huomaa että nämä sairaat tai kuolleet eivät siinä kulttuurissa olleet vain sairaita tai kuolleita vaan saastaisia kohteita joihin koskeminen tai joiden koskettamaksi joutuminen tartutti saastaisuutta. Kosketuksiin joutunut joutui suorittamaan Mooseksen laissa ohjeistettuja monimutkaisia ja aikaa vieviä rituaaleja ennen kuin saattoi taas normaalielämään palata.
Eivätkä säännöt olleet suuntaa antavia vaan jotka eivät kyseisiä seremonioita noudata käsketään hävittämään Israelista.
(Tosin niinkin väkivaltaisena aikana mitä historialliset lähteet (kuten Josefus) sitä kuvaavat pistää kyllä epäilemään kuinka tarkasti noitakaan sääntöjä edes kyettiin käytännössä oikeasti noudattamaan.)

Tämän nasaretilaisen ei kuitenkaan tarvinnut mihinkään puhdistautumistoimenpiteisiin ruveta koska Hänen kosketuksessaan tapahtui semmoista kummaa että ne saastaiset (= sairaat tai kuolleet) lakkasivat olemasta saastaisia (= sairaita tai kuolleita).

Näyttäisi siis siltä että kaikki nämä kuolleistaherättämiset ja sairaidenparantamiset olivat muutakin kuin pelkkiä ystävällisiä tekoja niiden kohteille tai osoituksia Hänen supervoimistaan.

Että niiden tarkoitus oli myös viitata Haggain kysymykseen. Ilmoittaa että tässä nyt on semmoinen joka ei ole näitä joita Haggai kuvaa vaan Jeesus onkin jotain jossa puhtauden ja saastaisuuden kulkusuunta kääntyy toisinpäin kuin tavan ihmisillä.
Että Hän itse on se puhtauden lähde, johon lain rituaalit viittaavat.
Jota ei mikään ulkopuolinen edes voi saastuttaa.
Eli että hän on jotain muuta kuin tavalliset ihmiset.
Ihmiskunnan ulkopuolelta.
Vihje, josta Haggain lukeneet olisivat voineet vihjeen napata ja ymmärtää jotain.

Vihje nykylukijalle, että Vanha Testamenttikin kantsii tarkoin lukea niin saapi syvyyttä ja horisonttia Uuteen Testamenttiin.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 7. tammikuuta 2020

Puulaulu


Monesti rukoukseni ovat kuin vaivaisenvarpuja tuulisissa tuntureissa: matalina maata pitkin suikertavia hiirenkorvan kokoisin lehdin kun karu maa ei kasvunvoimaa enempään anna ja pohjoisen hyiset viimat kaiken korkeamman alas repivät.
Mutta kyllä Jumala, kaiken kasvattaja nekin näkee ja ottaa huomioonsa.
Siksihän Hän yöttömän kesävalon tuntureille ja sen kasvustolle elämänvoimaksi antoi.
Niin minunkin pienimmät rukoukseni elävät Hänen kasvojensa valossa ja tulevat Hänelle tunnetuiksi.

Mutta eivät rukoukseni aina vaivaisenvarpuja ole.
Tämän aamun rukoukseni oli korkealatvainen ja maailmantuulien yläpuolelle nouseva.
Koska Taivas ei ole kuuro eikä Pyhä Henki kaukana.
Annas kun kerron.

Tässä aamussa ensin rukoukseni oli vain osaamattomuutta rukoilla. Olematon ajatus ja sanaton säe mielenmyrskyssä joka painoi korkeamman kaipauksen äänettömäksi.
Sanoa vain: Pyhä Henki, anna Sinä niitä Sinun rukouksiasi. Niitä jotka nousevat taivaankattojen päälle ja syleilevät Jumalaa.

Ja sitten alkoi tapahtumaan.

(Hengen antamat rukoukset ovat minulle usein visuaalisia elämyksiä. Kuvitettuja tarinoita joita mieleni sisään striimataan ja joita suljetuin silmin katson kuin elokuvaa. Niin nytkin.)

Kuva oli tämä:
Oli puu.
Se kasvoi rukoukseni tahdissa.
Sen juurina oli Pyhä Henki kasvunvoimana.
Oksat työntyivät rungosta esiin, vihreys räjähti verhoamaan, purskahti kerkkiä, käpykukkia ja siemeniä. Kultaista pihkaa kaarnan alta puroina juoksi ja juurien nostattamat nesteet kohisten virtasivat ryöpyten puusuonissa koko puu väkevää elämää kuohuten.
Yleni voimalla ja nopeasti maan ilman lävitse, ohitse avaruuden ja Jumalan Taivaaseen.

Se puu oli arktisen maanalan havupuu. Kuusi, joka lehtiään ei pohjoisimman kylmimmissäkään pudota vaan runkosydän jäätyneenäkin ja lumikuormaa kantaessaan viheriöi talvikuiden pimeässä.
Siis minulle sopiva puu.
Rukoussanat tulvivat kuin ryöppyävä virta ja puu kasvoi kuin sata vuotta silmänräpäyttämässä.

Tartuin sen oksiin ja helposti kuin tikapuilla ja kerkeästi kuin virkeä orava kiipesin riemukkaasti puuta ylös tuuheiden oksien kohistessa rukouslaulua suuhuni ja mennessäni keräsin hedelmät oksilta viedäkseni ne lahjaksi ilahduttamaan Taivaallista Taattoani, joka puun latvasta kiinnipitäen ohjasi puutani kasvamaan Häntä kohti ja minun lähestyessäni ojensi kätensä, tarttui käteeni ja vetäisi viimeisen askeleen Hänen Taivaansa lattialle ja Hänen syliinsä ja olin kotona.

Ja sen Puun salaisuus, mikä, siis Kuka se oli on kirjattuna tuohon Raamatunkohtaan: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.”

Tosin koska viinipuut eivät minun elämäni sääoloissa voisi olla, joten Hän nyt minulle näyttäytyi tällä kertaa supisuomalaisena ja kotoisana havupuuna.
Ja korvauksena siitä vajauksesta kun ei näin pieneen asuntoon voi joulukuusia sisälle mahduttaa niin sanoi että Hänessä on minulle ympärivuotisesti paljon parempaa kuusta tarjolla jos sellaisella haluan kotiani koristaa.
Ettei ole elämässäni mitään menetyksiä, joita Hän ei voisi omalla itsellään vielä paremmaksi korvata.
Amen.


-Ulla Rautiainen-

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Musiikkiin pakattuja lahjoja


On se lahja!
Kun yllättäen Pyhä Henki ohjaa löytämään kätketyn aarteen, uutta ymmärrystä Jumalaan. Jotain mitä ei olisi osannut odottaa.
Toissailtana selailin netistä kaikenlaista sekalaista ja löysin tämän.
Miten Sefanja 3:17 englantilaisessa Raamatussa menee.
Suomalaisessa käännöksessähän se on eri tavalla siitä lopun yksityiskohdasta.

Olen aina ollut sitä mieltä että kaikkiin karismaattisiin ilmiöihin pitäisi löytyä vastaavuus Raamatusta. (Hyvä syy miksi vahvemmin karismaattisuuteen suuntautuneiden olisi hyvä opetella tuntemaan Raamattunsa kunnolla. Ovathan ilmestykset, näyt sun muut Hengen manifestaatiot kivoja ja paljon antavia, mutta niissä on se ongelma, että koskaan ei voi ihan sata varma olla kuinka paljon ne ovat oman mielen kepposia tai onko niihin sekoittunut kuinka paljon oman alitajuntani nostattamia elementtejä. Kyllähän Hengelle herkällä tietynlainen tuntuma on tunnistaa Jumala muista aivoriehaantumisista, mutta silti tällä alueella terve varovaisuus ei ole pahitteeksi.)

Olisi aina hyvä olla joku itsensä ulkopuolinen todiste.
Ja niistä ulkopuolisista Raamattu on se luotettavin todistekappale. Pitävä ankkuri, joka estää ajelehtimasta väärille vesille.
Joten ihan vakavaksi ohjeeksi, joka haluaa karismaattisuutta, kannattaa ihan oikeasti aloittaa opettelemalla tuntemaan ihan oikeasti Raamattu kunnolla.

Minulla on vuosia ollut ongelma.
Jumala on ilmaissut itseään minulle hyvin aktiivisesti (myös) eräällä tietyllä tavalla.
En vaan ole löytänyt siihen Raamatusta mitään tukea, vaikka juttu on elämässäni niin voimallisesti läsnäolevana, ettei sitä kieltääkään ole voinut.
Nyt eilisiltana löysin siihen Raamatusta selvän vahvistuksen.
JA NYT OLEN NIIN ILOINEN JA INNOISSANI!!!

Mennään siis asiaan:
Joskus musiikkia kuunnellessani käy niin että musiikki ikään kuin ”hyppää” toiseen ulottuvuuteen, aivan kuin se yhtäkkiä kytkettäisiin toiseen virtalähteeseen, isompaan, enemmän tehoa antavaan tai kuin miksauspöydästä käännettäisiin jotain nappuloita eri leveleille. Elämys, joka resonoi sielussani ja hengessäni tavalla jota on mahdoton selittää ellei ole itse kokenut.
Pyhä myrsky, joka pyyhkäisee sieluni lävitse.
Pääni sisällä alkaa vilistämään kuvia kuin elokuvaa katsoisi (hyvin tarkkoja ja yksityiskohtaisia) tai jotain ideaa striimaa mieleeni syötettynä semmoisena kaiken kielellisyyden ohittavana ymmärryksenä, jonkinlaisena tiivispakattuna informaationa (vertaa esim. miten tietokoneessa dataa siirretään), jossa on semmoinen Shekina-Läsnäolon tuntu - Jumalan paino sieluni sisällä - jota on ihan mahdoton selittää semmoiselle joka ei vastaavaa ole kokenut.

Hyvin usein toistuva teema näissä elämyksissä on että musiikkia laulava artisti häviää taka-alalle ja katoaa mielestäni ja tilalle tulee Jumala (milloin Isän, milloin Jeesuksen, milloin Pyhän Hengen persoonassa) itse laulamaan kyseistä esitystä. (Laulut ovat tietenkin sellaisia jotka eivät riitele jumalallisia arvoja vastaan, ei siis mitään riettaita renkutuksia). Saattaa sanoja muutella joskus jos niin tarpeen on.

Joskus laulusta tulee eräänlaista duettoa, jossa Hän laulaa osan ja minä (joko pelkästään itseni tai ihmiskunnan yleisenä edustajana) osan niin että tarinasta tulee vuoropuhelua.

Tämä on Hänen luovuuttaan, Luoja-persoonansa toimintaa. Että Hän muuttaa jonkun ihan tavallisen (samoin kuin Hän otti maan tomua ja teki siitä ihmisen) ja nostaa sen korkeampaan sfääriin tehden maallisesta hengellistä (osoittaen että Hänellä tosiaan on kaikki valta maailmassa ja että se valta ei ole tuhoavaa vaan uuttaluovaa).
Lisäksi että Hän käyttää näihin laulusessioihin ihmisten tekemää musiikkia (Taivaassa saamme sitten kuulla Hänen tekemää musiikkiaan ja se se vasta jotain sitten on) on viesti Häneltä halusta osallistua ihmisten elämään ja kaikkiin tekemisiin mitä teemmekin (kunhan se ei ole jotain epäsopivaa ja pahaa).

Ymmärrämme monesti väärin itsensä kuolettamisen idean; että Jumala ei olisi kiinnostunut ja haluaisi jopa mitätöidä kaiken ihmiselämässä olevan inhimillisen. Päinvastoin Hän haluaa aktiivisesti osallistua elämämme kaikkiin alueisiin ja olla mukana kaikessa missä mekin. (Kuin isä tai äiti joka osallistuu lapsen leikkeihin ihan yhdessätekemisen ilosta.)

Raamatusta en kuitenkaan löytänyt muuta mainintaa Jumalasta laulamassa kuin että viimeisen ehtoollisen päätteeksi veisasivat kiitosvirren ja kait siinä Jeesuskin muitten mukana lauloi. (Jos nyt joku suom. Raamatusta muita mainintoja löytää, niin ilmoittakoot asiasta minulle.)

John Burke: Taivaan rajalla -kirjasta luin kyllä että joku olisi kuolemanrajakokemuksessa ja taivasvierailussaan kuullut Jumalan laulavan rakkauslauluja ihmisille. Kaunis ajatus, ja olin jo siitäkin innoissani, mutta kirja ei ollut Raamattu, joten ei täysin todistusvoimainen.

Nyt toissailtana nettiä selaillessani asia selkisi. Se Sefanja 3:17 kohta joka suom. Raamatussa on”...hän (Jumala) sinusta riemulla riemuitsee." onkin englantilaisessa Raamatussa ”...he will joy over thee with singing.” eli ”...hän iloitsee sinusta laulamalla.”

Etsin sitten heprea-englanti interlineaarisesta miten alkulähteessä, Heprealaisessa Raamatussa tuo lause on: בְּשִׂמְחָ֗ה יַחֲרִישׁ֙ בְּאַ֣הֲבָתֹ֔ו יָגִ֥יל עָלַ֖יִךְ בְּרִנָּֽה׃ ja sille näyttäisi olevan useampia käännösvaihtoehtoja, jonkinlaista äänekästä riemuitsemista ylipäänsä, yhtenä vaihtoehtona tuo laulaminen.

Jokatapauksessa olihan kiva löytää ideaa Jumalasta laulamassa ihmisilleen. Että eivät ne minun pääni näyt ihan tyhjästä ole nyhjäytyneet.

Olen kertonut näistä musiikkielämyksistäni pari esimerkkiä:
https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2019/02/linnunradan-ihme.html
Ja toinen:
https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/11/visuaalista-musiikkia.html

Ja se Sefanjan kohta Heprealaisesta Raamatusta löytyy tuolta:
https://biblehub.com/interlinear/zephaniah/3-17.htm 

-Ulla Rautiainen-


torstai 28. marraskuuta 2019

Laodikealaisuudesta


Se oli se Ilmestyskirjan ( Ilm. 3:14-22) seurakunta, joka sai Jeesukselta laatan lentämään.
Mikäs niin pahaa oli? Oliko siellä ylettömän synkeitä syntejä?
Ei päällepäin katsoen ja se olikin juuri se ongelma.
Oltiin niin kunniallisen sisäsiistejä että alettiin todella uskoa että ollaan siistejä.
Silti se oli se ainut seurakunta, josta Jeesuksella ei ollut mitään hyvää sanottavaa ja vaan halusi päästä eroon mokomata yökötyksestä. Aika paha jos saa Jumalankin jo oksentamaan.

Laodikealaisista Jeesus sanoi :
- et ole kylmä etkä palava vaan penseä/haalea.
- että kuvittelevat etteivät mitään tarvitse.
- jättivät Jeesuksen oven taakse kolkuttelemaan.

Yletön kylmyys ja kuumuus saavat tekemään muutoksia olosuhteisiin. Siltä väliltä on ihan liian mukava lillua vastustamassa kaikkea mikä ei ole tuttua ja totuttua ja jossa pitäisi liikahtaa johonkin suuntaan. Kaikkihan on jo parhaimmillaan ja kaikki muutokset pahempaan päin.

Ja kun kuvittelee ettei mitään tarvitse, se on sitä että luulee päässeensä jo Lopulliseen Totuuteen ja Täydelliseen Tietoon. Että kenenkään ei tarvitse enää tulla mitään opettamaan. Hyväksytään vain umpitutuista fraaseista ja kliseistä koostuvat saarnat, joissa pelkästään vahvistetaan jo olemassaolevia uskomuksia, asenteita ja luulemuksia. Mitään korjausliikkeitä ei tarvitse tehdä, tutkia, oppia eikä tarkistaa eikä kyseenalaistaa mitään.
Liotaan vain omassa pöhöttyneessä erinomaisuudessaan itseään ihastelemassa ja kaikki viat ja paha ulkoistetaan oman porukan ulkopuolelle.

Semmoisessa yhteisössä niinkin radikaalihenkinen henkilö kuin mitä Jeesus on ei katsota korrektiksi saamaan suunvuoroa vaan jätetään ulos ovea paukuttamaan.
Eikä edes huomata että jotain oleellista tästä jumalanpalveluksesta nyt puuttuu.


-Ulla Rautiainen-