sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Varangerin Vardø


Norjan itäisimmässä kolkassa Jäämeren hyisessä syleilyssä sijaitsee Varangerin niemimaa; varjagien, viikinkien, merisaamelaisten ja kveenien maa. Siellä pohjolan myrskytuulet repivät maata hirmuisella vimmalla ja ylpeästi aallot jymisevät vuorenkorkuisina harjanteina miljoonien lintujen asuttamia korkeita rantakallioita vasten. Ihmisiä on vähemmän kuin lintuja. Harvat haluavat vakituiseen asua niin rajulla seudulla.

Kesälläkin niemimaata huuhtova meri on jäätävän kylmä muttei silti edes keskisimmällä talvellakaan peity jääkannen alle, vaan avoimin aalloin lainehtii kilpaa kaamoksen mustaamalla taivaalla liehuvien revontulten kanssa. Tämä on maan äärimmäinen reuna, jossa kesä on pelkkää laskematonta auringonvaloa ja talvi nousemattoman auringon pimeyttä. Mitähän sekin ihmisen sielulle tekee aina puolen vuoden välein heiteltäessä ylenpalttisesta valkeudesta pitkään pimeään ja taas takaisin?

Ennen kuin tie sukeltaa Vardøn saarelle johtavaan tunneliin, kulkee se Domen-tunturin päällitse. Tämä tunturi on pahamaineinen. Ennen sen uskottiin olevan oikea noitavuori, noitasapattien viettopaikka jonka juurella olevista luolista on suora kulkutie helvetin syvyyksiin ja joista pirut nousevat ylös noitia tapaamaan.
Ja noitia näiltä seutuvilta löytyikin erityisen paljon. Harvaanasutun seudun väkimäärään nähden itä-Varangerin noitavainot olivat pahimmasta päästä koko Eurooppaakin ajatellen. Lähemmäksi sata noituudesta syytettyä poltettiin elävältä 1600- luvulla luterilaisen kirkon otettua vallan Ruijan rannikolla.

Olivatko syyllisiä vai eivät, kuinka noituus käsitetään sillä siihen aikaan oli kaikenlaisten taikojen teko tavalliseen elämään kuuluvana tapana. Oli veteen piirretty viiva milloin yleisesti hyväksytyt ja vanhoilta opitut perinnäistavat muuttuivat noitumiseksi. Niinpä noitien etsijät löysivät yleensä mitä hakivat niinkuin ihmisillä yleensäkin on taipumusta nähdä sitä mitä halutaan nähdä ja mihin kiinnostus kohdistuu.
Uhreina oli naisia, jopa hyvinkin nuoria tyttöjä, lapsia oikeastaan ja muutamia saamelaismiehiä ja se kyllä kertoo ketkä siinä yhteiskunnassa valtaa pitivät. Norjalaismiesten joukosta ei roviolle menty.

Paikka jossa suurin osa noituudesta syytetyistä poltettiin sijaitsee saaren eteläpäässä heti tunnelin suuaukon oikealla puolella ja sinne on helppo kävellen nousta.

Paikka näyttää tavalliselta tundraniityltä jonka kivikkoisia liepeitä meri huuhtelee. Ei mitään synkkähenkistä, ei jälkiä hurjasta menneisyydestä. Silti tämä on julma paikka. Aalto aallon perään vyöryy rantaan kuin yhä yrittäen pestä pois kirotun maan syntiä.

Yritän luoda mieleeni kuvia siitä mitä täällä on tapahtunut. Suljetuin silmin näen roihuavat roviot, tikkaisiin sidotut uhrit jotka työnnetään tuleen. On huutoa, kirkumista, palavan lihan käryä, taivaan peittävää savua... Ja ympärillä meri lainehtimassa sydäntäsärkevän kauniina valkeitten lintujen leijaillessa tuulessa.

Ja kentällä katsojat seisomassa - niin mitä tuntien ja ajatellen – uteliainako, pelokkainako odottaen josko noita viime hetkellään vielä tekisi jonkin luvattoman taikatempun. Kokevatko he nyt omahyväisen olonsa turvallisemmaksi kirkon saatua taas voiton pahasta? Tuli puhdistaa, pelastaa, karkottaa pahat henget, tulen läpi taivaskelpoiseksi, sanottiin. Mutta mitä ihminen ajattelee palaessaan roviolla johon papit ja hurskaat uskovaiset ovat hänet työntäneet?

Mitä täällä oikein tapahtui? Mikä hulluus sen yhteisön riivasi? Kuinka helppo onkaan kauhistella; se oli silloin mutta eihän nyt eikä ainakaan meidän keskuudessamme. Rajata näin paha toiseen aikaan ja paikkaan katsoen itsemme puhtaiksi aivan kuin emme me voisi tehdä vääryyttä lähimmäisillemme ja kuitenkaan se ei niin outoa ole.

Ei nykypäivän uskovien yhteisöissäkään hengellinen väkivalta ole tapahtumaton eikä edes harvinainen ilmiö. Ketään ei roviolle enää työnnetä mutta kuinka helposti ihmisen itsetunto, itsenäisyys ja persoonallisuus voidaan tuhota ahdaskatseisen oikeaoppisuuden nimissä kun valtaapitävät erehtyvät pitämään oman sydämensä mieltymyksiä, pelkoja, ennakkoluuloja ja muita väheksyvää ylemmyydentunnettaan Jumalalta tulleena lakina.
Eivät pahimmat ihmiset useinkaan ole uskonnottomia eikä paholainen epäile Jumalan olemassaoloa. Liian usein suurin paha löytyy uskovaisuuden kaapuun koristautuneena ja vilpittömästi itsekin uskoen toimivansa Jumalan asialla ja valtuuttamana.

Ja niin Ainoalta Puhtaalta saamamme suurin rakkaudensanoma vääristyi väkivallan välineeksi heti kun se annettiin ihmisten käsiin, iljettävimmäksi synniksi jolla Jumalan sydän särjettiin sillä ihmisen vallitsevin ominaisuus on pilata kaikki mihin hän koskee.


P.S. Noitien polttamispaikalla on nykyään muistomerkki. Tässä kuvattu vierailuni siellä tapahtui ennen muistomerkin pystyttämistä ja siksi kuvaan kentän autioksi.

-Ulla Rautiainen- 

lauantai 29. kesäkuuta 2019

Juudaksen valinta


Yksi paljon arvuuteltuja asioita Raamatussa on kysymys miksi Juudas Simoninpoika Iskariot teki sen?
Toki Raamatussa annetaan varsin sokeerava syy: kesken viimeisen ehtoollisen meni saatana häneen (Joh. 13:27).
Se kyllä herättää rutkasti lisäkysymyksiä.
Voiko saatana niin äkkiarvaamatta mennä kehen tahansa ja panna tekemään pahuuksia?

Juudas oli kuitenkin kolme vuotta ollut Jeesuksen lähintä opetuslapsipiiriä, kävellyt, syönyt ja nukkunut, elänyt niin arkea kuin juhlaa Jeesuksen kanssa, kuullut kaikki Jeesuksen opetukset ja nähnyt ihmeteot ja ilmeisesti itsekin tehnyt ihmetekoja. Kukaan nykykristitty ei pääse niin konkreettisen läheisesti tuntemaan Jumalan Poikaa.
Eikös se suoja riittänyt?

Tietenkään saatana ei täysin pyytämättä ja yllättäen oikeamielistä ihmistä niin valtaansa saa.
Jotain oli tapahtunut jo sitä ennen.
Oli perkele jo aikaisemmin pannut ikävää ideaa Juudaksen sydämeen ja nyt tuli vain toteutuksen hetki (Luuk. 22:3).
Lisäksi mainitaan että varasti yhteisestä rahakukkarosta. (Joh. 12:6).

Pelkkä rahanhimo kuitenkin saa oudon juonenkäänteen, kun ne kolmekymmentä hopearahaa saatuaan palasi paiskaamaan hynät takaisin ja vielä hirtti itsensä.
Jokin hänen tarkoituksessaan ilmeisesti meni pahasti pieleen.
Aivan kuin se, että Jeesus todellakin tuomittiin olisi tullut yllätyksenä.
Eikö hän odottanut sitä ja tajusi tekonsa seurauksen vasta liian myöhään?
Tämän verran Raamattu kertoo, loput arvailut syistä ovatkin sitten luovaa spekulaatiota.
Kaikenlaisia motiiveja aikojen kuluessa onkin esitetty. Tässä pari lisää yleisemmin tunnettujen lisäksi:

Jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi Matteus antaa luvussa 26 kerrotun tapauksen, kun Maria, Martan ja Lasaruksen sisar (henkilöllisyys kerrotaan Joh.12 luvussa) holauttaa kolmensadan denarin nardusvoiteen Jeesuksen päälle.
Juudas antaa ojennusta Marialle arvoaineen haaskauksesta, josta Jeesus antaa ojennusta Juudakselle Marian mielenpahoittamisesta josta loukkaantuneena Juudas painelee ylipappien luo ystävänmyyntiin.

Oliko kyse pelkästään menetetystä rahasummasta, vai ottiko itsetunnolle, kun joutui julkisesti rabbinsa ripitettäväksi?
Huomaamatta, että juuri itse oli vielä loukkaavammin julkisesti herjannut narduksensa uhrannutta naista.
Vai sekö erityisesti kaiversikin?
Naisväkeä vähättelevän kulttuurin tuotostako otti päähän kun joutui nolatuksi akkaihmisen takia?
Misogyyninen vihareaktio kääntyi kiistassa naista puolustavaa vastaan?
Kosto tuntui aluksi suloiselta.

Toinen arvaus mahdollisesta yllykkeestä:

Näin kauan jälkeenpäin on joskus vaikea hahmottaa silloin vallinnutta Jeesus vastaan papisto asetelmaa. Evankeliumeja lukiessamme helposti kuvittelemme itsemme Jeesuksen joukkueeseen. Mutta mitenhän olisi?

Siirretäänpä tilanne nykypäivään ja omaan rakkaaseen ja turvallisen tuntuiseen kotiseurakuntaamme:

Joku takapenkin oppimaton tahvo alkaa työntyä saarnaamaan yhä useammin. Eikä vain saarnaamaan, vaan hän hyökkää ruoskalla mätkien seurakunnan palvelijoiden kimppuun. Hän solvaa seurakunnan vanhimmistoa kyykäärmeitten sikiöiksi ja isästä perkeleestä oleviksi ja yllyttää rikkomaan vanhoja ja koeteltuja perinteitä ja sääntöjä.
Seurakuntamme johtajisto rankkaa hänen toimensa epäasiallisiksi ja antaa porttikiellon rukoushuoneeseen. Tyyppi jatkaa kuitenkin itsepäisesti saarnaamistaan jossain kirkon ulkopuolella (ehkä kirjoittaa nettiinkin blogia ja facebookiin mielipiteitään) ja saa ison osan väestä villiintymään mukaansa.
Tyyppi tekee kyllä vaikuttavia ihmeitä, mutta pastorimme sanoo niiden olevan paholaisesta peräisin ja vanhimmisto antaa käskyn, että jos joku tietää hänen olinpaikkansa, niin olisi ilmoitettava heille.

Mitä tekisit?

Varsinkin, jos uskonelämäsi alusta asti olisit kyllästetty opetuksella että seurakuntasi johtajat ovat Jumalan välikäsiä ja oikea kutsumus tulee esiin vain seurakunnan yhteydessä ja sen johtajiston siunauksessa, kontrollissa ja alaisuudessa.
Mitä ajattelisit tästä omatekoisesta saarnaajasta, joka pää punaisena käy raivoisaa riitaa kirkkosi johtajiston kanssa?
Eikö kuitenkin kannattaisi luottaa ennemmin vakiintuneen ja järjestäytyneen hengellisyyden edustajiin ja heidän arvostelukykyynsä kuin johonkin epämääräiseen tyyppiin josta kukaan ei tiedä mikä tämän tarkoitus oikein on ja mihin tämän kanssa lopulta päätyy?

Ei niin helppoa ole päättää ketä uskoa.

Olettiko Juudas siis että papit ottaisivat Jeesuksen lempeään ja viisaaseen puhutteluun jossa suunnastaan eksynyt saarnaaja palautettaisiin takaisin ruotuun ja papillisen kaitsennan alaisuuteen? Jeesus korjaisi virheensä ja suostuisi temppeliorganisaation osaseksi?
Opetuslapsetkin saisivat hengelliseen uraansa jämäkämpää nostetta järjestäytyneen jumalanpalveluksen puitteissa kuin epävarmassa irtolaisuudessa jonkun kuljeksivan maankiertäjän liepeissä roikkuen? Rakentavan rauhanomainen ratkaisu, win-win jossa kaikki voittaisivat?

Jos tarkoitus oli parantaa suhteita papistoon niin yritys ei olisi voinut pahemmin päättyä. Diplomatiaksi tarkoitettu taktinen takinkääntö tuhosikin kaikki mahdollisuudet eikä paluuta takaisin ollut.
Pettymys niihin joiden luuli olevan niitä järki-ihmisiä ja hyvän ja oikean puolella on sietämätön taakka kantaa.
Jos ei temppeliin voi luottaa niin mihin sitten?

Vähemmästäkin alkaa köyden tie kutsua.

Tarinan opetus: saatana ei aina pahaan houkutellessaan esittele pahaa pahana vaan naamioi pahan näyttämään järkevältä, maltilliselta, rakentavalta, rakkaudelliselta ja rauhaan johtavalta. Siksi olisikin tarpeellista tutkia ja miettiä asioita perusteellisesti mitä ne oikeasti ovat. Kaikki kun ei ole sitä miltä äkkikatsomalta näyttää.


-Ulla Rautiainen-

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Jeesuksen persoonasta


Verbaalisesti lahjakas: missään tilanteessa ei kukaan onnistunut laittamaan hänelle jauhoja suuhun. Kaikkia hän ei saanut vakuuttuneeksi, mutta sanattomaksi hän ei koskaan jäänyt. (Paitsi silloin kun käytti vaikenemista tarkoituksellisena tehokeinona.)

Vahvatunteinen ja fiiliksiään avoimesti näyttävä: ilot, surut ja vihastumiset räiskyivät aidolla Lähi-idän ihmisen railakkaalla tempperamentilla.

Erehtymätön: missään evankeliumien kohdassa ei löydy tapausta, jossa Jeesus olisi tehnyt virheitä, mokannut tai möhlännyt missään. Hänen ei tarvinnut pyydellä anteeksi, korjailla eikä ottaa uusiksi mitään. Ristillä hän sovitti muiden syntejä, ei omiaan.

Itsevarma: tiesi tasan tarkkaan mitä oli tekemässä ja minne menemässä. Ei epäröinyt, jahkaillut, hermoillut, häilynyt eikä varsinkaan kysellyt keltään ihmisiltä ohjeita eikä lupia tekemisilleen.
Suorastaan itsepäinen: kun päätti jotain tehdä niin teki sen myös vaikka vastustusta kuinka olisi ollut.

Missioonsa omistautunut: ne päälle kolme vuotta, jotka hän julkista toimintaansa toteutti, ovat pelkästään sen tekemistä. Ei mitään sivubisneksiä, oheistoimintaa, muita harrastuksia tai muita sektoreita elämässä. Ei vapaapäiviä tai lomia tehtävästään. Kun hän alkoi missiotaan toteuttaa, hän teki sitä satatäysillä ja pelkästään. Harva aspergerikaan pystyy niin perusteellisen totaaliseen yhteen asiaan uppoutumiseen.

Identiteetistään tietoinen: oli jo 12 vuotiaana selvillä todellisesta Isästään ja alkuperästään eikä missään vaiheessa myöhemminkään osoittanut minkäänlaista epäilystä asemastaan maailmankaikkeuden järjestyksessä.

Luotti kuulijoidensa älyyn: ei antanut kaikkia opetuksiansa valmiiksipureksittuina ja läpiselitettyinä vaan usutti ajattelemiseen ja itseoivaltamiseen.

Jopa rasittavan suorapuheinen: moitti, torui, oikaisi opetuslapsiaan vähän joka käänteessä. Fariseuksia halveksi avoimesti. Esim Matteus 23 koko luku on pelkkää fariseusten dissausta.

Rehellinen: ei kieroillut, viekastellut eikä manipuloinut. Oli kaikissa tilanteissa sama; ei muuttanut sanomaansa eikä käytöstään hyväksynnän takia.

Salaperäinen: ei julistanut eikä näyttänyt julki jumalsyntyisyyttään eikä todellista olemustaan eikä juurikaan kertoillut elämästään ennen ihmiseksituloa (ihan lähintä lähipiiriään lukuunottamatta muutamassa poikkeustapauksessa). Antoi seuraajiensa itse hoksata kuka oikein oli. Henkilökohtaisen rukouselämänsä hoiteli yksinäisyydessä jossain vuorilla jossa ei ollut ihmisiä näkemässä.

Karismaattinen persoona: sai ihmisjoukot pitämään itsestään ja uskomaan häneen: ”sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.”

Kohteli ihmisiä heidän persoonansa, ei asemansa mukaan: tittelit ja arvonimet eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Näki arvoa niissä joissa ei kukaan muu.

Lahjomaton: Ei yrittänyt miellyttää valtaapitäviä, ei tehnyt kompromisseja saadakseen hyväksyntää, seurusteli huonomaineisten ihmisen kanssa pilaten niin omankin maineensa ja teki provosoivan avoimesti asioita, joilla sai uskonnollisten johtajien vihat päälleen.

Vastusti autoritaarisuutta: Matteus 23 luvussa kieltää uskonnolliset auktoriteetti asemat joissa joku ihminen tulisi Jumalan ja ihmisten väliin. Hierarkioihin perustuvassa maailmassa julistus ”te olette kaikki veljiä” oli kerrassaan radikaali idea. Ei itsekään pakottanut ketään mihinkään eikä väkisin sitonut seuraajiaan itseensä.

Itsenäinen ja riippumaton: toimintansa nousi täysin ”omalta pohjaltaan” ilman kenenkään ihmisten tukea, suosituksia eikä valtuutuksia. Aikuisiällään ei antanut kenenkään ihmisen kontrolloida itseään eikä ollut tilivelvollinen kenellekään.

Täydellisesti Isän Jumalan ohjauksessa: ei ikinä tehnyt mitään mikä ei kuulunut Isän suunnitelmaan. Noudatti ennemmin Isän tahtoa kuin omaansa.


-Ulla Rautiainen-

torstai 6. kesäkuuta 2019

Etsikkoajasta


Suomalaisessa kristillisyydessä on takavuosina kummitellut ja vanhakantaisemmissa piireissä edelleenkin erikoislaatuinen, etsikkoajaksi nimitetty opinkappale.
Teesi menee suunnilleen niin että ihmiselämässä on kaksi tai kolme rajattua ajanjaksoa, jolloin Jumala vetää puoleensa ja jolloin voi tulla uskoon. Jos nämä kaksi tai kolme hetkeä ohitit niin sorry,  menetit mahdollisuutesi.

Oppi on ollut käytännöllinen herätyssaarnajien käytössä: kahdenvaiheilla olevia käännytyskohteita on peloteltu että tämä saattaa olla se viimeinen tilaisuus ja jos et siihen tartu niin loppuelämä onkin luisua kohti kadotusta.
Etsikkoaika-opista kiinnipitävät väittävät idean tulevan Raamatusta.
Hmmm. Mitenkähän lienee?

Koko oppi linkittyy Raamattuun kyllä aika löyhästi. Käytännössä vain kahteen jakeeseen.
Termi ”etsikkoaika” on poimittu Luuk. 19:44, jossa Jeesus profetoi Jerusalemin tuhon ja sanoo mm: ”eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.”

Asiayhteys on että Jerusalemin uskonnolliset johtajat eivät Jeesuksen maanpäällisessä vaikutusajassa tunnistaneet keskuuteensa tullutta messiasta.
Ihannetilassa, jos olisivat tunnistaneet, olisi juutalaisuus voinut jouhevasti muuntua messiaaniseksi ilman että kristinuskon olisi tarvinnut tehdä juuriltaan irtirepäisyä omaksi uskonnokseen. (Ehkä ristiinnaulitseminen olisi tapahtunut roomalaisten aloitteesta, koska sen nyt kuitenkin oli tapahduttava.) Tilaisuus kuitenkin meni ohitse ja sitten roomalaiset tuhosivat temppelin eikä juutalaisuus enää koskaan voinut olla sellaista kuin se temppeliaikana oli ollut. Se aika oli ohitettu.
Kyse siis oli kansallistasoisesta asiasta. Apostolien teoissa 6:7 kerrotaan että tämänkin jälkeen tuli vielä pappeja uskoon niin etteivät he henkilökohtaista uskoontulomahdollisuuttaan etsikkoajan ohitse mentyä suinkaan olleet menettäneet.

Varsinaisesti ”kahden tai kolmen tilaisuuden” teesi nojaa suomalaiseen 1933 Raamatun käännökseen Job 33:29-30 ”Katso, kaiken tämän tekee Jumala kahdesti ja kolmastikin ihmiselle, palauttaakseen hänen sielunsa haudasta ja antaakseen elämän valkeuden hänelle loistaa.”

Pelkästään tämän yhden jakeen perusteella on nyt sitten tiedetty että Jumala kutsuu ihmistä vain nuo kaksi tai kolme kertaa eikä yhtään enempää.

Tässä on nyt vaan lingvistinen ongelma. Termi ”kahdesti ja kolmastikin” heprealaisessa alkutekstissä pa'amayim shalosh on heprealainen sanonta, ja kuten sanonnat, se ei tarkoita sitä mitä se sanatarkasti tarkoittaa.
Hepreaa osaavat kääntävät sen ”kerran jos toisenkin” tai ”kerta toisensa jälkeen”. Usein ja uudestaan ja uudestaan monet monituiset kerrat.

King James Raamattukin kääntää tämän kohdan ”oftentimes” eli usein. (Siksi englantilaisessa maailmassa ei moista etsikkoaika-oppia tunnetakaan.)
Suomalainen 1992 käännös on tässä kohdassa korjannut 1933 palikkakäännöstä tarkemmaksi: ”kerran toisensa jälkeen” (josta etsikkoaika-oppiin ihastuneet ovat sitten suuttuneet että ei saa heidän dogmiaan vesittää).

Samantapaisia sanontoja on Raamatussa useampiakin. Aamoksen kirjassa 1933 käännöksessä toistetaan sanontaa ”...kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden...” Ei liene uskottavaa, että mainitut kaupungit olisivat tehneet kirjaimellisesti vain kolme tai neljä rikosta. 1992 kääntää tämänkin ”rikoksen rikoksen jälkeen”.

Samoin Matt.18:19-20 on samantapainen fraasi ”missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä". Ei kai ole järkevää ajatella että kolmea isommassa joukossa ei Jeesusta olisikaan mukana?

Joten itseasiassa, jos oikeasti raamatullisia ollaan (eikä vain Raamattua mielivaltaisesti omatekoisten oppien pönkittämiseen käyttäviä) niin koko asia kääntyykin päinvastaiseksi. Jumala kutsuu ihmistä loputtoman uudestaan ihan viime henkäykseen saakka. Ei heitä hanskoja tiskiin eikä pyyhettä kehään eikä ghostaa tavoittamattomiin kesken ihmiselämän että olkoot olojaan, ei kiinnosta enempää. EVVK.

Onneksi. On hyvä tietää, että kutsu on voimassa, eikä loppuunkulunut vaikka sen paristi tai kolmasti olisikin ensin erehtynyt torjumaan.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 31. toukokuuta 2019

Jeftan valinta


Tuomarien kirjan 11 ja 12 luvuissa kerrottu Jeftan tarina on yksi kiusallisimmista niille, jotka haluavat jaotella Raamatun henkilöt ja heidän toimensa mustavalkoisesti joko pelkästään esikuvallisiksi ja ohjeellisiksi tai läpimädiksi arkkipahiksiksi.
Heprealaiskirjeen 11 luvussa kun Jefta luokitellaan uskonsankareiden joukkoon ja Tuomareissa vielä kerrotaan että Herran henki tuli Jeftaan. Oliko siis kaikki Jeftan toimet Herran hengen vaikutusta?

Se hankala kohta tarinassa tiivistettynä menee näin:
Jefta oli sotaurho, joka lähti taistelemaan ammonilaisia vastaan.
Jefta teki lupauksen Herralle ja sanoi: "Jos sinä annat ammonilaiset minun käsiini, niin tulkoon kuka tulkoonkin minua vastaan taloni ovesta, kun minä voittajana palaan ammonilaisten luota, hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi"
Jefta palasi voittajana kotiin ja hänen tyttärensä tuli ulos häntä vastaan.
Jefta pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Kuka nyt haluaisi tämän uskonsankarin isäkseen?

Raamatunselityksissä Jeftan tarinasta kulkee kaksi linjaa. Toiset loiventavat biblikaanisen kauhutarinan niin että ei tämä Jumalan mies nyt suinkaan lastaan tappanut vaan uhraaminen tarkoittikin ettei tyttö ikänänsä naimisiin mennyt.
Toiset sanovat että kyllä se oli juuri niin kuin kirjoituksissa kerrotaan ja kyllä polttorovio roihusi kun kerran niin sanotaan.

Jälkimmäinen tulkinta herättääkin kysymyksiä.

Pitäisiko päätellä että tyttären hengen vaatinut lupaus oli Herran hyväksymä, ellei peräti yllyttämä?
Vai onko niin että Herran hengen ohjauksen lisäksi ohjattava keksii omiakin ideoita.
Jotka eivät niin hyviä olekaan?

Tilanne oli semmoinen että Moosekselta saadun lain tuntemus oli retuperällä ja juutalaisuskontoon sekoittunut niin paljon kanaanilaisuskontojen käytäntöjä että luultiin tosissaan - bona fide - että ihmisuhritpa ne vasta Herraa ilahduttaisivat.

Jeftahan ei nähnyt itse lupauksessaan mitään vikaa. Vika oli tytössä joka työntyi väärään aikaan väärään paikkaan: ”...sinä masennat minut maahan, nyt sinä syökset minut onnettomuuteen! Sillä minä avasin suuni Herralle enkä voi sanaani peruuttaa."

Miksei voinut peruuttaa? Onko ääliömäiset lupaukset pakko toteuttaa?

Niissä kanaanilaisuskonnoissa, joista oli vaikutteita otettu ei ilmeisesti voinut peruuttaa. Niissä jumalat olivat armottomia ja tilannetajuttomia ja vaativat ahneesti luvattuja lahjoja vaikka minkälaisen tuhon hinnalla. (Samanlaista suhtautumista vanhojen tarinoiden mukaan oli suomalaisillakin esikristillisillä jumalilla.)

Lisäksi kysymys oli sen maailman kunniakulttuurista jossa valan rikkominen oli suunnaton häpeä. Jeftan maine keikkui muutoinkin kiikkeränä. Veljiensä kotoa karkottama porton poika oli sosiaalinen hylkiö eikä hänellä ollut varaa menettää ainoaa mahdollisuuttaan kun viimeinkin oli sankariksi ylennyt.
Tyttären on pakko hyväksyä tilanne; jos perheenpää menettäisi kunniansa, syöksisi se koko suvun niin kestämättömään onnettomuuteen että parempi suostua suosiolla uhriksi.

Mutta oliko Herran tahto sama kuin aikansa kulttuurin vaatimukset?
Olisiko Jeftalla ollut uskonnollisessa mielessä ulospääsytietä?

Olisi ollut. Jos olisi paremmin Mooseksen lakia tuntenut.
Herra on kaukaa viisas ja oli jo järjestänyt perääntymismahdollisuuden hankalasta tilanteesta. Jumala oli asettanut lakiinsa ulospääsymahdollisuuksia hankaliksi käyneistä lupauksista.

Toinen oli ujutettu käytössä olleen ihmisten välisen hierarkiajärjestyksen sisään. Korkea-arvoisemmalla oli oikeus mitätöidä vallassaan olevan tekemät lupaukset; isällä tyttärensä ja aviomiehellä vaimonsa (4.Moos. 30). Siitä olisi Jumalaa pelkäävä mies voinut päätellä, että on se hänelläkin auktoriteetti yläpuolellaan: Jumala.
Ja koska Jumala oli ehdottomasti kieltänyt ihmisuhrit, olisi voinut järkeillä että Jumala ehdottomasti haluaa mitätöidä semmoiset typeryydet jotka niinkin räikeästi rikkovat hänen lakiaan.

Toinenkin mahdollisuus esitetään 3.Moos. 27. Lunastusmaksulla oli mahdollista ostaa luvattu takaisin. Jefta olisi voinut vain maksaa vaaditun rahan tyttärestään ja asia olisi ollut sillä selvä.

Kolmas mahdollisuus olisi ollut seurata Jumalan itsensä esimerkkiä. Siellä täällä Raamattua törmää kummallisiin kohtiin, jossa Jumala jotain päätettyään muuttaakin mieltään ja katuu suunnitelmiaan: vedenpaisumuksessa katuu koko ihmisten tekemistä, sitten erinäisiä suunnittelemiaan tuhotoimia kuten kultainen vasikka -jutussa, se tuhoojaenkeli -tapaus jebusilaisen Araunan puimatantereella, Joonan aikainen Ninive jne... Saulin kuninkuuttakin Jumala katuu ja esimerkkejä löytyy lisääkin.

Kuinka ihmeessä kaikkiviisas Jumala erehtyy että pitää jälkikäteen katua?
Ei erehdykään. Kyllä Kaikkiviisas tietää mitä tekee eikä mokaile.
Kyse on esimerkistä. Ja armollisuudesta.

Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään mitä ei itseltäänkään. Jos hän odottaa ihmisen katuvan virheitään, niin hän itsekin laittaa itsensä silloin tällöin katumaan. Jotta katuminen olisi ihmiselle hyvän esimerkin innoittamana helpompaa.
Siksi hän välillä ”katuu”, ”peruuttaa” ja ”korjailee” suunnitelmiaan. Näyttääkseen kuinka se tehdään, että ihmisetkin sitten osaisivat samaa mallia noudattaen katua virheitään ja korjata tekojaan.

Jefta olisi voinut ajatella, että jos kerran Jumalakin joskus katui lupauksiaan ja jätti ne toteuttamatta niin voisi hänkin niin tehdä. Jos Jumalan kunnia sen kesti niin miksei Jeftankin. Ei tarvitse olla Jumalaa jääräpäisempi. Eikä hölmöjä suunnitelmia pöhköpäisesti loppuun viedä.

Jefta ei katunut eikä muuttanut suunnitelmaansa. Hän pani täytäntöön lupauksensa, jonka oli tehnyt.

Ympäröivä yhteisö näyttää hyväksyneen tapahtuman; Jeftasta tehdään Israelin tuomari ja tytöstä kansallissankari, jonka muistoa Israelin tyttäret lauluin ylistivät neljän päivän ajan joka vuosi.

Kun kansalla on tuommoinen oikeudentaju ja käsitys Herran tahdosta ei siitä hyvää seuraa.

Semmoista perimätietoa on että uhrattu tyttö olisi apoteoosittu jonkinlaiseksi puolipakanalliseksi jumalatarhahmoksi jota olisi niinä neljänä päivänä vuodessa palvottu ja näin saatu vielä yksi uusi epäjumala muiden epäjumalien rinnalle kansalle eksytykseksi ja lisäharminaiheeksi Herralle.

Jeftan menestyksekkäät sotatoimet ammonilaisia vastaan luisuivat sisällissodaksi jossa neljäkymmentäkaksi tuhatta efraimilaista tapettiin. Jeftalta ei jäänyt jälkeläisiä. Ei tietenkään kun tappoi sen ainoansa.

Jeesus sanoo vielä oman sanansa tähänkin episodiin liittyen: Matt. 5:33-37 antaa ohjeistusta että ei kannata ollenkaan valoja vannoa. Ettette tällää itseänne tilanteeseen jossa vahingokseen vannottuaan onkin sidottu mahdottomiin valintoihin joista vain pahaa seuraa.

Jumalan laki on aika arkijärkistä ja käytännönläheistä jos sen ottaa sellaisenaan eikä sotke siihen mitään kummallisuuksia.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 7. toukokuuta 2019

Sylinläheltä


On niitä profeettoja, jotka profetoivat tietämättään. Sanovat jotakin, joka tuleekin Jumalalta vaikka luulevat sitä ikiomaksi ideakseen (esim. Kaifas Joh.11:49-51).

On niitä profeettoja, joilla on oma idea siitä mitä pitäisi profetoida, mutta Jumala laittaakin profetoimaan jotain muuta (esim. Bileam 4Moos: 22,23,24).

Sitten on niitä, jotka käyvät dialogia Jumalan kanssa. Kysyvät, saavat vastauksia, kommentoivat, saavat Jumalan puolelta reaktiota, palautetta, informaatiota. Eivät saa vain sanomaa, vaan olemisen niin lähituntumassa Jumalaan että pääsevät tuntemaan itse Jumalan persoonaa ja näkemään maailman tapahtumat niin kuin Jumala ne näkee.

Profeettoja, jotka suljetaan Jumalansa syleilyyn.

Vanhan Testamentin Habakuk oli viimeksimainitun kaltainen. Nimensä חבקוק (Ḥavaqquq) etymologiasta on useampia mielipiteitä, mutta yleisimmin sanotaan merkitsevän ”syleilijää”.

Jumalan syleilijä tai Jumalan syleilemä.

Habakukin kirjan teksti saattaa vaikutta sekavalta jos ei ymmärrä, että kyseessä on dialogi Jumalan ja profeetan välillä. Osa on Habakukin sanoja, osa Jumalan vastauksia Habakukille. Niitä ei tekstissä ole eroteltu toisistaan, joten ne on tunnistettava huolellisella sisälukutaidolla.

Kokonaisuus kuitenkin menee niin että profeetta vaikertaa vaikeita aikoja kun kauheita tapahtuu. Jumala vastaa siihen kertoen että vaikka kauheita tapahtuukin niin homma on hänellä hyvin hanskassa ja etenee suunnitelmansa mukaan. Viimeisessä luvussa profeetta virittää kiitoslaulun koska näkee nyt tapahtumat Jumalan näkökulmasta. Että vaikka kauheita tapahtuukin niin kun kääntää katsantonsa Jumalan puolelta näkeväksi niin eipä hätiä mitiä.

Profetointi ei siis ole vain ennustamista, vaikka niin yleisin käsitys luulee eikä varsinkaan mekaanista saatujen sanojen toistamista. Profetointi on ennemminkin eksistentiaalinen kokemus hukkumisesta niin Jumalaan että tuntee niin kuin Jumala tuntee, omaksuu Jumalan mielipiteet asioihin ja näkee tapahtumat Jumalan perspektiivistä.

Sellainen näkökulma tulee sylilähellä Jumalaa olemisesta.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Paatunut faarao – osa 2


2Moos 4:21 sanotaan että Jumala vartavasten paadutti faaraon sydämen että pääsisi viskomaan vitsauksia egyptiläisten päälle. Miksi, sitä on kysytty useamminkin. Miksi ihmeessä faaraon piti olla niin paatunut? Eikö olisi ollut kaikille parempi, jos Jumala olisi paaduttamisen sijaan kääntänyt faaraon sydämen heprealaisten vapautushankkeelle suosiolliseksi? Valittu Kansa olisi marssinut maasta ulos ilman kelleen koituvaa vahinkoa.

Koska Jumala on ihmisjärkeä monitahoisemmin katsova, kauempaa viisas ja laaja-alaisemmin suunnitelmansa tekevä niin onhan siinä joku järki.

Yhdenlaista selitystä spekuloin jo aikaisemmassa Paatuneen faaraon ongelma -kirjoituksessani. Siinä näkökulma on egyptiläisten puolella ja katastrofispektaakkelin sanoma että olisi ollut kansalla saumaa hoksata ettei heidän jumalanaan palvoma faarao mikään jumala ollutkaan. Jutun voi lukea tuolta: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/paatuneen-faaraon-ongelma.html

Tässä tulee nyt jatkona sille toinen potentiaalinen selitys. Ja vastoin edellistä ei pelkästään minun älynväläystä, vaan vanhempaa juutalaista viisautta. Juutalaisilta rabbeilta oppii paljon. On pitemmät perinteet kuin meillä kristityillä ymmärtää VT:n tapahtumia, joten ovat ehtineet oivaltaa jo enemmän.

Kun siinä faaraon paatumuksen seurannaisena tapahtui muutakin kuin vitsauksia. Kruunupää tulkitsi päästä-minun-kansani-vetoomuksen niin että on heprealaisilla liikaa joutilasta aikaa ideoida vapaa-ajanviettorientoja ja käynnisti aktiivimallin, jossa työn määrä lisääntyi mahdottomaksi.

Hepreankielisessä Exoduksessa käytetään egyptiläisten juutalaisiin kohdistamasta sorrosta/pakkotyöstä sanaa סִבְלֹת (sov'lot). Juutalaiset oppineet sanovat että tässä jakeessa käytetty sana ”taakat” voidaan lukea myös ”passiivisuus” (s'vilut): ”Minä vapautan teidät orjuutenne passiivisuudesta...”

Tästä lähtee nyt tämmöinen idea:
Orjuus ylipäänsä on passivoivaa. Joku määrää miten olla ja mitä tehdä. Ei tarvitse itse ajatella juuri mitään. Tavallaan helppoa.
Varsinkin jos orjuus on jotenkuten siedettävää. Olot ei nyt niin kauheita, kyllähän tätä jaksaa ja mistä tietää vaikka vapauden villiydessä olisi pahempia ongelmia edessä. Onhan tässä ruoka ja majoitus työsuhde-etuna ja jos vastikkeeksi ruoskan alla pitääkin raataa niin jotainhan sitä jokatapaksessa olisi tehtävä. Voi suhtautua kuten Shakespearen Hamlet, että parempi: ”ett ennen kärsimme nää tietyt vaivat kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne”.

Ihminen ilman pakottavaa syytä on aika muutoshaluton. Tuttu tuntuu turvalliselta, vieras vaaralliselta. Muutokset sisältävät epävarmuustekijöitä. Ties mihin sitä joudutaan, totutussa ainakin tietää mitä on meneillään. Voi selitellä ettei status quo niin paha juttu ole, hyväksyä ja rationalisoida orjuuskin perustelluksi. Ei niin harvinaista ole, että alistetussa asemassa oleva jopa puolustelee olotilaansa eikä suostu vapautumaan vaikka vaihtoehtoja tarjottaisiin.

Ehkä ilman faaraon paatumuksen kiukussa tapahtunutta olojen pahenemista kestämättömiksi olisi liian moni funtsinut että kannattaakohon sitä moiselle retkelle lähteäkään. Että eipä nyt hötkyillä ja vanhassa vara parempi. Äkkilähtö erämaataipaleelle kohti tuntematonta ei välttämättä ole sen houkuttelevampi diili.

Ehkä vapautettavat oli ensin ajettava siihen pisteeseen jossa mikä tahansa muutos lupasi parannusta ja kun vapautuksen hetki koitti, ei änkyröity vastaan, jumitettu vitkastelemaan, jääty katastelemaan ja tuumailemaan vaan oitis siltä seisomalta reipasta rynnökkömarssia lähdettiin lyömään sandaalia maahan.

Joten tästä opiksi nykyjäkkäröille. Onko käynyt joskus että kun oikein on rukoiltu helpotusta johonkin ongelmaan niin tilanne onkin pahentunut? Ei välttämättä tarkoita että Jumala ei kuulisi. Päinvastoin voi tarkoittaa että kuulee erittäin hyvin ja onkin jo aloittanut asioidenuudelleenjärjestelyprosessin.

Onkin vain suunnitellut avustuspaketiksi senverran monumentaalisen reformin, että se vaatii tilanteessa olevalta isompaa muutosvalmiutta kuin mihin ilman rajumpaa motivointia olisi halua.

Sanotaanhan että hyvä on parhaan vihollinen. Että kun on kohtuullisen hyvin, niin parempaa ei kaivata. Ja sitten kun Jumala haluaa antaa parhaan, joskus se on tehtävä ensin pudottamalla se hyvä tila pahemmaksi ja siedettävä tosihädäksi että muutokseen suostuttaisiin.

Niin että rukoillessa kantsii huomioida että kiillotuksen sijaan saattaa tullakin juurihoito. Remontin tilalle uudisrakennus ja työehtoneuvottelut vaihtuvatkin alijaan ja muuttoon Luvattuun Maahan.


-Ulla Rautiainen-