”Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne eikä se ihminen jota rakastatte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde.”26 päivä huhtikuuta vuonna 1986 ihmiset Tšernobylissa olivat valmistautumassa pääsiäisen viettoon. Tästä juhlasta ei tullut symbolinen, Egyptin vitsaukset ja Jerusalemin kärsimysnäytelmä tuli itse koetuksi. Eikä tässä passiossa ollut kolmantena päivänä tapahtuvaa ylösnousemuksen riemua vaan katastrofin painajainen jatkuu yhä.
Svetlana Aleksijevitsin Tšernobylista nousee rukous kirja on kaunis ja kauhistuttava. Monologein esitetty kerronta on kuin runoutta; slaavilaista fatalismia, filosofiaa ja mystiikkaa, lauseita kuin koruja, surun sinfoniaa pienten ihmisten voimattomuudesta inhimillisen käsityskyvyn ylittävän onnettomuuden edessä.
Kirja kertoo tragedian tunteista; sankaruuden ja rakkauden, surun ja neuvottomuuden, suuttumuksen ja häpeän kokemuksesta. Se on kuvausta ihmisten sieluista, ei niinkään teknisistä faktoista.
”Neuvostoliiton jokaisen ydinvoimalan kassakaapissa oli suunnitelma onnettomuuden varalta. … Se oli laadittu vuosia ennen onnettomuutta ja esimerkkinä mainittiin Tšernobylin voimala. … Ja sitten katastrofin piti sattua juuri tuossa voimalassa ... Oliko se sattumaa? Vai mystiikkaa?”Mielleyhtymä on kuin Ilmestyskirjan rinnakkaisteosta lukisi; onnettomuudet, katastrofit ja vitsaukset vyöryvät kauheuksissaan toisensa ylittäen. Luulinko etteivät Johanneksen näyt voisi olla toteutuvia? Tässä ne tapahtuivat jo. Vaikkakaan valkovenäläinen paikalliskatastrofi tuskin vielä oli Pyhän Kirjan viimeisen kirjoituksen aktualisoituminen, mutta ehkä merkki ja varoitus että jos sielläkin, niin miksei muuallakin?
Ydinteknologiaa ei enää koskaan naivin itsevarmasti voitaisi pitää täysin turvallisena.
”Ennen tiedemiehet olivat jumalia, nyt he ovat langenneita enkeleitä.”Sanotaan että Tšernobyl oli lähtölaukaus Neuvostovallan kaatumiselle. Romahdutti uskon valtiovaltaan ja sen kykyyn hoitaa asioita kun järjestelmän heikkoudet nousivat liian räikeästi näkyville. Reaktorin mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä, joten sen systeemin maailmanloppu se kyllä oli.
”...joka on katolla, älköön astuko alas noutamaan, mitä hänen huoneessansa on, ja joka on pellolla, älköön palatko takaisin noutamaan vaippaansa.”Ei oltu Jerusalemissa eikä sotajoukkoja (vielä) näkynyt, mutta Raamattuun kirjoitettu ohje olisi ollut se noudattamisen väärti siihen tilanteeseen. Kiireinen pako ilman säteilyn jo saastuttamia tavaroita olisi ollut se mitä olisi pitänyt tehdä.
Mutta kun vastakkain olivat valtion salailukulttuuri jossa tietoja ei annettu ja jossa valehdeltiin musta valkoiseksi ja toisaalla kansan tietämättömyys - lika on muste-, multa- ja rasvatahroja, ei puoliintuvia isotooppeja - ja vanhoillisuus, jossa totuttuja tapoja ei muutettu – oman pellon perunaa on syöty ennenkin, ei niissä vikaa siis nytkään voinut olla ja isiltä peritty ovikin on evakkoon otettava mukaan – oli tuloksena absurdi kaaos jossa mikään ei toiminut.
Siihen lisäksi jokaisessa maailmanlopussa toimiva pahuuden mekanismi jossa juonittelulla, petoksella, rosvoudella, lahjonnalla ja imartelulla ostetaan ja myydään etuuksia ja jossa vähäväkiset sortuvat järjestelmän ruhjomiksi.
Lapsen kertomus: ”Yöllä minä lennän... Lennän kirkkaassa valossa... Se ei ole todellisuutta eikä tuonpuoleisuutta. Se on molempia plus vielä jotakin kolmatta. Unessa tiedän, että voin astua siihen maailmaan... Haluan sulautua johonkuhun, mutta en näe ketään... Vain valon... Minun ja jonkun toisen välille syntyy yhteys... Haluan tavata hänet, mutta sairaalan harmaat seinät estävät sen... Yritän nähdä... Alan nähdä korkeammalle... Äiti kävi eilen, ripusti potilashuoneen seinälle ikonin... Proffessori, lääkärit ja hoitajat eivät sano mitään. Luulevat etten aavista mitään... Etten tiedä että kuolen kohta. He eivät tiedä että opettelen öisin lentämään..."Kirjasta voi poimia myös kuvausta ateistisessa neuvostoajassa kansan riveissä eläneestä uskonnollisuudesta. Venäläinen sielunmaisema on henkisyyteen kallistuva eikä valtiovallan taholta toimitettu uskonnon poiskitkeminen koskaan täysin onnistunut.
Kauheimmankin keskellä Tšernobylistä nousi rukous.
-Ulla Rautiainen-
