perjantai 13. syyskuuta 2019

Tšernobylista nousee rukous


”Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne eikä se ihminen jota rakastatte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde.”
26 päivä huhtikuuta vuonna 1986 ihmiset Tšernobylissa olivat valmistautumassa pääsiäisen viettoon. Tästä juhlasta ei tullut symbolinen, Egyptin vitsaukset ja Jerusalemin kärsimysnäytelmä tuli itse koetuksi. Eikä tässä passiossa ollut kolmantena päivänä tapahtuvaa ylösnousemuksen riemua vaan katastrofin painajainen jatkuu yhä.


Svetlana Aleksijevitsin Tšernobylista nousee rukous kirja on kaunis ja kauhistuttava. Monologein esitetty kerronta on kuin runoutta; slaavilaista fatalismia, filosofiaa ja mystiikkaa, lauseita kuin koruja, surun sinfoniaa pienten ihmisten voimattomuudesta inhimillisen käsityskyvyn ylittävän onnettomuuden edessä.

Kirja kertoo tragedian tunteista; sankaruuden ja rakkauden, surun ja neuvottomuuden, suuttumuksen ja häpeän kokemuksesta. Se on kuvausta ihmisten sieluista, ei niinkään teknisistä faktoista.
”Neuvostoliiton jokaisen ydinvoimalan kassakaapissa oli suunnitelma onnettomuuden varalta. … Se oli laadittu vuosia ennen onnettomuutta ja esimerkkinä mainittiin Tšernobylin voimala. … Ja sitten katastrofin piti sattua juuri tuossa voimalassa ... Oliko se sattumaa? Vai mystiikkaa?”
Mielleyhtymä on kuin Ilmestyskirjan rinnakkaisteosta lukisi; onnettomuudet, katastrofit ja vitsaukset vyöryvät kauheuksissaan toisensa ylittäen. Luulinko etteivät Johanneksen näyt voisi olla toteutuvia? Tässä ne tapahtuivat jo. Vaikkakaan valkovenäläinen paikalliskatastrofi tuskin vielä oli Pyhän Kirjan viimeisen kirjoituksen aktualisoituminen, mutta ehkä merkki ja varoitus että jos sielläkin, niin miksei muuallakin?

Ydinteknologiaa ei enää koskaan naivin itsevarmasti voitaisi pitää täysin turvallisena.
”Ennen tiedemiehet olivat jumalia, nyt he ovat langenneita enkeleitä.”
Sanotaan että Tšernobyl oli lähtölaukaus Neuvostovallan kaatumiselle. Romahdutti uskon valtiovaltaan ja sen kykyyn hoitaa asioita kun järjestelmän heikkoudet nousivat liian räikeästi näkyville. Reaktorin mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä, joten sen systeemin maailmanloppu se kyllä oli.
”...joka on katolla, älköön astuko alas noutamaan, mitä hänen huoneessansa on, ja joka on pellolla, älköön palatko takaisin noutamaan vaippaansa.”
Ei oltu Jerusalemissa eikä sotajoukkoja (vielä) näkynyt, mutta Raamattuun kirjoitettu ohje olisi ollut se noudattamisen väärti siihen tilanteeseen. Kiireinen pako ilman säteilyn jo saastuttamia tavaroita olisi ollut se mitä olisi pitänyt tehdä.

Mutta kun vastakkain olivat valtion salailukulttuuri jossa tietoja ei annettu ja jossa valehdeltiin musta valkoiseksi ja toisaalla kansan tietämättömyys - lika on muste-, multa- ja rasvatahroja, ei puoliintuvia isotooppeja - ja vanhoillisuus, jossa totuttuja tapoja ei muutettu – oman pellon perunaa on syöty ennenkin, ei niissä vikaa siis nytkään voinut olla ja isiltä peritty ovikin on evakkoon otettava mukaan – oli tuloksena absurdi kaaos jossa mikään ei toiminut.

Siihen lisäksi jokaisessa maailmanlopussa toimiva pahuuden mekanismi jossa juonittelulla, petoksella, rosvoudella, lahjonnalla ja imartelulla ostetaan ja myydään etuuksia ja jossa vähäväkiset sortuvat järjestelmän ruhjomiksi.
Lapsen kertomus: ”Yöllä minä lennän... Lennän kirkkaassa valossa... Se ei ole todellisuutta eikä tuonpuoleisuutta. Se on molempia plus vielä jotakin kolmatta. Unessa tiedän, että voin astua siihen maailmaan... Haluan sulautua johonkuhun, mutta en näe ketään... Vain valon... Minun ja jonkun toisen välille syntyy yhteys... Haluan tavata hänet, mutta sairaalan harmaat seinät estävät sen... Yritän nähdä... Alan nähdä korkeammalle... Äiti kävi eilen, ripusti potilashuoneen seinälle ikonin... Proffessori, lääkärit ja hoitajat eivät sano mitään. Luulevat etten aavista mitään... Etten tiedä että kuolen kohta. He eivät tiedä että opettelen öisin lentämään..."
Kirjasta voi poimia myös kuvausta ateistisessa neuvostoajassa kansan riveissä eläneestä uskonnollisuudesta. Venäläinen sielunmaisema on henkisyyteen kallistuva eikä valtiovallan taholta toimitettu uskonnon poiskitkeminen koskaan täysin onnistunut.

Kauheimmankin keskellä Tšernobylistä nousi rukous.


-Ulla Rautiainen-

tiistai 10. syyskuuta 2019

Isä Meidän arameaksi


Vaikka Uuden Testamentin alkukielen ajatellaan olevan kreikka, oli Jeesuksen ja apostolien äidinkieli aramea.

Siihen aikaan niillä main aramea oli jo syrjäyttänyt heprean arkikielenä, mutta toki heprea oli edelleen käytössä uskonnollisena kielenä. Rukoukset ja pyhät kirjoitukset luettiin edelleen hepreaksi joten kyllä sitäkin sen verran ainakin osattiin. Ja sukulaiskieliä kun ovat niin jos toista osaa niin on toisestakin jotain älyä.

Tässä Isä Meidän -rukous arameankielellä laulettuna. Tästä voi kuunnella miltä suunnilleen kuulosti kun Jeesus omalla kielellään puhui. Aramean puhujia on edelleen olemassa, mutta kieli on jakaantunut useaksi eri kieleksi. Tämän videon kieli on maroniittien arameaa, joka on lähellä sitä minkä muinaisemman muodon galilealaismurretta Jeesus puhui ja laulu on se miten syyrialaisissa kirkoissa tämä rukous aina lauletaan.

PS. Arameaksi `minä rakastan sinua´ sanotaan: ”Ina rachamo na lach”. Tämä ei sisälly Isä Meidän -rukoukseen mutta voisi olla se lause, jonka Jeesus meille jokaiselle haluaa sanoa.

Elul-kuussa


Juutalaisen kalenterin mukaan meidän syyskuun alkaessa alkaa Elul-kuu (אלול).

”Elul” on muinainen akkadialainen sana, joka tarkoittaa ”sadonkorjuu” ja muistuttaa aramealaista juuriverbiä ”etsiä”. Mutta sanotaan myös että olisi ”ani l'dodi v'dodi li” (Minä olen rakkaani ja rakkaani on minun, (Korkea Veisu 6:3) alkukirjaimista. Muistutus siitä että olemme Jumalan rakastamia.
Elul-kuusta alkaa 40 päivän Teshuva-jakso, joka huipentuu Jom Kippuriin, suureen sovituspäivään.
Teshuva (תשובה) = palaamista Jumalan yhteyteen katumuksen ja parannuksenteon kautta.

Ajatelkaa kuinka kauniisti tässä rohkaistaan teshuvaan. Jumalaa ei esitellä pelotteena, joka rangaistusten voimalla ajaa syntisiä ihmiskurjia parannuksentekoon, vaan kutsuu ”ani l'dodi v'dodi li” rakkaudestaan käsin poispoikenneita ihmisiä takaisin yhteyteensä.

Elul-kuu on maallisen (juutalaisessa ajanlaskussa on kaksi kalenteria) kalenterin 12 kuukausi, eli viimeinen ennen vuodenvaihtumista ja hengellisessä ajanlaskussa taas 6 kuukausi.
Voisi ajatella, että maallinen loppuu siihen kun pääsemme Jumalan yhteyteen ja hengellisessä mielessä taas tämä katumuskuukausi vaihtuu 7:een eli lepopäivään (sapatti) ja Jumalan yhteyteen pääseminen on sitä lepoa.

Tässä - olkaa hyvä- teshuva musiikkia kuulolle: