lauantai 26. elokuuta 2017

Tapaus Akiane Kramarik


Vuosi 1994 oli hyvä vuosi. Silloin syntyi minun lahjakas tyttäreni. Kaksi kuukautta myöhemmin valtameren toisella puolella syntyi vielä lahjakkaampi Akiane Kramarik. Tyttö, jonka lahjakkuus on sitä luokkaa, että häntä kutsutaan ihmelapseksi, indigolapseksi, enkeliksi maan päällä, Jumalan lähettilääksi, evoluution hyppäykseksi tai huijariksi aina sen mukaan mistä kukakin hänen ihmeellisten kykyjensä uskoo olevan peräisin.

Akiane maalaa tauluja.
Joista ensimmäiset hän teki 4 vuotiaana. Sen jälkeen hän on tehnyt niitä lisää, useita joka vuosi ja nyt niitä on todella paljon.
Kaikki 4 vuotiaat piirustelevat.
Mutta eivät niin kuin Akiane.
Eivätkä saa inspiraatiotaan niin kuin Akiane.
4 vuotiaana Akiane alkoi saada ”näkyjä Jumalalta.”
5 vuotiaana hän katosi useiksi tunneiksi, häntä etsittiin satojen ihmisten voimin ja kun hän yhtäkkiä ilmestyi takaisin omaan kotiinsa, eivät häntä etsineet voineet ymmärtää, missä hän oli ollut. Hän itse sanoo kyllä tietävänsä missä oli ollut - eikä se paikka ollut tässä maailmassa.

Hän alkoi maalata ihmeellisiä kuvia Taivaasta. Hänen kuuluisimman työnsä, Prince Of Peace, kuvan Jeesuksesta hän maalasi 8 vuotiaana. Teoksen, joka on tarkka kuin valokuva.

Juuri siitä onkin tullut ongelma. Kuvat ovat liian hyvä, kuin valokuvia katsoisi.
Akiane Kramarikista on tullut uskon asia. Jotka haluavat uskoa ihmeeseen, uskovat hänen näkyjensä, taivasvierailunsa ja Jumalalta saadun erikoislahjakkuuden olevan totta.

Jotka eivät halua uskoa, sanovat, että kyseessä on taitava huijaus. Akiane ei ole voinut maalauksiansa tehdä, eihän hän ole saanut mitään taidekoulutusta, pitää pensseliäkin kädessään väärässä asennossa eikä perhekään ole mikään kulttuuriperhe ja tyttö tienaakin vielä kuvillaan liian hyvin...

Joku aikuinen on siis tehnyt kuvat, ne on kopioitu valokuvista tietokoneohjelmien avulla jne... Ja etteivät taulut mitään oikeata taidetta edes ole. Arvotonta toritaidetta, lapsellista kitschiä, sentimentaalista uskonnollista roskaa... 
Ei edes riittävän syvällinen persoona taiteilijaksi; väittää että Jeesus on ainoa tie Jumalan luo ja rukoilee joka päivä että kaikki ihmiset seuraisivat Jeesuksen opetuksia.
Uskonnollinen hihhuli.

No nyt luulisi, että uskovaiset innostuvat.
Eipä se niin yksinkertaista olekaan.

Akiane on liian villi. Ei ole antanut valjastaa taidettaan yhdenkään kirkkokunnan imagonkohottajaksi eikä uskonnollisten johtajien kontrollin alaisuuteen. ”En kuulu milleen kirkkokunnalle enkä uskonnolle. Minä kuulun Jumalalle. Jeesus on minun korkein auktoriteettini.”
Sillä tavalla ei kirkkojen tukea saa.
Mutta on varmasti yhtenä syynä siihen, että teokset ovat niin innostavia. Ei ole ollut rasitteenaan uskonnollisia traditioita kahlitsemassa eikä amputoimassa ilmaisua.

Ainakin Suomessa uskovaisten piirit ovat vaienneet tehokkaasti tapaus Akiane Kramarikista kun taas new agelaiset enemmänkin ovat hänestä olleet kiinnostuneita.
Joka sekin on heittänyt epäilyttävän varjon; jotain väärää täytyy tässä olla, jos kerran niissä piireissä suositaan.
Joskus sitä väärää etsitään niin innokkaasti että sokeudutaan näkemästä oikeaa.

Jokatapauksessa, Akianen taiteesta voi jokainen tehdä omia päätelmiään. Akianen Galleria löytyy tästä linkistä: https://akiane.com/ 
Ja  koostevideo tässä: https://www.youtube.com/watch?v=Y3g-lc8zfQk

Hänen kertomansa oma elämän- ja taiteensa tarina (englanniksi) tästä videolinkistä. Kannattaa kuunnella jos kielitaito riittää, on kyllä dramaattinen:
https://www.youtube.com/watch?v=Wm9BGxpf0hU


Googlettamalla löytyy lisää maalauksia ja muuta tietoa.
Akianen facebook sivulta voi seurata ajankohtaisia uutisia.

Toivon totisesti, ettei näin inspiroiva tarina ole huijaus. Olisikin surkeaa, jos tämä(kin) osoittautuisi flopiksi.


-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Sinä Olet


Mikä aukko elämässä ilman Sinua!
Olla tuntematta Maailmankaikkeuden Valtiasta?

Sinä olet Sana, Jumalan puhe ihmisille,
Ääni, Kirjoitus, Riimumerkki,
Kerrottu tarina, Runo, Legenda, Saaga.

Kuinka runoilija voisi olla rakastamatta Sinua?
Sehän olisi luonnonlakien vastainen mahdottomuus,
joka vääntäisi mielen vinoon,
järjen hulluuteen,
tekisi tyhjää huutavaksi kummitukseksi
vaeltamassa epämaailman valottomuudessa
kieltäneenä sen ainoan luovuuteni lähteen
jonka leipää koko ajan olen syönyt.

Mutta kunnia Sinulle, Jumalan Sana.
Ja myönnän, että kaikki hyvä
mitä olen tehnyt – jos sitä on –
on auringon heijastamaa välkettä veden pinnassa,
ylhäältä tullutta
ja tuuli on se, joka vettä liikuttamalla
tekee aallonväreisiin erilaisia kimalluskuvioita.

Siis mikä ilo
saada rakastaa Sinua täysin rinnoin,
kaivata Sinua pakahtuakseen.
Sellainen kuin Sinä olet,
että se on mahdollista.

Kuka määrittelee jumaluuden,
millainen Sinun on oltava
muu kuin Sinä itse?

Voisithan olla
etäinen, julma, välttelevä,
et lainkaan rakastettava,
jopa paha.

Sinä itse päätit olla se mikä olet.
Ihana, lähestyttävä, palvottava.

Ja kiitos siitä,
että saan riemulla hukuttautua ihailuusi
ja rakastaa Sinua huimasti!

-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Enkelten katselua


Hetki valveen jälkeen, hetki ennen nukahtamista siinä epäselvässä olotilassa, jossa mieli kulkee kahden todellisuuden välissä silmieni editse sivaltaa näky, nopea kuin siivenisku, hidas kuin ikuisuus.
Tiedän, sille on olemassa selitys; hypnagogia, lucid dream, valveuni, hermoratojen huijaus, aaveita aivoissa...

Silti...
Enkö saisi uskoa mahdottomaan..?
Toiseen maailmaan ja toiseen todellisuuteen..?

Että jos Toinen Todellisuus on todella olemassa ja tämäkin ilmiö tarkoituksella luotu ihmiseen hetkittäin avautuvaksi portiksi nähdä sinne toiselle puolelle. Vaikkakin tässä paratiisinjälkeisessä maailmantilassa enimmäkseen sotkeentuneena ihmismielen omaan labyrinttiinsä nostattamassa oman mielen kuvia ja vain poikkeustilanteissa palautuneena tarkoitettuun tarkoitukseensa hetkinä kun Jumalan kosketus kääntää tajun oman mielen kehästä Hänen näkyjänsä näkemään.
Niihin, joita siinä sivaltavan nopeassa ja ikuisuuden hitaassa näyssä näin.
Uskoa enkeleihin.

Jos näky oli todellinen, voin sanoa vain:
Ne ovat hurjia.
Hurjia sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.
Kaukana pikkusievistä kiiltokuva- ja joulukoriste-enkeleistä tai pulleista barokkitaiteen lapsikerubeista pilvenreunan päällä kellottamassa.
Hesekielin ensimmäinen luku antaa realistisen kuvauksen.
Paino sanalla peljättävä.

Ja kauniita. Sanan äärimmäisessä merkityksessä. Niin äärimmäisessä, ettei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole.

Tietenkään en nähnyt kaikkea, enkä sano, ettei toisenlaisiakin olisi. Luullakseni enkeleitä on monenlaisia ja vieläpä muuttavat muotoaan kuin transformerit sen mukaan kenelle ilmestyvät ilmiasunsa ollessa osa viestiä. Kerron nyt vain sen minkä minä siinä hetkessä näin. Joku toinen kertoisi toisin.

Iho kuin loistavaa koristetaottua metallia. Muodolta ei ihmisiä, ei eläimiä, jotain siltä väliltä. Ei kuitenkaan niin kuin muinaiset egyptiläiset tai kreikkalaiset kornit jumalkuvat, jossa ihmisruumiisilla on eläimen pää tai toisinpäin. Ei niin kuin erillisistä palasista koottuja vaan kuin solut (tai mistä rakennusaineista ne sitten onkaan tehty) sekoitettuna. Joka kohdassa molempia ettei voi sanoa mistä ihmismuoto loppuu ja eläinmuoto alkaa.
Kuin ihmisruumis jonka sisällä on leijona, kotka tai joku muu. Tai niiden eläimien ominaisuuksia; hurjuutta, uljautta, ylväyttä, ryhtiä, liikkumistapaa...
Ja jotain eläimen tunnusmerkkejä, mutta niin luontevasti sulautettuna että näyttää että niin kuuluukin olla. Yhdelläkin näin päästä lähtevän jonkinlaiset sarventapaiset ulokkeet, ei niin kuin eläimen sarvet, vaan ... kuin … tuota… taivaallisen olennon sarvet, jotka tekivät siitä vain upean.

Hesekielinkin kuvaushan on vähän sekava: kasvot ihmiskasvojen kaltaiset mutta oikealla puolella yhden eläimen, vasemmalla puolella toisen ja sitten vielä kolmannenkin. Ja vielä siivet ja vasikansorkat ja pyörät alla, mutta muutoin kyllä, joo ihmisen hahmo.
?????
Kun eihän niitä voi kuvata sellaiselle, joka ei ole nähnyt, kun ei sellaista tässä maailmantodellisuudessamme ole. Miten selittää syntymäsokealle mikä on punainen, maasyntyiselle mikä on taivas?

Fantastisia hahmoja. Mikä tahansa fantasiaelokuva ottasi ne ilomielin esiintyjikseen ja saisi välittömästi kaikki Oscarit. Sellaista maskeerausta tai edes tietokonehahmoa ei pysty tekemään.
Ei oikeasti pysty.
Kuvittele Thranduil ja hänen hirviratsunsa sulautettuna yhdeksi ja se korotettuna potenssiin miljoona.
Ei ainakaan sellaisella hurjuudella, peljättävyydellä ja voimalla. Yleensä ihmiselle ilmestyessään enkelit ottavatkin vähemmän huomionvetävän hahmon.

Ja ne ovat järjettömän vahvoja. Niin kuin 2 Kuningasten kirjan 19 luvun enkeli, joka yhtenä yönä yksinään löi kuoliaaksi 185 000 assyrialaista sotilasta.
Kyllä, peljättäviä.

Ja sillä tavalla armottomia, ettei niitä saa muuttamaan toimintaansa, johon ne ovat saaneet Luojaltansa käskyn. Enkelien rukoileminen ja niihin vetoaminen on siis täysin turhaa. (Tämä tietynlainen armottomuus lienee ainakin osin jonkinlaisena selityksenä sille, miksi armollisen Jumalan ohjauksesta irtautuneet enkelit suistuivat äärimmäiseen pahuuteen.)

Enkelit, niin ihmeellisiä kuin ovatkin ovat siis vain Taivaan palvelijoita, sormia Jumalan kädessä ja annettujen käskyjen toteuttajia ja rukoukset, pyynnöt ja armonanomukset on kohdistettava sille Ylimmälle Taivaanvallalle, joka Hesekielin ensimmäisen luvun loppujakeissa kuvataan; niiden Herralle joka näitä olentoja liikuttaa.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 11. elokuuta 2017

Tukholma-syndroomasta


Jos et voi voittaa heitä, liity heihin.
Viisautena pidetty sanonta, mutta oikeasti karmea.
Siinä kuvataan Tukholma-syndrooma.
Joka ei ole viisas olotila.

Tukholma-syndrooman nimi tulee pankkivankidraamasta, jossa panttivangit kävivät puolustamaan vangitsijoitaan. Ilmiössä ylivoimaisen vihollisen armoilla oleva, jolla vaihtoehtoina on sopeutua tai tuhoutua yrittää ansaita valtaapitävien sympatiat puolelleen liittoutumalla näiden kanssa ja auttamalla näitä.
Tällainen sopeutuminen vaatii asioiden näkemistä sortajansa tavalla ja pian sitten jo uskookin sorron oikeutukseen tai ettei mitään sortoa edes ole.
Kun sorto on tarpeeksi totaalista, ei uhri enää edes voi myöntää olevansa uhri, vaan helpottaakseen oloaan uskottelee itselleen ja muille olevansa liitossa alistajansa kanssa ja että oikeastaan onkin ihan hyvä olla.

Hyvin yleistä vaikkapa perheväkivallan uhreilla, jotka suojelevat hakkaajaansa piilottelemalla väkivallan merkkejä tai selittelevät oikeastaan ansainneensakin lyönnit.
Hyvin yleistä missä tahansa sortavassa järjestelmässä.
Tiedostamatta tai tiedostetusti.
Raja niiden välillä voi olla aika häilyvä ja epäselvä.

Sillä aina ei kyse ole mistään syndroomasta, vaan taktikoiden tehdystä valinnasta saada etuja sortavasta järjestelmästä. Pelaamalla valtaapitävien pussiin voi hierarkiapyramidin alemmalla askelmalla olevakin päästä nousemaan hieman ylemmäksi.

Asia, jota ei mielellään haluta esiintuoda. Että sorrettujenkin keskuudessa esiintyisi sortamista. Että uhrin asemassa oleva tekisi väkivaltaa vielä itseään heikompaa kohtaan. Eihän vaikeassa asemassa olevaa saa syyllistää.
Mutta kun sitä tapahtuu. Se, että ihminen joutuu uhriksi, ei tee hänestä parempaa ihmistä. Uhrienkin joukossa on kusipäitä, jotka panevat pahan kiertämään saadakseen itselleen jotain etua.

Leffamaailman varmaan paras esimerkki löytyy Quentin Tarantinon vähän ennen sisällissotaa Yhdysvaltojen etelävaltioihin sijoittuvasta Django Unchained elokuvasta. Siinä julmaa isäntäänsä lipevästi mielistelevä ja muita orjia kovassa kurissa pitävä orja Stephen saa isäntänsä lempiorjana muille orjille kuulumattomia etuoikeuksia.

Kyllä stepheneitä todellisuudessakin oli. Orjuudella ja orjuudella oli eroja ja orjillakin oma arvojärjestyksensä. Oli parempi olla sisäneekerinä kuin peltoneekerinä, saada isänniltä ennemmin hyväksyntää kuin ruoskimista.

Samoin kävi Natsi-Saksassakin. Eivät kaikki juutalaiset matkanneet keskitysleireihin. Oli niitäkin, jotka työskentelivät natsien hyväksi, jopa sangen korkeissa asemissa. Ja keskitysleirille joutuneillakin oli vielä keino parantaa selviytymismahdollisuuksiaan. Saattoi ilmoittautua vapaaehtoisena kapoksi, vartijavangiksi, joka teki varsinaiset hirmuteot natsivartijoiden puolesta. Kerrotaan, että nämä kapot olivat usein vielä julmempia ja pahempia kuin oikeat natsit.

Itse olen tähän ilmiöön kokemusperäisesti tutustunut helluntailiikkeessä naisten oikeuksien puolestapuhujana. Ällistyksekseni havaitsin, että äänekkäimpiä sovinismin ylläpitäjiä ja aggressiivisimmin naisasiaa vastustavat seurakunnassa eivät olleetkaan miehiä vaan naisia. Selkäänpuukotus juuri sen sukupuolen taholta, jonka asiaa yritin auttaa tuli melkoisena shokkina. Asiaa joutui miettimään ja tutkimaan perusteellisesti.

Näin, että yhteisössä, jossa kaikki valta on miehillä osa ahtaalle ajetuista, mutta vaikuttamaan haluavista naisista ratkaisee mahdottoman tilanteensa liittoutumalla vallan kanssa.
Miehille se sopii erittäin hyvin. Ulospäin näyttäisi aika pahalta, jos naiset totaalisesti vaiennettaisiin. Muutama nainen vaikuttajanpaikalla ”todistaa” että ei täällä naisia sorreta.

Sillä tavalla nainenkin muutoin naisilta alamaisuutta vaativassa seurakunnassa saattaa päästä ylemmälle paikalle. Mutta sillä sanattomalla sopimuksella, etteivät nämä haasta sukupuolihierarkiaa eli pysyvät miesten valvonnassa ja opettavat tavalla, joka lujittaa miesvaltaa.
Nämä naiset on siis ovelasti laitettu portinvartijoiksi ja palkkiona etuoikeudestaan he vahtivat ja pitävät kurissa muita naisia etteivät nämä suuremmilla joukoilla lähde murtautumaan miesmuurin lävitse vallanpaikkoja tavoittelemaan.

Tällä tavalla muutamien naisten pääsy johtoasemissa olevien miesten rinnalle ei siis välttämättä yleisesti ottaen paranna naisten asemaa. Liittoutumalla vallan kanssa nämä naiset lujittavat syrjivää järjestelmää antamalla valheellista mielikuvaa, ettei naisia täällä muka syrjitä ja tekemällä likaisen työn (muiden naisten alistamisen) miesten puolesta.

Oman hieman muita naisia paremman asemansa säilyttääkseen he ainakin suostuvat vaikenemaan naisiin kohdistuvista vääryyksistä ja innokkaimmat miellyttäjät jopa sielunhoidossa, naistenilloissa ja -seminaareissa opettavat muille naisille olemaan miehille alamaisia. Naispastorit eivät yleensä kovin äänekkäästi lähde feminismin aatteita julkihuutelemaan.

Toki löytyy poikkeuksiakin. Mutta aika varovasti nämä poikkeukset joutuvat asiaansa esittämään. Feministiteologia on helluntaissa helvetistä nousseen harhaopin synonyymi ja feministi itse miesvihaajahuora ja pahojen henkien riivaama.
Joten aika nopeasti sitä naisten oikeuksista lakkaa vaahtoamasta ja keskittää huomionsa hyväksytympiin asioihin.
Niin se tapahtuu.


-Ulla Rautiainen-

perjantai 4. elokuuta 2017

Lucifer-efekti


Lucifer-efektiksi kutsutaan ilmiötä, jossa toisia syrjivä tai jopa tappava käytös lähtee lähes kenessä tahansa liikkeelle, kunhan tilanne on otollinen.
Niin kävi Natsi-Saksassa. Niin kävi Ruandassa. Niin on käynyt monessa paikassa maailmanhistorian aikana.

Vuonna 1971 toteutettu Stanfordin vankilakoe oli psykologinen koe, jossa tutkittiin ihmisen reagointia valtasuhteisiin vankilanomaisessa ympäristössä. Siinä laitettiin vapaaehtoisia kokeeseenosallistujia kahteen joukkoon: toiset vangeiksi ja toiset vartijoiksi. Vartijat alkoivat käyttäytyä sadistisesti vankeja kohtaan ja vangit alistuivat eivätkä tajunneet, että olisivat voineet lopettaa osallistumisensa ja lähteä pois.

Hälyttävintä oli kuitenkin, ettei kokeen järjestäjä ja johtajakaan, joka kokeessa esitti vankilanjohtajan roolia tunnistanut, milloin vartijat menivät ylitse rajojen ja lopettanut koetta. Tilanne vei mennessään hänetkin. Piti tulla ulkopuolinen taho keskeyttämään koe.
Kokeen opetus oli, että tuiki tavallinenkin ihminen valtaa saatuaan muuttuu kusipääksi ja että mielivaltaisen vallankäytön kohteeksi joutuminen murtaa ja lamauttaa nopeasti tasapainoisenkin ihmisen.

Sitä sietää miettiä, jos kuuluu mihin tahansa yhteisöön, järjestöön tai järjestelmään, jossa osaa jäsenistä sorretaan, alistetaan tai kohdellaan huonosti millä tahansa tavalla.
Kummalla puolella olen ja jos olen, niin miksi olen?
Onko minun pakko käyttäytyä määrätyn roolini mukaisesti?
Vai peräti haluanko käyttäytyä roolini mukaisesti?
Ettei vain olisi kivaa olla kusipää, kun siihen kerran on tilaisuus ja lupa annettu?
Tai luulenko että ansaitsen alistamisen ja huonon kohtelun, kun kerran sen kohteeksi joudun?

Ja sietää miettiä, onko tämä koko maailma yksi iso vankilakoe, joka odottaa vain ulkopuolisen tahon saapumista viheltämään peli poikki ja sanomaan että hei, ei tätä enää jatketa?
Messiasodotusta.
Kävihän täällä 2000 vuotta sitten se yksi tyyppi sanomassa, että hei, ei tarvitse olla kusipää eikä tehdä toisille sitä mitä et soisi itsellesi tehtävän ja eikä edes olla uhri, vaan jonka Poika vapauttaa niin se on sitten vapaa.
Että sisäistäkääpä nämä ohjeet ja tulen sitten jonkin ajan päästä katsomaan miten menee ja pistämään oikeasti pelin poikki.


-Ulla Rautiainen-

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Pahasta puhumista


”Teitä ei maailma voi vihata, mutta minua (Jeesus) se vihaa, sillä minä todistan siitä, että sen teot ovat pahat.” (Joh.7:7)
Miksi ihmeessä pitää todistaa pahasta? Eikö hyvä kristitty ole aina kaikkeen positiivisesti suhtautuva, kaikessa hyvää näkevä, lempeä ja hyväntuulinen ihminen, joka ei syytä eikä loukkaa ketään ja joka osaa hienotunteisesti sivuuttaa kiusalliset ja epämiellyttävät asiat piiloon niin että kaikilla on hänen seurassaan aina pelkästään mukavaa?

Ongelma on vain siinä, että sillä asenteella todellisuudentaju alkaa heittää. Ellei sitten ole niitä onnekkaita, joiden elämä on pumpuliin suojattua eikä mitään, ainakaan pahempaa ikävää ole konsanaan koettu.
Mutta silloin alkaa empatiakyky rapautua. Jos aina ajattelee, että koska minulla on ihan mukavaa, niin täytyyhän muillakin olla ja jos väittävät ettei ole, niin ovat turhasta valittajia ellei peräti valehtelijoita.

Sellainen ihminen on lempeiden kasvojensa ja kauniin hymynsä takana oikeasti ikävä ihminen, kova ja armoton ainakin hätää kärsiville. Kykenemätön auttamaan pahan uhreja, sillä miten voi auttaa, jos ei edes tunnusta pahaa todelliseksi?
Sellainen on kuin se laupiaan samarialaisen tarinassa ohi kiiruhtavat pappi ja leeviläinen, jotka käänsivät katseensa sivuun tienposkessa rötköttävästä ryöstetystä eivätkä lianneet käsiään toisen onnettomuuteen.
Saati että olisivat lähteneet jahtaamaan niitä rosvoja, tappelemaan niiden kanssa ja toimittamaan vankilaan niin etteivät pääsisi ryöstämään enää ketään.

Kyllä pahasta on puhuttava ja varoitettava ja paljastettava näkyviin siellä, missä sitä ei muuten tunnisteta. Että paha voitaisiin poistaa, vääryydet korjata ja uhreille antaa todellista apua. Siinä tietysti helposti saa rettelöitsijän maineen, mutta niin sai Jeesuskin.


-Ulla Rautiainen-