Varangerin Vardø

Norjan itäisimmässä kolkassa Jäämeren hyisessä syleilyssä sijaitsee Varangerin niemimaa; varjagien, viikinkien, merisaamelaisten ja kveenien maa. Siellä pohjolan myrskytuulet repivät maata hirmuisella vimmalla ja ylpeästi aallot jymisevät vuorenkorkuisina harjanteina miljoonien lintujen asuttamia korkeita rantakallioita vasten. Ihmisiä on vähemmän kuin lintuja. Harvat haluavat vakituiseen asua niin rajulla seudulla.

Kesälläkin niemimaata huuhtova meri on jäätävän kylmä muttei silti edes keskisimmällä talvellakaan peity jääkannen alle, vaan avoimin aalloin lainehtii kilpaa kaamoksen mustaamalla taivaalla liehuvien revontulten kanssa. Tämä on maan äärimmäinen reuna, jossa kesä on pelkkää laskematonta auringonvaloa ja talvi nousemattoman auringon pimeyttä. Mitähän sekin ihmisen sielulle tekee aina puolen vuoden välein heiteltäessä ylenpalttisesta valkeudesta pitkään pimeään ja taas takaisin?

Ennen kuin tie sukeltaa Vardøn saarelle johtavaan tunneliin, kulkee se Domen-tunturin päällitse. Tämä tunturi on pahamaineinen. Ennen sen uskottiin olevan oikea noitavuori, noitasapattien viettopaikka jonka juurella olevista luolista on suora kulkutie helvetin syvyyksiin ja joista pirut nousevat ylös noitia tapaamaan.
Ja noitia näiltä seutuvilta löytyikin erityisen paljon. Harvaanasutun seudun väkimäärään nähden itä-Varangerin noitavainot olivat pahimmasta päästä koko Eurooppaakin ajatellen. Lähemmäksi sata noituudesta syytettyä poltettiin elävältä 1600- luvulla luterilaisen kirkon otettua vallan Ruijan rannikolla.

Olivatko syyllisiä vai eivät, kuinka noituus käsitetään sillä siihen aikaan oli kaikenlaisten taikojen teko tavalliseen elämään kuuluvana tapana. Oli veteen piirretty viiva milloin yleisesti hyväksytyt ja vanhoilta opitut perinnäistavat muuttuivat noitumiseksi. Niinpä noitien etsijät löysivät yleensä mitä hakivat niinkuin ihmisillä yleensäkin on taipumusta nähdä sitä mitä halutaan nähdä ja mihin kiinnostus kohdistuu.
Uhreina oli naisia, jopa hyvinkin nuoria tyttöjä, lapsia oikeastaan ja muutamia saamelaismiehiä ja se kyllä kertoo ketkä siinä yhteiskunnassa valtaa pitivät. Norjalaismiesten joukosta ei roviolle menty.

Paikka jossa suurin osa noituudesta syytetyistä poltettiin sijaitsee saaren eteläpäässä heti tunnelin suuaukon oikealla puolella ja sinne on helppo kävellen nousta.

Paikka näyttää tavalliselta tundraniityltä jonka kivikkoisia liepeitä meri huuhtelee. Ei mitään synkkähenkistä, ei jälkiä hurjasta menneisyydestä. Silti tämä on julma paikka. Aalto aallon perään vyöryy rantaan kuin yhä yrittäen pestä pois kirotun maan syntiä.

Yritän luoda mieleeni kuvia siitä mitä täällä on tapahtunut. Suljetuin silmin näen roihuavat roviot, tikkaisiin sidotut uhrit jotka työnnetään tuleen. On huutoa, kirkumista, palavan lihan käryä, taivaan peittävää savua... Ja ympärillä meri lainehtimassa sydäntäsärkevän kauniina valkeitten lintujen leijaillessa tuulessa.

Ja kentällä katsojat seisomassa - niin mitä tuntien ja ajatellen – uteliainako, pelokkainako odottaen josko noita viime hetkellään vielä tekisi jonkin luvattoman taikatempun. Kokevatko he nyt omahyväisen olonsa turvallisemmaksi kirkon saatua taas voiton pahasta? Tuli puhdistaa, pelastaa, karkottaa pahat henget, tulen läpi taivaskelpoiseksi, sanottiin. Mutta mitä ihminen ajattelee palaessaan roviolla johon papit ja hurskaat uskovaiset ovat hänet työntäneet?

Mitä täällä oikein tapahtui? Mikä hulluus sen yhteisön riivasi? Kuinka helppo onkaan kauhistella; se oli silloin mutta eihän nyt eikä ainakaan meidän keskuudessamme. Rajata näin paha toiseen aikaan ja paikkaan katsoen itsemme puhtaiksi aivan kuin emme me voisi tehdä vääryyttä lähimmäisillemme ja kuitenkaan se ei niin outoa ole.

Ei nykypäivän uskovien yhteisöissäkään hengellinen väkivalta ole tapahtumaton eikä edes harvinainen ilmiö. Ketään ei roviolle enää työnnetä mutta kuinka helposti ihmisen itsetunto, itsenäisyys ja persoonallisuus voidaan tuhota ahdaskatseisen oikeaoppisuuden nimissä kun valtaapitävät erehtyvät pitämään oman sydämensä mieltymyksiä, pelkoja, ennakkoluuloja ja muita väheksyvää ylemmyydentunnettaan Jumalalta tulleena lakina.
Eivät pahimmat ihmiset useinkaan ole uskonnottomia eikä paholainen epäile Jumalan olemassaoloa. Liian usein suurin paha löytyy uskovaisuuden kaapuun koristautuneena ja vilpittömästi itsekin uskoen toimivansa Jumalan asialla ja valtuuttamana.

Ja niin Ainoalta Puhtaalta saamamme suurin rakkaudensanoma vääristyi väkivallan välineeksi heti kun se annettiin ihmisten käsiin, iljettävimmäksi synniksi jolla Jumalan sydän särjettiin sillä ihmisen vallitsevin ominaisuus on pilata kaikki mihin hän koskee.


P.S. Noitien polttamispaikalla on nykyään muistomerkki. Tässä kuvattu vierailuni siellä tapahtui ennen muistomerkin pystyttämistä ja siksi kuvaan kentän autioksi.

-Ulla Rautiainen- 

Juudaksen valinta

Yksi paljon arvuuteltuja asioita Raamatussa on kysymys miksi Juudas Simoninpoika Iskariot teki sen?
Toki Raamatussa annetaan varsin sokeerava syy: kesken viimeisen ehtoollisen meni saatana häneen (Joh. 13:27).
Se kyllä herättää rutkasti lisäkysymyksiä.
Voiko saatana niin äkkiarvaamatta mennä kehen tahansa ja panna tekemään pahuuksia?

Juudas oli kuitenkin kolme vuotta ollut Jeesuksen lähintä opetuslapsipiiriä, kävellyt, syönyt ja nukkunut, elänyt niin arkea kuin juhlaa Jeesuksen kanssa, kuullut kaikki Jeesuksen opetukset ja nähnyt ihmeteot ja ilmeisesti itsekin tehnyt ihmetekoja. Kukaan nykykristitty ei pääse niin konkreettisen läheisesti tuntemaan Jumalan Poikaa.
Eikös se suoja riittänyt?

Tietenkään saatana ei täysin pyytämättä ja yllättäen oikeamielistä ihmistä niin valtaansa saa.
Jotain oli tapahtunut jo sitä ennen.
Oli perkele jo aikaisemmin pannut ikävää ideaa Juudaksen sydämeen ja nyt tuli vain toteutuksen hetki (Luuk. 22:3).
Lisäksi mainitaan että varasti yhteisestä rahakukkarosta. (Joh. 12:6).

Pelkkä rahanhimo kuitenkin saa oudon juonenkäänteen, kun ne kolmekymmentä hopearahaa saatuaan palasi paiskaamaan hynät takaisin ja vielä hirtti itsensä.
Jokin hänen tarkoituksessaan ilmeisesti meni pahasti pieleen.
Aivan kuin se, että Jeesus todellakin tuomittiin olisi tullut yllätyksenä.
Eikö hän odottanut sitä ja tajusi tekonsa seurauksen vasta liian myöhään?
Tämän verran Raamattu kertoo, loput arvailut syistä ovatkin sitten luovaa spekulaatiota.
Kaikenlaisia motiiveja aikojen kuluessa onkin esitetty. Tässä pari lisää yleisemmin tunnettujen lisäksi:

Jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi Matteus antaa luvussa 26 kerrotun tapauksen, kun Maria, Martan ja Lasaruksen sisar (henkilöllisyys kerrotaan Joh.12 luvussa) holauttaa kolmensadan denarin nardusvoiteen Jeesuksen päälle.
Juudas antaa ojennusta Marialle arvoaineen haaskauksesta, josta Jeesus antaa ojennusta Juudakselle Marian mielenpahoittamisesta josta loukkaantuneena Juudas painelee ylipappien luo ystävänmyyntiin.

Oliko kyse pelkästään menetetystä rahasummasta, vai ottiko itsetunnolle, kun joutui julkisesti rabbinsa ripitettäväksi?
Huomaamatta, että juuri itse oli vielä loukkaavammin julkisesti herjannut narduksensa uhrannutta naista.
Vai sekö erityisesti kaiversikin?
Naisväkeä vähättelevän kulttuurin tuotostako otti päähän kun joutui nolatuksi akkaihmisen takia?
Misogyyninen vihareaktio kääntyi kiistassa naista puolustavaa vastaan?
Kosto tuntui aluksi suloiselta.

Toinen arvaus mahdollisesta yllykkeestä:

Näin kauan jälkeenpäin on joskus vaikea hahmottaa silloin vallinnutta Jeesus vastaan papisto asetelmaa. Evankeliumeja lukiessamme helposti kuvittelemme itsemme Jeesuksen joukkueeseen. Mutta mitenhän olisi?

Siirretäänpä tilanne nykypäivään ja omaan rakkaaseen ja turvallisen tuntuiseen kotiseurakuntaamme:

Joku takapenkin oppimaton tahvo alkaa työntyä saarnaamaan yhä useammin. Eikä vain saarnaamaan, vaan hän hyökkää ruoskalla mätkien seurakunnan palvelijoiden kimppuun. Hän solvaa seurakunnan vanhimmistoa kyykäärmeitten sikiöiksi ja isästä perkeleestä oleviksi ja yllyttää rikkomaan vanhoja ja koeteltuja perinteitä ja sääntöjä.
Seurakuntamme johtajisto rankkaa hänen toimensa epäasiallisiksi ja antaa porttikiellon rukoushuoneeseen. Tyyppi jatkaa kuitenkin itsepäisesti saarnaamistaan jossain kirkon ulkopuolella (ehkä kirjoittaa nettiinkin blogia ja facebookiin mielipiteitään) ja saa ison osan väestä villiintymään mukaansa.
Tyyppi tekee kyllä vaikuttavia ihmeitä, mutta pastorimme sanoo niiden olevan paholaisesta peräisin ja vanhimmisto antaa käskyn, että jos joku tietää hänen olinpaikkansa, niin olisi ilmoitettava heille.

Mitä tekisit?

Varsinkin, jos uskonelämäsi alusta asti olisit kyllästetty opetuksella että seurakuntasi johtajat ovat Jumalan välikäsiä ja oikea kutsumus tulee esiin vain seurakunnan yhteydessä ja sen johtajiston siunauksessa, kontrollissa ja alaisuudessa.
Mitä ajattelisit tästä omatekoisesta saarnaajasta, joka pää punaisena käy raivoisaa riitaa kirkkosi johtajiston kanssa?
Eikö kuitenkin kannattaisi luottaa ennemmin vakiintuneen ja järjestäytyneen hengellisyyden edustajiin ja heidän arvostelukykyynsä kuin johonkin epämääräiseen tyyppiin josta kukaan ei tiedä mikä tämän tarkoitus oikein on ja mihin tämän kanssa lopulta päätyy?

Ei niin helppoa ole päättää ketä uskoa.

Olettiko Juudas siis että papit ottaisivat Jeesuksen lempeään ja viisaaseen puhutteluun jossa suunnastaan eksynyt saarnaaja palautettaisiin takaisin ruotuun ja papillisen kaitsennan alaisuuteen? Jeesus korjaisi virheensä ja suostuisi temppeliorganisaation osaseksi?
Opetuslapsetkin saisivat hengelliseen uraansa jämäkämpää nostetta järjestäytyneen jumalanpalveluksen puitteissa kuin epävarmassa irtolaisuudessa jonkun kuljeksivan maankiertäjän liepeissä roikkuen? Rakentavan rauhanomainen ratkaisu, win-win jossa kaikki voittaisivat?

Jos tarkoitus oli parantaa suhteita papistoon niin yritys ei olisi voinut pahemmin päättyä. Diplomatiaksi tarkoitettu taktinen takinkääntö tuhosikin kaikki mahdollisuudet eikä paluuta takaisin ollut.
Pettymys niihin joiden luuli olevan niitä järki-ihmisiä ja hyvän ja oikean puolella on sietämätön taakka kantaa.
Jos ei temppeliin voi luottaa niin mihin sitten?

Vähemmästäkin alkaa köyden tie kutsua.

Tarinan opetus: saatana ei aina pahaan houkutellessaan esittele pahaa pahana vaan naamioi pahan näyttämään järkevältä, maltilliselta, rakentavalta, rakkaudelliselta ja rauhaan johtavalta. Siksi olisikin tarpeellista tutkia ja miettiä asioita perusteellisesti mitä ne oikeasti ovat. Kaikki kun ei ole sitä miltä äkkikatsomalta näyttää.


-Ulla Rautiainen-

Jeesuksen persoonasta

Verbaalisesti lahjakas: missään tilanteessa ei kukaan onnistunut laittamaan hänelle jauhoja suuhun. Kaikkia hän ei saanut vakuuttuneeksi, mutta sanattomaksi hän ei koskaan jäänyt. (Paitsi silloin kun käytti vaikenemista tarkoituksellisena tehokeinona.)

Vahvatunteinen ja fiiliksiään avoimesti näyttävä: ilot, surut ja vihastumiset räiskyivät aidolla Lähi-idän ihmisen railakkaalla tempperamentilla.

Erehtymätön: missään evankeliumien kohdassa ei löydy tapausta, jossa Jeesus olisi tehnyt virheitä, mokannut tai möhlännyt missään. Hänen ei tarvinnut pyydellä anteeksi, korjailla eikä ottaa uusiksi mitään. Ristillä hän sovitti muiden syntejä, ei omiaan.

Itsevarma: tiesi tasan tarkkaan mitä oli tekemässä ja minne menemässä. Ei epäröinyt, jahkaillut, hermoillut, häilynyt eikä varsinkaan kysellyt keltään ihmisiltä ohjeita eikä lupia tekemisilleen.
Suorastaan itsepäinen: kun päätti jotain tehdä niin teki sen myös vaikka vastustusta kuinka olisi ollut.

Missioonsa omistautunut: se aika, jona julkista toimintaansa toteutti, ovat pelkästään sen tekemistä. Ei mitään sivubisneksiä, oheistoimintaa, muita harrastuksia tai muita sektoreita elämässä. Ei vapaapäiviä tai lomia tehtävästään. Kun hän alkoi missiotaan toteuttaa, hän teki sitä satatäysillä ja pelkästään. Harva aspergerikaan pystyy niin perusteellisen totaaliseen yhteen asiaan uppoutumiseen.

Identiteetistään tietoinen: oli jo 12 vuotiaana selvillä todellisesta Isästään ja alkuperästään eikä missään vaiheessa myöhemminkään osoittanut minkäänlaista epäilystä asemastaan maailmankaikkeuden järjestyksessä.

Luotti kuulijoidensa älyyn: ei antanut kaikkia opetuksiansa valmiiksipureksittuina ja läpiselitettyinä vaan usutti ajattelemiseen ja itseoivaltamiseen.

Jopa rasittavan suorapuheinen: moitti, torui, oikaisi opetuslapsiaan vähän joka käänteessä. Fariseuksia halveksi avoimesti. Esim Matteus 23 koko luku on pelkkää fariseusten dissausta.

Rehellinen: ei kieroillut, viekastellut eikä manipuloinut. Oli kaikissa tilanteissa sama; ei muuttanut sanomaansa eikä käytöstään hyväksynnän takia.

Salaperäinen: ei julistanut eikä näyttänyt julki jumalsyntyisyyttään eikä todellista olemustaan eikä juurikaan kertoillut elämästään ennen ihmiseksituloa (ihan lähintä lähipiiriään lukuunottamatta muutamassa poikkeustapauksessa). Antoi seuraajiensa itse hoksata kuka oikein oli. Henkilökohtaisen rukouselämänsä hoiteli yksinäisyydessä jossain vuorilla jossa ei ollut ihmisiä näkemässä.

Karismaattinen persoona: sai ihmisjoukot pitämään itsestään ja uskomaan häneen: ”sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.”

Kohteli ihmisiä heidän persoonansa, ei asemansa mukaan: tittelit ja arvonimet eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Näki arvoa niissä joissa ei kukaan muu.

Lahjomaton: Ei yrittänyt miellyttää valtaapitäviä, ei tehnyt kompromisseja saadakseen hyväksyntää, seurusteli huonomaineisten ihmisen kanssa pilaten niin omankin maineensa ja teki provosoivan avoimesti asioita, joilla sai uskonnollisten johtajien vihat päälleen.

Vastusti autoritaarisuutta: Matteus 23 luvussa kieltää uskonnolliset auktoriteetti asemat joissa joku ihminen tulisi Jumalan ja ihmisten väliin. Hierarkioihin perustuvassa maailmassa julistus ”te olette kaikki veljiä” oli kerrassaan radikaali idea. Ei itsekään pakottanut ketään mihinkään eikä väkisin sitonut seuraajiaan itseensä.

Itsenäinen ja riippumaton: toimintansa nousi täysin ”omalta pohjaltaan” ilman kenenkään ihmisten tukea, suosituksia eikä valtuutuksia. Aikuisiällään ei antanut kenenkään ihmisen kontrolloida itseään eikä ollut tilivelvollinen kenellekään.

Täydellisesti Isän Jumalan ohjauksessa: ei ikinä tehnyt mitään mikä ei kuulunut Isän suunnitelmaan. Noudatti ennemmin Isän tahtoa kuin omaansa.


-Ulla Rautiainen-

Etsikkoajasta

Suomalaisessa kristillisyydessä on takavuosina kummitellut ja vanhakantaisemmissa piireissä edelleenkin erikoislaatuinen, etsikkoajaksi nimitetty opinkappale.
Teesi menee suunnilleen niin että ihmiselämässä on kaksi tai kolme rajattua ajanjaksoa, jolloin Jumala vetää puoleensa ja jolloin voi tulla uskoon. Jos nämä kaksi tai kolme hetkeä ohitit niin sorry,  menetit mahdollisuutesi.

Oppi on ollut käytännöllinen herätyssaarnajien käytössä: kahdenvaiheilla olevia käännytyskohteita on peloteltu että tämä saattaa olla se viimeinen tilaisuus ja jos et siihen tartu niin loppuelämä onkin luisua kohti kadotusta.
Etsikkoaika-opista kiinnipitävät väittävät idean tulevan Raamatusta.
Hmmm. Mitenkähän lienee?

Koko oppi linkittyy Raamattuun kyllä aika löyhästi. Käytännössä vain kahteen jakeeseen.
Termi ”etsikkoaika” on poimittu Luuk. 19:44, jossa Jeesus profetoi Jerusalemin tuhon ja sanoo mm: ”eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut.”

Asiayhteys on että Jerusalemin uskonnolliset johtajat eivät Jeesuksen maanpäällisessä vaikutusajassa tunnistaneet keskuuteensa tullutta messiasta.
Ihannetilassa, jos olisivat tunnistaneet, olisi juutalaisuus voinut jouhevasti muuntua messiaaniseksi ilman että kristinuskon olisi tarvinnut tehdä juuriltaan irtirepäisyä omaksi uskonnokseen. (Ehkä ristiinnaulitseminen olisi tapahtunut roomalaisten aloitteesta, koska sen nyt kuitenkin oli tapahduttava.) Tilaisuus kuitenkin meni ohitse ja sitten roomalaiset tuhosivat temppelin eikä juutalaisuus enää koskaan voinut olla sellaista kuin se temppeliaikana oli ollut. Se aika oli ohitettu.
Kyse siis oli kansallistasoisesta asiasta. Apostolien teoissa 6:7 kerrotaan että tämänkin jälkeen tuli vielä pappeja uskoon niin etteivät he henkilökohtaista uskoontulomahdollisuuttaan etsikkoajan ohitse mentyä suinkaan olleet menettäneet.

Varsinaisesti ”kahden tai kolmen tilaisuuden” teesi nojaa suomalaiseen 1933 Raamatun käännökseen Job 33:29-30 ”Katso, kaiken tämän tekee Jumala kahdesti ja kolmastikin ihmiselle, palauttaakseen hänen sielunsa haudasta ja antaakseen elämän valkeuden hänelle loistaa.”

Pelkästään tämän yhden jakeen perusteella on nyt sitten tiedetty että Jumala kutsuu ihmistä vain nuo kaksi tai kolme kertaa eikä yhtään enempää.

Tässä on nyt vaan lingvistinen ongelma. Termi ”kahdesti ja kolmastikin” heprealaisessa alkutekstissä pa'amayim shalosh on heprealainen sanonta, ja kuten sanonnat, se ei tarkoita sitä mitä se sanatarkasti tarkoittaa.
Hepreaa osaavat kääntävät sen ”kerran jos toisenkin” tai ”kerta toisensa jälkeen”. Usein ja uudestaan ja uudestaan monet monituiset kerrat.

King James Raamattukin kääntää tämän kohdan ”oftentimes” eli usein. (Siksi englantilaisessa maailmassa ei moista etsikkoaika-oppia tunnetakaan.)
Suomalainen 1992 käännös on tässä kohdassa korjannut 1933 palikkakäännöstä tarkemmaksi: ”kerran toisensa jälkeen” (josta etsikkoaika-oppiin ihastuneet ovat sitten suuttuneet että ei saa heidän dogmiaan vesittää).

Samantapaisia sanontoja on Raamatussa useampiakin. Aamoksen kirjassa 1933 käännöksessä toistetaan sanontaa ”...kolmen rikoksen, neljän rikoksen tähden...” Ei liene uskottavaa, että mainitut kaupungit olisivat tehneet kirjaimellisesti vain kolme tai neljä rikosta. 1992 kääntää tämänkin ”rikoksen rikoksen jälkeen”.

Samoin Matt.18:19-20 on samantapainen fraasi ”missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä". Ei kai ole järkevää ajatella että kolmea isommassa joukossa ei Jeesusta olisikaan mukana?

Joten itseasiassa, jos oikeasti raamatullisia ollaan (eikä vain Raamattua mielivaltaisesti omatekoisten oppien pönkittämiseen käyttäviä) niin koko asia kääntyykin päinvastaiseksi. Jumala kutsuu ihmistä loputtoman uudestaan ihan viime henkäykseen saakka. Ei heitä hanskoja tiskiin eikä pyyhettä kehään eikä ghostaa tavoittamattomiin kesken ihmiselämän että olkoot olojaan, ei kiinnosta enempää. EVVK.

Onneksi. On hyvä tietää, että kutsu on voimassa, eikä loppuunkulunut vaikka sen paristi tai kolmasti olisikin ensin erehtynyt torjumaan.


-Ulla Rautiainen-