Paatunut faarao – osa 2

2Moos 4:21 sanotaan että Jumala vartavasten paadutti faaraon sydämen että pääsisi viskomaan vitsauksia egyptiläisten päälle. Miksi, sitä on kysytty useamminkin. Miksi ihmeessä faaraon piti olla niin paatunut? Eikö olisi ollut kaikille parempi, jos Jumala olisi paaduttamisen sijaan kääntänyt faaraon sydämen heprealaisten vapautushankkeelle suosiolliseksi? Valittu Kansa olisi marssinut maasta ulos ilman kelleen koituvaa vahinkoa.

Koska Jumala on ihmisjärkeä monitahoisemmin katsova, kauempaa viisas ja laaja-alaisemmin suunnitelmansa tekevä niin onhan siinä joku järki.

Yhdenlaista selitystä spekuloin jo aikaisemmassa Paatuneen faaraon ongelma -kirjoituksessani. Siinä näkökulma on egyptiläisten puolella ja katastrofispektaakkelin sanoma että olisi ollut kansalla saumaa hoksata ettei heidän jumalanaan palvoma faarao mikään jumala ollutkaan. Jutun voi lukea tuolta: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/paatuneen-faaraon-ongelma.html

Tässä tulee nyt jatkona sille toinen potentiaalinen selitys. Ja vastoin edellistä ei pelkästään minun älynväläystä, vaan vanhempaa juutalaista viisautta. Juutalaisilta rabbeilta oppii paljon. On pitemmät perinteet kuin meillä kristityillä ymmärtää VT:n tapahtumia, joten ovat ehtineet oivaltaa jo enemmän.

Kun siinä faaraon paatumuksen seurannaisena tapahtui muutakin kuin vitsauksia. Kruunupää tulkitsi päästä-minun-kansani-vetoomuksen niin että on heprealaisilla liikaa joutilasta aikaa ideoida vapaa-ajanviettorientoja ja käynnisti aktiivimallin, jossa työn määrä lisääntyi mahdottomaksi.

Hepreankielisessä Exoduksessa käytetään egyptiläisten juutalaisiin kohdistamasta sorrosta/pakkotyöstä sanaa סִבְלֹת (sov'lot). Juutalaiset oppineet sanovat että tässä jakeessa käytetty sana ”taakat” voidaan lukea myös ”passiivisuus” (s'vilut): ”Minä vapautan teidät orjuutenne passiivisuudesta...”

Tästä lähtee nyt tämmöinen idea:
Orjuus ylipäänsä on passivoivaa. Joku määrää miten olla ja mitä tehdä. Ei tarvitse itse ajatella juuri mitään. Tavallaan helppoa.
Varsinkin jos orjuus on jotenkuten siedettävää. Olot ei nyt niin kauheita, kyllähän tätä jaksaa ja mistä tietää vaikka vapauden villiydessä olisi pahempia ongelmia edessä. Onhan tässä ruoka ja majoitus työsuhde-etuna ja jos vastikkeeksi ruoskan alla pitääkin raataa niin jotainhan sitä jokatapaksessa olisi tehtävä. Voi suhtautua kuten Shakespearen Hamlet, että parempi: ”ett ennen kärsimme nää tietyt vaivat kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne”.

Ihminen ilman pakottavaa syytä on aika muutoshaluton. Tuttu tuntuu turvalliselta, vieras vaaralliselta. Muutokset sisältävät epävarmuustekijöitä. Ties mihin sitä joudutaan, totutussa ainakin tietää mitä on meneillään. Voi selitellä ettei status quo niin paha juttu ole, hyväksyä ja rationalisoida orjuuskin perustelluksi. Ei niin harvinaista ole, että alistetussa asemassa oleva jopa puolustelee olotilaansa eikä suostu vapautumaan vaikka vaihtoehtoja tarjottaisiin.

Ehkä ilman faaraon paatumuksen kiukussa tapahtunutta olojen pahenemista kestämättömiksi olisi liian moni funtsinut että kannattaakohon sitä moiselle retkelle lähteäkään. Että eipä nyt hötkyillä ja vanhassa vara parempi. Äkkilähtö erämaataipaleelle kohti tuntematonta ei välttämättä ole sen houkuttelevampi diili.

Ehkä vapautettavat oli ensin ajettava siihen pisteeseen jossa mikä tahansa muutos lupasi parannusta ja kun vapautuksen hetki koitti, ei änkyröity vastaan, jumitettu vitkastelemaan, jääty katastelemaan ja tuumailemaan vaan oitis siltä seisomalta reipasta rynnökkömarssia lähdettiin lyömään sandaalia maahan.

Joten tästä opiksi nykyjäkkäröille. Onko käynyt joskus että kun oikein on rukoiltu helpotusta johonkin ongelmaan niin tilanne onkin pahentunut? Ei välttämättä tarkoita että Jumala ei kuulisi. Päinvastoin voi tarkoittaa että kuulee erittäin hyvin ja onkin jo aloittanut asioidenuudelleenjärjestelyprosessin.

Onkin vain suunnitellut avustuspaketiksi senverran monumentaalisen reformin, että se vaatii tilanteessa olevalta isompaa muutosvalmiutta kuin mihin ilman rajumpaa motivointia olisi halua.

Sanotaanhan että hyvä on parhaan vihollinen. Että kun on kohtuullisen hyvin, niin parempaa ei kaivata. Ja sitten kun Jumala haluaa antaa parhaan, joskus se on tehtävä ensin pudottamalla se hyvä tila pahemmaksi ja siedettävä tosihädäksi että muutokseen suostuttaisiin.

Niin että rukoillessa kantsii huomioida että kiillotuksen sijaan saattaa tullakin juurihoito. Remontin tilalle uudisrakennus ja työehtoneuvottelut vaihtuvatkin alijaan ja muuttoon Luvattuun Maahan.


-Ulla Rautiainen-

Kuolemalla kuolemisen päivän arvoitus

Yksi kirjoitustaiteen ohjeita on, että kirjoittajan olisi hyvä kunnioittaa lukijoiden älyä ja kirjoittaa mieluummin hieman yli kuin ali lukijakunnan ymmärryksen menevästi että mielenkiinto säilyisi. On tympeää lukea tekstiä, josta paistaa että kirjailija pitää lukijoita tyhminä.

Yksi kirjamaailman eniten älyä haastavista teoksista on Raamattu. Ei mikään helppo kirja ymmärtää.
Mikä ei ihmekään ole, onhan sen sisältö sentään Maailmankaikkeuden Korkeimman Intelligenssin tuottamaa. Joka kirjallaan näyttää haastavan lukijakuntaakin venyttämään hoksaamiskykyään äärirajoille asti.

Raamatussa on siis paljon vaikeita kohtia. Päällepäin ristiriitaisilta ja virheellisiltä vaikuttavia outouksia ennen kuin niiden juju tulee hoksatuksi.

Yksi äkkilukemalta näyttävä kämmi on heti alussa kun Jumala varoittaa ettei hyvän- ja pahantiedon puusta tule syödä tai muuten: ”sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman" (1.Moos. 2:17). Hedelmä kuitenkin syötiin eikä samantien kaaduttu kuolleina maahan vaan elettiin vielä aika monta sataa post-paratiisillista vuotta.

Lapsus vai enigma?
Virhe vai salaisuus?

Oikeaoppisessa arvoituksessa ratkaisun täytyy löytyä arvoituksen sisältä. Kirjoitustaiteen ohjeita on myös että jos tarinaan sisältyy arvoitus, on siitä oltava johtolankoja tarinan sisällä. On huonoa kerrontaa jos esim. dekkarin murhaaja ei ole joku kertomuksessa esitellyistä henkilöistä.

Nyt siis hoksottimet toimimaan ja miettimään mysteeriä kuinka on mahdollista että kuolemalla kuollaan samana päivänä, vaikka kuitenkin eletään satoja vuosia sen päivän jälkeen.
Vihje: ratkaisu löytyy Raamatun sisältä.

No en minäkään sitä pelkästään Raamatusta keksinyt, vaan valaistuminen tuli vasta kun luin Riemuvuosien kirjaa jossa ratkaisu esitetään selkokielisesti että tyhmempikin tajuaa. (Riemuvuosien kirja ei ole kanonisoitua Raamattua vaan apokryfikirja. Kyllä apokryfeistäkin joskus jotain ideaa löytyy, vaikka varsinaisesti ovatkin enemmän fanfiction genreä kuin varsinaista Jumalan Sanaa.) Löytyy suomennettuna tuosta linkistä jos kiinnostaa lukea: http://apokryfikirjat.com/riemuv.htm?fbclid=IwAR2LXiELk2owojo7UhQqPuPLmJCckla7temvBXBInhI79Tm_R1ZYxxQxiZo

Annetaan nyt sitten vihjeitä.
Vihje yksi tässä (1.Moos. 5:5): ”Niin oli Aadamin koko elinaika yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta; sitten hän kuoli.”

Tästä pitäisi jo valo alkaa valjeta joten tätä miettimään.
Jos ei vielä auennut, niin Pietariin asti Bibliaa lukemalla pitäisi jo selvetä.

Siis vihje kaksi (2. Piet. 3:8): ”Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä”.

Niinpä. Aadam eli ”vain” yhdeksänsataa kolmekymmentä vuotta. Seitsemänkymmentä vuotta jäi vaille tuhannesta. Joten jos tässä kohdin ”yksi päivä” luetaan tuhanneksi vuodeksi (jonkinlaisen taivaallisen kalenterin mukaan eikä maankierron mukaan) niin Aadam kuoli sen yhden päivän aikana. Sinä päivänä, joka alkoi jo Paratiisista ja jolloin hedelmävarkaissa käytiin.

Niin kuin se Riemuvuosien kirjassa sanotaan: ”Ja häneltä (Aadam) puuttui seitsemänkymmentä vuotta tuhannesta vuodesta; sillä tuhat vuotta on kuin yksi päivä taivaiden todistuksessa, ja siksi on kirjoitettu tiedon puuhun liittyen: ’Sinä päivänä, kun syötte siitä, te kuolette.’ Tästä syystä hän ei täyttänyt tämän päivän vuosia, vaan kuoli sen aikana.”


-Ulla Rautiainen-

Valtakunnanomenasta haukattua

Raamatun alussa kerrotaan hyvän- ja pahantiedon puusta. Siinä tarinassa ei oikein hyvin käynyt. Tuli karkotus paratiisista ja se olikin lopun alkua.

Herättää yksityiskohdistaan rutkasti kysymyksiä. Niin kuin mikä tämä hyvän- ja pahantiedon hedelmä tarkalleen ottaen oli? Oliko kielto syödä puusta kielto pelkästään kiellon takia? Tottelevaisuustesti? Olisiko kielto voinut yhtähyvin koskea mitä muuta tahansa?

Oliko hedelmä vain symboli vai oliko siinä itsessään jotain muutoksentekijää joka aiheutti draamaattiset seuraukset? Miksi puu edes oli olemassa? Jos eivät kiellettyä evästä olisi ominpäin käyneet ottamassa, niin olisiko ehkä toisessa tilanteessa, luvan kanssa ja myöhemmin sillä voinut olla jotain käyttöä?

Ja mitä hyvä- ja pahatieto tässä tarkalleen ottaen on? Eivätkö ylipäänsä tienneet hyvän ja pahan käsitettä? Vai tarkoittaako että teoriatiedosta on nyt siirrytty käytännön harjoituksiin ja nyt tiedetäänkin oikein kokemusperäisesti mitä se on kun pahasti on tehty?

Sellaistakin joku on esittänyt että se hedelmä olisi ollut eräänlainen regaali, valtuuksien antaja ja hedelmän omistaja se, jolla oli oikeus laatia lait. Niin kuin myöhempien monarkkien valtakunnanomena hallintavallan tunnuksena.

Puun jättäminen Jumalalle olisi siis ollut tunnustus Jumalan oikeudesta määrittää hyvä ja paha. Hedelmän ottaminen vallankaappaus, omiminen itselleen oikeus luoda omatekoinen moraali ja itsetehty eettisyys.
Jos niin oli, niin rikosnimike oli vakavampi kuin pelkkä toisen omaisuuteen kajoaminen. Kyse oli vallankaappauksesta ja maanpetoksesta.
Tyyliin, nyt me päätetään itse mikä on hyvää ja mikä pahaa ja otetaan oikeus fixata Jumalan määräämät säännöt mieleisemmiksi.

Ei ihmekään että ihmiskunta on huonossa jamassa. Ihminen on aika huono itse arvioimaan omien tekojensa hyvyyttä ja pahuutta.

Ääriesimerkin ihmisen sokeudesta itseään kohtaan ja kyvystä selittää pahat tekonsa puhtaiksi antaa esim. Barbara U.Cherishin kirja Isäni, Auschwitzin komendantti.
Teoksen kirjoittajan isä ei ole kuka tahansa jokamies, vaan Arthur Liebehenschel, mies joka toimi kaikkien aikojen pahamaineisimman tuhoamisleirin johdossa ja joka 1948 tuomittiin hirtettäväksi sotarikollisena.

Kirja sisältää runsaasti otteita Liebehenschelin kirjeistä ja kuulustelupöytäkirjoista. Niissä lukija sukellutetaan todella outoon mielenmaastoon. Liebehenschelin oma käsitys tekojensa luonteesta on kuin absurdin irvokasta vaihtoehtoistodellisuutta kun tietää mikä paikka Auschwitz oli.

Keskitysleiriä johtanut komendantti ei myönnä syyllistyneensä minkäänlaiseen pahantekoon. Omien sanojensa mukaan hän:
“ei käyttänyt asemaansa pahantekoon”
“johti leiriä ja sen ihmisiä kunniallisesti ja inhimillisesti”
“teki hyviä tekoja Auschwitzissa”
“ei ollut koskaan vahingoittanut ketään eikä tarvinnut pyytää mitään anteeksi”
ja että hän se tässä olikin vainottu ja väärinkohdeltu viaton uhri.

Omasta mielestään hän jopa auttoi ja pelasti juutalaisia ja näki vangit niin kiitollisina ja kiintyneinä komendanttiinsa että yksikin karannut vanki muka palasi takaisin leiriin vain koska “ei halunnut aiheutta vaikeuksia komendantille.”

Ihmisen kyky selittää asiat itselleen parhain päin näyttää olevan loputon.

Totta tosin oli, että Liebehenschel teki joitakin yksittäisiä lievennyksiä vankien oloihin. Kyse kuitenkin oli kokonaisuuteen katsottuna mitättömistä asioista tai puolitotuuksista. Se, ettei nimenhuudossa vankien tarvinnut riisua lakkia päästä ei muuttanut sitä että vangit olivat edelleen vankeja ja matkalla kaasukammioon.
Ja jos ystävällisesti kävikin kyselemässä “miltä keitto maistuu” ei se parantanut ruokahuoltoa eikä estänyt leiriläisiä kuihtumasta luurankohahmoiksi.
Ja kun hän kehuu hyväksi työksi että otti pakkotyöhän vain parempikuntoisia vankeja, niin jättää mainitsematta, että ne huonompikuntoiset lähetettiin kaasutettavaksi.

Kysyä tietysti voi, oliko Liebehenschel todella niin kyvytön erottamaan pahaa hyvästä vai yrittikö selittelyillään vain pelastaa nahkansa. Oliko kyse kaksilla korteilla pelaamisesta? Varsinkin sodan loppupuolella viisaimmat alkoivat nähdä mitä oli tulossa ja yrittivät pahimman varalle järjestää itselleen puolustusta hankkimalla ystäviä vainottujen puolelta.

Oli myös selvää että leirillä harjoitettiin “hajota ja hallitse” politiikkaa. Vankien kapinaan mahdollistava yhtenäisyys murrettiin eriarvoisella kohtelulla. Osalle annetut etuoikeudet toisten kustannuksella eivät olleet hyväntekeväisyyttä vaan keino ajaa vangit toisiaan vastaan.

Lisäksi kyse on vertailuharhasta. Äärimmäisen pahan keskellä vähemmän paha alkaa näyttää hyvältä.

Ehkä hän omaa omatuntoaan rauhoittaakseen pieniä auttamistekoja tekikin, mutta ei milloinkaan mitään, joka olisi itse järjestelmää muuttanut tai hänen omaa urakehitystään natsieliitin huipulla estänyt.

Hän myös selitti että yritti muuttaa vikoja sisältäpäin (yleinen selitys natseilla, kun sodan jälkeen joutuivat vastaamaan teoistaan). Kysyä vain sopii, kuinka paljon sisältäpäin on oikeasti mahdollista parantaa niinkin jättiläismäisiä vikoja vai onko vaikutus järjestelmän ylläpitäjänä suurempi.

Hämmentävintä on että ainakin oman todistuksensa mukaan Auschwitzin komendantti oli hartaasti Jumalaan uskova. Kirjeet ovat niin täynnä kauniita mainintoja Jumalasta että äkkiä luulisi lukevansa hartauskirjaa.
Jumalaan uskominen ei siis automaattisesti estä ihmistä luisumasta pahan puolelle. Joskus se voi jopa pahentaa. Jääräpäinen usko että Jumala onkin puolellani teinpä mitä tahansa sokeuttaa virheilleen.

Siksi ajan rajan takana tapahtuva Viimeinen Tuomio on tarpeellinen että hyvän ja pahan ero tulee kunnolla selvitettyä. Kun me ihmiset emme itse kykene oikein tekojemme luonnetta arvioimaan on lopputilintarkastus tehtävä firman ulkopuolelta.

Paras siis vapaaehtoisesti ojentaa sen tiedon hedelmä takaisin sille, joka sitä oikein osaa käyttää ja tuomiovalta sille Ainoalle Viisaalle, joka omalla synnittömällä elämällään todisti kykynsä oikein tunnistaa hyvä ja paha.

Ettei taas tule Hänen kasvojensa edestä karkotetuksi.

Lisää syyllisyydenvälttelystä: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/03/pahan-jalkeen.html

Ja tuolta vielä lisää: https://linnunratakirkkonikattona.blogspot.com/2017/07/eichmann-jerusalemissa.html


-Ulla Rautiainen-