Joulunkertoja toisesta ajasta

Oletteko kuulleet ihmeellisintä tarinaa?
Kerran tapahtunutta, monesti kerrottua.
Kun taivas ja maa toisiaan koskettivat ja tulivat yhteen.

Näin se menee:
Täältä katsoen keskipäivän suuntaan oli maa,
siellä karjasuoja ja heinillä vuorattu seimi.
Oli sillä seudulla ruohoinen keto,
siellä lampaita ja niiden paimenia.
Ja tämän tarinan aikaan oli siellä enkeleitäkin.

Oli myös kirja,
johon oli kirjoitettu että oli tuleva
luvattu ja ihmeellinen, messiaaksi kutsuttu.
Oli kirjoitettu kaikki se, mitä tästä messiaasta tuli tietää.
Ja paljon sitä kirjaa luettiin.

Oli kirjan tuntevia oppineita,
jotka lukivat kirjantuntevien oppineiden tavalla.
Ja he odottivat tästä messiaasta, tästä luvatusta ja ihmeellisestä
perinnäislain ja temppelijärjestyksen ylläpitäjää.
Oli ylhäisiä hallitsijoita,
jotka lukivat hallitsijoiden tavalla
ja he odottivat (ja pelkäsivät) hallitsevaa kuningasta
pystyttämään valtakuntaansa.
Oli kaiken menettäneitä, päähänpotkittuja, katkeroituneita ihmiskurjia,
jotka eivät keneltäkään mitään hyvää olleet koskaan saaneet
ja jotka omaan käteensä olivat lain ja oikeuden ottaneet
ja he lukivat kapinoitsevien ryökäleitten tavalla
ja odottivat valtaapitävistä vapauttavaa kapinallisjohtajaa.
Ja oli niitä, jotka eivät päässeet kirjaa ollenkaan lukemaan
ja kyllä hekin jotain ymmärsivät ja odottivat,
mutta mitä, sitä ei kukaan tiennyt,
koska kukaan ei heitä kuunnellut (edes sitä vähää, mitä noita muita).

Me tiesimme millainen hänen tulisi olla.
Mutta tiesimmekö oikein?
Eikö käynyt niin,
että kukin omassa sydämessään
kuuli vain oman sydämensä rajoittuneet toiveet?
Omassa ahdingossansa
näki vain omat yksityiset ja ahtaat tarpeensa.
Ja sen mukaan muotoili oman kuvitelmansa,
odotuksensa siitä millainen tämän tulevan tulisi olla.
Valikoi ilmoituksesta itselleen sopivan osan
ja tulkitsi sillä kokonaisuutta
hyläten toisten todistuksen
korottaen oman näkemyksensä ainoaksi totuudeksi.
Ja niin jokaisella oli vain pala suuresta kuvasta.
Osatotuus, ei itsessään väärä,
mutta kokonaisuudeksi tulkittuna silti väärä.

Ja kun emme kuunnelleet toisiamme
ja ennenkaikkea emme kuulleet Jumalaamme
(runsaista rukouksistamme huolimatta)
me kaikki erehdyimme.
Vaikkakin lähtökohtaisesti olimme oikeassa,
silti johtopäätöksissämme päädyimme aina väärään.
Emmekä tunnistaneet Jumalaamme,
kun hän oli keskellämme.
Ja mitä me hänelle lopulta teimmekään!
Tälle odotetulle, ennaltailmoitetulle
messiaaksi kutsutulle,
jota sydämet kuumina kaipasimme tulevaksi.

Tiesimme hänen olevan sorretun kansan vapauttaja,
synneistämme pelastaja,
suurenmoinen kuningas hallitsemaan Daavidin istuimella.
Ja mitä kaikkea hänestä onkaan vielä sanottu?
Oi, Herra! Mitä me sinusta ymmärsimme?

Sinä kohoat kuin aamurusko pimeyden alta.
Kuin aamun ensimmäinen tähti nousevan auringon airuena.
Tulet voittoisana sankarina alttiin joukkosi eteen
sotaratsusi selässä kansasi ylistyksen keskelle.
Ja läimäytät kämmenelläsi
poskelle vihollistasi niin että hampaat suusta hajoavat
ja valtasi valtikalla
lyöt kimppuusi käyviltä ohimot murskaksi.
Niin palaat taistelun melskeestä tahriintumattoman kilven tuoden.
Kruunu päässäsi, monta kruunua.
Ja sinut ylennetään istuimellesi ympärilläsi seisovien yläpuolelle,
purppuraviittaan puettuna ja rikkaan huoneeseen asutettuna.

Mitä me tästä ymmärsimme?

Maan yössä oli ruohoketo verhoutuneena lammaslaumaan.
Rauhassa nukkuvia lampaita.
Kaikki virheettömiä, tarkastettuja, tarkoitustaan varten erotettuja eläimiä.
Eivätkä nämä suloiset ja avuttomat eläimet osaa tietää,
mikä niitä odottaa
matkallansa kohti pyhintä temppeliä ja sen uhrialttaria.
Päällekkäinladottujen puiden päälle vertansa vuodattamaan
ja viemään ihmiskunnan syntivammaa
Jumalalta unohduksiin.

Mutta kuinka paljon, kuinka monta lammasta vielä tarvitaankaan
ennen kuin löytyy se riittävän virheetön
ja langenneen maailman syntiturmeluksesta erottautunut lammas?
Joka lopulta kelpaa lopettamaan
tämän temppelin sisäisen mielettömän teurastuksen
ja tekee päätöksen alttarin päältä virtaavan veren tulvasta.
Joka tarvitaan huuhtomaan sitä paikkaa pyhäksi
jotta Jumalamme, jota vastaan olemme niin rikkoneet
voisi edes katsahtaa meihin päin.

Tämän pyhän temppelin,
joka turmeltumattomassa maailmassa,
jossa ei syntiinlankeemusta olisikaan tapahtunut
olisi kuulunut olla puhtaan rukouksen ja palvonnan,
juhlaveisuun ja ihanien suitsukkeiden
ja Jumalamme kasvojen ilmestymisen täyttämä.
Mutta joka pahuutemme takia on tullut
palavan uhrilihan ja veren löyhkän pesäkkeeksi.
Annettuna kuvana – ei Jumalamme julmuudesta
vaan pahuutemme seuraamuksesta,
oman kapinamme inhottavasta hedelmästä
joka tässä temppeliriitissä
paiskataan vasten kasvojamme
näyttämään omatekemämme syntimme inhottavuutta
ja toivomaan sille loppua ja ratkaisua.

Vartiossa valvovien paimenten ja nukkuvien lampaiden kedolla
yön pimeys halkeaa odottamattomaan valon ilmestykseen.
Kun ylimpien taivaiden henget
lävitse, ohitse syvimpien taivaiden kulkeneet
tulevat ilmoittamaan ihmiskunnalle
heitä koskevaa iloa.
Ja pyytävät, pyytävät ymmärtämään
ja ilolla iloitsemaan siitä armosta ja ihmeestä,
tästä arvaamattomasta teosta,
odottamattomasta merkistä
kun koko maailmankaikkeutta hallitseva voima
on sullonut itsensä eläinten syöttökaukaloon
ahtaiden lautojen ja kireiden kapaloiden sisään.
Sillä hän on tämä, jonka puhuma sana
luomisen päivänä mahtiäänen voimana
liikutti maan ja taivaan olevaksi
ja nyt, tässä ilmestymisen muodossaan
ei ole kykenevä ymmärrettävää äännettä lausumaan
ollen avuttomana,
ihmiskäsin liikuteltavana ihmisvauvana.

Mikä suunnaton ihme! Kuka sellaista olisi odottanut?
Kun asutit korkealla ja tulenpuhtaalla hengelläsi
itseluomasi ihmislihan.
Laitoit oman jumalallisen veresi virtaamaan
ihmsiruumiin suonissa
tässä kummallisessa liitossa ja yhdistymisessä,
jossa sidot itsesi ihmiskunnan elämään ja kohtaloon.

Ja nyt paimenet, jotka ovat tämän ilon kuulleet
riemusydämellä lähtevät
jalkaa kerkeästi nostavat,
iloaskelilla juoksevat
niin että maan kuiva tomu
karkeloi heidän jälkiensä nostattamassa pölinässä.
Ja lampaatkin seuraavat
perässä tullen kuin nuotalla vetäen.
Koko lauma kuin villakeräinen aalto vyöryy paimenten jäljessä.
Sillä ne ovat tottuneet seuraamaan paimeniaan
eivätkä jäisi kauaksi heistä.
Ja nämä paimenet, miehet kukkaroltaan köyhät
mutta rikkaammat sydämeltään
kun pääsevät näkemään
tässä ilmoitetussa vastasyntyneessä
ne Jumalan salattuna pitämänsä kasvot,
jotka hän ihmiskunnalle itsestään nyt haluaa näyttää.

Tulevat polvet, te ihmiset toisten aikojen:
älkää samaa erhettä tehkö kuin minkä me teimme.
Älkööt kukaan luulko kaikkea totuutta yksin omaavansa.
Kaikkea viisautta omassa yksityisessä helmassansa kantavansa.
Vaan kuunnelkaa toisianne,
oppikaa toisiltanne.
Oppineet yksinkertaisilta, yksinkertaiset oppineilta,
ylhäiset alhaisilta ja alhaiset ylhäisiltä.
Sillä monesti viisaus ilmoitetaan outoja teitä.
Niiden kautta, joilta sitä ei olisi odottanut.
Kuka olisi odottanut lasta seimessä?
Kuka sellaiseen oli varautunut?
Niin hän, joka viisautta meille jakaa
pitää meidät valppaina
kuulemaan viestissä enemmän hänen ääntänsä
kuin viestintuojan ääntä.
Sillä onhan vain yksi Ainoa Viisas jolla on kaikki;
hän jota me messiaaksi kutsumme.
Ja me muut olemme saaneet
vain hänen pöydältänsä pudonneita murusia,
kullekin vain palanen kokonaisuudesta.
Ja vasta kun sen tunnustamme
hän kääntää katseensa meihin
ja vastaa rukouksiimme.
Sillä ylpeitä hän ei siedä, vaan ainoastaan nöyrille,
oman vajavuutensa tunnustaville antaa armonsa.

-Ulla Rautiainen-

Deus ex machina

”Hyvä Jumala, ratkaise ongelmat, jotka haittaavat elämääni.”
Yksi varmaan eniten rukoilemiani rukouksia. Varmaan myös vähiten vastauksia saamani rukous.

Ongelmieni ratkaisemisen sijaan Kaikkivalta lähetti tietooni tämäntapaisen tietoiskun:

Apo mēkhanēs theos (ἀπὸ μηχανῆς θεός) on kreikankielinen ilmaisu, joka nykyään tunnetaan paremmin latinalaisessa muodossa deus ex machina. Suomeksi se yleensä käännetään ”jumalakone”.

Termi on peräisin antiikin Kreikan teatterista. Näytelmän juonen sotkeuduttua siihen pisteeseen, ettei siihen enää järjellistä ratkaisua löytynyt, ongelma selvitettiin laskemalla koneistojen avulla näyttämölle jumalia jotka ihmeenomaisesti ratkaisivat mahdottomiksi käyneet tilanteet.

Kerrontataiteessa menetelmää ei kovin arvosteta. Niin kirjallisuudessa kuin näyttämötaiteessa edellytetään juonen etenevän johdonmukaisesti ja tarinan oman sisäisen logiikan puitteissa. Jos tarinan maailmassa on yliluonnollisia tekijöitä, niiden olemassaolosta pitäisi ainakin antaa hyvissä ajoin vihjeitä ja ihmeiden toimia niin, että niillä on yhteyttä teoksessa aiemmin kehiteltyyn juoneen. Sankarin taloudellisia ongelmia ei voi ratkaista yllättävällä kulta-aarteen löytymisellä, ellei tarinan juoneen ole punottu aarteenetsintää eikä vainovihollista lyödä äkkiarvaamatta esiin vetäistyllä aseella, jonka olemassaolosta ei aiemmin mitään merkkiä ollut.

Selittämättömästi irrallisen ja ulkopuolisen tekijän ratkaisu koetaan epäuskottavana, epätyydyttävänä ja merkkinä kirjoittajan mielikuvituksen tyssäämisestä siihen kohtaan ellei tarkoituksena ole nimenomaan tehdä parodiaa. Huumorin lähteenä deus ex machina-juonenkäänteet toimivat kyllä mainioisti.

Ja sitten Kaikkivalta, joka on myös Suuri Tarinankertoja kysyi halusinko todella että Hän kirjoittaisi elämäni parodiaksi, jossa hölmöläisenä törmäilen ja aiheutan ongelmia, jotka Hän sitten ihmeenomaisesti ratkaisisi kuin jumalakone ikään ilman että minun tarvitsisi koskaan selvittää mistä ongelmani johtuvat eikä varsinkaan tehdä mitään elämänmuutoksia, jotka estäisivät vastaavien ongelmien uudelleensyntymisen?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Hänellä ei ollut aikomustakaan hyväksyä vastausta: ”Kyllä, haluan että vapautat minut omien tekojeni seurauksista elämään fantastista elämää, jossa mikään mitä teen ei muuta todellisuutta eikä mistään tarvitse oppia mitään.”

Koska, ensinnäkin Kaikkivalta Suuri Tarinankertoja on niin hyvä tarinankertoja, ettei suostu huonoihin juoniratkaisuihin ja toiseksi, koska Hän on tarinankertojan lisäksi Suuri Kasvattaja. Hän on Isä ja minä olen lapsi, jota Hän opettaa. Hyvä kasvattaja opettaa lapselle että elämässä ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” tai ”kun tuulta kylvät, niin myrskyä niität” tai ”minkälaisen hirven hiihdät, semmoisella taljalla makaat”.

Ja kolmanneksi, koska Hän ei ole kone vaan Persoona Jolla On Hyvin Vahvoja Mielipiteitä. Hänen pitää saada olla arkkitehti eikä remonttimies, käsikirjoittaja eikä oikolukija, sisustaja eikä toisten sotkujen siivooja.

Tietysti on ongelmia, joita et ole itse aiheuttanut, mutta niistä ei nyt puhuta tällä kertaa ja ne ovat eri asia, Hän jatkoi opettamistaan. Mutta itseaiheutettuun päänsärkyyn rukous menee näin: "Hyvä Jumala auta minua ymmärtämään, mistä huonoista valinnoistani elämäni ongelmat johtuvat ja muuttamaan tapaani elää niin että näitä ongelmia ei enää pääsisi syntymään".

Siinä, Hän sanoi, on yksi vähiten rukoiltuja rukouksia, mutta myös yksi eniten vastauksia saava rukous.


-Ulla Rautiainen-

Uskonpuhdistajan ongelmista

1469-1527 elänyt firenzeläinen filosofi ja valtiomies Niccolo Machiavelli sanoi: ”Ei ole olemassa vaikeampaa ja vaarallisempaa tehtävää kuin luoda asioille uusi järjestys. Kaikki ne vastustavat uudistuksia, joille vanhasta järjestyksestä on ollut etua ja sitä puolustavat laimeasti ne, jotka siitä ehkä hyötyisivät.”
Tässä asiassa Machiavelli oli oikeassa. Juuri missään uudistajan osa ei ole milloinkaan ollut ruusuinen. Vallankumoukset syntyvät vasta ääritilanteissa ja muutoksiin suostutaan vain kun olemassaoleva on käynyt sietämättömäksi. Siihen asti muutoksista puhuvat koetaan häirikköinä ja riidanhaastajina.

Martin Luther King sanoi saman asian näin: ”Mustien pahin vihollinen ei ole Ku Klux Klan vaan maltilliset valkoiset, joille järjestys on tärkeämpää kuin oikeus. He sanovat ”odota” mikä tarkoittaa ”ei ikinä”.”
Valkoiset sanoivat ”odota” koska heille vallassa oleva mustia sortava järjestys antoi etua. Siksi heillä ei ollut kiire purkaa sitä. Mitä kauemmaksi muutosta pystyi vitkuttamaan, sitä parempi heille.

Aina muutosvastarinnassa ei edes ole kysymys eduista kiinni pitämisestä vaan jonkinlaisesta oman mielen sisään lukkiutumisesta.

Norjalainen dekkarikirjailija Jo Nesbø kuvaa ärimmäistä muutosvastarintaa kirjassa Suruton näin: ”Omat aivonsa voi ohjelmoida ennalta seuraamaan jotain tiettyä toimintamallia. Aivot torjuvat muut ärsykkeet ja seuraavat etukäteen päätettyjä sääntöjä, tapahtuipa mitä tahansa... On olemassa menetelmiä, joilla ihmisen saa ohjelmoitua niin perusteellisesti, että hän ajautuu transsiin josta äärimmäinenkään ulkoinen ärsyke ei saa häntä ulos, menetelmiä joilla ihmisestä tulee eläviä robotteja. Kyse on siitä että joitakin ärsykkeitä päästetään sisään ja toiset suljetaan ulkopuolelle... Sitä kutsutaan myös itsehypnoosiksi.”

Ei tarvitse transsiin asti vajota, että ihminen yksinkertaisesti huomioi vain omia uskomuksia ja asenteitaan vahvistavia viestejä ja torjuu automaattisesti niitä haastavat. Tällainen ihminen luo ympärilleen suojaavan kuplan, jonka läpi ei pääse mikään, joka vaatisi muutosta ajattelussa tai käytöksessä.
Tällaisen ihmisen kanssa keskustelu on raivostuttavan turhauttavaa. Vaikka esittäisi kuinka järisyttäviä todisteita tai vakuuttavia perusteluja, mikään ei mene raudanlujan torjunnan lävitse jos ne eivät vastaa henkilön jo vakiintunutta ajatusmaailmaa.

Jääräpäisyyteen juuttuneesta ihmisestä jää tuntuma kuin hyökkäysvaunusta, joka jyrää terveen järjen alleen tai vaihtoehtoisesti heikomman henkilön kyseessä ollessa kuin otteen läpi kiemurtelevasta käärmeestä, joka liukkaalla luikertelullaan väistää kaikki mahdollisuudet virheellisten uskomustensa korjaamiseen. Muutokseen haastaja jää hämmentyneenä ihmettelemään, mikä hänen tavassaan ilmaista päivänselvää asiaa on vialla. Miksi selkokielellä ilmaistu sanoma jää ymmärtämättä?

Tällainen jääräpäisyys on eräänlaista suuruudenhulluutta. Henkilö uskoo omaavansa koko totuuden asiasta, päässeen lopulliseen viisauteen, jossa ei mitään korjausliikkeitä tarvitse tehdä. Hän halveksii muiden mielipiteitä, ymmärrystä ja näkemyksiä korottaen oman itsensä muiden yläpuolelle.

Kysymys on oikeastaan jo pahuudesta. Kuten M.Scott Peck kirjassa Pahan psykologia sanoo: ”Pahat ihmiset pitävät suorastaan sairaalloisesti kiinni persoonallisuutensa muuttumattomuudesta, sillä narsismissaan he pitävät omaa persoonallisuuttaan täydellisenä.”

Tähän mielentilaan saattaa myös kokonainen yhteisö langeta ja helpostikin, sillä joukossa tyhmyys tiivistyy kun samanmielisenä hymistelevä joukko ruokkii toistensa harhoja. Meidän kirkkokunta/herätysliike/uskonyhteisö on lopullisen oikeaoppinen. Kaikki on niin hyvin kuin vain voi olla. Meidän seurakunnassamme ei mitään virheitä eikä ikäviä asioita tapahdu. Mitään muutoksia eikä uudistuksia ei siis tarvita.

Uskonpuhdistajan tehtävä tällaisessa paikassa on epäkiitollinen ja usein mahdotonkin toteuttaa. Liian monelle on vanhasta järjestyksestä etua (jos ei muuta niin ylemmyydentunnetta omasta erinomaisuudesta) ja uudistuksista hyötyvät taas pelkäävät muutoskauden ehkä aiheuttamaa kiusallista epäjärjestystä ja ajattelevat kuin Shakespearen Hamlet että parempi: "Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne".

Yritä siinä siten palaa muutosvoimaa ja edelläkävijän henkeä.

Siihen ei kannata ryhtyä, jos haluna on saada hyväksyntää ja arvostettua asemaa. Eliat ja johanneskastajat ovat asioiden alkuunlaittajia, kipinöiden sytyttäjiä ja tuuletusräppänöiden aukaisijoita niille jälkeentuleville, joiden on määrä saattaa työ loppuun. He ovat jo poissa kuvioista kauan ennen kuin työ saatetaan valmiiksi ja hedelmistä päästään nauttimaan. Mutta he ovatkin ensisijaisesti Jumalan palvelijoita ja niin syvällä Jumalassa etteivät odotakaan ihmisten tai ihmisjohtoisten yhteisöjen arvonantoa.

P.S Joka haluaa nähdä käytännössä tämänpäivän uskonpuhdistustoimintaa, voi käydä tässä tutustumassa helluntailaisuutta ravistelevaa nettisivustoa:
http://naispastori.blogspot.fi/
Järeää asiaa naisen asemasta herätysliikkeessä, jossa johtavat asemat ja päätäntävalta on katsottu pelkästään miesten eduksi.


-Ulla Rautiainen-

Eliasta vielä

Elian nimi hepreaksi on Elijahu, אליהו ja tarkoittaa Jumalani on Jahve. Nimi on merkityksellinen: ei ollut niillä main itsestään selvää, että jumalana oli Jahve. Muitakin vaihtoehtoja oli tyrkyllä. Niitä muita vaihtoehtoja vastaan Elia kävi niin kiivaasti, että pääsi kuninkaalliselle tappolistalle ja erämaahan piilottelemaan.

Aikaisemmassa Elian hengestä – postauksessani tarjosin mielipidettäni eliamaisen profetaalisuuden olevan kykyä erottaa Jumalan ääni maailman muista äänistä.
Ja sitten joku oli lukenut kirjoituksestani että siinä kaikki.
Eihän se nyt tietenkään siihen jäänyt. Jumalan äänen kuuleminen ei ole pelkkää viihdettä, jonka jälkeen oleminen jatkuu entisellään. Siksi kai Jumala niin harvoille niin selkeästi kuin Elialle puhuu. Turha puhua sellaiselle, joka edellyttää kaiken jatkuvan entisellään.

Elian hengen sanotaan olevan uskonpuhdistuksen ja edelläkävijän henki. ”Ja hän käy hänen (Jeesuksen) edellään  Elian hengessä ja voimassa, kääntääksensä isien sydämet lasten puoleen ja tottelemattomat vanhurskasten mielenlaatuun, näin Herralle toimittaaksensa valmistetun kansan.”   (Luuk 1:17)

Uskonpuhdistusta ja edelläkäymistä ei kuitenkaan voi suorittaa, ellei ole kirkasta tietoa siitä, mitä Jumala haluaa puhdistaa ja minne käydä.
Eikä sitä tietoa saa muualta kuin Jumalalta.
Siksi Jumalan äänen kuuleminen ja oikein tunnistaminen on uskonpuhdistajan tehtävän lähtökohta ja tärkein osa.
Sen jälkeen seurataan vain ohjeita.

Sillä uskonpuhdistaja ja edelläkävijä ei voi tukeutua olemassaolevaan ja vallitsevaan oppiin ja vallassa oleviin auktoriteetteihin. Hänen on osattava lukea Raamattu Pyhän Hengen antamassa ymmärryksessä enemmänkin kuin ihmistekoisten tulkintojen mukaan. Hänenhän pitää saada aikaan muutoksia, viedä uusille alueille, kääntää laivaa kurssista.

Hän ei pääse seurakunnan johtajien (jotka pääsääntöisesti haluavat pitää asioita ennallaan muuttumattomuuden tilassa kuin aikaansaada epävarmoja mullistuksia jotka saattavat hajottaa seurakuntaa ja viedä johtajien kannatusta) kavereiksi. Uudistaja herättää pelkoa: ”ollaanko tässä menossa johonkin väärään?” Totutusta poikkeavalla tavalla Raamattua selittävä leimataan Sanan vesittäjäksi ellei peräti väärentäjäksi. Uskonpuhdistajat on tapana mieluummin nostaa roviolle kuin seurakunnan johtajistoon.

Kaikkien aikojen radikaalein uskonpuhdistaja oli Jeesus Nasaretilainen. "Jokainen istutus, jota minun taivaallisen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt 15:13)
Ja kyllä tämä galilealainen rabbi repikin. Julisti mitättömiksi uskonnollisen johtajiston määräämiä perinnäissääntöjä oikein olan takaa ja mites siinä sitten kävikään? Itselleen mukavat olot järjestänyt temppelieliitti veti herneet nenäänsä ja puhdistaja lyötiin ristille varoitukseksi kaikille liian itsenäisille ajattelijoille.

Sille tielle lähtevän on oltava varma, että on oikealla asialla.
Varma voi olla vain kun elää niin lähietäisyydellä Jumalasta ja niin tiiviissä johdatuksessa että saa armon kuulla Jumalan sanomia (tai näkemään tai millä tahansa tavalla Jumala missäkin tapauksessa ja kenellekin ilmoituksiansa antaa), tuntee Jumalan sydämenlyönnit, Jumalan luonteen, miten hän haluaa asioita hoitaa, mitä pyrkimyksiä hänellä on ja mihin hän on menossa.

Roviolla seistessä tai ristinpuulla riippuessa on kolkkoa huomata että ääni, jota oli seurannut olikin vain oman pettävän sydämen toiveita.
Vaikka kyllä kolkkoa on myös viimeisen tilinpäätöksen päivänä huomata, että hengellisessä yhteisössä arvostettuun asemaan nouseminen olikin tapahtunut sulkemalla korvat Jumalalta ja kuulemalla enemmän ”turvallisiksi” koettuja tuttuja ääniä.
Kun tuttu ja turvallinen eivät oikeasti edes ole toistensa synonyymejä. Siltä vain tuntuu silloin kun tutut tahot tarjoavat omalle mielelle mukavia asioita.

Mutta eliasielulle enemmän kuin totutut tuttuudet näyttäytyy Jumalan seuraaminen turvallisempana  – vaikka erämaahan – tai seurakuntayhteisön hylkiöksi – tai ristinpuulle.


-Ulla Rautiainen-