perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulunkertoja toisesta ajasta


Oletteko kuulleet ihmeellisintä tarinaa?
Kerran tapahtunutta, monesti kerrottua.
Kun taivas ja maa toisiaan koskettivat ja tulivat yhteen.

Näin se menee:
Täältä katsoen keskipäivän suuntaan oli maa,
siellä karjasuoja ja heinillä vuorattu seimi.
Oli sillä seudulla ruohoinen keto,
siellä lampaita ja niiden paimenia.
Ja tämän tarinan aikaan oli siellä enkeleitäkin.

Oli myös kirja,
johon oli kirjoitettu että oli tuleva
luvattu ja ihmeellinen, messiaaksi kutsuttu.
Oli kirjoitettu kaikki se, mitä tästä messiaasta tuli tietää.
Ja paljon sitä kirjaa luettiin.

Oli kirjan tuntevia oppineita,
jotka lukivat kirjantuntevien oppineiden tavalla.
Ja he odottivat tästä messiaasta, tästä luvatusta ja ihmeellisestä
perinnäislain ja temppelijärjestyksen ylläpitäjää.
Oli ylhäisiä hallitsijoita,
jotka lukivat hallitsijoiden tavalla
ja he odottivat (ja pelkäsivät) hallitsevaa kuningasta
pystyttämään valtakuntaansa.
Oli kaiken menettäneitä, päähänpotkittuja, katkeroituneita ihmiskurjia,
jotka eivät keneltäkään mitään hyvää olleet koskaan saaneet
ja jotka omaan käteensä olivat lain ja oikeuden ottaneet
ja he lukivat kapinoitsevien ryökäleitten tavalla
ja odottivat valtaapitävistä vapauttavaa kapinallisjohtajaa.
Ja oli niitä, jotka eivät päässeet kirjaa ollenkaan lukemaan
ja kyllä hekin jotain ymmärsivät ja odottivat,
mutta mitä, sitä ei kukaan tiennyt,
koska kukaan ei heitä kuunnellut (edes sitä vähää, mitä noita muita).

Me tiesimme millainen hänen tulisi olla.
Mutta tiesimmekö oikein?
Eikö käynyt niin,
että kukin omassa sydämessään
kuuli vain oman sydämensä rajoittuneet toiveet?
Omassa ahdingossansa
näki vain omat yksityiset ja ahtaat tarpeensa.
Ja sen mukaan muotoili oman kuvitelmansa,
odotuksensa siitä millainen tämän tulevan tulisi olla.
Valikoi ilmoituksesta itselleen sopivan osan
ja tulkitsi sillä kokonaisuutta
hyläten toisten todistuksen
korottaen oman näkemyksensä ainoaksi totuudeksi.
Ja niin jokaisella oli vain pala suuresta kuvasta.
Osatotuus, ei itsessään väärä,
mutta kokonaisuudeksi tulkittuna silti väärä.

Ja kun emme kuunnelleet toisiamme
ja ennenkaikkea emme kuulleet Jumalaamme
(runsaista rukouksistamme huolimatta)
me kaikki erehdyimme.
Vaikkakin lähtökohtaisesti olimme oikeassa,
silti johtopäätöksissämme päädyimme aina väärään.
Emmekä tunnistaneet Jumalaamme,
kun hän oli keskellämme.
Ja mitä me hänelle lopulta teimmekään!
Tälle odotetulle, ennaltailmoitetulle
messiaaksi kutsutulle,
jota sydämet kuumina kaipasimme tulevaksi.

Tiesimme hänen olevan sorretun kansan vapauttaja,
synneistämme pelastaja,
suurenmoinen kuningas hallitsemaan Daavidin istuimella.
Ja mitä kaikkea hänestä onkaan vielä sanottu?
Oi, Herra! Mitä me sinusta ymmärsimme?

Sinä kohoat kuin aamurusko pimeyden alta.
Kuin aamun ensimmäinen tähti nousevan auringon airuena.
Tulet voittoisana sankarina alttiin joukkosi eteen
sotaratsusi selässä kansasi ylistyksen keskelle.
Ja läimäytät kämmenelläsi
poskelle vihollistasi niin että hampaat suusta hajoavat
ja valtasi valtikalla
lyöt kimppuusi käyviltä ohimot murskaksi.
Niin palaat taistelun melskeestä tahriintumattoman kilven tuoden.
Kruunu päässäsi, monta kruunua.
Ja sinut ylennetään istuimellesi ympärilläsi seisovien yläpuolelle,
purppuraviittaan puettuna ja rikkaan huoneeseen asutettuna.

Mitä me tästä ymmärsimme?

Maan yössä oli ruohoketo verhoutuneena lammaslaumaan.
Rauhassa nukkuvia lampaita.
Kaikki virheettömiä, tarkastettuja, tarkoitustaan varten erotettuja eläimiä.
Eivätkä nämä suloiset ja avuttomat eläimet osaa tietää,
mikä niitä odottaa
matkallansa kohti pyhintä temppeliä ja sen uhrialttaria.
Päällekkäinladottujen puiden päälle vertansa vuodattamaan
ja viemään ihmiskunnan syntivammaa
Jumalalta unohduksiin.

Mutta kuinka paljon, kuinka monta lammasta vielä tarvitaankaan
ennen kuin löytyy se riittävän virheetön
ja langenneen maailman syntiturmeluksesta erottautunut lammas?
Joka lopulta kelpaa lopettamaan
tämän temppelin sisäisen mielettömän teurastuksen
ja tekee päätöksen alttarin päältä virtaavan veren tulvasta.
Joka tarvitaan huuhtomaan sitä paikkaa pyhäksi
jotta Jumalamme, jota vastaan olemme niin rikkoneet
voisi edes katsahtaa meihin päin.

Tämän pyhän temppelin,
joka turmeltumattomassa maailmassa,
jossa ei syntiinlankeemusta olisikaan tapahtunut
olisi kuulunut olla puhtaan rukouksen ja palvonnan,
juhlaveisuun ja ihanien suitsukkeiden
ja Jumalamme kasvojen ilmestymisen täyttämä.
Mutta joka pahuutemme takia on tullut
palavan uhrilihan ja veren löyhkän pesäkkeeksi.
Annettuna kuvana – ei Jumalamme julmuudesta
vaan pahuutemme seuraamuksesta,
oman kapinamme inhottavasta hedelmästä
joka tässä temppeliriitissä
paiskataan vasten kasvojamme
näyttämään omatekemämme syntimme inhottavuutta
ja toivomaan sille loppua ja ratkaisua.

Vartiossa valvovien paimenten ja nukkuvien lampaiden kedolla
yön pimeys halkeaa odottamattomaan valon ilmestykseen.
Kun ylimpien taivaiden henget
lävitse, ohitse syvimpien taivaiden kulkeneet
tulevat ilmoittamaan ihmiskunnalle
heitä koskevaa iloa.
Ja pyytävät, pyytävät ymmärtämään
ja ilolla iloitsemaan siitä armosta ja ihmeestä,
tästä arvaamattomasta teosta,
odottamattomasta merkistä
kun koko maailmankaikkeutta hallitseva voima
on sullonut itsensä eläinten syöttökaukaloon
ahtaiden lautojen ja kireiden kapaloiden sisään.
Sillä hän on tämä, jonka puhuma sana
luomisen päivänä mahtiäänen voimana
liikutti maan ja taivaan olevaksi
ja nyt, tässä ilmestymisen muodossaan
ei ole kykenevä ymmärrettävää äännettä lausumaan
ollen avuttomana,
ihmiskäsin liikuteltavana ihmisvauvana.

Mikä suunnaton ihme! Kuka sellaista olisi odottanut?
Kun asutit korkealla ja tulenpuhtaalla hengelläsi
itseluomasi ihmislihan.
Laitoit oman jumalallisen veresi virtaamaan
ihmsiruumiin suonissa
tässä kummallisessa liitossa ja yhdistymisessä,
jossa sidot itsesi ihmiskunnan elämään ja kohtaloon.

Ja nyt paimenet, jotka ovat tämän ilon kuulleet
riemusydämellä lähtevät
jalkaa kerkeästi nostavat,
iloaskelilla juoksevat
niin että maan kuiva tomu
karkeloi heidän jälkiensä nostattamassa pölinässä.
Ja lampaatkin seuraavat
perässä tullen kuin nuotalla vetäen.
Koko lauma kuin villakeräinen aalto vyöryy paimenten jäljessä.
Sillä ne ovat tottuneet seuraamaan paimeniaan
eivätkä jäisi kauaksi heistä.
Ja nämä paimenet, miehet kukkaroltaan köyhät
mutta rikkaammat sydämeltään
kun pääsevät näkemään
tässä ilmoitetussa vastasyntyneessä
ne Jumalan salattuna pitämänsä kasvot,
jotka hän ihmiskunnalle itsestään nyt haluaa näyttää.

Tulevat polvet, te ihmiset toisten aikojen:
älkää samaa erhettä tehkö kuin minkä me teimme.
Älkööt kukaan luulko kaikkea totuutta yksin omaavansa.
Kaikkea viisautta omassa yksityisessä helmassansa kantavansa.
Vaan kuunnelkaa toisianne,
oppikaa toisiltanne.
Oppineet yksinkertaisilta, yksinkertaiset oppineilta,
ylhäiset alhaisilta ja alhaiset ylhäisiltä.
Sillä monesti viisaus ilmoitetaan outoja teitä.
Niiden kautta, joilta sitä ei olisi odottanut.
Kuka olisi odottanut lasta seimessä?
Kuka sellaiseen oli varautunut?
Niin hän, joka viisautta meille jakaa
pitää meidät valppaina
kuulemaan viestissä enemmän hänen ääntänsä
kuin viestintuojan ääntä.
Sillä onhan vain yksi Ainoa Viisas jolla on kaikki;
hän jota me messiaaksi kutsumme.
Ja me muut olemme saaneet
vain hänen pöydältänsä pudonneita murusia,
kullekin vain palanen kokonaisuudesta.
Ja vasta kun sen tunnustamme
hän kääntää katseensa meihin
ja vastaa rukouksiimme.
Sillä ylpeitä hän ei siedä, vaan ainoastaan nöyrille,
oman vajavuutensa tunnustaville antaa armonsa.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti