Tuulen viemästä Perikatoon

”Oliko milloinkaan niin kauan kuin maailmaa oli ollut olemassa, ollut sellaisia miehiä kuin nämä, niin sankarillisia, niin pelottomia, niin urheita, niin helliä? Voisiko niin oikean ja pyhän asian osalle kuin heidän tulla muuta kuin suurenmoinen voitto? He rakastivat sitä asiaa yhtä paljon kuin miehiään, palvoivat sitä käsin ja sydämin, puhuivat siitä, ajatteliat sitä, uneksivat siitä – ja he olivat valmiit, jos sitä vaadittiin, uhraamaan miehensä tämän asian puolesta ja kestämään menetyksensä yhtä ylpeinä kuin heidän miehensä kantoivat taistelulippua.”

Mikä oli näin suurenmoinen asia, joka vietti niin kunniakasta juhlaa näiden ihmisten sydämissä?

Margaret Mitchellin Tuulen viemää kirja ja Oliver Hirschbiegelin Perikato elokuva kertovat oikeastaan samasta asiasta: itseään ylevänä ja voittamattomana pitävän sivilisaation tuhosta, ihmisistä tuhon keskellä ja siitä kuinka nämä siitä selviävät tai eivät selviä. Ne kertovat myös ihmisen kyvystä valehdella itselleen omat pahat tekonsa hyviksi.

Tuulen viemää kirja mielletään yleensä rakkaustarinaksi, vaikka enemmänkin se kertoo Yhdysvaltojen sisällissodasta, joka vuosina 1861 – 1865 käytiin unionin eli pohjoisvaltioiden ja konfederaation eli etelävaltioiden välillä. Kirja näyttää tapahtumat etelävaltiolaisten silmin katsottuna ja sen sanotaan olevan autenttisin ja tarkin olemassaoleva kuvaus niiden ihmisten kokemuksista. Saattaa ollakin, kirjailija kasvoi aikuiseksi kuunnellen sodan kokeneiden veteraanien tarinoita ja ilmeisesti ainakin osalla henkilöistä ja siitä mitä näille tapahtui on vastineensa todellisuudessa.

Tuulen viemää kirjaa ei nykypäivänä yksikään kustantamo uutena kirjana julkaisisi, niin kammottavan rasistinen se on. Perikato elokuva, joka kertoo natsisaksan viimeisistä hetkistä ennen tuhoa, taas on aiheuttanut paheksuntaa liiasta natsien aina Hitleriä myöten inhimillistämisestä tavallisiksi ihmisiksi sen sijaan, että heidät tavan mukaan kuvattaisiin sieluttomina hirviöinä.

Alussa oleva sitaatti on otettu Tuulen viemää kirjasta ja kuvaa etelävaltiolaisten asennetta sotaan. Suuri Asia, jonka puolesta sitaatissa kuvatulla jalolla urheudella taistelua käytiin, oli etelän oikeus pitää musta väestö orjuudessa.
Natsisaksa taisteli taas säilyttääkseen ylemmän arjalaisen rodun oikeuden puhdistaa ihmisrotu tuhoamalla kaikki alemmat rodut.

Kummatkin uskoivat olevansa hyvällä asialla. Kummatkaan eivät itse mieltäneet itseään ja aatettaan pahaksi. Kumpikin piti itseään sivistyneinä ja hyvinä ihmisinä. Kummatkin taistelivat asiansa puolesta suurin uhrauksin urheasti ja sankarillisesti.

Molemmat teokset kuvaavat ihmisen kyvyttömyyttä nähdä pahaa omassa elämäntavassaan. Natsien mielestä rodunjalostus hyödyttäisi tulevia sukupolvia luomalla ihmiskunnasta parempaa.
Etelän orjanomistajien mielestä heidän elämäntapansa oli kaunista ja hienostunutta. He uskoivat tosissaan, että ”orjat eivät olleetkaan onnettomia eivätkä hädänalaisia. Neekereillä oli paljon parempi olla orjuudessa kuin nyt vapaudessa”, että mustat ”Jumala on huostaani uskonut”, koska nämä ”ovat kuin lapsia ja heitä on varjeltava itseltään kuin lapsia”.
Heidän mielestään orjien ja isäntien suhde oli sydämellinen kuin perheenjäsenillä. Tosin isäntäväki eli orjien työn tuloksella ylellisyydessä toisin kuin mustat ”perheenjäsenet”, mutta ei Jumala ollutkaan tarkoittanut ihmisiä samantasoiseen elämään. Valkoiset herrasmiehet ja ladyt oli Jumala luonut leppoisaan, joutilaaseen huvitusten täyttämään mukavuuteen ja mustat palvelemaan näitä. Se oli oikea maailmanjärjestys ja kunnon kristityn (joina orjanomistajat itseään pitivät, hehän kävivät kirkossa ja pitivät kotona hartaushetkiä, joihin orjatkin saivat – ei nyt heidän joukossaan, mutta ovensuussa kyyristellen osallistua) olisi ollut synti käydä sitä järjestystä purkamaan.

Sitten tulivat pahat jenkit, voittivat sodan ja vaputtivat orjat. Ajat kävivät ankeiksi entisille orjanomistajille.

Raamatunsana (Obadja 15): ”Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teoistasi kohtaa sinun omaa päätäsi” alkoi toteutua kirjaimellisesti. Äkillisesti vapauteen päässeillä mustilla oli paljon kalavelkoja entisille orjuuttajilleen maksettavana ja niitä he totisesti makselivat.
Hienostuneet herrasmiehet ja ihanat ladyt joutuivat kokemaan mielivaltaista väkivaltaa turvattomina ja avuttomina ja itse raatamaan niissä töissä, joita olivat orjilla teetättäneet, mutta eivät näytä siitä mitään oppivan. Götterdämmerungissa (jumalten tuho, sananmukaisesti jumalten hämärä) valtansa kukkuloilta keikahtaneet jumalat eivät helposti sopeudu alemmalle asemalle saatikka käsitä ettei se, mitä he valtansa hybriksessä pitivät totuutena, ollutkaan totuus.
Jääräpäisesti he muistelevat entisen elämänmuodon ihanuutta yhä käsittäen omat toimensa mustia kohtaan suorastaan mielenvikaisen harhaisen vääristymän kautta. Vaikka he tekevät kaikkensa saadakseen vanhan järjestyksen, jossa mustat olivat orjina takaisin, ovat he omasta mielestään sitä mieltä, ”ettei heistä yksikään hakenut riitaa neekereiden kanssa”.

Omasta mielestään he yhä suhtautuvat lempeän hyväntahtoisesti mustaihoisiin (kunhan nämä vain ovat heidän käskyvaltansa alaisina). Heidän raivokas vihansa vapaita mustia kohtaan ei aiheuta heissä mitään epäilystä omasta hyväsydämisyydestään; eiväthän hyvät neekerit edes halunneet vapauteen. Vain huonot ja tyhmät neekerit, joiden mielen ilkeät jenkit olivat isäntiään vastaan myrkyttäneet karkailivat. Olisi neekereiden omaksi parhaaksi, että heidät palautettaisiin orjuuteen.

Perikadossa kuvataan, kuinka sodan häviämisen käytyä lopulta ilmeiseksi monet tekevät itsemurhan ennemmin kuin jäävät elämään maailmaan, jossa loistava kansallissosialismi ei enää ole vallassa. Arjalainen ylemmyys on heidän unelmansa ja he kuolevat mieluummin kuin luopuvat unelmastaan. Harvat katuvat tekojaan. Omasta mielestään he eivät ole tehneet mitään pahaa.

Vuonna 1962 SS-Obersturmbannführer Adolf Eichmann, kulissien takaiseksi pääpyöveliksi sanottu holokaustin toteutuksen organisoija sanoi israelilaisessa vankilassa juuri ennen teloitusta: ”En ole tehnyt syntiä. Välini Jumalan kanssa ovat selvät. En ole syyllinen. En ole tehnyt mitään väärää. En kadu. Sydämessäni on rauha. Itse asiassa olen hämmästynyt siitä, miten rauhallinen olen.”
Kun hän hirttokäysi kaulassa astui tyhjyyteen, ei mikään vielä ollut saanut häntä käsittämään, että kuuden miljoonan juutalaisen tappamisessa olisi ollut jotain väärää. Omasta mielestään hän oli hyvä ihminen.

Tuulen viemää ja Perikato ovat päteviä kuvauksia siitä, kuinka helposti käsitys hyvästä ja pahasta vaihtavat paikkaa ihmisen mielessä varsinkin silloin kun itse on etua saavalla puolella ja kuinka vaikeaa on muuttaa näkökulmaansa edes täydellisen romahduksen tapahtuessa.
Orjansa menettäneet valkoiset kokevat itsensä uhreiksi. Heillä on mahtava kyky kääntää asiat mielessään niin, ettei heidän tarvitse tuntea syyllisyyttä mistään vaan päinvastoin kokevat, että heitä tässä sorretaan ja riistetään kun ovat orjansa ja elämäntapansa menettäneet.
Bunkkeriin piiloutunut Hitler syyttää kaikkia paitsi itseään sodan häviämisestä. Omasta mielestään hän on edelleenkin erehtymätön.

Tätä kokonaisvaltaista asennetta olla tunnistamatta tosiasioita kuvaa Tuulen viemän Ashley hyvin: ”Kirottu tapani väistää tosiasioita tekee minulle päivä päivältä yhä vaikeammaksi katsella uusia tosiasioita silmästä silmään.” ”...elämä ei ollut minulle sen todellisempaa kuin varjokuvien leikki. Ja sellaiseksi minä sen tahdoin. En pidä siitä, että ääriviivat ovat jyrkkiä, tahdon ne mieluummin pehmeän epäselviksi ja hämäriksi.”

Epäselvässä (jumalten) hämärässä voi luoda oman todellisuutensa. Nähdä onnellisia orjia iloisin mielin hyväntahtoista isäntää palvelemassa. Jyrkässä valossa orjien näkökulma asiaan voisi tulla kiusallisen selvänä esiin.

Juuri siksi molempien teosten lukeminen ja katsominen ovat opettavaisia kokemuksia. On houkuttelevaa ulkoistaa paha jonnekin inhimillisyyden ulkopuolelle sen sijaan että kysyttäisiin, missä olosuhteissa tavallinen ihminen siirtyy hämärän puolelle ja alkaa tehdä pahoja tekoja. Houkuttelevaa siksi, että seuraava kysymys olisi, missä olosuhteissa minä itse saattaisin siirtyä pahan palvelijaksi ja olenko ehkä jopa jo tehnyt niin.


-Ulla Rautiainen-