Marie Antoinetten kakut

”Jos heillä ei ole leipää, syökööt kakkua”, kerrotaan Ranskan viimeisen kuningattaren lausuneen vallankumouksen aattona kun köyhäläiset piirittivät palatsia leipää huutaen. Lausunnon todenperäisyys on epävarmaa, mutta on jäänyt lentäväksi lauseeksi kuvaamaan ylemmässä asemassa olevan kyvyttömyyttä ymmärtää huonompiosaisten tarpeita.

Kuuluisa lausahdus kakuista ei Marie Antoinetten mielestä ollut tai olisi ollut älytön, sanoipa hän sen sitten tai ei. Hän eli aristokraattien suljetussa maailmassa, jossa maailma oli Versaillesin hovi ja jossa tuollaista saattoi sanoa ja vielä kuulostaa järkevältä.

Kakkulausahdus oli luultavasti aikansa käytöskoodistoon opastava ja käytetty aatelislapsien opettamiseen hovietiketin tapoihin. Runsaiden pitopöytien äärellä ei ollut hyvätapaista tökerösti kiinnittää huomiota siihen, mitä ei ollut, vaan jos joku ruokalaji sattui tilapäisesti loppumaan, ottaa jotain toista lajia puuttuvasta suurempaa numeroa tekemättä. Jos leipä tarjoiluvadilla sattuu loppumaan, ota jälkiruokatarjottimelta kakkua. Niin kiusallinen ongelma ratkaistaan hillitysti ja elegantisti.

Positiivista ajattelua siis: kiinnitä huomio siihen, mikä on hyvin, älä siihen mikä on huonosti.

Kuningattaren oletettu lausahdus tarkoituksella tai tarkoittamatta oli ovela veto siirtää huomio kansan vaatimuksista sen huonotapaisuuteen. Palatsin edessä möykkäävä rahvas ei osaa asiaansa oikealla tavalla esittää. Noin röyhkeästi elämöiville ei mitään tarvitsekaan antaa. Eihän pahatapaista lastakaan huonosta käytöksestä palkita. Opetelkoot moukat ensin kohteliaampaa esiintymistä.

Yleisesti käytetty taktiikka meidänkin päivinä. Vallanhaltija mitätöi altavastaajan valitukset verukkeella, että asia on jollain tavoin väärin esitetty. Kiinnitetään huomio muotoon, ei sisältöön. Lisäksi vallassa oleva osoittaa valtaansa: hänellä on oikeus määritellä mikä on oikea tapa asiaa esittää, ei tuolla toisella. Selvää on, että siinä pelissä ei altavastaaja milloinkaan voita.

Paitsi tällä kertaa voittivat. Kun sanallisesti esitetyt vetoomukset eivät vaikuttaneet, tehtiin vallankumous. Kuningaspari päätyi giljotiinin terän alle. Absolutistinen monarkia, feodaaliyhteiskunta ja säätyerioikeudet lakkasivat olemasta ja tilalle astui vapaus, veljeys ja tasa-arvo – tai, no, ainakin pyrkimys sitä kohti.

Ranskan vallankumousta on kauhisteltu erikoisen verisenä. Pyövelit urakoivat tosissaan, kun aatelistoa harvennettiin. Vähemmän paheksuntaa on suunnattu Ancien régimen, vanhan hallinnon aikaan, jolloin säätyihin jaettu yhteiskuntajärjestys tuhosi alempaa kansanluokkaa ylhäisön loisiessa lokoisasti ylellisyydessä alempisäätyisten raataessa kurjuudessa ja puutteessa ylempiensä mukavaa elämäntapaa kustantaen.

Uhreja tuli siitäkin, mutta yhteiskuntajärjestyksen epäoikeudenmukaisuudessa ei nähdä samaa dramatiikkaa kuin giljotiinin katkaistessa aatelispään. Järjestelmän rakenteiden aiheuttama väkivalta ei äkkikatsomalta näytä niin pahalta kuin suora toiminta. Kun kuningas tai aatelinen ei suoraan omin käsin riistä leipää kurjan suusta, ei häntä niin selvästi nähdä syyllisenä, vaikka juuri he ovatkin luoneet tai ainakin ylläpitävät järjestelmää, joka riistää alempia ylempien hyväksi. Säätyjärjestelmä, jossa ihmisiä syntyperän mukaan lajitellaan erioikeuksisiin asemiin on helvetillinen järjestelmä luomaan kärsimystä ja tuhoamaan hierarkian alempaan asemaan jotuneiden elämänmahdollisuuksia.

Lisäksi se tuhoaa ylempien kyvyn nähdä tosiasioita. Oman paremmuutensa sokaisemalla ylhäisöllä ei kovin todenmukaista käsitystä ollut niistä valtakunnan oloista, joihin ei kakkua tarjottimelle riittänyt. Korkein aristokratia eli omassa suljetussa kuplassaan ilman todellista kosketusta kuplan ulkopuoliseen elämään. Tietoa tietysti olisi voinut hankkia, köyhät eivät kaukana olleet. Versaillesista Pariisin kurjimpiin kortteleihin ei ollut pitkä matka, mutta oman ylevyytensä itsevarmuudessa hallitsijat uskoivat jo tietävänsä kaiken tarpeellisen.

Ylhäisön jääräpäistä omahyväisyyttä pönkitti vielä se, että he olivat vetäneet teologian puolelleen. Säätyjakoa pidettiin Jumalan määräämänä järjestyksenä. Jumala oli säätänyt ihmiskunnan ylhäisön ylellisyyteen ja alempisäätyiset elättämään ja palvelemaan näitä ja kuninkaan Jumalan armoittamana ja jumalallisella oikeudella hallitsemaan. Alempien kuuluikin olla köyhiä, muu olisi merkinnyt, etteivät olleet antaneet tarpeeksi ylhäisten hyväksi. Niin oli oikea maailmanjärjestys ja joka sitä vastaan pullikoi, kapinoi itseään Jumalaa vastaan.

Silloin ei mieleenkään juolahtanut tuntea syyllisyyttä kansan alemman kerroksen tyytymättömyydestä. Marie Antoinettekaan ei pitänyt itseään syyllisenä. Kuolinaamunaan kirjoittamassaan kirjeessä hän ei häpeä eikä pidä itseään rikollisena. Lokakuun 16. puolenpäivän jälkeen 1793 hän nousee mestauslavalle tyynenä ja omatunto puhtaana. Hillittynä ja eleganttina loppuun asti.


-Ulla Rautiainen-