Apokryfinen Apokalypsi

Aamuauringon säteet siivilöityvät kirkon lasisten ikkunoiden läpi luoden värikkään kuvaelman kiviselle lattialle, jossa eriväriset valot tanssivat toistensa ympärillä. Valon luomaa taideteosta ei näe kukaan ja tuhansien valovuosien ajan valmisteltu kosminen taideteos katoaa pian maapallon pyörimisliikkeen mukana, kenenkään siitä tietämättä. Kirkon penkillä istuu kyyryssä huppuunsa piiloutunut hahmo, pää painuneena joko rukoukseen tai mietiskelyyn. Usein niillä ei ole niin suurta eroa kuin ihmiset ajattelevat, tietää vanha kirkkoherra joka lähestyy yksinäistä hahmoa kirkon perällä.

”Voinko auttaa?” Vanha mies kysyy, toivoen että vastaus on kyllä. Hetken päästä hupun varjoista esiin työntyvät vanhan naisen väsyneet kasvot. Ryppyiset sormet laskevat hupun naisen niskaan ja viittovat pappia istumaan naisen viereen.

”Jos avulla tarkoitat: haluaisinko kuuntelevan korvan murheilleni, niin vastaus on kyllä.” Pappi asettuu naisen viereen kovalle puupenkille ja nojaa taaksepäin tyyni ilme kasvoillaan. ”Kuuntelevan korvan pystyn aina lainaamaan kenelle tahansa, mistä olen ikuisesti luojalle kiitollinen.”

”Sietääkin olla. Jos Luoja ei olisi antanut ihmiskunnalle kykyä kuunnella toistensa murheita, ei ihmiskunnalla olisi juuri mitään minkä syystä elää. Näen että olet mies, joka on Luojalle kiitollinen monista asioista. Se on hyvä, sillä minä en ole. Olen pitkään yrittänyt. Olen yrittänyt ymmärtää, ja sen jälkeen olen yrittänyt hyväksyä, ja sen jälkeen olen yrittänyt löytää tarkoitusta Jumalan suunnitelmassa. Pelkään etten vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ole löytänyt yhtään vastausta.”

”Et ole ainoa. Luulen että tämä sama hämmennys yhdistää meitä ihmisinä.”

Nainen pyyhkäisee hiussuortuvan otsaltaan. Kirkkoherra haluaisi nähdä suortuvan harmaana, muttei täysin pysty. Hiussuortuva on väritön. Hiussuortuva on kaikki maailman värit yhteen yhdistettynä. Hiussuortuva on hallava.

”Minulla on kolme sisarusta; Onko sinulla sisaruksia?”

”Pelkään olevani ainut lapsi.”

”Silloin sinun on ehkä vaikea kuvitella sisarusten välistä rakkautta, ja vielä vaikeampi kuvitella kipua jota joutuu tuntemaan nähdessään sisarustensa kärsivän. Joskus kiroan Jumalaa kaikkein eniten siksi että minä olen ainut joka ei menettänyt mieltään, että olen ainut, joka joutuu muistamaan ja katsomaan sivusta, siivoamaan heidän jälkiään. Minä olen se, joka katsoo, kun nuoremmat sisarukseni harhojen kourissa yrittävät koota sirpaleisia muistojaan ja minä olen se, joka katsoo kun nuorimmainen manian vallassa uskoo omiin harhakuvitelmiinsa.”

”Olen pahoillani perheesi puolesta. Joskus emme voi muuta kuin rukoilla ja uskoa siihen, että me emme pysty aina Herran tietä ymmärtämään.”

”No. Sinä luultavasti saat sen selville ennen minua.” Nainen sanoo ja kääntyy kohtaamaan vanhan kirkkoherran täysin kasvoista kasvoihin. ”Kysy minun puolestani.”

Kirkkoherra löydettäisiin puolen tunnin päästä; sydänkohtauksen jälkeen.

Nuori komea sotilaspoika tarjoaa nuorelle naiselle komeimman hymynsä ja punaisiin pukeutunut kaunotar vastaa omalla hurmaavalla hymyllään. Yhdessä he nousevat tanssilattialle, missä tytön terävät korot napsuttavat tahtia kuin konetuliaseet ja pojan sydän pamppailee jännityksestä nopeatempoisessa pyörityksessä. Yhdessä heidän tahtinsa kiihtyy ja hiki alkaa virrata pojan selkää pitkin tämän yrittäessä pysyä tytön mukana. Rat-tat-tat-tat tytön korot iskevät kiivaammin ja kiivaammin kunnes poika ei enää pysty seuraamaan vaan kompastuu omiin jalkoihinsa, kaatuen maahan ja nähden vain kylmän pettymyksen partnerinsa punaruskeissa silmissä. Nopeasti tytön kapea jalka nousee ja astuu pojan rinnan päälle. Kohottaen punaisen leninkinsä helmoja tyttö astuu pojan yli, kapea korko jättäen yhden pyöreän, verta valuvan, reiän pojan rintaan.

Tomuun kaatunut poika saattaa vain katsoa kuinka punainen neste valuu pyöreästä reiästä hänen rinnastaan ja kuinka punaisiin pukeutunut nainen kävelee hänestä poispäin aavikon kuivalla kamaralla, jättäen pojan jälkeensä kuten loputkin armeijasta oli jättänyt.

”Olenko- Luuletko että vielä lisää?” Kysyy tyttö yhä uudestaan ja uudestaan vieraaltaan joka seisoo hänen peilikuvansa takana. ”Hmm. Kyllä. Vielä vähän lisää niin olet sopiva.” Nuori mies vastaa. Hänellä on viljapeltojen väriset hiukset ja silmät jotka eivät aivan pysty keskittymään mihinkään. Käsissään hän hypistelee rikkinäistä käsivaakaa. Tyttö katselee komeaa nuorta poikaa nälkäisesti; Hän on hiukan rakastunut. ”Haluan että sinä pidät minua kauniina.” Tyttölapsi kuiskaa vieraalleen. Ainoastaan silloin kun vieras on hänen kanssaan saattaa tyttö olla onnellinen. Kun vieras saapuu hänen luokseen, muuttuu maailma kevyeksi ja lasinkuultavaksi. Ainut asia mitä hän haluaa maailmassa, on pystyä pitämään vieras rinnallaan, jotta he voivat käsi kädessä kulkea eteenpäin. Piittaamatta katseista jotka heitä seuraavat, piittaamatta niistä jotka kateellisina käskevät tyttöä jättämään rakkaansa.

Tyttö kääntyy peilinsä puolesta tietokoneensa äärelle ja lataa uuden kuvan itsestään foorumille: anoreksia ei ole sairaus, anoreksia on elämäntapa. Hän on tavannut monia uusia ystäviä kyseisen nettisivun kautta. Kaikki ystäviä jotka kuulevat komean vieraan kuiskaukset korvissaan.  

Alakerrassa tytön äiti kutsuu tytärtään syömään, mutta tyttö lukitsee ovensa. Hän ei halua, että kukaan vie hänen rakastaan häneltä.

”Vaarallisia?!”

”Kyllä! Ainakin voivat olla. Kaikenlaisia tutkimuksia on tehty. Kyllä. Tutkimuksia, monenlaista on tutkittu. Koskaan ei tietenkään voi olla täysin varma mistään, mutta voitaisiin sanoa, että se vaara on olemassa.”

Nuori äiti katsoo alas vauvansa nukkuvaa hahmoa ja sitten taas sympaattista miestä edessään. Miehellä on avoin katse ja tuttavallinen ääni. Valkotakkisten tohtorien ympäröimänä nuori äiti on onnellinen, että hänellä on ystävällinen juttukaveri sairaalan steriileillä käytävillä. Toisin kuin kliiniset tohtorit, tämä mies on valmis lohduttamaan nuorta äitiä ja tämän huolia.

”Kaikkihan on myös paljolti kiinni luonteesta. Luulisin. Tiesitkö että tuhansia vuosia sitten ihmiset elivät ilman rokotteita. Se tarkoittaa jotain. Moniakin asioita. Kaikenlaista tapahtui tuhansia vuosia sitten.”

Äiti nyökkää ja pitelee vauvastaan tiukemmin. Hän tietää, että lääkärit eivät välittä hänen vauvastaan, kunhan he vain saavat pistää tähän rokotteensa ja kemikaalinsa. Mutta tämä mies on paljon helpommin ymmärrettävissä, hänellä on maalaisjärkeä ja luotettavan näköiset kasvot.

”Kyllä. Kannattaisi kokeilla palata lähemmäksi luontoa. On tehty tutkimuksia jotka sanovat kaikenlaista. Monet ovat myös tunteneet itsensä paremmaksi luonnossa. Ainakin jotkut. Luultavasti luonto on kuitenkin parempi kuin rokote. Oletko nähnyt autismia luonnossa? Kyllä, tuhansia vuosia sitten oli erilaista.”

Mies hymyilee hajamielisesti ja korjaa lehdistä punottua pääkoristettaan. Nainen hymyilee takaisin ja puristaa lastaan hellästi rintaansa vasten. Hänen lapsensa tulisi kasvamaan luonnollisesti.

Vanhin sisaruksista asteli nuorempien sisarustensa jalanjäljissä, siivoten kärsivällisesti kaiken jälkeenjääneen rikkinäisen. Aavikolta vanhin käy noutamassa sotilaan, pehmeästä vuoteesta vanhin käy noutamassa kauniin tytön, ja kätkyestä vanhin käy noutamassa vauvan.

Sotilas näyttää nöyryytetyltä, kuten vain pojat jotka ovat tehneet itsestään typeryksiä kauniiden tyttöjen takia osaavat näyttää. Häpeissään poika astelee vanhimman vierellä. ”Taisin tehdä itsestäni oikean hölmön?”

”Kyllä.”

”Tiedätkö se on hassua. Läheltä katsottuna hän ei edes ollut ollenkaan niin kaunis.”

”Pikkusiskoni tuhlaa miljoonia ja miljoonia ehostuksiin joilla saa itsensä näyttämään kauniimmalta, houkuttelevammalta, seksikkäämmältä. Hän on diiva joka rakastaa esiintyä televisiossa ja elokuvissa ja kirjoissa. Pikkusiskoni ajaa imperiumit perikatoon pakottamalla ne ihailemaan itseään. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen jonka hän suutelee ja unohtaa.”

”Pikkusiskosi on ämmä.”

”Monet yksin kotiin jääneet vaimot ovat sanoneet samaa.”

Kaunis tyttö ei ollenkaan yhtä kaunis huutaessaan ja kiroillessaan, mutta hän on hurmaava raivossaan. ”Kusipää! Kusipää! Kusipää! Veljesi on täysi kusipää!!”

”Sitä hän välillä on.”

”Välillä!! Minä luotin häneen! Hän oli ensi rakkauteni! Hän lupasi tehdä minusta kauniin, mutta hän teki minusta vain kuolleen ja lähti! Kusipää!!”

Tyttö on kaksitoista vuotta vanha ja täynnä tulta joka olisi pelastanut hänet elämässään, mutta jonka vanhimman nuorempi veli oli sammuttanut hiljaisilla kuiskauksilla peilin takana seisoessaan. ”Miksei kukaan tee hänelle mitään? Miksei kukaan lopeta häntä? Mikset sinä estä häntä?!” Tyttö vaatii vanhimmalta sisaruksista.

”Koska hän on veljeni. Eikä se ole minun paikkani. Minä vain siivoan.”

”Pelkuri.” Tyttö sähisee. ”Veljesi on kusipää ja minä ansaitsin parempaa!”

Vauva ei sano mitään, kun vanhin nostaa sen kehdostaan. Norsumobiili ei liiku kehdon yllä, eikä huoneessa liiku mikään muukaan, paitsi äidin hartiat hiljaisten nyyhkäyksien mukana.

Joskus, niittäessään, vanhin sisko näkee ilmestyksiä Jerusalemista joka ei ole morsian eikä portto vaan vaimo. Joka ei ole vanha ja likainen ja ihmiskunnan raiskaama, mutta ei myöskään juhla-asuinen ja sulhastaan varten kaunistettu. Ilmestysten Jerusalem on kotoisa, tuttu ja turvallinen, kuin vastapestyt lakanat. Profeetoille on annettu lahja nähdä se mitä on jo tapahtunut, mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan, mutta silloin tällöin vanhin sisko nappaa mukaansa myös kuolleita profetioita asioista joita ei ole koskaan tapahtunut, joita ei tapahdu, eikä tule koskaan tapahtumaan. Näissä profetioissa hän näkee maailman jossa Eeden on vain yksi puutarha muiden joukossa, jossa ihmiskunta ei koskaan kaivannut synninpäästöä, jossa kukaan ei ole koskaan saanut tietää totuutta siitä kuinka kielletyn puun hedelmä maistuu tomulta, jossa ihmiskuntaa hoivaavat neljä ratsastajaa joiden ei ole koskaan tarvinnut tuntea sitä vihlovaa kipua kun aamutähti sammui ja muuttui mustaksi aukoksi imien mukanaan ne jotka jäivät liian lähelle ja sylki heidät sitten toiselta puolelta ulos vääristyneinä ja rikkinäisinä.

Pojan viljapellon väriset hiukset melkein hukkuvat taustaansa vasten hänen kävellessään pellon reunaa pitkin mutaisissa saappaissaan, toinen käsi pidellen tumman takin helmoja litisevän saven yläpuolella ja toinen käsi pitäen käsivaakaa koholla silmiensä edessä. Vaaka on täydellisessä tasapainossa, kuten sen aina kuuluu ollakin, poika pitää työllään huolen, ettei toinen kuppi koskaan pääse laskemaan toista alemmas. ”Hei!” Hän huikkaa isosiskolleen ja vilkuttaisi jos hänellä olisi käsiä vapaana. ”Jos haluamme säilyttää tasapainon, pohjoinen tulee tarvitsemaan enemmän mineraaleja ja etelässä tarvitaan enemmän kosteutta, muttei liian paljon tai käy niin kuin viimeksi ja ainoastaan riisi säilyy, lisäksi kuljetusta täytyy katsoa sillä, kun ottaa huomioon-”

”Rauhoitu.” Sisko keskeyttää nuoremman veljensä nopeudeltaan kiihtyvän puheen, ennen kuin se karkaa kokonaan, ja pörröttää tämän hiuksia. ”Viljelykset eivät kaadu, jos tulet kanssani kaupunkiin yhdeksi illaksi. Meillä on perhetapaaminen.” Poika siristää silmiään tavalla joka tarkoittaa, että hetken ajan epäilys siitä, että viljelykset todellakin kaatuvat, ellei hän ole valvomassa ja tarkkailemassa niiden elintärkeää tasapainoa, on vilahtanut hänen mielessään. Kulmakarvaansa uhkaavasti nostaen, vanhempi nainen tarkoituksellisen huolettomasti toteaa: ”Tietenkin voin lähettää pikkusiskon hakemaan sinua myöhemmin, jos haluat.”

”Se ei ole ollenkaan tarpeellista.”

”Hyvä valinta.”

Pikkusiskon läsnäolon tunnistaa yleensä ensimmäisenä äänestä ja seuraavana siitä tunteesta, kun joku taklaa sinut takaapäin keskellä katua.

”Hahaa, hitaat refleksit kuten aina veli!”

Tämä sisko on sisarusparven nuorin, mutta ei ole silti koskaan tuntenut minkäänlaista kunnioitusta veljiään kohtaan. Toki, isosiskoaan kohtaan hän tuntee tarpeeksi pelonsekaista ihailua, että tämä on säästynyt nöyryyttäviltä hyökkäyksiltä, mutta kukaan muu ei ole turvassa punatukkaiselta kestävyystestiltä joka voi iskeä milloin ja mistä vain. Tyttö nousee takaisin ylös ja kuin vahingossa nostaa myös veljensä takaisin ylös, mielenkiinto jo kohdistettu siihen veljeen jota ei ole vielä taklattu katuun. Hänen punainen hiuspehkonsa on joskus ollut koottuna letille, mutta suortuvat ovat hiljalleen paenneet omille teilleen. Hänen silmänsä hehkuvat sisäistä tulta, sitä samaa tulta joka ihmisillä tulee ja menee. Kiilto joka tulee adrenaliinin mukana. Nainen on sydämensyke, joka tulee voiton mukana, euforia joka on saavutettavissa vain hiki otsalla ja raudanmaku suussa. Sisaruksista hän on inhimillisin, sillä hän asuu vain ihmisten aivojen synapsien välissä; kehottaen ihmisiä kerääntymään yhteen, kamppailemaan toisiaan vastaan, juhlistavan oman ryhmänsä lippua ja värejä, laulamaan lauluja oman joukkonsa tueksi ja kuitenkin samalla astuen kentälle etsimään omaa yksityistä kunniaansa.

Hän nyrjäytti nilkkoja ja antoi ihailijoilleen mustia silmiä ja he kaikki rakastivat häntä sitä enemmän mitä rankemmin hän heitä retuutti.      

Hänen veljensä eivät ole koskaan täysin ymmärtäneet siskonsa viehätystä, mutta ovat joutuneet hiljaisuudessa hyväksymään, että joitain asioita ei voinut järjellä selittä. Heidän siskonsa on inhimillinen ja kaikkihan tiesivät, että ihmiset ovat hiukkasen hulluja.

Ei millään pahalla sille jonka kuvaksi heidät on luotu.

”Ah, Leipä ja sirkushuvit ovat siis viimein saapuneet.” toteaa tummatukkainen veli valkoisessa takissaan, katse vielä kertaalleen pyyhkien papereita käsissään, tarkistaen vielä kertaalleen, että laskutoimitukset ovat paikallaan. Myöhemmin hän pyytäisi kaksostaan lukemaan bakteerikannan muutokset läpi hänen kanssaan ja kysyisi tämän mielipidettä solukannan mutaatioihin ja olisiko se kannattavampi keino uudistaa immuunijärjestelmää kuin kokonaan uuden viruskannan läpikäyminen.

Vanhin sisko nappaa paperit veljensä käsistä, ennen kuin veljekset pääsevät vertailemaan numeroita. He ovat molemmat tasapainottelun ammattilaisia ja jakavat monia mielenkiinnon kohteita. Nuorin sisko kuvaili noita kiinnostuksen kohteita usein sanoilla ”Tylsyyden kiteytymät.”

”Hei!”

”Saat ne takaisin myöhemmin. Nyt meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”

Kävellessään vanhin sisar ohi mennessään nappaa vanhan ja nuutuneen kukan jalkakäytävän reunalta ja asettaa sen nuorena nuppuna kasvamaan suihkulähteen vierellä seisovaan ruukkuun.

Läpi vuosituhansien vanhin sisar kerää profeettoja jotka ovat saarnanneet ihmiskunnalle viestiä pelastuksesta. Maailmasta joka luotaisiin uudelleen vanhan päälle, joka olisi parempi kaikin tavoin. Jossa ihmiskunta niittäisi anteeksiantonsa.

Koskaan ei ole profetoitu anteeksiantoa ja uutta maailmaa ihmiskunnan syntien ruumiillistujille.

Pommitetun kaupungin luurangossa kävelee nainen punaisissa, vältellen isosiskonsa katsetta joka seuraa häntä jokaisen kadun päästä ja jokaisen romahtaneen talon sisältä. Nuorin ei ole niin kuin hänen veljensä, jotka vieläkään eivät täysin ymmärrä mitä heille on tapahtunut. Henkilökohtaisesti nuorin uskoo, että hän on sisaruksista ainoa joka tietää totuuden, joka on löytänyt vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin joita isosisko edelleen etsii hiljaisuudesta ja tähtien takana piilevästä pimeydestä. Nuorin on löytänyt omat vastauksensa taistelukenttien metelistä ja veren katkusta.

”Minne päin olet menossa seuraavaksi?” Isosiskon ääni yllättää naisen rikkinäisen kadun päästä. Joskus naiselle käy näin, hän ei aina huomaa ympäristöään yhtä tarkasti kuin hän luulee. ”Kaikkialle.” Nainen vastaa, kuten hän vastaa aina. ”Kaikkialle, niin kuin minun täytyy.”

”Olisit paljon mukavampi, jos edes viitsisit myöntää olevasi joskus väärässä.”

”Minä en ole koskaan väärässä, minä olen aina oikeutettu.” Sanat jotka on lausuttu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan kunnes niitä ei enää tarvitse edes ajatella, kunnes ne ovat tulleet osaksi naista, piirtyneet syvälle hänen sisimpäänsä. ”Minä teen maailmasta parempaa paikkaa.”

Hänen isosiskonsa katsoo häntä syvillä mustilla silmillään, joissa tähdet syttyivät ja kuolivat. Pikkusisko inhosi tuota katsetta, se sai hänet tuntemaan kuin hänellä täytyisi aina olla joku jalo selitys tekoihinsa.

”Minä tuon vapauden orjille! Minä kannustan ihmiskuntaa luomaan uutta! Minä työnnän ihmisiä rajoilleen, tulemaan joko parhaimmiksi tai pahimmiksi versioiksi itsestään, minä tuon ihmiskunnalle rauhan!” Aina siskonsa kanssa puhuessaan punatukkainen nainen suunnitteli esittävänsä näkökulmansa arvokkaasti ja rauhallisesti, mutta päätyi aina huutamaan ja sylkemään ääni käheänä ja hampaat irvistettynä. Jokin hänessä oli rikkoutunut kauan sitten, jyskyttäen ikuisesti hänen päässään ja kohisten suonissaan. Hän tiesi olevansa oikeassa, hän tiesi aina olevansa oikeassa, ongelmana vain oli, että muut eivät aina olleet samaa mieltä hänen kanssaan.

Tummasilmäinen isosisko kääntyi ja liukui pois, hiljaisena kuten aina. Nainen punaisissa sylkäisi maahan missä hänen siskonsa oli hetki sitten seisonut ja kääntyi sitten itsekin.

Pommit olivat tuhonneet melkein kaiken tieltään, mutta suorastaan makaaberisti koripallo-teline oli jäänyt seisomaan pystyyn romahtaneiden talojen keskelle. Koripallo joka oli veren ja lian kuorruttama istui kivimurskan vierellä kuin kutsuen käsiä nostamaan sen ylös ja heittämään. Joskus joukko lapsia oli pelannut tuolla pallolla. Kilvoitellen ja esitellen toisilleen taitojaan, nauttien huumasta jonka ystävien kannustus toi, veren huminasta jäsenissään, kun jokainen yritti jaksaa toista pidempään ja lopulta tyydytyksestä joka tuli onnistumisen ja hyvällä tuurilla voiton mukana. Nyt samat pojat oli ajettu leirille, jossa he saivat erilaisen lelun käteensä ja saivat kilvoitella paljon suuremman aatteen puolesta.

 Itsekkään olematta varma miksi, nainen nosti pallon, pompautti sitä kerran ja heitti sen kauniissa kaaressa suoraan verkkoon. Pallo solahti verkon läpi ja laskeutui maahan vääntyneiden metallitankojen ja muun romun keskelle. Hetken aikaa jyskytys naisen päässä hiljeni, jättäen jälkeensä onton tyhjyyden ja epävarmuuden. Kuten aina, nainen vastasi pelkoon vihalla, tallaten pallon puhki ja narskutellen hampaitaan.

Korot rätisten ja hameenhelmat likaista tulta iskien nainen punaisissa jatkoi marssiaan kohti uusia kaupunkeja, tallaten sekä pallot, maalit että kentät alleen tärkeämpien aatteiden tieltä.

Vaaka ei ole tasan, vaaka ei koskaan ole tasan. Vaikka hän kuinka yrittää täyttää vaakaa se aina kippaa toiselle puolelle, tuhannet litrat viljaa valuvat toiselta puolelta yli ja toinen jää tyhjäksi, hänen täytyy tasoittaa vaaka, mutta vaaka ei tottele. Hän täyttää vaakaa, mutta tuhannet rekkalastilliset kippaavat mädäntyneet ylijääneet vihannekset kaatopaikalle. Hän tyhjentää vakaa ja yksinhuoltaja äiti tuijottaa kaupan hyllyllä istuvia hedelmiä ja tietää ettei hänellä ole varaa ostaa yhtäkään. Kaikkialla suurien pöytien ääressä todetaan, että logistiikka on liian monimutkaista, että jakaminen olisi liian sekavaa. Hämmentyneet hyväntekijät kaivavat kaivoja jotka vaativat enemmän työvoimaa käyttää kuin likaiselle joelle käveleminen.

 Isosisko on pettynyt, kaikki ovat pettyneitä, maa hänen allaan kuivaa ja halkeilee, jotain pitäisi tehdä hän ei muista mitä, jossain äidit huutavat yöhön: Miksei minun lapselleni riitä! Joskus hän olisi tiennyt mikä on vialla, mutta nyt hänen käsissään on vain vaaka joka ei koskaan asetu-  

Läpi vuosituhansien mies lehväseppeleessään kulkee ympäri maailmaa jakaen hyviä neuvojaan. Hän istuu Strasbourgissa, seuraten kievarin likaisen ikkunan läpi kuinka pitkänokkaista maskia käyttävät tohtorit vaeltavat melkein tyhjiä katuja pitkin.

”Jokin selitys siihen täytyy olla.” Hänen vieressään istuva mies mutisee tuoppiinsa.

”Aivan. Niin täytyykin.” lehväseppelöity mies vastaa. ”Luultavasti heidän tekosiaan. Tiedäthän? Olethan kuullut? Kaikki sanovat, että he ovat paholaisen kätyreitä. Tai ainakin jotkut sanovat. Pesevät käsiään aina ennen ruokailua, tiesitkö sen? Vähintäänkin epäilyttävää. Tai jotain. Luulisin, että jotain se tarkoittaa. Varmaan vain paholaisen kätyrit pesevät käsiään. Tai niin ainakin sanotaan. Sinuna välttäisin sellaista paholaisen palvontaa.”

Hän istuu kahvilassa New Yorkissa, katsoen kuinka hevosen vetämät kärryt keikkuvat mutaisen tien yli. Kadunkulmassa mies kaupittelee pienissä lasisissa pulloissa eliksiiriä, joiden tulisi parantaa kaikki sairaudet, myös sen yhden josta ei voinut puhua.

”Sen tietää kyllä millaiset ihmiset tuota litkua ostavat.” Sanoo vanha mies, sanomalehtensä takaa.

”Aivan,” hänelle vastataan pöydän toiselta puolelta. ”Pormestari on varmasti oikeassa kieltäessään lääkäreitä edes puhumasta siitä. Jos sen pystyisi parantamaan, niin ihmiset alkaisivat tehdä entistä enemmän syntiä. Ehkä, niin ainakin puhutaan. Se ainakin kuulostaa järkevältä. Varmasti se sairaus on rangaistus syntisille. Sen parantaminen olisi syntiä itsessään. Tai ainakin niin voisi ajatella. Ja elohopeanhan siihen kuuluisi muutenkin auttavan. Kaikki alkemistit sanovat niin. Niin ne syntiset voivat sitten itse hoitaa sen pois elohopealla. Ehkä. Luulisin.”

Hän istuu savuisessa Pubissa Lontoossa, vetäen syvän henkäyksen savukkeestaan. ”Mitä minuun tulee, niin en usko ollenkaan siihen mitä ne ovat alkaneet väittää. Lääkäritkään eivät ole samaa mieltä. Ainakin luulen niin. Olen kuullut. Tiedäthän, ainakin ne sanovat televisiossa, etteivät ne syöpää aiheuta. Ainakin mainokset sanovat. Tai jotkut.”

”Eivätkös ne sano, että tutkimukset ovat ristiriitaisia, tai jotain. Varmaan jonkinlainen lääkärien salaliitto koko juttu.” Hänen vieressään istuva nainen vastaa.

”Tai jotain.” Lehväseppelöity mies myöntyy. ”Tai jotain. Luultavasti jonkinlainen valhe koko juttu."

Aina vuosituhansien vaihteessa vanhin sisko käy sivelemässä sinettejä, yrittäen löytää jonkinlaista merkitystä universumista ja oikein pahalla päällä ollessaan käy vankilan porteilla kuuntelemassa, mutta aina turhaan. Sisältä kuuluu pelkkää hiljaisuutta. Hiljaa sinettejä sivellessään hän pelkää, odottaa ja kuuntelee josko hän saattaisi jo kuulla trumpettien kaiut.  



-Equna