maanantai 12. kesäkuuta 2017

Mitä helvettiä!


”… peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt.10:28).
 "Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka ovat pahennukseksi ja jotka tekevät laittomuutta, ja heittävät heidät tuliseen pätsiin..." (Matt.13:41-42)

Käsitys rakastavasta Taivaan Isästä grillaamassa ihmissieluja kadotuksen tulipätsissä on monelle helvetillinen kompastuskivi kristillisessä teologiassa. Tai edes ajatus, että Jumalaa pitäisi peljätä. Eikös Yläkerran Isäntä ole se hupsu ukkeli pilven päällä istumassa, semmoinen kuin cocacolajoulupukki, joka leikillisesti kyselee onko täällä kilttejä lapsia, mutta jakelee yhtälailla lahjapaketteja niille tuhmillekin?

Nykypäivän länsimainen mentaliteetti kallistuu yhä enemmän suhtautumiseen, että rikollisia pitäisi enemmän terapioida kuin rangaista.
Vanhemman ajan väkivaltaa suosivammassa maailmassa taas ajatus Kaikkivaltiaasta, jolla ei olisi kanttia panna pahantekijöitä kunnolla kärsimään, olisi ollut epäuskottava. Keskiajan kirkkojen seinät oli kuvitettu eloisilla näkymillä tuonelan tuskista ja syntisiä motivoitiin parannuksentekoon tulikivenkatkuisilla uhkauksilla ikuisesta piinasta.

Herää kysymys, miksi kiinnostuksen kohde on siirtynyt rangaistuksesta armoon?

Tietysti helvetin pelote toimi kirkolle erinomaisena vallankäytön työkaluna, mutta miksi tavallinen rahvaskin lähti niin innolla trendiin mukaan?

Uhrit yleensä toivovat oikeutta, pahantekijät taas armoa.
Olisiko siis niin, että menneessä maailmassa suurempi osa ihmisistä koki itsensä kaltoinkohdelluiksi uhreiksi, joita ajatus, että heidän kiusaajilleen ja sortajilleen tuonpuoleisessa kostettaisiin auttoi kestämään tämän maailman epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä se oli hyvinkin terapeuttinen elementti  sortoyhteiskunnan alistamalle ihmiskurjalle.
Nykyajan länsimaisessa hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa elävälle taas saattaa mieleen juolahtaa, että me olemmekin niitä sortajia ja pahantekijöitä, ainakin jos vertaa itseään vaikkapa kehitysmaiden ihmispoloihin, joita länsimaat sumeilematta riistävät. Silloin toivoo, että Viimeisessä Tilintasauksessa armo kävisi oikeudesta.

Helvettiä ei kuitenkaan vielä ole maltettu kokonaan hylätä. Jos kirkot sitä vähemmän enää pitävät esillä, kunnostautuu kauhuviihde niin kirjallisuuden, musiikin, pelien kuin elokuvankin alalla sitäkin paremmin pitämään infernon ideaa ihmiskunnan tietoisuudessa.
Ehkä on käynyt niin, että kun uskovat vaikenevat, niin kivet huutavat.
Sillä Jeesus kyllä useassa paikassa Raamattua puhuu helvetistä, joten sen asian, niin ikävä kuin se onkin poispyyhkiminen vaatii melkoista karsintaa Pyhän Kirjan tekstistä.

Sitten kysymys kuuluu, mitä tarkalleen ottaen helvetillä tarkoitetaan?
Mikä ja millainen paikka se on?
Onko ikuisesti polttava tuli oikeata tulta ja todella ikuista?
Miten ruumista irtireväisty sielu minkäänlaisen tulen kokee?

Jeesus puhui helvetistä nimellä Ge Hinnom, 'Hinnomin laakso'. Se oli todellinen ja pahamaineisena tunnettu paikka: Jerusalemin eteläpuolella sijaitseva rotko. Vanhan Testamentin aikaan siellä toimitettiin epäjumalanpalvelusta polttamalla lapsia uhreina Molokille (2. Aikak 28:3; 33:6, Jer 7:31-32).
Jeesuksen aikana se oli jätteiden hävityspaikka, jonne vietiin myös itsestään kuolleiden eläinten ja rikollisten ruumiit poltettavaksi. (Jonne ilman Joosef Arimatialaisen väliintuloa luultavasti Jeesuksen ruumiskin olisi ristiltä paiskattu palamaan.) Ge Hinnomista eli Gehennasta tuli siten synonyymi merkitsemään tuomittujen kuolemanjälkeistä rangaistuspaikkaa.

Jeesuksella oli kyllä tapana elävöittää opetuksiaan tutuilla esimerkeillä kuvaillessaan oudompia asioita, joten ihan ei rajantakaista Gehennaa voi kuitata ajanlaskun alun kaatopaikaksi. Enemmänkin näytteeksi, että jos tuokin jätehävittämö noin kaamea on, niin kait maailmankaikkeuden vastaava on sitä kaikkea useampaan potenssiin korotettuna.

Silti herää kysymyksiä. Onko tulisen järven tuomio ikuisine kärsimyksineen juuri niin kamala paikka, joksi keskiaikainen teologia sen kuvaa vai voiko ajatella, että Jeesuksen puheet tässäkin asiassa olivat vain samanlaisia tarinaa mielenkiintoisemmaksi tekeviä liioittelevia ilmaisuja, kuin vaikkapa kameli neulansilmästä tai malkahirsi silmässä?
Entä onko ”ikuinen” kärsimys todella ikuista, vai ennemminkin ”lopullista”, tarkoituksena pahojen sielujen tuhoaminen?
Onko rangaistus kaikille sama tulimeri, vai onko eritasoisille synneille eritasoisia rangaistuksia?
Mikä rangaistuksen idea edes on? Onko se varoitus taivaan asukeille ettei siellä syntyisi kapinaliikkeitä, vai onko rangaistavien tarkoitus oppia jotain ja jos niin, mitä ja missä tarkoituksessa? Onko mahdollista, että jossain Ilmestyskirjan jälkeisissä tapahtumissa helvetti kuitenkin vielä tyhjennettäisiin ja äärimmäisessä koulussa jumalanpelkoa oppineille annettaisiin uusi mahdollisuus?

Jokatapauksessa, oli miten oli, Jeesus puhui helvetistä aina senverran varoittavaan sävyyn, että siitä voi ymmärtää kadotuksen olevan niin ikävä miljöö, ettei sinne kannata itseään vasiten tällätä.
Ja jos sieltä jokin poispääsyn mahdollisuus olisikin, sitä ei ole Raamatussa kerrottu, vaan kaikki siihen viittaava pohdiskelu on pelkkää toiveikasta arvailua, jonka varaan ei kannata mennä onneaan kokeilemaan.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti