Kukko on kiekunut.
Hauta on suljettu.
Unelma on tuhoutunut, ylösnousemuksen uskoa ei vielä ole.
Ihmiskunnan sudenhetki.
”Minä olen paininut kuoleman kanssa. Se on ikävintä ottelua mitä kuvitella saattaa. Se tapahtuu hämärässä, kuin tyhjän päällä seisten ja tyhjyys ympärillä, ilman katsojia, ilman hälinää, ilman kunniaa, ilman suurta voitontahtoa, ilman suurta tappionpelkoa; vain penseän epäilyn tympeä ilmapiiri on ympärillä, eikä siinä sanottavasti usko oman asiansa saati vastustajansa asian oikeutukseen.”
Joseph Conrad: Pimeyden sydän.
Opetuslasten joukko on piiloutuneena. Pettymys, pelko ja häpeä ovat käyneet päälle kuin aseistettu mies, voittaneet sodan, pyyhkineet miekkansa ja kahlinneet vankinsa.
Murskaavia tunteita. Yksi heistä on jo valinnut köyden tien, josta ei takaisin käännytä. Moniko tuntee kutsua samaan ratkaisuun?
Lohduton mieli putoaa mustaan kuiluun. Tuskin unta yöllä saa, päivän istuu paikallaan, aamulla iltaa odottaa, illalla aamua vartoo. On kuin sammunut tuli, virtauksesssaan pysähtynyt joki, radaltaan suistunut tähti, kuin saviseinä, joka murenee rankkasateessa.
Häpeä on pyörteinen tulva, joka imee sisäänsä. Räiskii julmin salamoin; siitä pauhusta ei läpi näe eikä kuule. Imee sisäänsä sen likaiseen ytimeen, jossa tietoisuus käpertyy suojelemaan sielussa mätiviä haavoja kaiken ulkoisen kosketukselta.
Häpeä on itsekäs tunne. Se asettuu sielun sisimpään valtavana imuna, joka romahduttaa mielen sisäänpäin niin tiiviisti omaa surkeuttansa tarkkailemaan, ettei tunne enää mitään muuta todellisuutta eikä muuta elämää.
Tänä päivänä he taistelevat kukin sydämessään. Mikä oli totta, mihin olisi pitänyt uskoa, kuinka he saattoivat näin erehtyä?
Painia pimeyden kanssa.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti