Luominen, syntiinlankeemus ja sovitus

Luopi Luoja luomasensa, tekevi tuon teelmäsensä,
astuu alas asunnostaan, taivaan talon tupasestaan.
Suuta suulle suikkaa, puhaltavi puhtoisesti
hengestänsä heleästä heräämistä hellitylleen,
kutsumista kuvasekseen, katsotuksi kaltaisekseen.

Herää henki hellityssä, tolkku tomusyntyisessä.
Sieluttomalle sielu sikiää, syämettömälle syän syntyy
olemahan onnellisna, huolittuna hyväsenä
kasvamahan kasvotusten, käsin Kaikkivallan kanssa.

Jo sulin suin sovittelee, virkeätä viritystä
puhas puhallus puheessansa, kaunis kaula kaarellansa.
Joiku jokena juoksee, veisuu vetenä vierähtelee.
Lietsoo leikiten lauleloa, säätelevä säveliä,
veistää veisuuta verevätä, vaistoillansa vaivatonta.
Synnyt syvät, luodut lujat
runot ruusuntuoksuisina, säkeet säihkysäteisinä.
Kiitosta kieleltänsä kierittelee, hunajata huuliltansa huokaelee.
Ylenmäärin ylistystä, kullankirkasta kunniata
Korkeimmalle kurkustansa kuuluttelee.

Vaan eipä kestä kelpoisena, hyrinä hyvä hylkäämättä.
Päästää pahan paikallensa, ottaa osan onnettoman.
Laannuttaa laulun, surmavi säkeet,
karkaa kauas Kaikkivaltaa, piiloon pillojaan pakenee.
Suu murtuu, pää vääntyy,
suusta sortaa sanojansa, kieleltä kiivaita kiroja
eikä virttä viihteellistä, ei kaikua kauneimpata.
Vaan kauheata kailotusta, leukaluiden levitystä.
Syöpi, syöksee syytöksiä, murhaa mieli muotoileepi,
runot rujoiksi runteleepi, säkeet säikyt särkyneiksi,
häijysti hän häliseepi veisuuta verellä velottavaa.

Syyllisyys on sysimusta, katalana kaikkialta
sielutonna sisimmältään, syämessään syvä synti.

Vaan luovu ei Luoja luomasestaan, tehdystä tuosta tekemästään.
Astuu alas asunnostaan, taivaan talon tupasestaan
katsomahan kavaluutta, kuulemahan kurjuhutta.
Itkee siellä iloton ilma, murehtii murtunut maa.
Tuolla tuhmasti turmeltuna, liattuna luotu liha,
kaikki veri viottuna, kaikki kaunis katkottuna
ja pahimpana päällisenä, kurjimpana kuultavana
Luojan kutsuttu kuvanen, katsottu kaunis kaltainen
on surkeasti saalistettu, paulaan pantuna, verkkoon veettynä
vallassa väärin vääntyneenä, louhikärme louskukidan,
kärmeen kirotun kiemuraisen, kyyn kylmempikylkisen,
paljoksi pahaksi painuneen, pahemmaksikin palottuneen.

Kuka päästäisi pahasta, vapahtaisi vainoojalta?
Kuka turman tuntijaksi, kuka urhoksi uhrattavaksi?
Verivelan velottavaksi, kaiken kauhun kokijaksi?
Puolesta piinattavaksi, kostoa kokemahan?

Itse tuon jo tunnettuaan, itse Ikiluoja itkusilmin,
vakavalla valalla, sanoo, lupaa luodullensa:
itse käyn turman tuntijaksi, itse urhoksi uhrattavaksi,
itse suuta surmalleni suikkaan, itse kuljen kuolemaani.
Puhallan poisen puhtoiseni, henkeni heleän heittelen,
manan madoksi mataloidun, tuonen toukkana tuhoudun
lunastaen luotujani, verelläni velottavaa
vapauteen valittuni, pois pahan paulaimesta päästän.

-Ula Rautiainen-