Oli kerran puutarha
keveätä valoa täynnä.
Ihmiset puiden sekaan piiloutuneena
ottaneena mitä ei olisi saanut ottaa
ja paetessaan selkänsä kääntäneenä Jumalalle.
Silloin maailma kääntyi nurinpäin.
Ja siellä nurinpäin kääntyneessä maailmassa
oli puutarha sielläkin
raskasta pimeyttä täynnä.
Ja ihminen siellä
kerjäämässä ettei tarvitsisi ottaa
sitä mitä oli otettava.
...menkööt minulta tämä pois...
...minun ohitseni minun sitä...
...ei niinkuin minun tahtoni, vaan niinkuin sinun...
Silloin Jumala käänsi selkänsä ihmisille
lihaansa putoavia ruoskaniskuja vastaanottamaan.
Kuinka katkera onkaan ihmisen malja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti