Fantasiataru

”On erityisen kristillinen tehtävä kirjoittaa fantasiatarinoita.”
J.R.R.Tolkien

Koska fantasialla voi spekuloida, kuvitella ja kertoa peitellysti asioista, joista ei varmaa tietoa ole, vain arvausta.
Tässä on fantasiatarina. Ymmärtäkää siitä mitä haluatte, torjukaa mitä haluatte ja lukekaa miten haluatte.


                                                     * * * * * * * * * *


Taivaalla on kahdenlaisia tähtiä; valkoisia tähtiä ja mustia tähtiä. Valkoiset ovat niitä kirkkaita, jotka nähdään kauniina valopisteinä öisellä taivaalla. Mustat tähdet ovat luonteeltaan ahneita ja syövät sisäänsä kaiken valon jonka kiinni saavat eivätkä luovuta mitään ulos. Sen takia niitä ei voi nähdä.

Minäpä kerron tarinan: Olipa kerran Kuningas ja Kuninkaalla palvelija, josta tuli mustan tähden kaltainen. Sen palvelijan tehtävänä oli olla korkeana lampunjalkana valtakunnassa ja valaista sillä loistavalla valolla, jonka Kuningas oli sen haltuun suuressa suosiossaan uskonut. Mutta palvelija ylpistyi ja ylhäisessä asemassaan ja tärkeydessään alkoi kuvitella olevansa kaikkien lakien yläpuolella ja se teki siitä röyhkeän ja kavalan.

Ja niin siltä alkoi tuntua liian vähäarvoiselta olla vain Valon Kantaja, se halusi olla Valon Omistaja. Niin se sulki kaiken valon itselleen vain omaan yksityiseen käyttöönsä ja sen ympärille jäi pelkkää pimeyttä eikä kukaan muu hyötynyt sen valosta.
Sekin oli jo paha, mutta sen lisäksi se kävi vielä ahneemmaksi niin ettei se, mitä oli saanut riittänytkään ja se alkoi ensin ostaa, sitten kaupankäynnissään pettää ja vielä myöhemmin väkivaltaisesti varastaa niellen muidenkin valoja ollakseen itse ainut kirkas ja korkeimmin ihailtu. Kun Kuningas huomasi, että hänen palvelijansa levittikin valon sijaan pimeyttä, otti hän siltä valon pois ja antoi toiselle ja kelvottoman palvelijan hän heitti ulos valtakunnastaan.

Se toinen on kirkas Aamutähti, joka ilmoittaa auringon noususta kun nouseva aurinko on Kuningas itse. Hänkin on kuningas, koska hän on Kuninkaan Poika, mutta hänen kuninkuutensa on Kuninkaan alaisuudessa niinkuin aamutähti laskeutuu auringon edessä.
Mutta se paha palvelija ei Kuningasta kunnioittanut. Se oli onneton tapaus ja Kuningas suree sitä vieläkin. Läheisen petos tuntuu aina kamalalta.

Mutta Kuninkaan Poika, Aamutähti rakasti Isäänsä haluten kaikessa olla Isänsä kaltainen. Hänenkin oli siis tultava läheisensä pettämäksi. Taas sama näytelmä uudelleen esitettynä. Koska hän halusi kokea saman kuin Isä. Että se sama tapahtuisi hänellekin. Että hänen sydämensä olisi sama kuin Isän.
Ja se oli hänen ja sen toisen ero. Se toinen halusi tulla Kuninkaan kaltaiseksi vaatimalla kunniaa ja oikeuksia ja valtaistuinta mutta Aamutähti halusi saman surun kuin Isän sydämessä oli.

Mutta pahalle palvelijalle ei riittänyt että petti Kuninkaan hänen omassa valtakunnassaan, vaan se vielä lisää loukkasi Kuningasta ja Aamutähteä vahingoittamalla heidän rakkainta luomustansa. Silloin Aamutähti repäisi siltä siivet irti ja poltti omaan tuleensa ja se oli sen viimeinen leimahdus kun se putosi korkeudesta kun se määrättiin tomua syömään, taistelemaan ihmistä vastaan.

Se oli sille nöyryytys, sillä se olisi halunnut käydä loisteliasta sotaa korkeampien olentojen kanssa mutta ne olivat nyt hänen koskemattomissaan. Kuin sotapäällikkö, joka ratkaisevan taistelun hetkellä laitetaan leikkimään tinasotilasnukeilla. Se oli sen rangaistus, mutta ihmiset olisivat siinä saaneet mahdollisuuden kohota sankaruuteen, mitä he eivät kyllä tehneet. Niin suureellinen vastustaja olisi antanut aihetta urotekoihin, mutta ne uroteot Aamutähti joutui heidän puolestansa yksin tekemään.

Kuningas kärsi nähdessään oman luomuksensa, hänen henkilökohtaiseksi lemmikikseen kasvatetun hylkäävän hänet, kääntyvän häntä vastaan ja muuttuvan hirviöksi.
Joka häväistynä alkoi vihata heitä. Silloin Aamutähti tarjoutui sen vihan maalitauluksi ja antoi repiä lihansa ja vuodattaa verensä. Ja pahemmin se hänet häpäisi kun mitä sille ihan oikeutetusti oli tehty kun viimein sai tilaisuuden kostaa, muttei se sitä niin nähnyt eikä se sille riittänyt sen raivoa laannuttamaan. Sen sijaan se vihaa nyt Aamutähteä vielä enemmän eikä milloinkaan pyydä anteeksi eikä kadu tekojaan.

Aamutähti on pahoillaan sen takia ja ennen kaikkea Isänsä takia sillä sen kohtalo ja valinta ovat Kuninkaan katkera suru, eikä anna palvelijoidensa turhaan herjata sitä. Sillä se on Kuninkaalle suuren murheen hetki kun se joudutaan tuomitsemaan, sillä kerran se oli Kuninkaan ystävä ja sen lankeemuksen pilkkaaminen olisi Kuninkaalle tuskallista kuin veistä väännettäisiin parantumattomassa ja tulehtuneeksi kipeytyneessä haavassa. Siksi Aamutähti onkin se, joka jakaa tuomiot lopussa. Hän haluaa säästää Isänsä siltä tuskalta. Eihän hänkään iloitse, kun pääsee tuomitsemaan sen ihmisen, joka hänet petti. Ystävä hänkin kerran oli, mutta sitten hänkin valitsi toisin.

”Se oli kaikista kaunein luomuksistamme”, Aamutähti muistelee kaihoisalla ihailulla pimennyttä tähteänsä jos sitä häneltä kysytään. ”Kaunein ja pilallemennein.”

Jos lisää kysytään, vaihtuu surullisuus innostukseksi kun hän alkaa kuvailemaan kauneudessaan ylivertaisinta koskaan tekemäänsä taideteostaan. Hän on ihastunut, hän on hurmioitunut, hän on taiteilija joka yhä haluaa ihailla muistoissaan elävää mestariteostaan sen parhaassa kauneudessaan ja hänen silmänsä hehkuivat kun hän mielessään katsoo menneeseen aikaan jota hän sanoillaan tekee eläväksi:

”Se oli hahmoltaan lentävä lohikäärme tulenkultaisia värejä loistaen kuin nouseva aamu. Lepäävät siivet olivat kuin taitetut purjeet jalokivin koristeltuja kylkiä vasten, levitettyinä kuin auringon ohjakset ja ilkamoivissa silmissä oli tuhansien maailmojen tietämys. Nielussa paloi tuli ja sen hengitys oli valonvälähdyksiä jotka leimahtelivat kuin merkkitulet vuorilla näkyen kauaksi. Kipinöitä sinkoava vahvaksi punottu häntä paukahteli kuin ruoska kun se siirteli tähtiä taivaanradoilla ja aina se olisi halunnut nousta tähtiäkin ylemmäksi vaikka minä varoitin sitä tekemästä."

"Sen jalkojen ja vatsan sulkamaisen siroiksi taotut mutta teräksenkovat suomut olivat kuin sankareiden öljyttyjä kilpiä ja kuinka voisin koskaan unohtaa miten kauniisti ne helisivätkään ja kilahtelivat toisiaan vasten kuin harput tai kellot ihania sävelmiä soiden kun se liikahteli. Ja kaikki musikantit ja laulajat kerääntyivät sen ympärille ja yhdessä ne muodostivat suurenmoisia orkestereita joita se johti ihmeellisiin säveliin. Kuinka kaikki iloitsivatkaan siitä komeudesta ja pyrkivät sen laajoille levittäytyvien siipien suojaan.”

Ja sitten ihastus sammuu. Varjo käy hänen kasvojensa ylitse ja silmät kiiltävät kyynelistä märkinä.
”Ja mitä siitä nyt on tullut?” hän heittää katkeran kysymyksen, johon kukaan kuulija ei rohkene vastata. Niin täynnä kipua se kysymys on ja hän vastaa itse haasteeseensa:
”Kauneus on mennyt ja se on jopa kasvattanut räikeänpunaisen kaulansa jatkeeksi seitsemän päätä ja näyttää luonnottomalta. Sillä se pilkkaa Isäni ja minun yhteyttä ja uskottelee valtaansa saaneilleen olevansa meitäkin enemmän useamman päänsä kanssa.
Eikä sille riittänyt että turmeli itsensä vaan se on muuttamassa ihmistä itsensä kaltaiseksi pedoksi. Isäni teki ihmisen itsensä kuvaksi ja nyt vihassaan Isääni kohtaan ja häntä loukatakseen se on muuttamassa ihmistä itsensä kuvaksi. Voi, millaiseen typeryyteen sen entinen viisaus on vääristynyt. Pelkäksi pahantahtoiseksi ilkeydeksi ovat sortuneet kaikki suuret päämäärät minkä takia hänet teimme. Ja silti minun on vielä ikävä entisiä aikoja jolloin olimme ystäviä ja se tunsi minun nimeni ja yhdessä leikimme huimia leikkejä tähtienvälisissä avaruuksissa.”


-Ulla Rautiainen-