Raamatulla päähän, Muks!

Kaija Maria Junkkari kirjassaan Sielukas nainen ilmaisee viisaasti:

”Ahdistus näkyy mielestäni myös siinä, miten Raamattua käytetään oman itsen puolustamiseen. Sen sijaan, että sanottaisiin: ´Näin minä olen ymmärtänyt tämän asian Raamatusta´, sanotaan: ´Raamattu sanoo näin´, piste. Kukaan meistä ei kuitenkaan voi mennä Raamatun yksittäisten kohtien taakse ja sanoa, että Raamattu sanoo tai käskee minua tekemään näin. Se on sama kuin sanoisimme: ´Minä en ota mitään vastuuta siitä, miten tulkitsen Raamattua.´”

Kristikunnan jakaantuneisuus eri kirkkokunniksi, herätysliikkeiksi, lahkoiksi ja lohkoiksi tai kauheimmillaan vierailu jollakin netin kristillisellä keskustelupalstalla todistaa, että Raamatun tulkinnassa totisesti on isoja eroja.

Harvemmin kai kukaan tarkoituksella vääristelee Pyhän Kirjan Sanaa aiheuttaakseen harhaoppia. Ihmismieli vain on sellainen, että tahtoo tiedostamattaan huomioida ja valita ne kohdat, jotka vahvistavat jo olemassaolevia uskomuksia ja asenteita ja sivuuttaa pois epämieluisat kohdat. Tulkinta käännetään siihen suuntaan, joka tuntuu valmiiksi tutulta tai josta on itselle eniten etua.

Ja kun ei eriävää näkemystä kestetä sietää, on jakaantuminen välttämätöntä.

Ihmisen psyykessä perustunteena on oikeassaolemisen harha. Minä olen oikeassa, muut väärässä. Vaikka erehtyisin kuinka monta kertaa, silti aina uudestaan oletan itse olevani oikeassa.

Uskoontulo ei tätä vaivaa juurikaan paranna, usein jopa päinvastoin, kun luullaan Jumalankin olevan puolellamme ja omien mielipiteiden olevan Jumalan mielipiteitä.

Siihen päälle vielä tahto hallita, sanoa toiselle miten asiat ovat ennen kuin hän on itse ehtinyt alkaa niitä ajattelemaan. Vähentää toinen olettamalla itsestäänselvänä lähtökohtana, että minä tiedän enemmän kuin sinä ja ottamalla automaattisesti opettajan, sielunhoitajan, johtajan roolin enkä koskaan kysy, tietäisitkö sinäkin ehkä jotain, joka minun pitäisi kuulla.

Vaiennettujen äänissä saattaisi olla paljonkin viisautta, mutta autoritäärisessä uskonyhteisössä, jossa ainoastaan suppeaksi valikoidulla joukolla on raamatuntulkinta- ja puheoikeus ei informaatio kulje kuin yhteen suuntaan.
Näissä paikoissa saarnaajat eivät käytännössä rohkaise omatoimiseen raamatuntutkimiseen, vaan mieluummin tulemista kuulemaan näiden sananselittäjien julistusta. Ymmärrettävästi julistajilla on oma lehmä ojassa; harvalla saarnaajalla on liikaa yleisöä ja lisäksi uhkaa pelko, että ihmiset kontrollivapaalla sanantutkinnallaan saattaisivat tulla toisiin johtopäätöksiin kuin mitä seurakunta opettaa.

Usein tuloksena on muilta kuultuja tulkintoja tarkoitushakuisesti valituista kohdista. Puheen sekaan sirotellaan asiayhteydestä irtirepäistyjä raamatunjakeita luomaan illuusioita ”raamatullisuudesta” ja heikosti Raamattua ainakin isompina kokonaisuuksina tuntevaan yleisöön julistus uppoaa kuin häkä päähän.
Ketjuun vielä lisätään, ettei monenkaan pastorin tai evankelistan todellinen raamatuntuntemus kovin kaksista ole – ei tarvitse olla, koska mitään kritiikkiä ei kuulu vaikka mitä pötyä höpisisi. Saarnan aiheet otetaan seurakunnan perinnäistavoista ja toisten julistajien opetuksista - jotka myöskin ovat tietonsa ammentaneet muiden tulkinnoista.
Tuloksena saattaa olla kauas Raamatusta ajautunut oppi, joka ei pelkästään samanmielisen joukon antamassa suunnattomassa itsevarmuudessa missään vaiheessa korjaannu.

Tällaisessa seurakunnassa puuttuu henkilökohtainen arvomaailma ja moraalikäsitys. Eletään yhteisön ja siinä opetusoikeuden saaneiden ulkoaohjaamina ”minä en itse halua ajatella, haluan että pastori ajattelee puolestani” - mentaliteetilla.
Tällaisessa mielentilassa toiseen ihmiseen kohdistuva kunnioituksentunto ja empatiakyky katoaa ja Raamatulla päähän takomisesta tulee pääasiallinen vaikuttamiskeino.

Niin, ettei se niin yksioikoista ole töksäyttää: ”Raamattu sanoo näin” omaa mielipidettään vahvistamaan. Ainakin sitä ennen olisi syytä varmistaa, ettei turhaan lausu Herran, meidän Jumalamme nimeä väittämällä Jumalan nimissä jotain, mikä ei Jumalan tahtoa ole.

-Ulla Rautiainen