Kuin silta

Usko on
kulkea kristallisiltoja pitkin
vuoren huipulta toiselle.
Ja onhan se pelottavaa
laskea jalkansa niille näkymättömille teille.
Varata askelensa sen uskon varaan,
että alla on kiinteää ainetta,
jota sen puhtaan kirkkauden takia
ei tomusta tehdyt silmät pysty näkemään.
Vain auringon säteen leimahdus
tai kuutamon heijastus
sillointällöin kristallipinnasta taittuneena välähdyksenä
antaa ihmeenomaisen merkin sillan olemassaolosta.
Mutta sitä tapahtuu harvoin näinä raskaan pilvisinä aikoina.
Enimmäkseen on vain uskottava.

Mutta vuorten huiput ovat näkemisen paikkoja.
Korkeita, kiinteitä maan torneja,
jotka nostavat lakensa pilvenhöyryjen yläpuolelle,
ja siellä ylhäällä aurinko paistaa ikuisesti
eikä tarvita enää uskoa,
koska kaikki on näkyvissä.
Mutta niille paikoille pääsee vain siltoja pitkin.
Sillä ilman uskoa ei näkeminen ole hyväksi.

Usko on tahdon ja toiveen ilmentymä.
Kuva siitä minkä haluaa olevan totta.
Usko itsessään ei ole päämäärä,
eikä ensimmäisen askel sillalle ole perilläoloa.
Usko on kompassinneula
osoittamassa minnepäin kulkea.

Ja vuorenhuipulla oleva,
minua odottava
Ihmeelllinen
Ihana
ja Ikuinen

haluaa minun haluni.
Jos näkisin suoraan
en voisi osoittaa haluani
enkä halussani olevaa rakkauttani.

-Ulla Rautiainen-