Kutsu

 

Tämän aamun rukouksessani
sieluni kuohui
kuin ylitsekiehuva pata tulella
kun Hän,
joka kädellään tähtiäkin
maailmankaikkeuden maljassa sekoittaa
kosketti ja laittoi liikkeelle
henkeni syvimmät valtavirrat,
isot ja pienet purot, uomat ja kymit
vereni lähteiden pohjapyörteistä asti.
Silloin henkeni kurottui Häntä kohti
ja sieluni värisi ylistystä kuin viritetty soitin.

Hän levittää läsnäoloansa
telttana päälleni.
Nostaa teltanhelman lievettä
ja astuu sisään.
Istuu matolle viereeni (ihan viereen käsivarteni Hänen käsivarteensa kiinni).
Tekee hiekalle nuotion,
paistaa leivän,
jonka jakaa kanssani,
syötyämme puhuu matkasuunnitelmastaan.

Hän kääntää silmäni Hänen silmiinsä.
Näyttää minulle silmistänsä
sen minkä Hän näkee.
Pyytää päästämään Hänet mieleni, sieluni, sisimpäni sisään.
Tulemaan Hänen mielensä sisään.
Pitemmälle, syvemmälle kuin koskaan ennen.

Tarttuu kädellään sydämestäni kiinni.
Sieluni taivaalla
tähdet liikkuvat radoiltaan,
muodostavat toisia kuvioita,
siirtyvät kiertämään uusia aurinkoja.

Nuotion sammuttua
liityn Hänen karavaaniinsa,
joka suunnistaa niiden tähtien mukaan,
jotka Hän on taivaalle asettanut.
Erämaan laitaan kohti keidaskaupunkia,
josta olen vain hämäriä taruja kuullut,
mutta jonka Hän vakuuttaa olevan totta.

Koska Hän itse on sen
kaivot kaivanut,
puut istuttanut
ja talot rakentanut
ja sillä kaupungilla
on Hänen nimensä.

 

-Ulla Rautiainen-