keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Sielun yössä


Tänä aamuna
elin sielun pimeää yötä:
kaikki yritykseni rauenneina tyhjiksi
unelmani luhistuneina häpeiksi,
maailma kaatumassa päälleni,
katseeni maata laahaten,
edessäni yksinäistä erämaata,
vain hauta huutamassa nimeäni,
rukouksenikin sanoja, joista en ymmärtänyt mitään.

Eipäs.
Ihmisten kanssa puhuminen
on usein kuin tyhjään huutaisi:
vastauksena selän kääntämistä, piittaamattomuutta, ymmärtämättömyyttä.
Mutta ei koskaan Jumalan kanssa niin.
Ei koskaan.

Tänä aamuna,
siinä sielun pimeässä yössä,
rukoukseni, jonka sanoista en mitään ymmärtänyt
muuttui kuviksi mielessäni.
Ja vastaukseksi.
”Katso. Mitä näet?” Hän sanoi.
Näin vaaleaa harmautta.
”Katso tarkemmin. Mikä se on?”
Sammunut nuotion pohja. Kylmennyttä valkeaksi palanutta tuhkaa.
Niin kuin minun elämäni; kaikki lopussa, ei kipinää, ei hiillosta mistä syttyä leimahtamaan.

”Ei, katsot väärin. Katsot liian alaspäin. Nosta pääsi ylös ja katso uudelleen.”
Näen saman vaaleanharmaan värin.
”Katso tarkemmin. Mikä se nyt on?”
Nythän se... Eihän se olekaan tuhkaa!
Sehän on pimeästä yöstä vaaleneva aamutaivas.
Valkenevien pilvien lävitse aukeneva valon koitto.
Kirkastuva taivas, huomenenlupaus, auringonnousu.

”Niin se on; mitä näet, riippuu siitä, mihin suuntaan katsot; maata vai taivasta.
Se, mikä maassa on loppuun palanutta, on taivaassa uuden aloitusta.
Koska Minulla on voima luoda tyhjästä, ei mikään ole Minulle mahdotonta uudistaa ja aloittaa uudelleen. Puhaltaa liekkiin ja paloon. Sammunut nuotio on Minulle vain alusta Minun oman roihuni sytytykseen.
Hei, haloo, ajattele! Sinähän olet erätaitoinen, osaat sytyttää tulen märistäkin puista.
Niin mitä luulet Minun silloin osaavan? Vertaapa siihen!”

No, niin. Siitä oli se sielun pimeä yö sitten poispyyhkäisty ja nauroimme iloa yhdessä.
Minä ja Jumala.
 
-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti