Resurrection

Sinä päivänä
horrokseen lukittu sielu
herää
raivokkaasti kuin jäihin pudonnut nostaa itseään avannosta,
rajusti, kuin puuhun isketty naula repäistään irti,
äkisti kuin kuura sulaa kiukaan päältä.
Katsoo ylös tähtiin
ja talven kylmyyden kohmettama
iskee rajua kipinää
katseen sinkoutuessa
vasten tähtien jäisen valkeaa valoa.

Taivasta katsoessaan kuulee
taivaankappaleiden laulavan liukuessaan avaruudenmerta
toistaen jokainen omalla äänellään
luomisen ääntä, sanaa sanottua taivaan ja maan tekemispäivänänsä.
Pitkä sana,
kestää aikakausien lävitse ja sisältää kaiken, joka luotua on;
menneet, olevat ja tulevat.
Liian suuri sana yhdelle tähdelle,
mutta jaettuna tavuiksi, tavu kirjaimiksi ja kirjaimet erillisiksi äänenmurusiksi,
joka tähdelle oma osansa äänestä.
Yhdessä kaikki äänet lomittuvat toisiinsa, soivat yhtenäisen musiikin
vellomaan ja lainehtimaan pitkin avaruudensalia.
Kosmisen tanssin tahti, ikuisuuden laulu.


Hän nostaa jalkansa maasta irti.
                                                                                                      ylös.
                                                                                      pitkin
                                                                      ilmaa
                                               Kävelee
                                                                                                Tanssii tähtien
                                                                                                                          laulussa
                                                                                                       taivaankaaren
                                                                               päähän,
iltatähden ohi syvään yöhön
Linnunradan sumujuovan taivasta halkaisevaan railoon,
josta käy sisään Toiselle Puolelle.
Ja näkee, näkee, näkee … … …
Aamunnousuun ja aurinkoon.
… Ja auringon taakse,
jossa on
aurinkoa vielä suurempi, palavampi, vanhempi voima.
Ihana ja kauhistuttava,
jolle tuhat aurinkoa on sammuva kipinä
ja kymmenentuhatta aurinkoa
roiskahdus omasta Luomattomasta Valostaan.

Sinä päivänä
horroksesta herännyt sielu
iskee riemukasta kipinää
juhliessaan tuliruumiisten serafien laulussa
sielunsa sinkoutuessa vasten
Luomisen Sanan Lausujan,
Leimuavakasvoisen,
Kaikkeuden Suurimman Voiman
vastaanottavaa syleilyä.

  Osa tämän runon inspiraatiosta tuli tästä NASA:n videosta:

-Ulla Rautiainen-