Aamuyön kylmässä ja pimeässä,
ei aurinko vielä ole noussut
lämmittämään niitä vuoren kupeita,
joille Hän nousee
piiloutuakseen hetkeksi ihmisiltä.
Näkemään rukouksessa Isänsä kasvot.
Erämaan kuiva tomu jalkoja hiertää,
päivän kuuma helle ja yön vilu.
Ja on kiusaaja rikkomassa rauhaa,
kun ruumiin väsymys painaa
henkeä heikoksi.
Eikä nälästä riutuva katse
löydä kivien seasta leipiä,
ja Hänelle, joka oli laskeutunut taivaasta alas,
on pudotus temppelin harjalta liian korkea.
Kuuluu vain kiusaajan ilkeää jankutusta,
jota se läiskii tarkkaan tähdättyinä iskuina
hirttäen, syövyttäen uskollisuutta luovuttamaan,
vaatien kumarrusta itselleen.
Kuinka helppoa
olisikaan heittäytyä sen eteen maahan
– vain kuin lepoon.
Antaa äänellänsä sille sen vaatima ylistys
– vain saadakseen sen hiljaiseksi.
Temppelin juhlakohinassa
tungoksen töniessä,
suitsukkeiden, palavan uhrilihan ja veren hajussa
seisoo Hän köyhän kansan seassa
kuunnellen kun ylpeät papit
virkansa velvoittamana laulavat
tottunein äänin
kansan katsoessa ällistyneenä
heidän pukujensa komeutta.
Ja Hän on yksi kansan seassa
ääni sekoittuneena muihin ääniin.
Taistelunsa päivänä
ei ole soturikuningasta voitonmarssillaan,
vaan halvin orjapalvelija
ryömimässä sotakentän saastassa.
Pesemässä likaan hylättyjä aseita taistelukuntoon.
Ei ole käskevää komentosanaa joukoilleen,
ei uhittelevaa sotahuutoa viholliselle.
Vaan lihansa jauhauduttua rautaruoskan alla
ja verensä valuessa puuta pitkin maan likaiseen tomuun
on särkyneessä suussa särkynyt ääni:
”Se on täytetty”.
Ja siitä puusta tuli maailman akseli.
-Ulla Rautiainen-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti