tiistai 12. helmikuuta 2019

Jumalan hiljaisuus


Joskus
Jumalan hiljaisuus
ei ole
Kaikkivaltiaan vaikenemista siksi
että Hän
olisi jättänyt minut yksin,
kääntänyt selkänsä,
eikä halua vastata.
Vaan
keskittynyttä kuuntelemista.
Hän vie minut tilaan, jossa vaientaa kaikki muut äänet
(myös omansa) jotta huomaisin 
Hänen kiihkeää läheisyyttä
ja intensiivistä läsnäoloa
kun Hän fokusoi tarkkaavaisen huomionsa
putoamaan kuin sade pilvistä tai valo auringosta päälleni.

Joskus taas
Hänen hiljaisuutensa ei vastaa koska
en koko sydämeni murhetta tai iloa
vielä ole laskenut Hänen eteensä.
Hän odottaa
minun puhuvan Hänelle kaikki
mitä tunnen ja ajattelen
kaunistelematta, loiventamatta, oikomatta
mitään siihen lisäämättä ja pois jättämättä
koko tunteitteni kiivaalla rehellisyydellä.
Parkaisten koko tuskani, revittelemällä kaikki raivoni ja juhlimalla riemuni
kaikella sieluni voimalla.
Uskoen Hänelle kaikki mielessäni kiehuvan
juuri sillä hurjalla rajuudella kuin se on.

Hiljaisuudellaan Hän siis houkuttelee minua puhumaan
lisää ja todempaa.
Kun ei Hänelle riitä
puolittainen, teeskennellyn korrekti, mekaanisen kaavamainen rukous,
liuta fraaseja ja kliseitä, kulissimaisia sanoja,
josta oman itseni syvin puuttuu.
Hän odottaa aitoa reaktiota,
rehellisempää avautumista
kaunista tai rujoa
paljastamaan sydämeni kätketyimmän.

Koska haluaa minut niin paljon kiihkeämmin
ettei Hänelle vähempi kuin kaikki riitä mitenkään.
 
 
-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti