maanantai 7. toukokuuta 2018

Reliikki


Näytit minulle huoneen...
...Ei pelkkä huone – isompi tila.
Avarailmainen sali suuresta linnasta.
Tumman kiviset seinät kohosivat kuin pystyjyrkät vuoren sivut.
Varjoja keräävä katto kasvaen kaarevia holveja kuin taivaanpiiri maan yllä.
Niin iso tila, että mahtuisi vaikka tuulia syntyä.

Sinä seisoit siellä huoneen kivisellä lattialla
kuin yksinäinen valonsäde,
loistavana kuin salamanleimaus
eloisin kasvoin,
hymyssäsi auringon säteitä
ja silmäsi tähtiensytyttäjät
sen avarailmaisen ja kiviseinäisen salin elävänä lamppuna ja sydämenä.
Sinä!

Mikä minä olen lähestymään Sinua?
Astumaan huoneeseesi?
Kävelemään samoilla kivillä kuin Sinun jalkasi seisovat?
Enkö murskautuisi katseesi alle?
Ruumiinihan on vain hengittävää tomua,
sieluni saastuneen likaista sotkua.
Minä, syntinen ihminen!

Mutta silti
hymysi kutsui lähestymään kuin lassolla vetäen
eikä katseesi kivittänyt minua,
kun riensin eteesi ja painuin kasvojesi alle.
Ojensit kätesi,
kauniin ja vahvan minun siihen tarttua ja rakkaudella suudella.
Niin kaunis se käsi!

Vaikka,
siinä kädessä,
kauhistuttava,
läpilyöty haava
toiselta puolelta toiselle
lävistetty avonainen reikä
ison naulanvarren kokoinen
vanha lihan ruhje, mutta umpeutumaton, yhä tuoreen veripunaisena.

Älä säiky, älä arkaile koskea siihen,
niin minulle siinä huoneessa sanottiin.
Nämä haavat
olivat maailmassa suurin häväistys.
Mutta nyt taivaissa ja taivaitten taivaissa
kaikkien pyhimmäksi palvotuin asia.


-Ulla Rautiainen-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti